Afrikan tähti

Se taisi olla torstai kun piipahdin tänne lukemaan muiden kuulumisia ja vilkaisin samalla milloin olen viimeksi kirjoittanut omiani. Pitkä aika. Sitä enemmän kuitenkin pysäytti vierailujen määrän kokonaislukema - ikinä en uskonut, että ketään tämä aihe kiinnostaisi niin_paljon. Myös silloin, kun kirjoittaja on tullut laiskanpulskealle tuulelle kirjoittamisen suhteen.

Enkä minä tiedä onko se edes se laiskanpulskeus, ehkä kirjoittaminen oli silloin helpompaa kun solmuja oli enemmän ja olin täysin ymmällä itsestäni. En voi sanoa ettenkö olisi edelleen melkeinpä päivittäin ymmälläni itsestäni mutta ne aiemmat ymmällään olot konkretisoitui voimakkaasti pakko-oireiden kautta. Nyt kun pakko-oireet ovat pysyneet 95% kurissa ei ne ymmällään olot näy niin selkeästi, että niistä riittäisi päivittäin kirjoitettavaa.

Pidän myös tavallaan elämääni blogin kannalta paljon tylsempänä kuin mitä ennen vaikka elämäni on paljon onnellisempaa kuin se on ollut vuosiin. Ja niin minä taisin pitkään ajatella itsekin niistä vähäisistä "selviytymistarinoista", joita netistä luin - enemmän minua kiinnosti kaivella tietoa pakko-oireista ja niiden aiheuttamista oireista elämän eri osa-alueilla kuin kuulla elämästä ilman OCD:ta.

Itseasiassa välillä minusta tuntui, kun siedättäminen kävi voimille tai ahdistus muista syistä kasvoi, että sinne OCD-sokkeloon olisi aidosti helpompi ja mukavempi jäädä. Eläähän moni muukin sellaista elämää ja pärjää ihan hyvin. En tiedä mikä voima minut on kuitenkin sysännyt aina eteenpäin ja haluamaan selvittää mitä elämä olisi ilman tuota vuosikausia rakentamaani näennäistä tukiverkostoa. Sitä voimanlähdettä minä itsekin usein vielä pohdin, sillä niin syvään veteen olin jo vajonnut, kun esimerkiksi blogin kirjoittamista aloitin.

OCD on yhä läsnä päivittäin mutta ei enää tunneittain. Tuntuu, että vielä jokin pieni liimapinta pitää minut kiinni siinä turvaverkossa vaikka yritän pyristellä irti. Se on tullut ilmi päätohtorilla mutta erityisen hyvin liimapinta konkretisoituu uuden harrastukseni parissa, jossa joudun joka ikinen kerta epämukavuusalueelle ja kasvokkain epäonnistumisen kanssa. "Täysillä" eläminen on jo näkökentässäni mutta tietäisimpä mikä on se viimeisin palanen, joka on jumissa ja estää elämään täysin rinnoin tarttumisen.

Minulla on jäljellä Kelan tukemaa terapiaa enää reilu puoli vuotta ja kauhistuttaa ehdinkö saada elämäni tasapainoon sitä ennen. Tai saanko oman elämän ohjaimista riittävän lujasti kiinni, jotta rakastaisin itseäni kaikkina hetkinä mitä elämä tuo tullessaan. Ei liene ongelma jatkaa terapiaa omakustanteisesti mutta miten pitkään, on täysi arvoitus. Ehkä jossain on vain oikea hetki päästää irti.

Nyt on kuitenkin nyt ja elämä on juuri tätä kuluvaa hetkeä. Siksi minä yritän jäsentää ajatuksiani jälleen kirjoittamalla. Tunnistan suurimmaksi osaksi mistä tarkistelunhaluni johtuu kunakin hetkenä mutta vielä tulee niitäkin hetkiä, kun tunnetila ehtii livahtaa pois ja tilalla on OCD. Joskus yksinkertaisesti jokin oman elämän peruselementeistä on häiriintynyt (väsymys, stressi, vääränlainen ruoka) mutta toisinaan jään vaille vastausta. Ja luulen että siellä, vaille vastausta jääneissä hetkissä, on avain viimeiseenkin liimapinnan irtirepimiseen.

Jatkan siis yhä aarteen- ja oman Afrikan tähteni etsintää. Toivottavasti sinullekin kuuluu hyvää.

Rakkaudesta ja tasapainoilusta

Välillä mietin, johtuuko itsessä tapahtuneet muutokset toiminnasta pelon vallassa vai siitä, että jotain on oikeasti liikahtanut pääni sisällä. Isosti.

Oireet ovat viime viikkoina vähentyneet rajusti. Kyllä, tänäkin aamuna merkkasin kynällä lakanasta löytyneeseen täplään raksin ylimääräisten seuralaisten pelossa mutta hetken mentyä nopeasti ohitse totesin sen itsekin ääneen - oireet ovat vähentyneet. Paljon.

Tuntuu kuin seisoisin jonossa vuoristorataan - vatsaa kipristelee pelosta mutta silti vääjäämättä liikun kohden sitä mikä pelottaa.

Muutokset ovat jotain niin konkreettista elämän kaaottisuudesta huolimatta, että uskon kyseessä olevan jonkun suuremman palasen liikahtaminen sisälläni kuolemanpelon sijaan. Tunnen tanssivani nuoralla ja päivä päivältä luotan enemmän tasapainooni pysytellä nuoralla ympärillä vallitsevista olosuhteista huolimatta. Yhä useammin pysähdyn liikuttuneena siitä, miten onnellinen olen.

Sitkeästi ajatukset "onnellisena olemisesta seuraa varmasti jotain ikävää elämään" tai "tiput kyllä tältä nuoralta sitten tosi lujaa maahan ja satutat itseäsi" pyrkivät tulemaan päähäni mutta muistutan itseäni ettei kyseessä ole huominen tai ensi viikon lauantai, jolloin koen olevani onnellinen tai tasapainoinen.

Aika on nyt. Olen onnellinen ja tasapainossa nuorallani juuri_nyt.

Onnellisuuden lisäksi olen miettinyt paljon rakkautta. Olen tuonut päätohtorinkin luona esille useasti sen, että minua häiritsee se etten ole kenellekään 'maailman tärkein' eli tunnemaailman kielelle käännettynä 'maailman rakkain'. Kaikilla muilla tuntuu olevan 'se joku tärkein' paitsi minulla - poikaystävä, läheiset vanhemmat, aviomies tai lapsi. Mutta mitäpä jos minä olenkin katsonut asiaa ja rakkautta koko ajan väärien lasien läpi?

Mitäpä jos minä olen ystävilleni maailman rakkain juuri sellaisena ystävänä kuin olen? Mitäpä jos olen Marakatille maailman rakkain isosisko sellaisena kuin olen? Mitäpä jos olen vanhemmilleni maailman rakkain lapsi sellaisena kuin he minut haluavat ajatella?

Miksi minä vertaan itseäni johonkin toiseen/toisiin, joka ei ole kuitenkaan minä?

Ja vielä tärkeämpää, miksi minä olen itseni tai ystävieni sijaan uskonut sitkeästi niitä ihmisiä, jotka teoin ja sanoin ovat ilmaisseet että en olisi hyväksyttävä tai rakastettava ellen muuttuisi joksikin toiseksi?

Katso itseäsi peilistä. Ketä uskot nähdessäsi peilikuvasi?

Valkoisella tapetilla valkoisia kuvioita

Tiedättekö sitä, että vaikka näitä omia toimintamalleja ja niiden laukaisijoita on kohta kolmisen vuotta havainnoinut, tahtoo se tuttu kumppani silti helposti hukkua tunnemyrskyn alle ja löydät itsesi yhä uudelleen ihmettelemästä kuinkas tässä nyt näin taas kävi?

Vasta eilen tuijotellessani taas asuntoni tapetteja tajusin missä mennään. Se tosin ei estänyt menemästä ulos rankkasateeseen hakemaan tunneruokia, ahmimista eikä uimista mielen sysimustiin vesiin. Mutta tajusin sen kyllä. Tuttu vieras oli tullut kylään enkä minä pidä sen kyläilyreissuista sitten niin yhtään.

Vaikea sanoa, mikä sen tällä kertaa laukaisi - matkalla koetut epämukavuudet, kotiinpaluun tuntuminen yhdeltä 'Bitch släp':iltä, epätietoisuus omasta tulevaisuudesta vai oman ihon neuroottinen tarkkailu mahdollisten inhottavien tuliaisten pelossa. Viimeisimmän oletan olevan yksi tämän tutun vieraan seurauksista (tai sitten se on sekä että - seisomassa tutun vieraan tukijoukoissa laukaisemassa tilannetta että myös seuralaisena tapahtuneen jälkeen) ja todellisen laukaisijan jonkun kolmesta ensimmäisestä. Tai sitten ne kaikki yhteensä.

Tänään aamulla peilistä katsoi turvonnut finninaamainen teini, jolla oli likainen tukka ja vatsa kipeä. Jos olisin voinut, olisin voinut iskeä peilin säpäleiksi siitä itseinhosta mitä oman peilikuvan näkeminen ja eilisen päivän muistot aiheuttivat mutta sen sijaan piilotin likaisen otsiksen huivin alle, laitoin kuulokkeet korviin ja kävelin ulos veden äärelle.

Vesi on elementti, jonka äärelle palaan silloin kun olen omassa päässäni jotenkin todella syvällä solmussa ja tunnen olevani rauhaton. Harrastin tätä samaa ollessani maailmalla ja olen harrastanut tätä niin kauan kuin itse muistan. Kävelin eilen sateessa ja tänään katselin auringon leikittelyä veden pinnalla.

Toisinaan itken veden äärellä, toisinaan vain katselen tai kuuntelen sitä. Joskus vain olen. Tänään siellä veden äärellä myönsin vihdoin itselleni mustan pilven saapuneen taas taivaanrantaani ja haluni alistua sille. Viimeaikaisen läsnäolemiseni lasikupu -vertaus maanantailta palasi mieleeni ja tajusin kaikkien merkkien olleen ilmassa. Valmiin ärsytyksen nousemisen pintaan päätohtorikäynnistä, koska hän ei helpolla anna minun mennä sinne minne tuntuisi tässä mielen kaaoksessa olevan helpointa mennä.

Se vain oikeasti olisi niin paljon helpompaa. Vetää verhot kiinni ja olla. Siirtää päätöksen tekeminen myöhemmäksi tai olla päättämättä ollenkaan. Odottaa vain että jotain ikävää tapahtuu kuitenkin ja todistaa täten joku omista uskomuksista todeksi.

Pääni on taas kuin yksi iso squash-kenttä ja vastapelureina ovat 'alakulo' ja 'nyt-et-perhana-luovuta'. Tänään laittaisin rahani likoon jälkimmäisen puolesta sillä a) sain pestyä hiukset ja b) lupauduin lähtemään tänään kokeilemaan yhtä uutta urheilulajia. Huomenna voi tilanne olla päälaellaan työpäivän jälkeen. Haluaisin nyt vain niin kovin potkia tämän kyläilijän päästäni pois mahdollisimman pian.

Harmi vain, ettei sitä voi vaan deletoida ja jatkaa kuin yhtään huonoa hetkeä ei olisi ollutkaan. Ainoa tapa ulos tästä on hyväksyä se musta pilvi taivaanrannassa ja jatkaa siitä huolimatta hengittämistä ja hetkessä olemista.

Mutta silti ihan vähän tekisi mieli leikkiä ettei sitä pilveä ole sulkemalla vain silmät.

Tai jos oikein hyvän hetken tullen vain näyttäisin sille kieltäni senkin uhalla, että tumma pilvi siitä suuttuu?

Toivottavasti rohkenen siihen.

Karhuja ja käsipeilejä

Ei mitenkään yllättävää, että töiden ja arjen alkamisen myötä ahdistuskäyrä menee tällä hetkellä kohtisuoraan ylöspäin. Hitaasti mutta varmasti. Vapaasti ilman henkilökohtaista kontrollia.

Pääasiassa olen kanavoinut ahdistustani tällä viikolla keskittymällä syynäämään jokaisen punaisen läiskän ja patin ihossani ötökkäneuroosini vuoksi. Minulla on luonnostaan herkästi ärtyvä mutta myös tiettyyn aikaan kuukaudesta finnien valtaama iho, mikä tekee tästä syynäysmissiostani entistä haasteellisempaa. Ja tottakai, mitä enemmän syynään, sitä enemmän kaikkea mahdollista "outoa" löytyy. Eilen innostuin tarkistelemaan lattialistojen vierustoja ikäänkuin ihon tsekkailun jatkumona ja vaihteeksi sain ajettua itseni siihen pisteeseen, että teki mieli painua vain peiton alle ja itkeä.

Realistisesti ajateltuna, ulkona liikkuu vielä paljon öttiäisiä, jotka voivat iskea hampaansa minuun - tykkään liikkua ulkona ja pitää ikkunaa auki (asun puiston vieressä). Olen stressannut itseni nopeasti äärimmilleen ja syönyt huonosti, joka jo pelkästään voi aiheuttaa reaktioita ihossa. Stressaantuneena raavin myös ihoani öisin, joka saa sen paikoitellen näyttämään todella hurjalta. Tunnetusti tässä korttelissa on yksi öttiäistalo valmiiksi ja rakenteet talojen välillä varmasti paikoitellen väljät. Kuka tahansa naapureistani on voinut tuoda ylimääräisiä tuliaisia vaikka ihan vain kirpparilta. Vaikka minä en havainnut mitään öttiäisongelmaa matkallani (kyllä, syynäsin sielläkin sängyt ja omaa ihoa mutta kohtuudella) ja huolehdin matkatavaroistani yleisen ohjeen mukaan niin reissussa kuin kotonakin, on minulle voinut käydä vain todella huono tuuri - kuten monelle muullekin on voinut käydä.

Mutta ei, näen vain jalkapuussa tällä hetkellä vain itseni ja huonoina hetkinä itken sitä miksi minun pitikään lähteä matkaan jos siitä on seuraamassa jotain todella ahdistavaa.

Näin toissa yönä unta, missä pihalla käveli karhu ja yksi toisensa jälkeen yritti häätää sitä pois. Sitten häkistä päästettiin ulos koira, joka kävi karhun kimppuun mutta karhu sai heitettyä sen maahan. Unessa minulle ikäänkuin kerrottiin tarinaa jälkikäteen ja samalla kun karhu löi koiran maahan uudelleen sain kuulla, että koira nousi iskuista huolimatta ylös aina uudelleen ja selviytyi hengissä.

Sitä unta minä yritän aina ajatella kun ahdistus ja paniikki ottavat valtaa. Että vaikka se pelko, todellinen tai epätodellinen, lyö minut toisinaan maahan niin nousen sieltä kuitenkin ylös.

Olenhan herännyt tänäänkin.

Nyt tuulet nuo viestin jo toivat

Muutama tunti ja kolmas vuosi päätohtorilla pyörähtää käyntiin.

Tämä on myös kolmas vuosi tätä blogia.

Tavallaan tunnen velvollisuudekseni selittää kirjoittamisen hiipumista, tavallaan en. Ehkä siksi, ettei minulla ole antaa mitään konkreettista syytä. Tai koska tämä on kuitenkin yhä itsekkäistä lähtökohdista oleva oman päänsisäisten lankojen setvimispaikka, josta mahdollisesti joku toinenkin hyötyy mutta josta minun ei sen lähtökohtien vuoksi pitäisi periaatteessa olla velvollinen kuin itselleni.

Anteeksi etten kuitenkaan reagoinut edes kommentteihin. Se oli liian itsekästä.

Mikä on tämän blogin tulevaisuus? En tiedä. Niin rehellinen kuin voin teille olla niin, ei, en tiedä. Blogin kirjoittaminen ei tuntunut viime keväänä hyvältä enkä tiedä uiko se ilmaisutapa viikkoihini vieläkään. Tunnustelen sitä parhaillaan. Haluaisin mahdollisesti laajentaa blogia ulos OCD-laatikosta mutta en tiedä onko se sen syntyperän vuoksi mahdollista.

Voisiko olla uuden aika vai löytyisikö vanhasta vielä uusia kerroksia?

Kevät 2014 tuntuu jo niin kaukaiselta mutta jos sitä pitäisi jollain yksinkertaisella tavalla kuvailla, olisi se "häkkieläin". Kesää 2014 kuvaa "hyppy tuntemattomaan" ja syksyltä 2014 en tiedä mitä odottaa. Tein nimittäin jotain, mitä en vielä 3 vuotta sitten kesälomani 4 seinän sisällä viettäneenä ikinä kuvitellut tekeväni ja luulen sen poikivan teemoja syksyyn.

Lähdin pois kotimaasta.

Kohtasin varmasti kaikki pelkoni ajatuksen tai tunteideni tasolla noiden viikkojen aikana. Hyvällä ja huonolla menestyksellä. Niin pelkoni pimeässä vaanivista torakoista tai luteista, pelkoni tulla hylätyksi tai olla kykenemätön suoriutumaan jostain. Tunteet vyöryivät toisinaan kuin hyökyaalto. Välillä jaloista tuntui loppuvan voimat, välillä menin täysin lukkoon ja oli päiviä, jolloin teki mieli huutaa turhautumistaan.

Mutta minä tein sen.

En varmasti vielä ymmärrä kaikkea oppimaani enkä mitenkään voisi. Ensimmäisen viikon jälkeen opin kuitenkin jotain todella perustavanlaatuista itsestäni/elämästäni:

Niin pitkään kuin en anna itseni luottaa kehenkään toiseen, en anna toiselle mahdollisuutta kuulla, nähdä ja rakastaa minua minuna. Niin kauan kuin en anna toisille mahdollisuutta kuulla, nähdä ja rakastaa minua sellaisena kuin olen, jätän itseni ulkopuolelle ja toteutan itse omia pelkojani.

Siellä kaukana maailmalla voimistui kuitenkin myös se tunne, että olen aloittanut matkani luottamuksen suhteen. Eikä sitä ollut vaikea huomata - itkin melkeinpä jokaisen tuliaisen kohdalla sitä kuinka paljon kyseinen ihminen minulle merkitsee ja miten toivoisin, että hän olisi täällä minun kanssani. Juuri silloin.

                  Mikään materia maailmassa ei korvaa aitoja ja aidosti rakastavia ihmisiä ympärilläsi.

                                                                   Älä hukkaa heitä.

Popsi, popsi, porkkanaa

Kiitos jälleen kerran yhden päätohtorini idean varionnista, jonkinlainen noususuhdanne on täällä taas. Tai sanoisin pikemminkin, että alan olemaan sillä tasolla, millä olin ennen tuota leikkausepisodia. Ja se on hyvä, erittäin hyvä.

Töihin lähteminen on taas hiukan helpottanut ja olen päässyt salille ihmisten pariin (ja saanut varmaan sieltä orastavan nuhanenätartunnan - en tykkää). Ennen kaikkea olen kohdannut taas punaisimman vaatteen eli hellan ja tehnyt viikonloppuna ruokaa (tai no, en tiedä voiko lisukkeen valmistamista sanoa ruoanlaitoksi mutta ydinasia tässä onkin ihan jossain muualla):

(heh, kuvassa lienee myös selitys sille miksi en ole koskaan ryhtynyt ruokabloggariksi - en vain jotenkin  kykene kuvaamaan annosta niin, että siitä tulisi ns. syötävän näköinen. Jotain vikaa voi olla myös annoksen yksipuolisuudessa mm. värien suhteen :D )

Olen myös pyrkinyt jatkamaan tuon maagisen "mitä, ihan kuin tämä kertoisi minusta" -kirjan lukemista. Suosittelen tätä lämpimästi ainakin niille, jotka tunnistavat tunnemaailmassaan olevan jotain häikkää tai haluavat tietää tunteistaan ja ajattelutavoistaan enemmän. Ei tunnelukot välttämättä näyttäydy kaikilla yhtä voimakkaasti kuin minulla mutta voi olla ihan mielenkiintoista ymmärtää ainakin vähän paremmin miksi reagoi juuri niin kuin reagoi.

Mitä pidemmälle kirjaa pääsen, sitä järkyttyneempi olen siitä miten sekaisin tunnemaailmani on. Tai olenhan minä sen tiennyt, ettei pääni ihan peruspirkon käsikirjasta ole mutta miten sekavan ja moniulotteisen verkoston olenkaan luonut päähäni! Yhden lukon aktivoituessa sulkeudun, toista kompensoin käyttäytymällä juuri päinvastoin ja kolmannen olemassaoloa en haluaisi edes tunnustaa. Kun haluaisin osoittaa välittämistä, saatan loukata - kun loukkaannun, se ei näy missään.

Ihme, että minulla on tällä logiikalla vielä ihmissuhteita jäljellä.

En malta kuitenkaan odottaa, että pääsemme näiden kimppuun päätohtorin kanssa. Tai onhan näitä nyt sohittu urakalla kohta 1,5 vuotta mutta tämän kirjan lukeminen on saanut minut näkemään käytökseni ja ajatukseni ihan uudella tavalla. On myös ilo huomata että tunnelukot, mitkä varmasti ovat hallinneet vielä 1,5 vuotta sitten, tuntuvat tänä päivänä jo jotenkin kaukaisilta. Kykenen ilmaisemaan jo osittain tunteitani enkä patoa niitä sisääni. En moiti saati rankaise itseäni ihan kaikista tekemistäni virheistä.

Vähiten varmaan minä itse olisin uskonut, että OCD tulisi muuttamaan minua näin paljon.

Parempaan suuntaan.

Sohvannurkasta

Minun pitäisi olla jo kovaa vauhtia tekemässä iltatoimia mutta en malttaisi laskea tuota kirjaa kädestäni. Joten lupaan itselleni yhä toistuvasti, että luen enää tämän kappaleen ja sitten lopetan. Kirjan tekstissä on jotain niin tuttua, että halu tietää mitä seuraavaksi, kasvaa kasvamistaan.

Jotain niin äärettömän tuttua, että tuntuu ihan kuin kirja olisi kirjoitettu minusta.

Kiitos sille ihmiselle, joka lainasit tämän kirjan minulle - olit oikeassa, tämän hetki oli juuri nyt. Kiitos kirjan kirjoittajalle - tuntuu, kuin olisin saanut itselleni jonkinlaisen tekstityksen. Kiitos itselleni, että uskalsin ottaa kirjan käteeni.

Pitkästä aikaa on sellainen voimakas tunne, että kaikella näillä vuosien kamppailuilla, sulkeutumisilla, ylös nousemisilla ja kyyneleillä on ollut tarkoitus.

Palaan tähän kirjaan varmasti täällä myöhemminkin. Se ei ole OCD-opus. Eikä matkaopas Timbuktuun. Eikä edes Tuomas Kyrön uusin.

Se vie minut kuitenkin seuraavalle etapille. Olen niin varma siitä kuin olen epävarma kaikesta.


..jospa yksi sivu vielä?

Niin minä mieleni pahoitin

Tänään minua vastaan käveli vanha nainen, muutamaa nyssäkkäänsä kantaen. Vaatteita oli kerrostettu, kasvoissa oli likaa ja silmissä tyhjä katse. Sydäntä puristi. Ahdisti. Mitä on tapahtunut, että tuohon tilanteeseen on päädytty? Hänkin on ehkä jonkun äiti, sisko tai ainakin lapsi. Mitä, jos se olisi joku, jonka tuntisin? Miten minä voisin häntä auttaa, mitenköhän yksin hän on? Minulla ei ole oikeastaan mitään hätää. Minulla on koti, työ ja ystäviä.

Mitä sitten, jos mieleni taannoin pahoitin, ei se ole oikeaa hätää.

Jos kulunut kuukausi oli Ulvova mylläri -teemalla, olen menneen viikon ollut enemmänkin Mielensäpahoittaja -hommissa. Tai siis, minun on yhä vaikea edelleen tietää, mikä on oikea syy kokea esim. loukkaantumista ja mikä on vain väsymyksen tuottamaa turhautumista. Joten on ollut vähän epäselvää itsellenikin olenko vain vähemmän hauska versio Kyrön kirjojen päähenkilöstä vai ihan aidosti mielensä pahoittanut ihminen. Eli riippuen päivästä ja omasta tulkinnasta, olen joko pahoittanut mieleni tai "pahoittanut" mieleni.

Viikonloppuna voisikin kokeilla ruskean kastikkeen tekoa.

Maailmankaikkeus on läpsytellyt päin näköä oikein urakalla - ei mitään suurta mutta tasaisin väliajoin jotain pientä. Juuri kun on noustu edellisestä jaloilleen, on tullut uusi läpsy, joka on vienyt, jos ei takaisin kanveesiin niin ainakin heilauttanut tasapainoa. Läps, läps. Niitä tuntuu riittävän vaikka minua itseäni jo kyllästyttää ja väsyttää.

Läps.

Eikä siitä läpsyttelystä yhtään helpompaa tee se, että olen paljastunut tässä vuosien mittaan ihan todella herkäksi ihmiseksi. Sen lisäksi, että tulkitsen toisia ihmisiä herkästi, tunnun myös tuntevan kaikki ympäristössä vilistävät tunteet. Niin ihanaa kuin se itsensä löytäminen toisaalta onkin, on tällainen ylisensitiivisyys joinain päivinä jopa rasittavaa. Nähtyäni tuonkin naisen, josta kirjoitukseni alussa mainitsin, nousi pala kurkkuun ja jotten olisi taas vaihteeksi alkanut itkemään keskellä kirkasta päivää ja katua, syöksyin lähimpään kauppaan saadakseni ajatukseni muualle.

Huokaus. Keksiikö joku, missä työssä tästä lähes yliluonnolliseksi aistiksi luokiteltavasta herkkyydestä voisi olla hyötyä? Niinpä niin. Ei ollenkaan niin helppoa kuin sanojen "helposti lähestyttävä", "innostava", "myyntihenkinen" tai "rauhallinen" kohdalla.

Välillä voisin väittää, että kun näitä ominaisuuksia on siellä jossain geenitehtaalla ihmisille jaettu, niin meikäläisen kohdalla asioista päättämässä on ollut joku, jonka eväsleivät on syöty lounaalla jonkun muun kuin sen itsensä toimesta.

No. Onhan se elämäntehtävä tietysti tämäkin.

Niks Naks

Kävellessäni tänään ulkona kolmisen tuntia miettimässä sitä, mikä meni eilen pieleen, päädyin lopulta halaamaan itseäni ja toteamaan, että olen päässyt todella pitkälle jo. Koska ennen minä kyllä ehkä ymmärsin jonkin menneen pieleen muttei minulla ollut hajuakaan mistä oli kyse. Tai jos jotain ymmärsin, niin se tuli monen kuukauden viiveellä. Nyt pääsin jo illan kuluessa kärryille siitä mihin suuntaan oltiin menossa ja tänä aamuna minulle selvisi miksi.

Tiedän, että tätä saattaa lukea joku sellainen ihminen, joka oli eilen paikalla ja haluan ensimmäiseksi sanoa, ettet tehnyt mitään väärää vaikka tiedät sen varmasti itsekin. Minulla itselläni ei ole vielä riittävästi kykyä puolustautua tai muuttaa tunnetilan suuntaa, kun kuulen ahdistuspanssarini ensimmäisen lukon menevän kiinni. Vaikka minulla on jo paljon ymmärrystä itsestäni, on keino samanaikaisesti tuntea ja hallita tunnetilaa tilanteeseen sopivalla tavalla löytymättä. Tunnustan menneeni sieltä mistä aita on matalin ja paenneeni paikalta mutta minulla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta, sillä ahdistus oli niin valtava etten sitä enää kyennyt pukemaan sanoiksi.

Oletteko muut tunnelukkolaiset huomanneet, että kun jokin lukko teissä on pitkään ollut aktivoituneena, menette ikäänkuin vereslihalle kaikkien muidenkin tunnelukkojenne/tunteidenne kanssa? Ja että kun tilanne on ohi, tuo vereslihan "paraneminen" ottaa aikansa?

Minä sain tällä viikolla hyviä uutisia kieriskeltyäni melkein kolmisen viikkoa epätietoisuuden vallassa. Tuloksia odotellessani isoimmat tunnelukkoni aktivoituivat ja pienetkin asiat alkoivat tuntua suurilta. Oikeastaan kaikki muiden ihmisten sanomiset tai teot suodattuivat noiden aktiivilukkojen kautta ja elämä muuttui yhdeksi isoksi turvattomuuden ja hylkäämisen kokemukseksi.

Saatuani hyviä uutisia uskaltauduin jälleen suunnittelemaan tulevaisuutta - sopimaan ihmistreffejä ja menemään harrastuksiin. Eilen oli sovittuna treffit hyvän ystävän kanssa kera viinin ja tiesin ennalta, että iltaan liittyy muitakin ihmisiä mutta lähinnä ohimenevinä hetkinä. Kotoa lähteminen oli vaikeaa ja ehkä olin liian orientoitunut kahdenkeskiseen höpöttelyyn, ehkä tuo vereslihalla ollut tunnemaailmani ei ollut päässyt vielä paranemisen alkuunkaan mutta kun seuraan pidemmäksi aikaa liittyi kolmas henkilö ja tajusin, että kahdenkeskinen aika on mennyttä, napsahti ensimmäinen lukko kiinni.

Toinen iso lukko napsahti siinä vaiheessa kiinni, kun tulkitsin tuon kolmannen osapuolen erään lauseen oman kokemukseni ja tunnetilani vähättelyksi. Sitten niitä lukkoja napsahteli kiinni vähän kaikesta ja lopulta en halunnut muuta kuin kotiin. Ahdisti. Itku tuli rapussa ja muistot menneisyydestä palasi.

Ennen en tiennyt mistä noissa tilanteissa oli kyse mutta reaktio oli sama - itketti ja halusin vain kotiin ollakseni yksin. Näitä tilanteita ei ole ollut enää pitkiin aikoihin ja luulin jo päässeeni niistä eroon mutta eilinen paljasti, ettei näin ihan vielä ole. Tämä vain on siitä huono juttu, että tiedän, että vastaavanlaisten illanviettojen kohdalla alan taas ennakkoon jännittämään meneekö ilta ahdistuksen puolelle, jolloin sitten herkästi jätän ko. illat väliin.

Aamulla lähdin haukkaamaan vähän happea, joka venyi siis kolmeksi pitkäksi tunniksi. Astuessani ulos huomasin, kuinka tuossa harmaudessa ja tuulessa oli kuitenkin jotain sellaista omaa oloa rauhoittavaa, että ajattelin tulevani kotiin vasta kun tuntisin tehneeni sovinnon itseni kanssa ja ymmärtäneeni mistä eilen oli kyse.

Yksi pala kerrallaan asiat loksahtelivat paikoilleen. Minä ymmärsin, mitä tapahtui. Ymmärsin, miksi reagoin niin kuin reagoin. Ja turhautuminen omaan käytökseen vaihtui anteeksiannoksi itseään kohtaan.

Kaikki hyvin, minä annan sinulle anteeksi.

Elämä jatkuu, sittenkin

Hyvänlaatuinen.

Olen lukenut sen varmasti 5 kertaa. Tarkistanut, että olihan kirje varmasti minulle. Ja laskenut kirjeen pois käsistäni.

Voi tätä ilon ja helpotuksen määrää! Kunhan siitä selvitään, katsotaan mitä jäi käteen. Ja sieltä ehkä jopa tekstiksi saakka. Siihen saakka jään mielenkiinnolla odottamaan, mistä kulmasta OCD hyökkää tämän jännityksen hiljalleen lauetessa - sain onneksi varoituksen hyvissä ajoin.

Hyökkää pois - olen valmis.

Jos sanon tämän olevan valetta, onko se totta?

Kuten jo viime kerralla kerroin, kuluneet viikot on syystä jos sun toisesta uitu todella syvissä ja tummissa vesissä. Havaitsin jo jokin aika sitten hiusrajassa olevan luomeni ärtyneen mutta sitten kuukausi takaperin muun ahdistuksen vallassa varasin ajan myös lääkärille. Kaikesta siitä jo olevasta ja tulevasta ahdistuksesta, alakulosta ja pelosta kasvoi niin iso möykky, etten muista milloin olisin ollut noin itkun sekainen muissa maailmoissa oleskelija kuin mitä viimeiset pari viikkoa olen ollut.

Maanantaina kävin lääkärissä ja luomi sai poistotuomion nimityksellä "riskiluomi". Tietenkin fiksuna tyttönä googlettelin sitten vähän lääkärin lausuntoa ja seassa vilisi sellaisia sanoja, että olin jo siinä vaiheessa varma kuolemantuomiostani. Pyysin päästä mahdollisimman nopeasti luomen poistoon ja torstaina pötköttelinkin jo leikkuuveitsen alla.

Olen ollut äärimmäisen rasittava ihminen niin itselleni kuin muillekin - äärimmäisen hermostuneena minusta tulee ihmisten seurassa tauottomasti puhuva sätkynukke ja kotioven sulkeuduttua mustan taiteen maalari. Voitte vain kuvitella sitä neuroottisen pään tuottamaa dataa tällaisessa tilanteessa, etenkin kun ensimmäinen pelon luoma väittämä (luomi pitää poistaa) osoittautui oikeaksi.

Sehän tarkoittaa toisin sanoen sitä, että koko pelkäämäni skenaario toteutuu.

Mitkä ovat sitten ne skenaariot, joita olen luonut kuluneiden viikkojen aikana luonut päähäni?

1. Se on syöpä eikä mitään ole enää tehtävissä. Saan tietyn määrän elinkuukausia ja kuolen.
2. Se on syöpä ja hoidot käynnistetään heti. Ne kuitenkaan eivät tehoa ja kuolen lääkkeistä turpeana.
3. Se on syöpä ja hoidot käynnistetään heti. Ne tehoavat mutta lähivuosien suunnitelmat muuttuvat radikaalisti ja joudun lopun elämääni elämään pelossa sairauden uusimisesta.
4. Se on syöpä mutta vain paikallinen ja parin leikkauksen jälkeen voidaan todeta, että kaikki on saatu pois mutta joudun lopun elämääni käymään vuosikontrolleissa ja riski sairastua uudelleen on suurempi.
5. Se on syöpä mutta vain paikallinen ja tutkimusten jälkeen voidaan todeta, että ensimmäisellä kerralla kaikki on saatu pois ja jatkossa minun on hyvä käydä vuosikontrolleissa.
6. Se on vaaraton.

Ei ole varmasti vaikeaa arvata, mikä skenaario on vahvimpana mielessä. Kahden viikon päästä tiedän, mikä näistä skenaarioista osui oikeaan ja elämä ottaa sen jälkeen tietyn suunnan. Niin ahdistavaa kuin se onkin, minulla ei ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa asian kulkuun vaikka kuinka google laulaisi.

Minä en voi kontrolloida tätä.

Kun yksi vahvimpia löydettyjä ajattelumallejani on "Kurjemman elämän jälkeen kuoleminen ei harmita yhtä paljon kuin kivan elämän - koska silloin ei menetä juuri mitään", olen huomannut lopettaneeni haaveilun ja alkaneeni elämään "sitten kun tulokset tiedetään"- ja "jos tästä selviän niin"-elämää. Mutta noin teoriassa, mitä minä voitan sillä, että istun nämä seuraavat kaksi viikkoa yksin kotona illat sekä viikonloput syöden jäätelöä ja miettien kertoisinko kenellekään, jos saisin kuolemantuomion?

Kysyn tämän itseltäni toisin.

Mitä minä häviän, jos seuraavat 2 viikkoa rakastan itseäni ja pidän huolen elämän peruselementeistä?

Pyörre

Olen tietyllä tapaa tehnyt kuluneet 1,5kk jäähyväisiä tälle blogille. Samalla kun hyvästellyt, olen miettinyt tulevaa, sillä en suinkaan halua päättää tätä tarinaa tähän. Neuroosieni kautta tiedän, ettei mikään ole ärsyttävämpää tv-sarjoissa tai kirjoissa kuin se, ettei kerrota miten tarina oikeasti päättyy vaan jätetään se arvailujen varaan. Joten tarina jatkuu, älkää huoliko.

Syy tämän blogin jäähyväisiin on sen nimi ja sen ristiriita nykyiseen sisältöön. Tämä kaikki on aloitettu silloin, kun en tiennyt mistä pakko-oireeni ja syömishäiriöni johtuvat. 1,5 vuoden päätohtoroinnin ja itseensä syväsukeltamisen jälkeen ei ole epäilystäkään mistä nuo erityispiirteeni johtuvat.

Tunteista. Niiden tuntematta jättämisestä, kykenemättömyydestä tunnistaa ja niitä polkuja pitkin syntyneistä vääristyneistä ajattelumalleista.

Nähtyäni millä hakusanoilla ihmiset blogiini tulivat ja kirjoituksiani lukivat tajusin, ettei heistä suurin osa enää saa niitä vastauksia samoihin kysymyksiin, joita itse aikoinani pakko-oire -ahdistuksissani myös blogeista etsin. En enää kuvaillut kauanko mikäkin pakko-oire kestää, mistä olen päässyt eroon tai mitä mikäkin rituaali pitää sisällään. En pystynyt kertomaan mitä aion tehdä seuraavaksi paranemisprosessani, jotta joku toinen voisi ottaa siitä mallia. Koin, ettei minun ole enää reilua jatkaa kirjoittamista tämän nimisen blogin alla, koska se johtaa harhaan. Vanhat kirjoitukset hukkuivat uusien joukkoon ja uudet kirjoitukset eivät kertoneet pakko-oireista vaan niistä syistä, jotka laukaisivat pakko-oireet.

Katselin OCD:ta jo sivusta. Ja samalla tätä blogia.

Minulla oli jo pitkä hyvä putki alla ja nimikin blogille mietittynä. Kunnes päätin lähteä pidemmälle matkalle kesällä ja pari isoa palasta liikahti jossain syvällä. Samoihin aikoihin tätini kuoli. Sitten tuli päätohtorini loma, jonka aikana toinen sukulainen kuoli. Vanhempani ottivat yhteyttä ja töissä tapahtui asioita. Ja siitä se syöksykierre sitten alkoi. Ahdistuin ja lopulta hävisin kamppailuni sille. Pakko-oireet paheni ja menin varaamaan ajan ihotautilääkärille - toki siellä on näillä luomien määrällä hyvä käydä välillä ja yksi luomi näyttää aidosti ärtyneeltä, koska se joutuu joka päiväisen hankauksen sekä kuukausittaisen hiusvärin uhriksi. Mutta nyt minua ajoi eteenpäin ahdistus eikä vapaaehtoisuus.

En edes muista hävisikö sikeät yöunet yli kuukausi vai kolme viikkoa sitten mutta olen joutunut pitämään ylimääräisiä vapaapäiviä, jotten istuisi töissä joko itkemässä tai kiukuttelemassa puolittain univajettani, puolittain uupumustani siitä, ettei elämäni tunnu olevan enää mitenkään hallinnassani. Saan nukutuksi suhteellisen hyvin ainoastaan kiskomalla ison annoksen hiilihydraatteja illasta eli vaivun uneen verensokerini tullessa kohisten alas. Minua väsyttää mutta kehossa ovat kaikki aistit valppaina ympäri vuorokauden. Pienistä asioista on tullut isoja ja isoista valtavia - viimeksi toissapäivänä itkin puoli tuntia sen vuoksi, ettei ystäväni influenssatoipilaana päässytkään yhdelle luennolle kanssani.

Viime viikonloppuna sain puserrettua sen verran, että näin muutamia ystäviäni ja maanantaina näkyi jo vähän tunnelin päässä valoa vaikka ajattelinkin olleeni poikkeuksellisen lohduton päätohtorivisiitilläni. Kunnes välittömästi seuraavana päivänä otettiin taas pohjakosketusta. Tänään sain mentyä Marakatin ja hänen kämppiksensä kanssa leffaan mutta kotimatkalla itku tuli jälleen. Hain kaupasta perinteisen tunteiden turrutuspaketin ja taistelin pois ihmisten silmistä ennen kuin annoin taas itkun tulla.

Lohdullista on, että tunnistan jo tapani purkaa ahdistusta ja tiedän herkkujen syömisen olevan aivan turhaa. Tiedän jo, ettei se auta. Tiedän myös, ettei tarkistaminen auta. Kuuman suihkun alla kyhjöttäessäni mietin onko minulla mitään, mikä edes hetkellisesti auttaisi. Kunnes muistin.

Kirjoittaminen.

Siksi annan tälle blogille vielä tekohengitystä ennen oikeita jäähyväisiä. Koska on vielä kaksi ja puoli päivää lääkärireissuun, jolloin pelkoni on joko totta tai valetta. Sen jälkeen todennäköisesti lukematon määrä päiviä siihen, että jaksan siivota säännöllisesti, haluan nähdä ystäviäni ilman "koska minun on pakko ja se pitää minut järjissäni" -ajatusta ja paine rintakehän päällä mahdollisesti helpottaa.

Mikä lause tiivistäisi tämän koko 1,5kk?

Ai niin.

Niin lähellä mutta niin kaukana.

Kyklooppi Korppikotka kuittaa

Ajattelin tulla pikaisesti huikkaamaan tänne bloginkin puolelle, että pulssi yhä tuntuu. Suunnitelmissa oli startata blogin uusi vuosi ja uudet kujeet arjen alkamisen yhteydessä mutta mutkia matkaan toi toiseen silmään iskeytynyt mikä-lie-tulehdus. Siellä se viihtyy edelleen, joskaan ei yhtä kivuliaana mutta yritän yhä vältellä pitkiä aikoja tietokoneella silmän paranemisen optimoimiseksi.

Vastoinkäymisiä kohdatessa on mielenkiintoista havaita, miten useiden asioiden olemassaolon huomaa vasta kun se "jokin" on poissa tai vioittunut. Uskomatonta, miten isoja juttuja sitä pitääkään itsestäänselvyytenä! Keskustelin myös vuosia sitten silloisen ihanan ja hipahtavan jäsenkorjaajani kanssa siitä, mitä kaikkea muuta kehomme yrittää kivun kautta viestiä meille mm. elämäntilanteestamme tai tunteistamme. Näiden kahden pohjalta olenkin tässä kuluneella viikolla miettinyt useasti, mitä tämä "näkökyvyn vioittuminen" yrittää minulle kertoa - siis sen typerän tavan hieroa silmiä tilanteessa kuin tilanteessa lisäksi.

Kieltäydynkö näkemästä jotain, mikä on ihan nenäni edessä?

(Voi kyllä.)

Onko jonkin asian näkeminen vääristynyt mielessäni ihan toiseksi esimerkiksi omien uskomuksieni vuoksi?

(Kyllä vain.)

Pitäisikö minun näkemisen sijaan nyt opetella tuntemaan ja aistimaan vahvemmin?

(Kyllä, kyllä ja kyllä.)

Ehkä asioilla tosiaan on tarkoituksensa - myös silmätulehduksilla.