Paluu juurille

Ihan kuin tornado olisi tyyntymään päin ja enää vain kevyt puhuri käy. Minulla ei vielä ole itselläni tarkkaa käsitystä mitä oikein tapahtui ja miksi reagoin niin voimakkaasti kuin reagoin mutta pääasia, että valoa tunnelin päässä taas näkyy. Lohdullisinta tässä on ollut se, että se mitä ennen peittosin sisääni, näyttää tulevan jo 90% tunteena ulos. Loput yhä on OCD:n ja syömishäröilyni hyödynnettävissä mutta se on paljon vähemmän kuin ennen.

Enpä muista, että päätohtorinkaan luona koskaan olisi ollut näin myrskyisää kertaa. Ei ehkä ulospäin mutta oma sisäinen tunneskaala vaihteli surusta sääliin ja ärtymyksestä katkeruuteen. Ja sinne osa niistä ajatuksista toivottavasti myös jäi, niiden viimeisten puhurien poispyyhittäväksi.

Lupasin itselleni sekä päätohtorilleni, että alan huomisesta alkaen ottamaan taas vähitellen niitä perusasioita haltuun - kuten riittävän unen, oikean ruoan ja kodin siivoamisen. Niistä peruselementeistä on hyvä lähteä rakentamaan taas uutta, sillä muutoksia on väistämättä edessä ja hyvää perusenergiavarastoa tarvitaan. Nuo muutokset voivat olla valmiita ajatuksia tai tällaisia viikon kestäviä odottamattomia linkouksia - elämä ja ihminen itse näemmä yllättää aina silloin, kun sitä mieli vähiten osaa odottaa.

Eli vähemmän Monkkia, enemmän Homeria. Vähemmän Katri Helenaa, enemmän Princeä.

Terkkuja!

Haista nyt vaan suuresti pas..tilli OCD! Eikö tänä päivänä saa edes yhtä päivää rypeä itsesäälissä, synkkyydessä ja kurjuudessa ilman että sinä siitä vaan voimaantuisit? Turpa kiinni, olet ärsyttävä ja minä vihaan sinua.

t. Aikuismaisesti elämään ja ongelmiinsa suhtautuva Korppikotka

Pysähtyminen

Viime viikon alussa tulin tavallaan erään tien päähän yhden asian kanssa elämässäni. Tai lähinnä totesin sen ääneen, ettei näin voi jatkua enää vaan asialle tulisi nyt vihdoinkin tehdä jotain. Sanoinkin päätohtorilleni, että ihan jännittää miten pakko-oireet tulevat käyttäytymään tuon päätöksen jälkeen kun takana on melko erinomainen viikko - tunnetusti kun niillä on tapana ollut ottaa käyrä ylöspäin päättäessäni paljon pienempiäkin asioita.

Pakko-oireet ovat pysyneet yhtä hyvällä tasolla, mikä on ollut sangen ilahduttavaa. Mutta sen sijaan välittömästi seuraavana päivänä muuttui 'pala kurkussa' olotila lähes vakioksi. Ja sitä se on ollut koko viikko - vuoroin olen itkenyt, skarpannut, itkenyt ja syönyt. Katsellut yhden illan tapetteja. Öisin olen välillä huutanut välinpitämättömälle äidilleni tai yrittänyt pakokauhun vallassa juosta karkuun ahdistustani. Vanha syömishäröilyni nosti siis myös päätänsä mutta ei ole ollut läheskään yhtä hallitseva kuin tuo jollain tapaa surullinen ja väsynyt olo.

Tuntuu, että seison nyt tienristeyksessä, josta lähtee sata eri tienhaaraa eikä minulla ole mitään aavistusta, mikä minun pitäisi niistä valita. Olen ymmärtänyt olevani suhteellisen lopussa monenkin asian suhteen enkä vähiten pakko-oireideni. Mutta silti tämän olotilan voimakkuus ja ilmenemistapa yllättää sillä yleensä näin syksyisin olen puhkunut intoa kokeilla uusia juttuja.

Tänä aamuna istuin pitkään merenrannassa miettimässä sitä, mitä minulle on tapahtunut tai on tapahtumassa. Paloinko nyt oikeasti loppuun? Masentaako? Olenko kaikesta kiireestä vain väsynyt ja tarvitsen sekä unta että hyvää ravintoa?

En minä osaa antaa itselleni oikeaa vastausta sillä olen muuttunut vuoden varrella niin paljon, etten vielä osaa tunnistaa tätä tilaa. Yhden asian kuitenkin tajusin. Ensimmäistä kertaa elämässäni minä sen sijaan, että olisin päämäärättömästi loikannut vain seuraavaan ohimenevään laivaan, olen pysähtynyt miettimään elämääni ja sen seuraavaa vaihetta. Ja se tarkoittaa, ettei minun pakenemiselle ja unohtamiselle rakennettu sisäinen järjestelmäni pysty käsittelemään sitä vaan se hajoaa. Ehkä se on murtunut pikkuhiljaa muutenkin mutta viimeisin päätökseni oli kaiketi niin iso, ettei se enää kestä.

On yhtälailla kiehtovaa mutta niin valtavan pelottavaa huomata, että oman lintuhäkin ovi on auki.

Nälkä

Olen nähnyt unia keinumisesta. Yhtenä yönä matkustin kiskoja pitkin väärään suuntaan ja olin avoauton kyydissä aurinkoisella valtatiellä. Seisonut tyhjennetyn talon aulassa.

Häilyn parin ison päätöksen kanssa. Toisen asian olen itseasiassa päättänyt ja asettanut takarajan. Toinen liittyy näihin oireisiin, joiden esiintymiskäyrä ja ahdistustaso ovat (onneksi) pitkästä aikaa laskusuuntainen. Ns. tavallinen elämä houkuttaisi.

Tänä aamuna lenkin jälkeen huomasin pienen punaisen paukaman polvitaipeeni lähellä. Vanha ajatuskela ja google pyörähti käyntiin - mitä jos minulla on täällä asunnossa jotain vaarallisia tai ällöttäviä ötököitä? Pari sivua aukaisin, kunnes päätin että ei. Katkaisen ja jätän tämän tähän. Kukaan ei syynää (todennäköisesti lenkillä polvitaipeeni kanssa ystävystyneen kirpun tahi hyttysen) puremaa yhtä antaumuksella kuin minä. Miksi minä käytän siihen tätä kaunista ja kallisarvoista päivää, johon olen saanut taas herätä?

Miksi minä pakenen kun ei ole mitään paettavaa?

Realismi. Normaalius. Halu nähdä ja kokea enemmän. Ne kaikki kasvattavat nälkäänsä minussa. Olen ollut pitkästä aikaa jotenkin vapautuneempi ja onnellisempi. Antanut itseni vapaasti herkistyä kauniista syysaamusta tai vanhan työkaverin näennäisen tavallisesta viestistä yhden työasian selvittelyn päätteeksi "Kiitos. Olemme yhä edelleen käytettävissänne".

Puuttuva palanen.

Jotenkin tuntuu siltä, että seison niemennokassa valmiina hyppäämään ja ystävät sekä läheiset ovat nyt muodostaneet sellaisen tiiviin kehän ympärilleni - valmiina ottamaan kopin, jos hyppy ei onnistukaan. He ovat siellä, vaikka hyppy onnistuisikin.

Yhä edelleen.

Pesukonelapsi

On ihan hölmöä yrittää varautua maailmassa kaikkeen ennalta, kun loppujen lopuksi vain pieni osa täällä tapahtuvista asioista on sellaisia, joille oikeasti voi tehdä jotakin. Olin miten valpas tahansa ja vaikka käyttäisin lopun elämääni siihen, että tuijottelisin vesihanoja, en voi varmasti estää sitä etteikö minulle tai jollekin lähipiirissäni voisi tapahtua jotain odottamatonta. Etenkään minä en voi niillä vesihanojen tuijotteluilla noita asioita estää.

Minua on turhauttanut se, miten paljon tuhlaan elämästäni yhä tähän OCD puoleen. Miksi en voisi olla niin rohkea ja mennä vain niitä tunteita sekä pelottavia tilanteita päin? Ihan kuin istuisin edelleenkin talon nurkan takana, kun muu maailma elää ja tapahtuu sen toisella puolella.

Viime viikkoina elämä tullut sieltä nurkan takaa hakemaan minua ja ravistellut kauluksista oikein kunnolla. Minä en hallitse tätä maailmaa taikka elämää. Se ei tarkoita, että elämä pitäisi heittää yhdeksi pitkäksi teinipissisjatkumoksi, jossa ei vastuuta oteta itsestä saati muista. Se tarkoittaa, että minulla on oikeassa elämässä vain rajallinen mahdollisuus päättää itse siitä, mihin elämä ohjautuu.

Joten miksi jäädä nurkan taakse?

OCD venyttää nuo rajat ja mahdollisuuksien määrät ihan uusiin atmosfääreihin. Koska, mitäpä jos? Ja näinä viikkoina olen kaiken tunne- ja oirekaaoksen aikana koko ajan enemmän ajatellut sitä, miten naurettavilta nuo OCD:n säännöstöt tästä nykyhetken perspektiivistä katsottuna näyttää. Sillä, mihin olen viime vuosina käyttänyt paljon aikaa ja mielenrauhattomuuttani, ei ole ollut mitään väliä/apua kun elämässä on oikeasti tapahtunut jotain, joka vie jalat ikävällä tavalla alta. Minä en ole kaikella sillä tarkistamisella pystynyt varautumaan tähän.

Ei kukaan voi.

Ja siksi se laittaa miettimään, että miksi. Mihin minä tarvitsen tätä kaikkea tarkistelua? Pelkäänkö minä, että rentoutumisen ja perspektiivin muuttamisen jälkeen minusta tulisi sekunnissa huolimaton resuroosa, joka istuu kohta sillan alla kodittomana ja ilman ystäviä?

Mitä sitten?

Keskustellessani päätohtorini kanssa elämästäni tuli mieleen oiva vertauskuva siitä, minkälaista elämää olen elänyt nyt rapiat 30 vuotta. Minä olen pesukonelapsi. Linkousta, peruspesua ja huuhteluveden vaihtoa. Uudestaan ja uudestaan. Pieniä hiljaisia hetkiä, kunnes linkous on alkanut taas ja minä olen kauhusta kankeana paiskautunut rummun toiselta puolelta toiselle, saaden haavoja ja ruhjeita, jotka eivät ole ehtineet parantumaan ennen seuraavaa pesukertaa.

Sen sijaan, että istuisin noina hiljaisina hetkinä kauhun vallassa vain odottamassa linkouksen käynnistymistä, minä jatkossa voisin rentoutua ja katsoa miltä maailma näyttää edellisen pesukierroksen jälkeen - kun pesukone alkaa jylläämään taas, muistaisin olla jännittämättä kehoa ja pitää silmät auki niin huomaisin, ettei se linkous ikuisesti kestä saati saa ihoani vereslihalle joka kerran jälkeen. Ehkäpä keho rentona osa linkouksista saa vain saman kutkuttavan tunteen vatsan pohjaan kuin vuoristorata tai puhdistaa sen pinttyneen likatahran, jota en itse ole saanut tennaristani poistettua. Ja lopulta, vaikka saippuavesi huuhtoutuu lopulta pois, minä en huuhtoudu sen mukana. Vaan jään.

Pesukonelapsi. Pidän sinusta.

Räytymispäivä

Kulunut viikko on ollut kuin kesän ensimmäiset askeleet ilman kenkiä soratiellä. Pelot hyppelehtivät sinne tänne ja niiden mukana pakko-oireetkin. Välillä tuntuu, että jalkapohja jo tottuu soraan mutta sitten löytyy taas uusi entistä terävämpi kivi.

Elämä tuo tullessaan asioita, joita ei vielä tässä iässä haluaisi kuulla ja joille ei itse voi mitään vaikka kuinka haluaisi. Omalle kohdalle ei osunut mutta riittävän lähelle omaan tukiverkostoon. Olen koko viikon nähnyt painajaisia, jossa pommikoneet pommittavat "jonnekin lähelle" ja yritän niitä päästä karkuun Marakatin kanssa. Olotilaa ei ole helpottanut, että muutamilla oman elämän osa-alueilla ei mene hyvin ja motivaatiokin leikkii kuurupiiloa kanssani eikä esim. suunnittelemaani ryhdistäytymistä pakko-oireiden kanssa ole näkynyt. Heräilin useana yönä aamuyöstä ja rytmihäiriöt palasi. Yritin toimia kerrankin oikein ja otin yhden ylimääräisen vapaapäivän töistä, josta soimasin itseäni jälkeenpäin - ihan turhaan mutta soimasin kuitenkin, syyllistäen itseäni siitä miten luuserimaista oli tässä vaiheessa ottaa vapaata kun en ollut kyennyt omasta mielestäni riittävän hyvään työsuoritukseen ko. viikolla muutoinkaan.

Viimeiset pari päivää elämä on tasoittanut ja olo tänään salilta kotiin kävellessä tuntui jopa kohtuullisen aurinkoiselta. Kotiin päästyäni yritin alkaa lintsaamaan taas 'neurotic cooking'-hetkestä mutta sisuunnuin sisäiselle luuserilleni ja loihdin tutulla kaavalla tonnikalafetauunimunakkaan. Ja samalla kun söin hyvää ruokaa, mietin miten paljon viime aikoina pakko-oireet ovat ärsyttäneet.

Ärsyyntyminen lienee itseasiassa lievä sana, oma käytökseni ja riippuvuuteni tarkisteluja kohtaan suorastaan v*tuttaa. En jaksa taas tätä enkä itseäni niin yhtään, ajatuskin siitä että pitäisi mennä pian tarkistamaan hellanlevyt, itkettää. Miksi minä en voi vaan jättää niitä pois? Miksi minun viikon kohokohtani on se, että saan tehtyä ruokaa itse? Mikä helvetti ihmisessä on vikana, että hokee vesihanojen äärellä änyyteenyttiä ja tuijottaa hievahtamatta hellanlevyjä?

Miksi tämä ei jo lopu?

Bussimatkalla

Hölmö. Juuri sellainen pöhkö, jolle olen itse aiemmin hymähtänyt bussissa. Liekö jo seniili tai jokin hippi, joka rakastaa aivan kaikkea.

Mutta minä muutuin.

Viittaan aiemmalla siis siihen, miten sain taas kyyneleet kihoamaan silmiini pelkästä kiitollisuudesta istuessani eilen bussissa matkalla ystäväni luokse. Vielä kaksi vuotta sitten minä en olisi voinut kuvitella tekeväni mitään sellaista ja hymähtelin tuolloin tunteensa näyttäville ihmisille - oli ne sitten selkeitä liikutuksen kyyneliä tai aurinkoisia hymyjä.

Jälleen kerran mietin sitä, miten valtavan matkan olen kulkenut lyhyessä ajassa ja miten olen koko ajan enemmän muuttunut sellaseksi ihmiseksi, jota minä itsekin rakastan. Ja miten onnellinen olen siitä, että istuin bussissa ilman, että olisin pahemmin joutunut ponnistelemaan sinne pääsemiseksi. Ei, ilman tarkasteluja en päässyt lähtemään mutta ne ovat jotain niin pientä siihen nähden, mitä se oli vielä vuosi sitten. Ja samalla havahduin siihen, että vaikken kykene saamaan kaikkia tarvitsemiani perusasioita geneettiseltä perheeltäni, on minulle muodostunut näiden vuosien aikana toinen "perhe", jolta niitä asioita voin saada ja saankin - rakkautta, hyväksyntää, tasa-arvoista vuorovaikutusta ja läsnäoloa.

Siinä minä istuin liikutuksen kyyneleet silmissäni välittämättä ympäristöstäni ja hymyilin noiden ajatusten mentyä sille, miten pöhköltä ja absurdilta koko tilanne varmastikin muiden ihmisten silmissä näytti.

Olen viime aikoina yrittänyt mennä tunnetta päin ja olla analysoimatta tilanteita liikaa. Olen pysynyt poissa googlesta ja ahdistusta aiheuttavista keskusteluista vaikka normaalisti olisin sinne välittömästi rynnännyt tohtorin sanottua "seurataan tilannetta". Olen tuntenut onnellisuutta siitäkin huolimatta, että OCD on kuiskinut siitä seuraavan automaattisesi jotain pahaa seuraavaksi.

Hemmetti. Minullakin on siihen oikeus. Oikeus olla onnellinen.