lauantai 29. joulukuuta 2012

Well hello there..OCD!

Viimeiset pari päivää ovat olleet hyvä esimerkki siitä, miten syvällä pakko-oireet istuvat minussa ja miten vaikeaa paraneminen oikeasti tästä sairaudesta on.

Eilen näin pitkästä aikaa kaveriani, jonka kanssa olen tuntenut ikuisuuden mutten ehkä kokenut koskaan olevani ystävä. Siis sellainen kaveri, jonka kanssa on kiva viettää aikaa silloin tällöin mutta jolle en pystyisi kertomaan esimerkiksi tästä blogista. Ja lähtö aamulla oli vaikein aikoihin, mitään en jäänyt tarkistelemaan mutta vesihanaa tuli auottua ja pitkästä aikaa tunsin kehossani ahdistusta. Miksi? Koska olin menossa tapaamaan ihmistä, jonka käytöksestä en tiennyt varmaksi sanoa - olisiko hän vihainen siitä ettei olla nähty pitkään aikaa, kyselisikö syitä vai olisiko puhtaasti iloinen? Ja toinen, en pysty luottamaan häneen. Hän ei ole koskaan pettänyt luottamustani mutta silti koen, ettei sellaista yhteyttä olisi, että hän ymmärtäisi.

Kuinka tyypillinen hetki reagoida siihen kaikkeen pakko-oireilla - ei ollenkaan tietoa miten toinen ihminen reagoi enkä siten voinut valmistautua tilanteeseen mitekään tai keksiä selityksiä.

Tapaaminen meni hyvin ja lupasin, että nähdään jatkossa useammin. Enhän minä voinut sanoa, että en ole voinut nähdä sen vuoksi että elämäni on ollut niin ahdistavaa, etten ole päässyt kunnolla ulos. Ohitin koko aiheen, koska toinen ei vaatinut vastauksia.

Siinäs näin, suurimmat draamat tapahtuvat pääasiassa vain omassa päässäni.

Tänään lähdin päivällä museoon, jonne minun piti jo viime kesänä mennä mutten päässyt - arvatkaa vaan miksi. Kaikki meni hyvin, kunnes menin avaamaan yhden paperinukkerasian ja niitä ihastuneena selaillessani näin mustan roskan ja..PAM. Onkohan se joku ötökkä? Torakka? Lude? Apua. Suljin rasian ja lähdin pois. Kunnes palasin taas uudelleen saman rasian luo, avasin sen ja kokeilin roskaa uudelleen. Onkohan se ötökkä? Joku verenimijä? Vaarallinen? Murskasin tuon roskan todentaakseni ajatuksen vääräksi. Ei auttanut. Aloin miettimään, että mitä jos palanen sitä oli mennyt neuleeseeni ja kuljettaisin sen kotiini, joka olisi kohta täynnä tuhoeläimiä. Menin vessaan, pesin kädet kunnes vihdoin sain pysäytettyä operaation.

Se oli roska, teki mieli huutaa itselleni ja hakata päätä oveen - itketti, miten nopeasti tuo ajatus varasti kivan päiväni.

Ahdistava ajatus ja siitä seuraava oksettava olo seurasi vielä salille saakka, jossa se pikkuhiljaa vaileni. Ja kotiin päästyäni nostin neuleeni takaisin kaappiin enkä vienyt sitä hysteerisena pakkaseen tuulettumaan. Sen jälkeen päätin kirjoittaa tuon ahdistavan ajatuksen pois todistaakseni itselleni sen olevan heikko, vaikka sen kirjoittaminen ahdistikin - minä inhoan ötököitä, ihan kaikkia, niiden ääneen sanominenkin puistattaa minua.

Ja miksi tein tuon kaiken? En tajua. Ehkä vapaus alkoi maistua liian kivalle, ehkä joku lapsuusmuisto heräsi tai sitten vain neuroottisuus yritti henkäistä itseään uudelleen eloon. Että siinäs näette, että vaikka yhdellä osa-alueella meneekin hyvin niin paatti lähtee niin herkästi vuotamaan. Tämä on ihan joka päiväistä kädenvääntöä ja itseensä uskomista.

Minä en halua enää pelätä.

Muutoin on mennyt ihan kivasti, kotoa on poistuttu parikin kertaa päivässä ja olen tehnyt asioita, joista olen nauttinut. Ahdistavia unia olen kyllä nähnyt eikä ruokailujen kanssa ihan putkeen ole mennyt mutta ei ihan persmäkeenkään. Asia, jota voisin lisätä on sosialisointi, muttei se ole ihan helppoa kun olen tainnut kuluneen vuoden aikana tuhota liudan kaverisuhteita jäämällä kotiin. Minulla on kyllä ystäväni mutten voi heitäkään liikaa "kuormittaa" ja kyllä minulle tekisi hyvää palauttaa myös muitakin kaverisuhteita tai luoda uusia. Ja toisaalta taidan nauttia myös siitä, ettei minun pidä olla missään tiettyyn aikaan vaan voin vaan lähteä tekemään..sitä mitä haluan.

Palataan tuohon sosialisointiin, yksinäisyyteen ja itsenäisyyteen taas huomenna, viimeistään ylihuomenna - niitäkin aiheita kun tuli myllättyä joulunpyhät. Kello kutsuu jo kirjan kanssa sohvalle, ensi vuodeksi voisin myös luvata yrittää muistella minkälaista on oikeasti olla nuori aikuinen eikä tällainen..mummo :D


torstai 27. joulukuuta 2012

Hullusti luova vai luovasti hullu?

Puoli kuudelta aamulla sain viestin että ystäväni, jolle minun piti tänään mennä päiväksi kyläilemään, on tullut kipeäksi. Olin siinä jo hetken kieriskellyt puoliunessa ja päätin nousta samantien ylös ja kipittää aamu seitsemän joogaan. Hulluutta, joku sanoisi. Ihanaa, sanoisin minä. En minäkään ihan täydessä kunnossa ole, nenä hiukan valskaa ja olo on pienesti kökkö mutta hotjoogassa on kuitenkin mahdollisuus säätää "tehoa" itse, joten ajattelin käydä tekemässä hyvin lempeän tunteroisen mittaisen harjoituksen.

Ja onneksi menin, koska siellä minä pillitin taas loppurentoutuksessa. En minä oikein tiedä itkeäkö vai nauraako tälle taidolleni mutta päätohtorini lisäksi tuo on toinen paikka missä pystyn rentoutumaan täysin. Siitähän se itku kertoo, että minä rentoudun ja vapaudun. Tänään itku oli paljon piiskaavampaa (ei, minä säästin kyllä meidän joogaohjaajaa enkä parkunut ääneen mutta huomasin kehoni reagoivan tuohon itkuun monta kertaa voimakkaammin) ja kuin automaationa mieleeni piirtyi täysin tarkasti yksi kuva, missä olen noin 4-vuotias. Ja voi sitä surun ja turvattomuuden määrää..

Annoin surun tulla, pidin pientä itseäni sylissä ja sanoin olevani turvassa ja vapaa leikkimään. Otin kädestä kiinni, katsoin silmiin ja päästin irti.

Välillä minä itsekin olen miettinyt näiden joogakokemusten myötä olenko sekoamassa lopullisesti, sitä kun on nääs geeneissä sitä hulluutta, kunnes päätohtorini kysyi näistä vastaavista kokemuksistani olivatko ne ohjatun rentoutuksen tulos. Sillä näitä vastaavia oman sisäisen lapsen "kohtaamisia" tehdään kuulemma myös terapiassa ohjatusti. Sen jälkeen mietin hetken pitäisikö minunkin tehdä nämä turvallisesti ohjauksen alaisena ja päätin etten - annan intuition viedä minua. Minä en ole sekoamassa, itseasiassa minun täytyy tehdä tämä, jotta voisin kasvaa minuksi. Ja jos se rakas kakara haluaa tulla kuulluksi joogan loppurentoutuksessa, se tulee. Ainahan minä itsekin olen väärässä paikassa väärään aikaan äänessä, joten miksipä ei tuo pieni Korppiskin.

Antaa mennä vaan.

Ulkona on kurja sää ja oma nuhaisuus taitaa viedä terän suurilta suunnitelmilta lähteä taas ulos valokuvaamaan. Ehkä piipahdan alennusmyynneissä, jotta toistoja kotoa poistumiselle tulisi. Ja sitä myöden pakko-oireetkaan eivät saisi niskapersusotetta, mikään kun ei ole niille parempaa herkkua kuin neljän seinän sisään jämähtäminen.

Mutta siihen eiliseen ohjelmaan, jonka linkitin tännekin. Minä en tiedä teistä muista mutta minut tuo ohjelma tuntui herättävän päiväunilta - se selitti sen miksi minä olen alkanut inhota sanontoja ja sanoja "palata ruotuun", "jatkuva itsensä kehittäminen" tai "olla normaali". Mikään ei ruoki maailmantaloutta niin hyvin kuin syyllisyys. Onnellinen ihminen, ihan sellaisenaan onnellinen ihminen, ei ole maailman kannalta hyödyllinen. Se ehkä tekee työnsä hyvin ja kuluttaa sen verran mitä tarvitsee elääkeen mutta se ei elä yli varojensa eikä tarvitse luottokortteja, se ei jumppaa salilla pudottaakseen ne +200g mitkä tuli jouluna kun uskalsi vihdoin syödä muutakin kuin kaksi näkkäriä päivässä, sen ei tarvitse osallistua kymmenelle "näinkaivatnenääsioikein"-kurssille joka kevät ja syksy eikä se onnellinen ihminen tarvitse takamukseensa implantteja näyttääkseen Jenni Huuever Lupesilta oman itsensä sijaan. Se onnellinen ihminen nimittäin luottaa siihen, että maailma kantaa ja antaa kaiken tarpellisen. Se onnellinen ihminen myös tiedostaa ja hyväksyy hengittäessään sen, että lopussa on kuolema.

Ajattelitteko tai huomasitteko tuon ohjelman katsottuanne, te muut OCD-lohkoon kuuluvat, ettei kukaan muukaan taida tässä maailmassa luottaa siihen, että elämä kantaa? Eli emme olekaan uniikkeja tämän ainutlaatuisen ominaisuutemme ansiosta, kuinka surullista...

Entäpä ne luovat hullut? Minä olen monissa keskusteluissa ystävien, työkavereiden ja tuiki tuntemattomien kanssa peräänkuuluttanut sitä, että tämän maan talouteen ei auta muu kuin päästää ne Pelle Pelottomat vapaaksi. Tässä maassa kierretään monilla aloilla kehää eikä uskalleta uudistua ja se romuttaa tämän maan perustuksia. Ei pelkkä Nokia tai Marimekko riitä pitämään yllä tätä vähääkään, mitä hyvinvointivaltiosta on jäljellä. Me tarvitsemme luovia hulluja mutta onko niitä enää kun kaikki on niin kontrolloitua ja jengi pysyy ns. ruodussa?

Minä en taida olla ainoa, jonka mielikuvitus ja luovuus on järjestelmän myötä isketty pakettiin.

Ei, minä en tarkoita luovalla hulluudella ainoastaan sitä että menee juoksemaan alasti torille tehdäkseen perfomanssin nyky-yhteiskunnan tilasta. Tai no, jos joku niin haluaa niin tehkööt niin, sellainen luova hulluus ei ole minulta tai tältä maalta pois, ei todellakaan. Hulluus on ylipäätään monesta ihmisestä yhä edelleen niin pelottava sana, että sen yhdistäminen luovuuteen on suuri rikos.

Mitä me oikein siinä pelkäämme, että luova hulluus päästettäisiin vapaaksi?

Uusia ideoita, mahdollisuuksia ja näkökulmia. Uusia ratkaisuja ja asioita, joita me emme olleet koskaan tulleet ajatelleeksi. Keinoja ilmaista itseänsä ja sisimpäänsä. Nykyisen elämämme kyseenalaistamista.

Kyllä, minä itken mielelläni joogassa ja olen pikkaisen kukkuluuruu.




keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Mietintämyssyyn täytettä

Joulunpyhät näyttää lusitun tänä vuonna onnellisesti ohitse. Ja minulla oli tämän päivän blogipäivityksen aiheiksi mietittynä vaikka ja mitä, kunnes painoin Marakatin linkittämää linkkiä aamukahvin seuraksi ja tuntui, kuin olisin kuunnellut itseäni. Laitan sen nyt tänne myös - se ei ole pelkästään syömishäiriöisille tai pakko-oireisille vaan ihan jokaiselle, joka miettii omaa elämäänsä ja valintojansa. Onko onnellinen ihminen pahaksi taloudelle ja siten koko maailmalle? Onko ihmisen elämä kontrolloitua ensimmäisestä sydämenlyönnistä alkaen? Luottaako kukaan enää toiseen ihmiseen tai elämään?

http://areena.yle.fi/tv/1689294

Palataan tämän herättämiin ajatuksiin huomenissa.

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Joulumieltä, tältä tieltä

Eilen illalla tuli hiukan hölmö olo päivityksen jälkeen, hetken tuntui siltä, että olisin kehuskellut jotenkin nykyisellä tilanteellani tai antanut sellaisen kuvan, että kaikki olisi todella helppoa nyt. Ja sitten otin itseäni olkapäistä kiinni ja pysäytin ajatuskehän siihen paikkaan. Miksi minulla ei olisi oikeus nauttia siitä, että elämäni on jälleen vähän helpompaa - miksi pitäisi olla aina vain vaikeaa, jotta elämiseni ja olemiseni olisi jotenkin arvokkaampaa? Kummallinen ajatus.

Minä haluaisin, että esimerkiksi kaikki ne kotinsa vankina olevat pakko-oireiset voisivat kokea tämän saman. Mutta miksi minä en voisi olla se, joka näyttäisi sen vapauden olevan mahdollista? Minua ehkä hiukan pelottaa siirtyä siihen eturintamaan, olla jossain siellä pakko-oireiden ja normaliuden välimaastossa - yksin. On ollut helpompaa lukittautuneena kotona, tuntea kuuluvansa johonkin "porukkaan". Tunnen ehkä hiukan syyllisyyttäkin siitä, että kaikki on tapahtunut jotenkin niin helposti. Minulla pitäisi olla vaikeampaa, miksi minä olen jälleen se, jolle kaikki tuntuu tapahtuvan niin mutkattomasti - miksi minä en joudu kärsimään enempää? Kummallisia ajatuksia nekin.

Ihmismieli on kummallinen, etenkin jos sen radat muistuttavat käytettyä serpentiiniä vappupäivänä. Kyllä minulla on vielä pitkä matka aivan sinne terävimpään normaaliuden kärkeen enkä ehkä sittenkään ole todella ymmärtänyt kuinka valtavan muutoksen olenkaan kokenut viime viikkoina. Niitä asioita minä olen tämän aamun miettinyt.

Ja niiden mietteiden pohjalta päätin jatkaa valitsemaani polkua. En halua nostaa itseäni yhä edelleenkään korokkeelle mutta haluan yhä olla se esimerkki, joka näyttää että asiat ovat mahdollisia vaikka elämä asettaa tiiliseiniä tielle. Minä haluan vertaisena antaa toivoa ihmisille, jotka ovat pakko-oireidensa vankina tai niille, jotka haluavat ymmärrystä rakkaidensa käytöksestä. Minä haluan itse vakavasti sairaan äitini tyttärenä antaa toivoa niille, joiden vanhemmat ovat sairastuneet mielenterveysongelmiin.

Minä haluan antaa inhimillisyydelle äänen.

Tänään tiedossa vielä on viimeiset jouluostokset ja siivous. Aion huomisen viettää mahdollisimman paljon poissa koneen ääreltä, joten toivotan tätäkin kautta rauhallista joulua kaikille - kukin viettäköön sen tavallaan mutta toivottavasti edes hetken itseänsä rakastaen.

                                                               - Korppikotka -


lauantai 22. joulukuuta 2012

Kosmisia kukkasia

Onpa ollut luvattoman pitkä kirjoitustauko, miinusta minulle. Mutta koska muuten mennään sen verran plussalla pakko-oireiden kanssa, luulen asioiden olevan aika tasapainossa. Lomailla saan seuraavat 2 viikkoa, joten toivottavasti myös se palauttaa lisäenergiaa kirjoittamiseen.

Ihanaa. Perjantaina teki mieli itkeä helpotuksesta kun kello tuli kolme ja sain lähteä kotiin.

Mitä siis pakko-oireille kuuluu? Oikeastaan niiden kanssa mennään aika samalla tasolla kuin viime viikot ollaan menty. Niitä muutamia tarkistushäntiä on yhä edelleen (kuten avaimet ja ovi) mutta nekään eivät vie aikaa edes minuutteja. Pientä pelleilyä on aina silloin tällöin vesihanojen kanssa (en siis tarkista niitä samalla tavalla kuin ennen vaan availen niitä varmistaakseni hanan sulkemisen) mutta nekin on kohtuudessa. Sellainen valtaisa vapauden tunne on vaihtunut voimakkaaseen fyysiseen väsymykseen mutta sekään ei liene ihme, koska pakko-oireista "vierottuminen" tuo minulle fyysisiä oireita, niin miksipä en reagoisi myös kehollani sille, että minussa vapautuu jotain.

On raskasta päästää irti.

Minä en muista milloin olisin ollut näin väsynyt. Takki oli tyhjä viimeisen työviikon eikä mikään oikein ottanut sujuakseen (eikä sujunutkaan paikoitellen sitten niin yhtään). Mutta en voi olla itseäni kohtaan kuin armollinen kun vuotta katselee taaksepäin - se on sisältänyt aivan valtavasti kaikkea. Olen saanut taistella oikeudestani terapiaan, vieraillut syömishäiriöklinikalla, vaihtanut työtehtäviä, aloittanut kirjoittamisen, tilannut äidilleni piipaa-autoja, pettynyt, uskonut ja tukenut niin isääni, veljeäni kuin siskoani. Aloittanut terapian, silittänyt itseni uneen, romuttanut uskomuksiansa, itkenyt ja päästänyt osasta oireita ja ahdistusta irti. Olen muuttunut, kasvanut ja oppinut tuntemaan itseäni.

Aloittanut uuden elämän.

Ihminen jaksaa ihan uskomattomia asioita. Toisina päivinä minä mietin mistä ihmeestä saan sen taistelutahdon ja voiman jaksaa päivästä toiseen. Miksi minä haluan jatkaa vaikka toisinaan mustia viikkoja on monta peräkkäin. Miksi minä jatkan eteenpäin vaikka muut kehottavat pysähtymään tai kääntymään takaisin.

Minä olen ymmärtänyt ettei minulla ole muita elämiä kuin tämä yksi - toisin kuin luulin, minä en tiedä mitä se tarjoilee mutta tästä päivästä alkaen minä uskallan katsoa sitä silmiin.

Vaikka ruokailut ovatkin heittäneet viimeisellä työviikolla ihan häränpyllyä, ei ahmimista ole syntynyt. Olen kyllä syönyt juu sipsejä ja suklaata mutta "pakkosyödäkaappityhjäksiettentunnemitään"-olotiloja ei ole tullut. Ja sipisen ynnä muiden herkkujen syönnin luulen johtuneen myös tästä väsymyksestä, joka ei taida lähteä kuin hyvällä unella, joogalla, ulkoilmalla, ystävillä ja terveellä ravinnolla.

Seuraavana kahtena viikkona minä aion ottaa kaksi viikkoa takaisin yhdestä niistä viime vuosien aikana vietetyistä lomista, jolloin en ole oikeastaan poistunut kotoa.

Minulla on yllättävän hyvä olla. Kirjeet vanhemmille on kirjoitettu ja paketit matkalla maalle. Tänään juttelin pitkän tovin veljeni kanssa äidistä ja vaikka tilanne ei nyt olekaan vaaleanpunaisia hattarapilviä vastaava, ei se lietso myöskään ahdistusta. Ainakaan vielä. Täytynee hyväksyä, että äitini tulee kuulumaan siihen joukkoon ihmisiä, joita aina silloin tällöin salakuunnellaan. Siihen astetta maanisempaan toimintaan voidaan puuttua ja puututaankin mutta jos äiti on tuossa tilassaan onnellinen, käy säännöllisesti tapaamassa hoitajaa/lääkäriä eikä ole vaaraksi itselle tai muille niin..

..voinko minä olla hyväksymättä sitä?

Elämä on vaikeita asioita täynnä. Mutta kun ajattelen, miten minun ystäväni ovat hyväksyneet minut outouksineni tai miten he ovat hyväksyneet omat, ehkä hieman vinot, juurensa, miksi minä en hyväksyisi omiani? Mikäli toisella ihmisellä ei ole paha olla eikä hän aiheuta muille pahaa, miksi minä kieltäisin hänet sellaisena kuin hän on?

Kuten eräs europarlamentaarikko ja pappismies taisi jossain Iltalehdessä sanoa, on joulun aika sellaista kosmisen ykseyden aikaa. Sellaisena minäkin näitä seuraavia päiviä pidän. Minä aion omistaa hiljaisia ajatuksia ihmisille ja eläimille jotka yhä ovat, lähellä tai kaukana sekä ihmisille sekä eläimille, jotka ovat jo poistuneet keskuudestamme. Ja omistan minä myös hetken itselleni, sille menneelle, nykyiselle ja tulevalle Korppikotkalle, sillä sen jos jonkin ihminen itsekin ansaitsee.

Kaiken hyväksyvän rakkauden itseänsä kohtaan.

lauantai 15. joulukuuta 2012

Elämä jatkuu ja hyvä niin

Tänään oli vaihteeksi vaikeampi päivä. Mitään en tarkistanut kuten ennen mutta ennen lähtöä ne vesihanat piti vielä kertaalleen aukaista ja sulkea ennen kuin vakuutuin niiden olevan kiinni. Ja porttikongissa välähti mieleen, että jäiköhän jouluvalot päälle ja kipitin takaisin kotiini mutta tarkistin onneksi vain ne valot. Siinä vaiheessa olin jo raivoissani itselleni ja koko matkan joogasalille kihisin kiukusta. Olin niin kiukkuinen, että se tuntui ihan ihonpinnassa asti. Toiset ihmiset ärsyttivät, ne tuijottivat joko liian pitkään, tönivät tai jäivät maleksimaan eteeni. Mietin jopa, että pitääköhän minun peruuttaa tapaaminen ystäväni kanssa, koska ajatuskin toisen ihmisen läheisyydestä sai vanteen kiristymään pääni ympärillä.

Sitten tuli onneksi jooga ja loppurentoutus, jossa itkin - jälleen.

Onneksi tuo ystäväni on jo aiemmin selittänyt, ettei ole epänormaalia itkeä joogaamisen (tai muun vastaavan liikuntamuodon) yhteydessä. Itseasiassa se on hyvinkin normaalia. Itkeminen alkoi heti rentoutuksen alettua ajateltuani itseäni hymyilevänä pienenä lapsena ja päätyi siihen, kun mielikuvissani silittelin oman pienen itseni turvallisesti nukkumaan.

Ja kireys oli poissa.

Hoopoltahan se tuntuu ja toivon, että meidän salin ohjaaja on sen verran kokenut, ettei hätäänny näistä reaktioistani. Ei ainakaan hätääntynyt nyt. Itkeminen on jälleen kerran hyvä merkki ja se alkaa sujumaan jo luonnostaan mutta aina se yllättää kuitenkin vähän.

Oli aamun vaikeuteen muitakin syitä. Menin syömään pitkästä aikaa eilen illalla pussillisen sipsejä, jotka heittivät verensokerini niin sekaisin, että nukahdin illalla puoli kuudelta. Puoli yhdeksältä heräsin vaihtaakseni sohvalta sänkyyn ja heräsin aamulla puoli kahdeksalta. Sen lisäksi kuulin ettei Marakatilla mene ihan putkeen mutta neuroottinen mieleni jäi hokemaan sitä, että josko se onkin minun ja minun valintojeni syy ettemme jaksa juurikaan puida tällä hetkellä omaa elämäämme toisille (tiedän, ettei se ole syyni - olen täällä Marakatti sitten kun jaksat taas puhua). Kolmanneksi kävin perjantaina päivällä eräissä rutiinitutkimuksissa ja pakokauhu iski, kun huomasin röngtenlääkärin hiljentyvän ja ottavan useita kuvia vasemmasta kyljestäni.

Tiedättekö sen hetken, kun elämä tuntuu vilahtavan filminä silmien edessä?

Siinä minä yritin miettiä, kuinka onnellinen olen etten ole yksin - oli tulokset mitä tahansa. Ja että pakko-oireet eivät auta siihen, että jotain pahaa voi tapahtua kuitenkin. Ja että onko siellä kasvain vai kaksi?

Vaaraton.

Vaaraton mastopatia. Luin rivin monta kertaa yhä uudelleen ja uudelleen. Jaloista tuntui lähtevän tunto ja ajatuksissani kävelin töihin. Vaaraton. Väsymys iski samalla sekunnilla ja peruin illan pikkujoulut, joissa olisin joutunut olemaan 99% seurassa, joka ahdistaa. Vaaraton.

Ei ihme, että tänä aamuna oli vaikeaa.

Minä sovin lääkärin kanssa, että alan kerran vuodessa käymään vastaavissa tutkimuksissa jo ihan äitini taipumuksen vuoksi. Vaikkei perinnölliseksi syöväksi olevaa laatua ole löytynytkään vielä suvustamme, ei minun kannata jättää asiaa arvan varaan. Minä lupasin samalla itselleni olla googlettelematta mitä kauheaa tietoa tuon mastopatian ympäriltä löytyy (koska sitähän netistä ihan taatusti löytyy) sen asiallisen lisäksi - tutkihan minut lääkäri ja eiköhän hän ole nähnyt vastaavia tapauksia ennenkin.

Tältä erää asiat ovat sillä osa-alueella hyvin. Mutta te naiset, jotka luette tätä blogiani, lupaattehan käydä säännöllisesti myös mammografiassa tai siinä vähemmän kivuttomassa ultrassa? Kiitos <3

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Silmät auki

Yhtenä kappaleena perillä töissä. Huoh. Ei ollut kyllä mikään helpoin aamu mutta en kyllä jäänyt pahemmin mitään tarkistelemaankaan, oikeastaan toimin niin kuin olen viime päivät toiminut vaikka vähän jännitinkin mitä tuosta lähtemisestä tulee. Ja oikeastaan minusta on hyvä, että tunteet oli jo pinnassa heti aamusta sillä se on paranemisen merkki - en enää peitä niitä niin voimakkaasti pakko-oireilla.

Tuli eilisen blogipäivityksen jälkeen mieleeni selvittää teille lukijoille hiukan sitä, miksi kirjoitan paljon tunnemaailman käsittelystä blogissani enkä aina suoranaisesti siitä, miltä pakko-oire tuntuu tai miten tarkistan. Minun pakko-oireillani on nimittäin havaittu olevan suora yhteys tunnemaailmaani, jossa on kasapäin käsittelemättömiä tunteita ja tunteita joita en osaa nimetä. Monilla OCD-jengiin kuuluvalla on taustalla paljon muutakin mutta mitä pidemmälle oma päätohtorointini on edennyt, sitä voimakkaammin nähdään yhteys pakko-oireillani tunteisiini. Oikeastaan pakko-oireideni taustalla ei ole juuri muuta mutta se ei tee toki parantumisesta välttämättä yhtään sen helpompaa. Oikeastaan on aika pelottavaa nähdä miten retuperällä koko tunneskaalani on (olen sen kyllä jo pidempään arvannut niin olevan mutten näin pahasti) ja miten paljon olen padonnut sisääni.

Siitä siis johtuvat nämä minun itkupäivitykseni, sillä se tuntuu olevan voimakkaimpana tunteen ilmaisukeinona. Ja luulen, että kannan sisälläni kaikkein eniten surua ja pettymystä, joiden purkamiselle luontevinta on itku.Yrittäkää jaksaa lukea ja jättäkää välistä jos alituinen itkemiseni tai perhesuhteiden pohtimiseni ei tunnu luontevalta lukea, kyllä minä myös siitä pintapuolesta kirjoitan sekä rinnalla kulkevasta syömishäiriöstä (joka kuin ihmeen kaupalla on hiljentänyt ääntänsä koko ajan näiden pakko-oireiden työstön ohella). Ne eivät vaan tässä hetkessä ole tuntuneet niin tärkeältä kuin sen purkaminen, mitä sisälläni tapahtuu.

Kiitos kuitenkin joka ikiselle lukijalle, teitä on ollut aivan valtavasti ja se ei lakkaa hämmästyttämästä minua päivä toisensa jälkeen - pikku hiljaa on alkanut tuntua siltä, että myös tällä kirjoittamisella on tarkoituksensa. Oli ilo käyttää tämäkin kahvitunti siihen, että saan jakaa näitä asioita kanssanne - vähemmän neuroottista keskiviikkoa siis kaikille!

tiistai 11. joulukuuta 2012

Joulun odotusta

Joulu, tuo vihattu ja rakastettu juhlapyhä on pian täällä. Se aika vuodesta, kun toisten istuessa yhdessä lämpimästi sohvalla toinen heittää perheensä lumihankeen. Se aika, kun odotetaan paljon ja petytään paljon.

Minä itse päätin jo kauan sitten, että vietän sen tässä omassa pienessä yksiössäni Gilmoren tyttöjä katsellen kuusen valossa ja syöden suklaata. Vuosi on ollut jotain niin käsittämättömän raskasta etten näe mitään järkeä lähteä kokeilemaan omaa tunnekestävyyttäni maalle. Ei se kannattaisi.

Meinaan tänään tuli yllättäen joulupaketti maalta ja itkin sen avattuani varmaankin puoli tuntia.

Nyt olisi niille silmätipoille tarvetta, jotka jälleen unohdin ostaa. Kyyneleet kyllä huuhtovat hirveän näppärästi vesiliukoisen ripsivärin pois (vinkvink tytöt ja ripsaria käyttävät pojat) mutta huomenna näytän allergisen reaktion saaneelta. Tai krapulaiselta.

Ei paketti sisältänyt mitään ihmeellistä mutta se herätti minussa niin hallitsemattoman tunneaallon etten oikein itsekään osannut nimetä mikä siinä oli "se" juttu. Nähtyäni äitini neulomat lapaset minulle tuli surullinen oli - vähän harakanvarpain neulotut lapaset sylissäni itkin kai sitä miten epäreilua minusta on, että kaikki on mennyt niin pieleen. Kukaan ei suunnitellut tätä. Kukaan ei halunnut tätä.

Silti niin kävi. Ja hän on äitini siitä huolimatta.

Paketissa oli myös erästä suosikkiruokaani, isän pakkaamana. Ja taas mentiin - kyynelvarastoni tuntuu olevan ehtymätön. Isäni ei ehkä osaa sanoa rakastavansa minua mutta hän yrittää muulla tavoin kertoa, että kyllä hän rakastaa. Pieniä juttuja mutta isoja juttuja. En minä välitä enää sanoisiko isä minulle mitään noin suurta ikinä.

Minulle riittää tämä. Minä tiedän nyt.

Silittäessäni valokuvaa kahdesta nelijalkaisesta pikkuveljestäni (kiitos vain isoveli, jos tätä luet) sain jo hymyn aikaiseksi - kyllä minun perheeni minua rakastaa. Minulla on niin kauhea ikävä jopa noita kahta karvapalloa, en minä ole nauttinut siitä että olen pitänyt etäisyyttä perheeseeni. Kukaan ei ole syyllinen siihen, mikä tilanne on tänä päivänä. Minä itsekin suljin perheeni pois kuten suljin monen muunkin silloin, kun jo ensimmäisen kerran sairastuin syömishäiriöön. Minä olen paennut aina ikävien asioiden kohtaamista ja sulkenut silmäni haluamatta uskoa sitä mitä näen.

Minä haluan aloittaa alusta perheeni kanssa.

Minä aion kirjoittaa kirjeet molemmille vanhemmilleni. Viha on häilentynyt ja tilalle tullut empatia. Tai voisiko jopa sanoa, että rakkaus - mahdollisesti. Nyt luulen pystyväni kertomaan sen, miksi kulunut puoli vuotta on mennyt niin kuin on mennyt. Ja miksi minusta tuli tällainen, "vähän" neuroottinen.

Jännityksellä odotan, mitä tämä tekee pakko-oireilleni - tunnekanavien aukaisu kun yleensä tuottaa niille nousukäyrän. Oikeastaan tunnemaailmallani on ihan viivasuora yhteys pakko-oireisiini. Pahempia tarkistamisia ei ole viime päivinä ollut vaikka osa niistä tuleekin kuin ns. apteekin hyllyltä ennen kuin ehdin tajuta tekeväni niitä. On hyviä päiviä kun kaikki sujuu kuin tanssi. Ja niitä aamuja kun yllätän itseni nykimästä sitä ovea.

Nyt taitaa alkaa uusi erä.

lauantai 8. joulukuuta 2012

Onnellisuusteoria

Minä olen ikäni pelännyt enemmän tai vähemmän kaikkea. Tänään tajusin siellä joogasalin loppurentoutuksessa maatessani, että yksi suurimmista peloistani aikuisiällä on olla onnellinen. Olin sitä ennen vuodattanut (taas vaihteeksi) pari kyyneltä puhtaasta onnesta ja siitä hyvästä olosta mikä minulla siinä matolla maatessani oli ollut mieleni sekä kehoni kanssa. Kehoni, jota olen viimeiset 15-vuotta vain rangaissut. Ja mieleni, jonka olen kaltereiden taakse lukinnut.

On ollut turvallisempaa olla onneton, koska silloin ei tiedä mitä se onni on, jonka voi joku päivä menettää.

Onhan se nyt aivan absurdi ajatus. Mutta viime päivinä, kun olen kuljeskellut tuolla kaupungilla "vapaalla jalalla", olen yllättänyt itseni usein ajattelemasta sitä, että mitä jos minä menetän tämän. Mitä jos vaikka itse tai läheiseni sairastuu vakavasti ja menetän tämän kykyni tuntea onnea. Mitä jos niistä verikokeista löytyy jotain tai mitä jos minun äitini ei selviäkään siitä leikkauksesta? Mitä jos minusta tulee sitten taas onneton, mitä hyötyä on olla onnellinen, jos sen joskus kuitenkin menettää?

Saanko minä enää koskaan sitten tästä tunteesta kiinni, kun minua itkettää se, miten paljon tätä maailmaa rakastankaan?

Minä siis pelkään olla onnellinen. Se voima, jonka saan tästä, on niin pelottavaa enkä oikein enää tunne itseäni. Minä, vannoutunut "vihaankaikkiaidolsjavoicemukalaulukilpailuja" ostin eilen Jesse Kaikurannan levyn ja olen sitä soittanut repeatilla kohta vuorokauden. Minä sanoin isälleni äsken puhelimessa, että olen kiitollinen, että hän on juuri minun isäni ja voin aina soittaa hänelle, jos hanasta tulee ruskeaa vettä. Minä kuuntelen joululauluja ja ostan humoristisia jääkaappimagneetteja. Minä olen ihastunut, toisen osapuolen tietämättä mutta silti. Minä olen myös ihastunut joogaan.

Kuka minä oikein olen? Ja mitä jos minä menetän tämän tunteen?

Luulen, ettei ajatus ole kovin vieras meille pakko-oireisille tai elämässään jonkun muun kriisin kanssa elävälle. Meidän elämäntyömmehän on pelätä. Onnellisuus on jotain, mikä ei sovi kuvioon. On helpompi kestää jonkin menettämistä, jos on jo valmiiksi onneton.

Tämä tunne on kuitenkin yhtä pelottava kuin kiehtovakin, etten aio luopua siitä. Minua itkettää se, miten paljon minä pelkään olla onnellinen. Mutta minua itkettää myös se, miten onneton olenkaan ollut ja miten paljon elämästä ja onnellisuudesta on sen vuoksi valunut hukkaan. Siksi ajattelin pyrkiä joka päivä keräämään niitä asioita, joista olen onnellinen - tallentaisin ne tänne, jotta voisin helposti palata niiden luokse sen väistämättä ikävän elämän todellisuuden iskiessä vastaan (ellei sitten ihmelääkettä ikuiseen nuoruuteen ja terveyteen löydetä). Palauttaisin niin mieliin asioita, jotka ovat tehneet minut onnelliseksi ja antaneet voimaa jatkaa. Minä en halua menettää enää yhtään päivää pelolle ja epäluulolle. Ne ovat tehneet minut sairaaksi, ei onnellisuus.

Minä uskon, että onnellisuus on asia, joka kannattaa saavuttaa edes hetkeksi vaikka sen samantien menettäisikin. Minä en saa tästä maailmasta mitään mukaani mutta voin valita, miten ne kaikki sekunnit käytän, jotka minulle on tarkoitettu tässä maailmassa käytettäväksi. Vaikka se pelottaa niin paljon, että hengitys salpautuu, minä haluan tehdä sen vaihtokaupan. Ottaa riskin olla onnellinen ja ehkä menettää sen.


Minä olen onnellinen siitä, että silmäni osaavat yhä nauraa vaikka ne ovat nähneet elämänsä aikana niin paljon surullisia asioita, ettei se ole edes kohtuullista. 

Minä olen onnellinen siitä, että voin kuulla yhä lumen satavan maahan vaikkei korvani ole koskaan kuulleet sellaisia asioita, joita ne olisivat halunneet maailman eniten kuulla.

Minä olen onnellinen, että voin hengittää yhä sisääni kylmää pakkasilmaa vaikka keuhkoni ovat tallettaneet sisään vuosikausien ajan ne äänet, jotka olisin halunnut sanoa mutta joita en ole pystynyt sanomaan. 

Minä olen onnellinen siitä, että minä saan olla edes tämän pienen hetken onnellinen.


torstai 6. joulukuuta 2012

Tears of Joy

Tänä aamuna liikutuin kyyneliin saakka tajutessani miten kauan olen vankilassani istunut ja miten hyvältä vapaus tuntuu. Tuntuu kuin olisin herännyt elämään uudelleen seistessäni siinä lumisateessa. Näkemään ihan eri tavalla. Tuntemaan ihan erilailla. Minun teki mieli juosta halaamaan ihmisiä ja kertoa heille miten onnellinen olen.

Vankilan ovi on auennut.

Minä tiedän, että tiellä on vielä monta tiukkaa mutkaa ja ojaan tullaan välillä pelmahtamaan mutta jo tämä vaihe tuntuu niin hyvältä, että jokaisen kipeän asian purkaminen on ollut sen arvoista. Tämä vaihe on ollut todella raskas ja jatkuvaa vääntämistä itsensä kanssa - huomaan olevani jopa ihan fyysisestikin väsynyt altistusten vuoksi. Eivätkä kaikki lähtemiset kotoa tai illan nukkumaanmenot ole menneet täydellisesti vaan olen esim. jäänyt availemaan ja sulkemaan sitä vesihanaa.

Mutta vain hetkeksi. Ja käskenyt sitten OCD:n olla hiljaa.

Ja niidenkin jumittelujen takana on ollut usein joku tunne, kuten rakkaus (olet ajatuksissani, parhain mummoni). Viime päivät ovat olleet vain jotain ihan uskomattoman vapauttavaa, tuntuu kuin vuorokauteen olisi tullut tuntikausia lisää aikaa. Unimaailmakin on alkanut olemaan paljon suorempi. Onhan tämä koko ajan tasapainottelua ja aistien herkistämistä oman toiminnan yhteydessä, sillä pakko-oireet yrittävät kyllä uida millä tahansa heikolla hetkellä takaisin elämään. Mutta aina yksi erävoitto antaa niin paljon uskoa siihen, että joskus minun ei tarvitse enää tarkkailla sitä vähääkään.

Vaan voin vain toimia.

Tiedättekö, minä en olisi ikinä uskonut pystyväni tähän. En näin nopeasti. En näin hyvin. Mutta tarvitsin siihen vain yhden ihmisen, joka uskoi.

Näin itsenäisyyspäivänä en voisi olla elämästäni kiitollisempi - etenkin kun tuntuu siltä että olen saanut siitä valtavan palan takaisin.


tiistai 4. joulukuuta 2012

Ihmeitä tapahtuu kai sittenkin..

Poistuin tänään aamulla kotoa tarkistamatta mitään ja palasin kotiin vasta puoli tuntia sitten - olin siis koko päivän poissa. Siis en tarkistanut yhtään mitään. Mitään. Olo oli ja on vähintäänkin hämmentynyt. Tiedän, että tämä on vasta pieni askel kohti normaalimpaa elämää mutten olisi vielä kaksi kuukautta sitten uskonut pystyväni tähänkään.

En ole lähtenyt kotoa tarkistamatta ainakaan 4 vuoteen.

Illalla oli tarkoitus yrittää samaa mutta keskittyminen hajosi oman huonon valmistautumisen vuoksi ja kävin "hakemassa lasin vettä", kokeilin oven olevan kiinni (2 kertaa) ja laskin avaimet (kerran). Ei täydellistä mutta 90% hyvä, sillä aikaa tuo raiteilta suistuminen vei vain ehkä pari minuuttia, jos sitäkään. Huomenna sama uusiksi.

Tiedättekö ystävät rakkaat, on ihanaa kun väsyttää ja tietää, että voi vain nukahtaa.

Hyvää yötä <3

maanantai 3. joulukuuta 2012

Oodi terapialle

Tänään minulla oli poikkeuksellisesti päätohtoripäivä ja taidettiin saada yksi uusi isompi lovi tuohon muuriini. En tiedä mitä taikoja minulle tehtiin mutta puristus rinnassa lakkasi ja hengitys kulki taas paremmin tunnin jälkeen. Toiset pystyy siihen varmaan itsekin ahdistavan tunteen iskiessä mutta minä en vielä. Minä tarvitsen jonkun toisen kuljettamaan minut sen polun läpi - ohjaamaan oikeaan suuntaan, näyttämään sen tien yhä uudelleen ja uudelleen mikä minulta on jäänyt pienestä pitäen kulkematta.

Onneksi joku haluaa tehdä tätä työksensä.

Toiset tuntevat itsensä niin hyvin, että näkevät myös ongelmiensa läpi. Minä en, tai noh, vähitellen alan näkemään enemmän. Mutta silloin kun toinen ihminen toimii ja kohtaa ongelmansa, minä seison kädettömänä paikallaan, sillä minulla ei ole hajuakaan mitä minun pitäisi tehdä. Menen siis tarkistamaan tai syömään.

Siksi minä koen kuuluvani niiden onnekkaiden joukkoon, jotka saavat käydä puhumassa itsestänsä kerran viikossa.

Minä tajusin myös kotimatkallani sen, ettei minun ja päätohtorini yhteistyö lopu siihen kun pakko-oireet saadaan hallintaan. Matka tulee olemaan vielä pitkä. Pakko-oireiden hallinnan lisäksi terapian on tarkoitus antaa minulle jatkossakin välineitä selviytyä elämään kuuluvista asioista, joita minulle kukaan ei ole koskaan opettanut. Minä olen niistä asioista tähän saakka selviytynyt tarkistelemalla vesihanoja ja ovia tai syömällä.

Niiden tilalle tulee jotain sellaista, mikä suurimmalle osalle ihmisistä on päivänselvää.

Minulla on toiveikas olo vaikka seuraava altistus saakin minut pelkäämään jo nyt. Kerron siitä sitten kun se on ohitse, sillä en halua kasata itselleni liian suuria paineita. Minä aion pystyä siihen vaikka pelkään. Pelkään paljon.

Joskus laastari on kuitenkin kokeiltava irroittaa.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Ihana ilta

Kuluneet kolme päivää ovat sisältäneet niin huonoja kuin hyviäkin hetkiä mutta ainakin nyt tämä myrskyssä seilannut paatti näyttää asettuneen vähän tasaisemmalle aallokolle. Tai no, kuten joskus olen todennut aikaisemminkin, että OCD osaa yllättää aina - niin hyvässä kuin pahassakin, joten huomisesta ei taas tiedä.

Torstai ilta ja perjantai aamu olivat ihan katastrofaalisia, aamulla meni puoli tuntia töihin lähtiessä. Mutta toisaalta ymmärrän sen, jännitys illan ja oman tunnemaailman välillä oli niin suuri, että se peilautui heti aamuun. Vaikka lähteminen olikin yhtä tuskaa, minua kuitenkin helpotti tietää mistä se johtuu.

Tosin senkään taakse ei aina kannattaisi piiloutua - uhkana kun on tuomita aamu valmiiksi epäonnistumaan.

Ilta oli hauska ja naurettua tuli taas vedet silmissä. Toki toimin myös pöytämme yleisenä viihdemestarina ja sain kaikille taatusti aikaiseksi hyvän vatsalihastreenin mutta se ei ehkä ollut enää samanlaista pakenemista "älkää kysykö minulta mitään henkilökohtaista" ajatuksesta vaan myös vakaville aiheille oli tilaa. Löysin myös yhdestä ihmisestä jonkinlaisen hämmästyttävän hyvän yhteyden - ihan käsittämätöntä kuinka toisten kanssa voi jutella aiheesta kuin aiheesta niin, että toinen ihminen jatkaa aina omaa lausetta juuri niin kuin oli itse sen ajatellut sanoa.

Kun uskallan päästää toisia lähelle, voin löytää sieltä uusia ystäviä.

Lauantai aamuna kömmin jälleen ylös vasta iltapäivällä eikä altistuksia tullut siten tehtyä, tosin illalla ei tarkistuskierrokseen mennyt kuin ehkä viisi minuuttia, joten ihan hukkaan ei sekään päivä mennyt. Tänäänkään en ole päässyt laittamaan hellan levyjä päälle (koska sen ja seuraavan tarkistamisen väliin olisi tullut aivan liian lyhyt aika, miniminä kun pidän sitä paria tuntia itselleni tällä hetkellä) mutta tein jotain mitä en ole tehnyt pitkiin aikoihin.

Lähdin lenkille tarkistamatta mitään.

Tunnin viivyin ulkosalla enkä edes ajatellut asiaa sen enempää. Pian pitikin lähteä tapaamaan ystävää ja sinnekin lähtö tuli suoritettua kohtuudella, reilussa 20 minuutissa. Altistusharjoituksen tein tässä vain puoliksi, sillä noiden hellan levyjen käyttö on sen verran iso juttu, että haluan itse määritellä ajan jonka olen sen jälkeen poissa. En halunnut pilata iltapäivää ystäväni kanssa sillä, että olisin halunnut syöksyä kotiin tunnin kuluttua. Joskus sekin on tehtävä muttei tänään. Sen lisäksi valuttelin keittiön vesihanaa tultuani kotiin varmaan 10 minuuttia ihan siedättämisen ilosta - ja sen toivon, että vanhan kivitalon vesiputket eivät ensikään yönä jäätyisi.

Olen tyytyväinen.

Tässä viikonlopussa on ollut paljon hyvää. En ole taaskaan antanut sen ajatuksen häiritä, mitä muut ajattelee minusta - olen toisten silmissä nolannut itseni täysin laulamalla epävireisesti "Sata salamaa" noin 200 ihmisen edessä (tosin niistä 150 ihmistä lauloi mukana) mutta itse olen oikeastaan jopa ylpeä, että pystyin siihen. Olen päästänyt ihmisiä taas lähemmäksi ja saanut siten itselleni todennäköisesti uusia ystäviä. Kyllä, minä en uskaltanut ilmaista kiinnostustani erästä ihmistä kohtaan mutten toisaalta jäänyt myöskään säälimään itseäni sen suhteen - sille on kyllä aikansa ja paikkansa, jos niin on tarkoitettu. Minä kävin pitkästä aikaa myös puntarilla ja huomasin, että vähempi painosta stressaaminen ja mukava tekeminen on jättänyt parin viikon aikana 3 kiloa jonnekin.

Ja tämä viikonlopun oikeastaan kruunasi se aika minkä sain viettää tänään ihmisen kanssa, joka on tuntenut minut yli 10v. Ja nimenomaa tuntenut, tuo ihminen on varmaan ollut kautta aikojen yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka ovat arvanneet miten ahdistunut olen ollut - jopa paremmin kuin minä itse. Sen kaiken arvokkuuden minä ymmärsin nähtyäni hänet pitkästä aikaa.

Siksi minä pyydän vielä näin julkisestikin anteeksi, että annoin itsesääliaikojeni tulla hetkeksi väliin - kuten kerroin, tunteet ovat vain tänä päivänä niin voimakkaita niiden iskiessä päälle, ettei minulla ole vielä riittävän tehokkaita kikkoja päästä niiden kanssa sinuiksi nopeasti vaan väärässä ajassa ja paikassa niillä voi olla epätoivottuja vaikutuksia.

Onneksi minulla on sinut. Ja teidät muut. Vuosi vuoden jälkeen.


ps. Haluaisin sanoa sille ihmiselle, joka eräällä hakusanalla on eksynyt blogiini, että kerro. Jollekin. Se helpottaa oikeasti. Minua ei ole kukaan lakannut rakastamasta sen vuoksi vaan päinvastoin, muutamien ystävien kanssa olen tullut sen ansiosta läheisemmäksi kuin koskaan - ja olen siten oppinut itsekin rakkaudesta ja luottamuksesta.

Tai jos et kykene luottamaan kehenkään lähelläsi niin paljoa, niin esimerkiksi Suomen Tourette - yhdistyksen alaisuudessa on alkanut uutta OCD vertaistukitoimintaa (heidän nettisivuiltaan löytyy lisätietoa) - se on hyvin matalan kynnyksen paikka lähteä jakamaan kokemuksia tästä sairaudesta. Itselleni se ei tässä paranemisvaiheessa sopinut vilkkaan mielikuvitukseni ja siitä seuraavan kykyni alkaa "copycatteilemaan" kuultuani toisten oireista vuoksi mutta luulen, että lähes kaikille muille se sopii - etenkin jos lähelläsi ei ole ketään kenelle kertoa.