Se taisi olla torstai kun piipahdin tänne lukemaan muiden kuulumisia ja vilkaisin samalla milloin olen viimeksi kirjoittanut omiani. Pitkä aika. Sitä enemmän kuitenkin pysäytti vierailujen määrän kokonaislukema - ikinä en uskonut, että ketään tämä aihe kiinnostaisi niin_paljon. Myös silloin, kun kirjoittaja on tullut laiskanpulskealle tuulelle kirjoittamisen suhteen.
Enkä minä tiedä onko se edes se laiskanpulskeus, ehkä kirjoittaminen oli silloin helpompaa kun solmuja oli enemmän ja olin täysin ymmällä itsestäni. En voi sanoa ettenkö olisi edelleen melkeinpä päivittäin ymmälläni itsestäni mutta ne aiemmat ymmällään olot konkretisoitui voimakkaasti pakko-oireiden kautta. Nyt kun pakko-oireet ovat pysyneet 95% kurissa ei ne ymmällään olot näy niin selkeästi, että niistä riittäisi päivittäin kirjoitettavaa.
Pidän myös tavallaan elämääni blogin kannalta paljon tylsempänä kuin mitä ennen vaikka elämäni on paljon onnellisempaa kuin se on ollut vuosiin. Ja niin minä taisin pitkään ajatella itsekin niistä vähäisistä "selviytymistarinoista", joita netistä luin - enemmän minua kiinnosti kaivella tietoa pakko-oireista ja niiden aiheuttamista oireista elämän eri osa-alueilla kuin kuulla elämästä ilman OCD:ta.
Itseasiassa välillä minusta tuntui, kun siedättäminen kävi voimille tai ahdistus muista syistä kasvoi, että sinne OCD-sokkeloon olisi aidosti helpompi ja mukavempi jäädä. Eläähän moni muukin sellaista elämää ja pärjää ihan hyvin. En tiedä mikä voima minut on kuitenkin sysännyt aina eteenpäin ja haluamaan selvittää mitä elämä olisi ilman tuota vuosikausia rakentamaani näennäistä tukiverkostoa. Sitä voimanlähdettä minä itsekin usein vielä pohdin, sillä niin syvään veteen olin jo vajonnut, kun esimerkiksi blogin kirjoittamista aloitin.
OCD on yhä läsnä päivittäin mutta ei enää tunneittain. Tuntuu, että vielä jokin pieni liimapinta pitää minut kiinni siinä turvaverkossa vaikka yritän pyristellä irti. Se on tullut ilmi päätohtorilla mutta erityisen hyvin liimapinta konkretisoituu uuden harrastukseni parissa, jossa joudun joka ikinen kerta epämukavuusalueelle ja kasvokkain epäonnistumisen kanssa. "Täysillä" eläminen on jo näkökentässäni mutta tietäisimpä mikä on se viimeisin palanen, joka on jumissa ja estää elämään täysin rinnoin tarttumisen.
Minulla on jäljellä Kelan tukemaa terapiaa enää reilu puoli vuotta ja kauhistuttaa ehdinkö saada elämäni tasapainoon sitä ennen. Tai saanko oman elämän ohjaimista riittävän lujasti kiinni, jotta rakastaisin itseäni kaikkina hetkinä mitä elämä tuo tullessaan. Ei liene ongelma jatkaa terapiaa omakustanteisesti mutta miten pitkään, on täysi arvoitus. Ehkä jossain on vain oikea hetki päästää irti.
Nyt on kuitenkin nyt ja elämä on juuri tätä kuluvaa hetkeä. Siksi minä yritän jäsentää ajatuksiani jälleen kirjoittamalla. Tunnistan suurimmaksi osaksi mistä tarkistelunhaluni johtuu kunakin hetkenä mutta vielä tulee niitäkin hetkiä, kun tunnetila ehtii livahtaa pois ja tilalla on OCD. Joskus yksinkertaisesti jokin oman elämän peruselementeistä on häiriintynyt (väsymys, stressi, vääränlainen ruoka) mutta toisinaan jään vaille vastausta. Ja luulen että siellä, vaille vastausta jääneissä hetkissä, on avain viimeiseenkin liimapinnan irtirepimiseen.
Jatkan siis yhä aarteen- ja oman Afrikan tähteni etsintää. Toivottavasti sinullekin kuuluu hyvää.
