Olen tietyllä tapaa tehnyt kuluneet 1,5kk jäähyväisiä tälle blogille. Samalla kun hyvästellyt, olen miettinyt tulevaa, sillä en suinkaan halua päättää tätä tarinaa tähän. Neuroosieni kautta tiedän, ettei mikään ole ärsyttävämpää tv-sarjoissa tai kirjoissa kuin se, ettei kerrota miten tarina oikeasti päättyy vaan jätetään se arvailujen varaan. Joten tarina jatkuu, älkää huoliko.
Syy tämän blogin jäähyväisiin on sen nimi ja sen ristiriita nykyiseen sisältöön. Tämä kaikki on aloitettu silloin, kun en tiennyt mistä pakko-oireeni ja syömishäiriöni johtuvat. 1,5 vuoden päätohtoroinnin ja itseensä syväsukeltamisen jälkeen ei ole epäilystäkään mistä nuo erityispiirteeni johtuvat.
Tunteista. Niiden tuntematta jättämisestä, kykenemättömyydestä tunnistaa ja niitä polkuja pitkin syntyneistä vääristyneistä ajattelumalleista.
Nähtyäni millä hakusanoilla ihmiset blogiini tulivat ja kirjoituksiani lukivat tajusin, ettei heistä suurin osa enää saa niitä vastauksia samoihin kysymyksiin, joita itse aikoinani pakko-oire -ahdistuksissani myös blogeista etsin. En enää kuvaillut kauanko mikäkin pakko-oire kestää, mistä olen päässyt eroon tai mitä mikäkin rituaali pitää sisällään. En pystynyt kertomaan mitä aion tehdä seuraavaksi paranemisprosessani, jotta joku toinen voisi ottaa siitä mallia. Koin, ettei minun ole enää reilua jatkaa kirjoittamista tämän nimisen blogin alla, koska se johtaa harhaan. Vanhat kirjoitukset hukkuivat uusien joukkoon ja uudet kirjoitukset eivät kertoneet pakko-oireista vaan niistä syistä, jotka laukaisivat pakko-oireet.
Katselin OCD:ta jo sivusta. Ja samalla tätä blogia.
Minulla oli jo pitkä hyvä putki alla ja nimikin blogille mietittynä. Kunnes päätin lähteä pidemmälle matkalle kesällä ja pari isoa palasta liikahti jossain syvällä. Samoihin aikoihin tätini kuoli. Sitten tuli päätohtorini loma, jonka aikana toinen sukulainen kuoli. Vanhempani ottivat yhteyttä ja töissä tapahtui asioita. Ja siitä se syöksykierre sitten alkoi. Ahdistuin ja lopulta hävisin kamppailuni sille. Pakko-oireet paheni ja menin varaamaan ajan ihotautilääkärille - toki siellä on näillä luomien määrällä hyvä käydä välillä ja yksi luomi näyttää aidosti ärtyneeltä, koska se joutuu joka päiväisen hankauksen sekä kuukausittaisen hiusvärin uhriksi. Mutta nyt minua ajoi eteenpäin ahdistus eikä vapaaehtoisuus.
En edes muista hävisikö sikeät yöunet yli kuukausi vai kolme viikkoa sitten mutta olen joutunut pitämään ylimääräisiä vapaapäiviä, jotten istuisi töissä joko itkemässä tai kiukuttelemassa puolittain univajettani, puolittain uupumustani siitä, ettei elämäni tunnu olevan enää mitenkään hallinnassani. Saan nukutuksi suhteellisen hyvin ainoastaan kiskomalla ison annoksen hiilihydraatteja illasta eli vaivun uneen verensokerini tullessa kohisten alas. Minua väsyttää mutta kehossa ovat kaikki aistit valppaina ympäri vuorokauden. Pienistä asioista on tullut isoja ja isoista valtavia - viimeksi toissapäivänä itkin puoli tuntia sen vuoksi, ettei ystäväni influenssatoipilaana päässytkään yhdelle luennolle kanssani.
Viime viikonloppuna sain puserrettua sen verran, että näin muutamia ystäviäni ja maanantaina näkyi jo vähän tunnelin päässä valoa vaikka ajattelinkin olleeni poikkeuksellisen lohduton päätohtorivisiitilläni. Kunnes välittömästi seuraavana päivänä otettiin taas pohjakosketusta. Tänään sain mentyä Marakatin ja hänen kämppiksensä kanssa leffaan mutta kotimatkalla itku tuli jälleen. Hain kaupasta perinteisen tunteiden turrutuspaketin ja taistelin pois ihmisten silmistä ennen kuin annoin taas itkun tulla.
Lohdullista on, että tunnistan jo tapani purkaa ahdistusta ja tiedän herkkujen syömisen olevan aivan turhaa. Tiedän jo, ettei se auta. Tiedän myös, ettei tarkistaminen auta. Kuuman suihkun alla kyhjöttäessäni mietin onko minulla mitään, mikä edes hetkellisesti auttaisi. Kunnes muistin.
Kirjoittaminen.
Siksi annan tälle blogille vielä tekohengitystä ennen oikeita jäähyväisiä. Koska on vielä kaksi ja puoli päivää lääkärireissuun, jolloin pelkoni on joko totta tai valetta. Sen jälkeen todennäköisesti lukematon määrä päiviä siihen, että jaksan siivota säännöllisesti, haluan nähdä ystäviäni ilman "koska minun on pakko ja se pitää minut järjissäni" -ajatusta ja paine rintakehän päällä mahdollisesti helpottaa.
Mikä lause tiivistäisi tämän koko 1,5kk?
Ai niin.
Niin lähellä mutta niin kaukana.
