Menetin taannoin toisen vanhempani syövälle. Ilman, että kukaan pystyi tekemään asialle mitään. Ironista tässä on mielestäni se, että vanhempani sairaudessa toteutui kaikki ne asiat joita olen syövässä pelännyt - mitä jos en huomaa jotakin ajoissa ja sitten sille ei voida tehdä enää mitään. Kuolen vain pois.
Viimeinen puoli vuotta on ollut elämäni tuskallisinta aikaa ja kaikki katastrofin ainekset ovat olleet kasassa, mitä siis näihin erityispiirteisiini tulee. Tosin tällä kertaa ei OCD puskenut minua pois yhteiskunnasta vaan masennus, johon upposin syvemmälle kuin koskaan ennen. Jossain vaiheessa sanoin päätohtorillenikin, etten tiedä selviäisinkö siitä - elämäni oli ajautunut vähän kaikilta osin siihen, etten nähnyt siinä mitään syytä yrittää kammeta itseäni maan tasalle pimeydestä.
Onneksi minulla oli ja on jäljellä loput perheestäni, sisarukseni ja toinen vanhemmistani sekä ne kaikki nelijalkaiset otukset, jotka perheeseemme lasketaan. Kaiken sen pimeyden keskellä heistä tuli minulle ensimmäinen ja tärkein syy jatkaa vaikka kaikki solut kehossani vastustivat asiaa. Halusin itseni takaisin ensin heidän ja vähitellen itseni vuoksi.
Ei OCD kokonaan ole ollut poissa ja pelko syövästä on loogisesti pinnalla. Tavallaan minä en kuitenkaan enää pelkää sitä samalla tavalla kuin ennen, sillä niin monta sairaalaosastoa ja syövän kanssa matkaa kulkevia olen nyt nähnyt. Osan heidän tiedän jääneen sille matkalleen, toisten astuneen uudelle polulle ilman syöpää. Tiedän nyt, että se voi olla kuka tahansa, teki elämässä mitä tahansa. Tärkein kysymys taitaa ollakin uskaltaako tosiasioita kohdata mutta samalla jatkaa elämistä ikäänkuin "riskillä". Eli minun tapauksessani käydä säännöllisesti tutkimuksissa (koska perintötekijät) mutta unohtaa liiallisen kehon tarkkailun (luopua liiallisesta tarkistamisesta).
Minun on ollut äärimmäisen haastavaa nähdä ihmisiä näinä aikoina, myös ystäviä. Tilanne on heittänyt kasvoilleni lasit, jossa kukaan ei voi ymmärtää, miltä minusta tuntuu. Loukkaannun, jos ihminen ei kysy kuinka voin. Loukkaannun, jos ihminen kysyy kuinka voin ja yrittää sanoa jotain lohduttavaa. Suutun, jos ihmiset kohtelee minua silkkihansikkain. Suutun, jos ihmiset ei ymmärrä kohdata minua riittävän sensitiivisesti. Poden epäonnistumisen tunnetta nähdessäni ystävieni menestymistä yksityiselämässä tai uralla. Vähättelen muiden oikeutta valittaa asioista, koska ne eivät ole mitään sen rinnalla mitä minä olen kokenut.
Olen niin vereslihalla, ettei mikään ole hyvä, mitä toinen ihminen tekee tai sanoo. Poden syyllisyyttä siitä, että voin vieläkin niin huonosti etten voi hoitaa ystävyyssuhteitani ilman että se aiheuttaa minulle huonon olon ja pahimmillaan loukkaa ystävääni. Olen kiitollinen niille yhden käden sormin laskettaville ystävilleni, joiden aluksi ajattelin hylänneen minut hiljaisuudellaan mutta joiden nyt ymmärrän antaneen minun olla omissa nahoissani niin kauan kuin haluan luottaen siihen, että vielä joku päivä palaan. Kiitos.
Niille toisille haluaisin sanoa, ettet se ole sinä vaan minä - toivon sinun kuitenkin antavan minulle tilaa, sillä erinäiset puhelut ja viestit ahdistavat minua. Ne muistuttavat siitä mihin en pysty vaikka ne ovat tarkoitettu kauniiksi, välittäviksi eleiksi. Tulen takaisin kuin pystyn. Itse päätät oletko siellä vielä silloin, sillä tiedän että tämä on epäreilu tilanne sinulle. Tämä on kuitenkin ainoa oikea tapa minulle kasvaa sellaiseksi ihmiseksi kuin aidosti olen.
Toivun kaikesta edelleen. Elämäni meni konkreettisesti pirstaleiksi ja nyt rakennan sitä mosaiikkipintaa uudelleen, jota sinuksi itseksi kutsutaan. Tällä hetkellä siinä pinnassa taitaa olla noin kymmenen palaa, tuo koko kaikenkarvainen perheeni. Tästä lähtien minulla ei tule olla muuta kuin aikaa ja sydäntä etsiä, hylätä ja löytää uusia palasia tuohon mosaiikkiin.
Lukijoille - älä anna elämän kulkea ohitsesi. Sinua itseäsi vähättelemättä: Vaikka kuinka OCD/masennus/anoreksia vakuuttaisi, se ei "pelasta" sinua siltä, mitä pelkäät. Lopeta turha juokseminen. Sinä et ole yhtä kuin sairautesi. Uskalla katsoa sisimpääsi ja hae apua, jos sinne yksin katsominen ahdistaa.
Sillä on jokin tarkoitus, että sinä olet elossa mutta esimerkiksi minun vanhempani ei - minä lupaan ottaa siitä tarkoituksesta selvää olemalla heittämättä elämää enää hukkaan ja työskentelemällä niin vimmatusti päästäkseni pois erityispiirteideni hallitsevasta otteesta. Tee sinä samoin.
"Kun on elämää, on toivoa."
