Ei mitään sellaista, mitä ei olisi jo kertaalleen kirjoitettu

25 minuuttia ja 27 minuuttia. Parempi kuin eilen mutta huono silti. Jännä juttu, että vaikka mielikuvitukseni on muuten rikas, en tahdo keksiä mitään, mikä muuttaisi rituaaleja niin etten jämähtäisi. Ärsyttää, ärsyttää ja ärsyttää muttei niin paljoa, että suututtaisi.

Missä se mielikuvitus tai punainen vaate on silloin kun sitä oikeasti tarvitsisi?

Minä en ihan oikeasti tiedä missä mättää nyt. Pääni humisee tyhjää kun pitäisi muuttaa rituaaleja, tuntuu, että ne nykyiset käytössä olevat ovat ainoat millä aidosti näen tilanteen. Ainoa, minkä olen pystynyt lopettamaan on avainten laskeminen. Vai onko tämä nyt sitä aitoa vääntöä, mitä käydään OCD:ta vastaan? Se eka viikko epämukavuusalueella taisikin olla siis aika vaalenapunaisten lasien läpi katsomista ja nyt jos joskus naisesta taidetaan ottaa mittaa ihan tosissaan ja tanssitaan ruusujen sijaan ohdakkeissa?

Töissäkään ei mene putkeen, sielläkin välttelen epämukavuusaluetta kun kerta muitakin töitä on. Tänään esimies siirsi epämukavuusalueeseeni liittyvästä työjonosta sitten osan asioista toisille, koska sanoi, että vaikuttaa että minulla on niin paljon muuta. Tottahan tuokin on enkä aio ottaa siitä itseeni (tai no, otan kuitenkin vähän koska minunhan tulisi olla täydellinen - otan siitä siis vähemmän itseeni kuin ennen) mutta nyt on oikeasti tehtävä jotain myös töissä. Enkä ole listalla olevia muita asioitakaan töiden ulkopuolella saanut hoidettua - jösses, että sitä pitää ollakin niin vätys.

Tuntuu, että koko elämä on mennyt taas ihan haahuiluksi ja alan vetäytymään takaisin kuoreeni.

Ei kun ei, minä en suostu. Harrastanut olen onneksi liikuntaa, nukkunut hiukan järkevämmin ja ollut sosiaalinen, syömisetkin menee hyvin enkä ole ahminut. Minulla menee siis monella osa-alueella yhä edelleen paremmin kuin ennen. Eikä minulla ole sellainen paha olo fyysisestikään mitä ennen vaan yritän elää sovussa kehoni kanssa - työmatkojakin osittain kuljen kurjilla säillä tai laiskuuden iskiessä yleisillä kulkuneuvoilla sen kävelyn/fillaroinnin sijaan.

Nyt minä en anna periksi.

Huomenna on entisen esimieheni läksiäiset, jotka on pyörinyt tietyllä tapaa mielessäni ja usein tarkistaessani, eräs elämän osa-alueista kun jollain tapaa päättyy konkreettisesti noihin läksäisiin. Läksiäislahjaa askarrellessani on jälleen tullut mieleen se, että olenkohan sittenkään oikealla alalla - minulla kun riittää luovuutta ja mielikuvitusta vaikka muille jakaa ja tekemäni lahjat/järjestämäni vapaa-ajan ohjelmat työkavereille kun ovat kautta linjan keränneet kiitosta.

Sekö siellä taustalla nyt ihan oikeasti mättää eikä ne läksiäiset itsessään ja saa sinut heijaamaan itseäsi vesihanojen äärellä - että olet tunnustamassa jotain itsellesi, olevasi hyvä jossain ja oikeilla jäljillä itsesi etsimisessä? Ettei kaikki ole sinussa niin hillittyä ja kontrolloitua?

Nyt olen fyysisesti niin poikki salin jälkeen, että taidan blogin tallennuksen jälkeen vain kasata huomiset tavarat ja painua nukkumaan. Siitä, miten aion tarkistaa, ei ole havaintoa - inhottaa kun rituaaliprosessin muuttamisen miettimiseen ei ole nyt yhtenäkään iltana jäänyt kunnolla aikaa vaan olen aina umpiväsyneenä vaan toistanut samaa vanhaa. Mutta lauantaina minulla on siihen vihdoinkin aidosti aikaa ja sitten pitää tehdä jotain radikaalia.

Huomenna aamulla voisin kokeilla laittaa tietyn välein puhelimeen muistutukset, jolloin tulee vaihtaa "pistettä". Tai sitten 5 biisiä, joiden aikana minun pitää olla ulkona kotoa. Tai heittää volttia tai kaivaa nenää samalla kun tarkistan. Tai..

Toimikaa aivot, toimikaa..


Päivän pelko: Mitä jos siitä tulee sanomista, että olen niin hidas ja puhelutilastoni ovat surkeat?
Päivän absurdi ajatus: Mitä jos en jaksakaan taistella tätä kaikkea vastaan?
Päivän biisi: Pearl Jam - Alive

Valun, valun valun..

Että mua ÄRSYTTÄÄ, illalla tarkistelut meni näppärästi siedätyksineen (22 minuuttia plus yksi siedätys, kestoltaan 4 minuuttia, jonka jälkeen tarkistin yhden asian uudelleen mutta pelkkä vilkaisu riitti) mutta tää aamu..

29 minuuttia on liikaa. Aivan liikaa.

Ja mikä mut tähän ajoi?

a) Ajatus siitä, että jos jotain sattuisi nyt ja vakuutusyhtiö lukisi mun eilisen Facebook/blogi-päivityksen, ne pitäis mua vastuuttomana alkoholistina ja joutuisin koko laskun maksaan itse.
(kyllä, kaksi siideriähän silloin tällöin kerran viikossa tarkoittaa, että olen rappiolla)

b) Ajatus siitä, että mitä jos yksi työkaveri ei selviäkään sen sairaskohtauksesta ja kuolee - kyseisen ihmisen kanssa oltiin heti samalla aaltopituudella ensimmäisestä työpäivästäni alkaen ja hän on läheisin ihminen ihminen tällä osastolla, sellainen ihminen, jollaisen minä haluaisin minunkin äitini olevan.

c) Muutin muka järjestystä ja vasta myöhemmin kesken tarkistelujen tajusin, että se oli sama, mikä minulla oli kesällä kun lähtöön meni 45 minuuttia. Ja olin tämän jälkeen vakuuttunut siitä, että nyt menee kauan.

Joo, niin menikin muttei siitä syystä, että sinä sen muka ennakkoon tiesit.

En tiedä kohta mitä teen tuon kanssa, mukavuusalue kutsuu kuin seireeni mua puoleensa. Tosin kiukun kyyneliä matkalla töihin nieleskellessäni päätin "tarkistan avaimet pikaisesti ja bussilipun siinä samalla"-ajatuksen kohdalla, että (laita tähän suomalainen voimasana joka alkaa v:llä ja päättyy vokaaliin) ei, en tee, ihan sama vaikka saan sakot. Sama toistui töissä ajatuksista avaimista.

Työpäivä on edessä mutta illalla pitää tehdä taas jotain päätöksiä - muuttaa joko rituaaleja radikaalisti tai sopia, että aloitan siedättämisen myös aamulla. Kunpa saisin suututettua itseni tähän aiheeseen taas, ehkä minun täytyykin alkaa miettimään aamuisin tietoisuusharjoituksen jälkeen minkälainen äidistäni tuli, koska hän antoi periksi eikä enää yritäkään parantua?

Ihan mitä tahansa, sillä minä  (laita tähän suomalainen voimasana joka alkaa v:llä ja päättyy vokaaliin) en halua mennä takaisin mukavuusalueelle koska täällä epämukavuusalueella olen ollut onnellisempi kuin koskaan.

"Olen elossa", osa 2

Olen elossa-tasoinen päivitys tulossa. Aamulla lähtö oli nihkeä mutta alle 25 minuutin. Tarkistelujen järjestys tuntuu jotenkin hankalalta ja jumittumista tapahtuu yhä, pyöräytän varmaan aamulla pari palikkaa toisinpäin ja vertaan, onko sillä vaikutusta lähtöön. Iltapäivästä tartuin spontaaniin tarjoukseen lähteä työkaverien kanssa muutamille sen sijaan, että olisin mennyt mököttämään kotiin rikkonaista koipeani.

Onneksi lähdin, koska kotiin kipsutellessani hymyilytti - poikkesin positiivisella tavalla kaavasta ja valitsin toisin.

Päivän pelko: Miten minä pääsen ujuttautumaan työni epämukavuusalueelle?
Päivän absurdi ajatus: Olikohan se yksille lähtö kovin hyvä idea, mitä jos sen vuoksi tapahtuukin jotain pahaa tai en jaksa tarkistaa riittävästi?
Päivän biisi: Lapko - Grab The Stick

Varoitus normaaleille: Blogikirjoitus sisältää paljon neuroottista ajattelua

Väsyttääpä ihan hirmuisesti vaikka kello on vasta noin vähän, eipä siis tuo ihan onnistunut, tuo ajoissa nukkumaanmeno. Ja yllättäen myös ehkä juuri siksi tänä aamuna lähtemiseen meni 26 minuuttia ja hikipisaroita valui. Tosin unohdin jopa tarkistaa sen joka maanantai aamuisen varoittimen enkä palannut sitä edes tarkistamaan asian vielä kotona muistaessani - olinhan tarkistanut sen toimivuuden tuijottelemalla illalla kattoa kohden. Hiphurraa sentään jollekin asialle tässä aamussa! Tänään onneksi oli myös poikkeuksellisesti terapiapäivä, joten pääsin kysymään vinkkejä tilanteeseen tai lähinnä siihen, mitä minun kannattaisi seuraavaksi tehdä.

Eli sekoitetaan jälleen kerran tarkistuspakkaa kun jumiutumisia on jo näkyvissä. Ja aletaan siedättäminen niitä vieteriefektejä varten, joita on tullut viime aikoina esiin esim. nukkumaan mennessä. 

Lisäksi listalla on lukulamppu ja tylsä kirja siedättämisharjoituksia varten. Harmillista, että minun täytyy palauttaa tuo Dostojevski kirjastoon, ehkä yritän sieltä saada lainaksi Taru Sormusten Herrasta kirjasen, jota olen useiden yritysten jälkeen saanut luettua joka kerta sivulle 25 saakka. Tarkoituksena on siis tuon "haluan mennä tarkistamaan"-mieliteon aloittamisen pitkittäminen, hallintaan otto ja jopa sen kokonaan unohtaminen aina iltaisin (jos niitä siis ilmenee). Nukahdan helposti, joten tylsä kirja voisi siivittää minua vielä nopeampaan uneen ja sitä myöden unohtamaan tuon mielihalun.

Tätä sietää yrittää.

Myös tarkistusten järjestystä sekä aamulla että illalla pitää muuttaa (ja/tai rituaalien sisällä olevia rituaaleja, kyllä te muut neurootikot tiedätte mitä tarkoitan) mutta en ole vielä keksinyt miten - ettei se liiaksi muistuttaisi sitä alkuperäistä tai nykyistä mallia. Keittiön vesihana on hankalasti tarkistettavissa, koska pelkään, että jos jätän sen hellanlevyjen jälkeen, siinä könytessäni hanojen äärellä voisin tönäistä jo ne tarkistetut hellanlevyt päälle (ne siis sijaitsevat vierekkäin. Niin, ehkä sinun täytyisi Korppis juuri tämän pelkäämäsi "helikopteri yksiössä"-ilmiön vuoksi tarkistaa nuo kaksi em. asiaa juuri tuossa järjestyksessä). Joo, tiedän että normaalin ihmisen korvaan juttuni ovat aivan absurdeja ja höpöhöpöjä mutta voitte vain uskoa, miten paljon näitä asioita olen näinä vuosina ehtinyt miettiä! Ellen olisi, en pitäisi tässä nyt blogia OCD:sta.

Aluksi oli helpompaa vaihtaa järjestystä, koska tarkistettaviakin oli enemmän. Nyt niiden määrä on supistunut voimakkaasti epämukavuusalueella oleskellessa ja jäljellä ovat "ne pahimmat möröt" eli hellanlevyt, vesihanat, ovi sekä kotiavaimet. Testasin tuossa jopa äsken kesken blogikirjoittelun onnistuisiko keittön hanan tarkistaminen hellanlevyjen jälkeen jotenkin ilman, että minun tarvitsee pelätä huitovani sitä hellaa päälle kumataessani vesihanoille. Ja se tuntuu kyllä jotenkin mahdottomalta, seinän kaakelit kun ovat "väärässä" kohdassa ja on vaikeampi nähdä, vuotaako hana.

Hohhoijaa, jopa minä itse pidän itseäni aika pimeänä juuri nyt näitä miettiessäni.

Nyt siis pitäisi päättää. Inhoan tätä vaihetta, koska olisi paljon helpompaa jos saisin valmiit ohjeet kuinka toimia eikä tämä homma päätöksineen olisi minun vastuullani. Kokeillakko päärituaalien vaihtoa vai itse rituaalien sisäistä järjestystä?

Siis mitä tässä on enää miettimistä? Jos pelkäät tarkistaa keittiön hanan hellan levyjen jälkeen, pitää sinun juuri tehdä niin! Ei tämän ole tarkoituskaan olla helppoa eikä sinun takamuksesi nyt NIIN iso ole, että sillä hellanlevyn nappulat saisit liikahtamaan.

Illan järjestys (poikkeuksena sunnuntai illan spesiaali "Varoittimen vahtaus", joka suoritetaan ensimmäisenä): Ovi, hellan levyt, keittiön hana, suihkun hana, lavuaari, vessan hana ja avaimet.

Aamun järjestys (poikkeuksena maanantai aamun "Bongaa punainen valo varoittimesta", joka siis ensimmäisenä): Hellan levyt, keittiön hana, suihkun hana, lavuaari, vessan hana ja ovi.

Noni. Niillä mennään sitten. Palataan viimeistään sunnuntaina kyseenalaistamaan pitäisikö rituaaleja liikutella taas (ja vaikka välillä niiden sisäisiä osia) tai aikaisemmin, jos näyttää että muutos on liian radikaali.

Rehellisyyden nimissä ahdistaa tuo muuttunut järjestys. Mutta ei se ota jos ei annakaan.

Päivän pelko: Miten pystyn näkemään vesihanan "oikein" toisesta kulmasta?
Päivän absurdi ajatus: Miten pystyn näkemään vesihanan "oikein" toisesta kulmasta, mitä jos sitä kurkkiessani tönäisen uunin päälle?
Päivän biisi: Placebo - Pure Morning (kyllä, selkeä Emo-viikko meneillään)

1. viikon yhteenveto

Huhheijaa, sen verta väsymystä on havaittavissa kehossa, että tiedossa on hiukan lyhkäisempi ellei erittäin lyhyt blogi. Imuroinninkin jätän huomiselle, koska ne pölypallot säilyy kyllä siellä sängyn alla huomiseenkin (eikä niitä siellä edes juurikaan ole, minä kun olen kuitenkin aika fanaattinen imuroinnin suhteen ja koluan joka nurkan jos en kerran viikossa niin puolentoista viikon välein). Kolme treenikertaa viikon aikana tekee tehtävänsä kun taukoa säännöllisemmästä treenauksesta on ollut lähemmäs puoli vuotta. Eikä tämän hetkistä väsymystä auta yhtään se, että saadakseni kolme treenikertaa tälle viikolle, piti minun käydä vielä tänään salilla vaikka eilenkin olin jumpassa.

Että jos ensi viikolla jakaisi vähän tasaisemmin noi urheilukerrat..

Ilta meni ihan ok tarkisteluiden osalta, 19 minuuttia plus yhdet ekstra ovien rynkyttelyt. Jännä juttu miten niistä ennen vähemmän tarkistelua vaativista jutuista on tullut rituaalini rikkomisen jälkeen yhtäkkiä hankalempia ja samassa suhteessa ne entiset isot möröt on pikkaisen pienempiä. Sitä kai sillä tarkistelujärjestyksen rikkomisella osittain ajettiinkin takaa.

Vielä ollaan aallokolla mutta eiköhän sää tyynene pikkuhiljaa.

Aamupäivällä salille lähtö sujui myös ajassaan, 23 minuutissa. En voi sanoa, että tarkistaminen olisi tuntunut mitenkään keveältä ja taisinpa muutaman hikipisarankin taas tirauttaa mutta ovesta pääsin ulos kuitenkin ja vielä ihan inhimillisessä ajassa. Jonkin verran alan havaitsemaan tietyissä kohdissa rituaalia taas jumittumista mutta pitää seurailla tilannetta ennen kuin lähden vaihtamaan rituaalin sisällä olevia järjestyksiä uudelleen. Moni asia on nimittäin karsiutunut pois lähes kokonaan ja menen tällä kaavalla niin pitkään kuin se hyvältä tuntuu eikä mitään suurempia jämähdyksiä tapahdu.

Vaadi itseltäsi riittävästi, älä liikaa.

Mielestäni epämukavuusalueella oleskelun ensimmäisen viikon saldo on hyvä: Ihmistreffit (työpaikan juhlat ja sen jatkot), 3 liikuntakertaa (joista 2 viikonloppuna), vain yksi ajanylitys (26 minuuttia toki vain sekin), vähintään yksi tietoisuusharjoitus päivittäin eikä ylensyöntiä tai avainten laskemista. Sen lisäksi olen yrittänyt löytää itsestäni jotain positiivista päivittäin ja kulkenut katse kohotettuna melkein koko ajan (voin kertoa, että se sattuu niskoihin. Ja se kipu kertonee miten paljon oikeastaan olen kulkenutkaan katse maahan luotuna). Se, missä voisin skarpata, on nukkuminen ja työt. Jälkimmäiseen minun täytyy säätää vaikka omat tavoitteet (kunnes niistä joskus minullakin tulee rutiineja) mutta teen ne tavoitteet vaikka alkuviikosta. Nukkumassa yritän olla klo 22 tai viimeistään puoli 11 arki-iltoina ja nukkua vähintään 7,5h yöunet - sitten ei tarvitse viikonloppunakaan nukkua niin paljon univelkoja pois.

Summasummarum, olen tyytyväinen tähän viikkoon. Vielä on monta viikkoa matkaa jäljellä kohti elämää ilman nykyistä kumppaniani OCD:ta mutta pieni askel eteenpäin on jo kuitenkin otettu. Hyvä minä!

Päivän pelko: Onkohan tuo takareisi pahastikin revähtänyt, uskallankohan tehdä sillä enää mitään vai meneekö se vain pahemmaksi, jos vielä teen yhden sarjan?
Päivän absurdi ajatus: Onhan maailmankaikkeudelle ihan okei, jos imuroinkin vasta huomenna, päivää myöhemmin kuin normaalisti vai seuraakohan siitä minulle jotain ikävää?
Päivän biisi: Placebo - Running Up That Hill

Neiti Nokkava

Ja taas on leikattu kiinni yrityksiin valahtaa sinne mukavuusalueelle - jumppaan lähdettiin 23 minuutissa ja olisi lähdetty nopeamminkin, jos olisin huomannut pukeutua esim. kenkiin ennen ajastimen käynnistämistä. Ilta meni myös hyvin, tosin ihan sen vuoksi, että kerkesin kertaalleen torkahtaa (kiitos sipsit vielä kerran. Tästä syystä myös ajanotto jäi) puoleksi tunniksi enkä sen jälkeen enää oikein jaksanut tarkistaa mitään. Näin siitäkin huolimatta, että eilen silmieni eteen sattui minussa ahdistuksen tuntemuksia herättäviä asioita mutta yritin niiden ajatusten vain antaa rymistellä sekä keksiä niiden hoitamiseksi toimintatavat. Keksin, löin lukkoon ja siirryin muihin juttuihin.

Noh, niiden avainten tsekkailun kanssa ulkomaailmassa ei ole mennyt niin putkeen ja toistoja tuli tänäänkin useita lyhyen ajan sisällä mutta sentään en enää laske montako niitä on..

Se, mistä olen jo useamman päivän halunnut kirjoittaa, on ne tavat ja keinot, joilla yleensä me huonon itsetunnon ja itsetuntemuksen omaavat ihmiset pyydämme anteeksi läsnäoloamme tällä maapallolla. Tai ainakin niistä tavoista, joilla minä pyydän anteeksi sitä, että minä satun olemaan minä.

Olen aina ollut se, joka ei valita jos joku etuilee eikä huomauta, jos saa huonoa palvelua. Olen aina ollut se, joka ruuhkassa väistää muita ja antaa tietä ensimmäisenä vaikka väistämisvelvollisuus olisi toisella. Olen aina ollut ensimmäisenä pyytämässä anteeksi huonoa käytöstäni vaikka alunperin vika onkin ollut toisessa tai tilanteessa ei ole mitään anteeksi pyydettävää. Painan jopa katseen maahan usein kaupungilla kävellessäni kuin pyytäen anteeksi sitä, että minä olen juuri siinä ja olen pahoillani, ettei maan niellytkään minua oikealla hetkellä.

Mutta nyt olen alkanut nostamaan katsettani kuin huomaamatta ylöspäin ja niinä hetkinä kun huomaan, että katse laskee taas asfaltin kiteitä, minä nostan sen ylös.

Taannoin tunnelukkotestejä tehdessäni "parhaimmat" pisteet sain mm. miellyttämisen-tunnelukosta. Enkä minä ollenkaan lähtenyt väittelemään kirjan kanssa aiheesta, olenhan minä jo täälläkin aiemmin tunnustanut toteuttavani tätä "suorittamalla miellyttämis"-metodia lähes elämän jokaisella osa-alueella. Nyt kesän aikana on kuitenkin tapahtunut jotain sellaista, joka on saanut minut nostamaan katsettani ylös - minä olen ensimmäistä kertaa uskaltanut todella vastustaa minulle tärkeää auktoriteettia (isääni) ja asettaa rajat, myös hyväksyen sen vaihtoehdon, että minut hylätään myös sen terveen vanhemman osalta kun näin teen.

Päinvastoin, rajojani on kunnioitettu ja välit isäni kanssa on läheisemmät kuin koskaan.

Tämän jälkeen tuli ravintolassa vierailu, jossa hiljaisen alistumisen sijaan toimin näkyvästi saadessani huonoa palvelua. Sitten tuli työkokkarit, joissa huomasin kulkevani pystypäin vaikka jaloissa oli 2 sentin rakot ja liikehdintäni oli kuin etanalla aamuruuhkassa. Yhtäkkiä minä tajusin kaupungilla kulkiessani, etten minä enää väistele niin paljon kuin ennen vaan minuakin kyllä väistetään.

Jotain on sisimmässäni liikahtanut parempaan suuntaan. Minulle on selkeästi alkanut riittämään se, että uhraan itseni ja elämäni miellyttääkseni aivan kaikkia muita tällä maapallolla.

Vaikka leuka on jo ylhäällä, niin minä yhä jännitän katsoa vieraita ihmisiä silmiin. Taisipa rohtotohtorikin (eli psykiatri) kirjoittaa lausunnossaan taipumuksestani olla alkuun katsomatta toista ihmistä silmiin. Sitähän sanotaan, että silmät ovat sielun peili ja minun sieluni muistuttaa enenmmän sellaista rähjäistä rähisevää kulkuria kuin kaunista enkeliä enkä minä haluaisi sitä elämän kolhimaa kulkuria kenellekään näyttää. Minulle on myös sanottu, että kun siihen oppii niin silmistäni voi tulkita sen, mitä tunnen ja ajattelen vaikkei mikään muu ele tai ilme antaisi olotilastani mitään vinkkejä. Niille ihmisille, jotka oppivat tulkitsemaan silmiäni olen siten kuin avoin kirja.

Ja se pelottaa minua enemmän kuin mikään muu läheisyydessä, koska noilta silmieni ymmärtsijöiltä en voi enää salata ikinä mitään.

Jos joku joskus miettii, näkyykö oma neuroottisuus ulospäin (silmissä, eleissä tms.) jotenkin niin voin sanoa että ei suuresti, ei ainakaan tällaisilla hellojen tuijottelijoiden lahkoon kuuluvilla. Kun olen puhunut sairaudesta uusille mutta intuitioni mukaan luotettaville ihmisille, he ovat sanoneet etteivät ikinä olisi uskoneet minun kantavan sellaista taakkaa kuin kannan ja kärsivän niin valtavaa ahdistusta, kuin kärsin. Pikemminkin minua pidetään äärimmäisen sosiaalisena, rohkeana ja positiivisena ihmisenä. Luulen siis, että meidän "lahkoon" kuuluvilla on hyvinkin tyypillistä oppia piilottamaan oireet ainakin kodin ulkopuolisissa tilanteissa. Oppia näyttelemään ja antamaan muille ihmisille sellaisia jokapäiviäisiä ja hyväksyttäviä vastauksia omaan outoon käytökseen.

Soveltua yhteiskuntaan, siihen normaaliin kehikkoon.

Toinen asia, mikä siinä katseen kohottamisessa samaan tasoon muiden ihmisten kanssa ahdistaa, on se, että mitä jos katsonkin toista ihmistä jotenkin "väärin" ja hän tulkitsee käytökseni "väärin" - vastaavista tilanteista kun on ihan konkreettistakin kokemusta eikä ole aina kauhean helppoa livistää pois niistä "en minä tarkoittanut, että olisin sinusta kiinnostunu, yritin olla vain ystävällinen"-tilanteista. Tai entäpä jos vastaan sattuisi kävelemään joku komea nuori mies, joka katsoisi minua silmiin ja hymyilisi? Näissä tilanteissa vastoin kaikkia nykyisiä olosuhteitani (eli sinkkustatustani), käännän katseen pois. Vaikkei se katse edes välttämättä mitään tarkoita, minä en voi ottaa sitä riskiä, että se katse veisi johonkin pidemmälle - enhän minä ole valmis seurustelemaan kenenkään kanssa kun hädin tuskin siedän elämääni itseni kanssa. Katsomalla alas minä siis suojaudun kaikilta muilta ihmisiltä.

Ja siksi minä olen yksin.

Minulle itsessään sinkkuus ei ole mikään ongelma mutta myönnän kyllä toisinaan olevani yksinäinen ja OCD:n tuottamat haasteet kotoa lähtemiseen vain ruokkivat sitä yksinäisyyden tunnetta ja päinvastoin, yksinäisyyden tunteesta syntyvä kurja olo ruokkii taas OCD:ta. Kun en edes pysty poistumaan kotoa tavatakseni uusia ihmisiä tai edes vanhoja. Ja minä kyllä tiedän etten ole mikään susiruma, persoonallisella tavalla nätti pikemminkin (ja tämänkin julkisen toteamuksen jälkeen minun tekisi mieli ajaa itseni tavalliseen häpeänurkkaan mutta ei, en tee niin - ei ole narsistin merkki pitää itsestään). Pitkään pidin kyllä itseäni rumana ja luotansa pois työntävänä mutta pikku hiljaa olen oppinut kuulemaan myös ne muiden kehut peilikuvassani enkä vain pelkästään omia ruoskintoja epätäydellisyydestäni - tähän meni siis vuosia eikä toimintamalli ole vielä kovin vahva mutta niin vahva kuitenkin, että pidän itseäni useinmiten ihan nättinä. Ja niin monta kertaa olen saanut kuulla ihmettelyjä siitä, miten minun näköiseni nainen voi olla yksin.

Kyllä voi, jos pitää huolen siitä, ettei anna kenellekään mahdollisuutta edes yrittää ymmärtää minua kaikkine vikoineni vaan luoda ennakkokuvitelma itselle siitä, kuinka hellanlevyneuroosini saa kaikki kaksilahkeiset pakkaamaan ja pakenemaan rajan taakse.

Asiat liikahtelevat omille paikoilleen pikku hiljaa enkä minä aio nyt seuraavaksi etsiä potentiaalista poikakaveria sieltä liikennevaloista saati pikadeiteiltä. Olen jo valtaisan ylpeä siitä, kuinka uskallan kulkea pystypäin massan keskellä ja itseäni ahdistavien baarien terassien ohi blokaten itseäni tympivät huutelut laittamalla musiikkia hiukan kovemmalle ja työntämällä kuulokkeita korviin hiukan syvemmälle.

Ja toisin kuin ennen, minä en paina päätä alas valmiiksi vaan nostan nenän pystyyn ja annan tuulen huljutella nenäkarvojani. 

(Kyllä, naisillakin on nenäkarvoja. Siis nenän sisäpuolella.)


Päivän pelko: Miten pitkään saan nauttia tästä hyvästä olostani?
Päivän absurdi ajatus: Repäisin jumppatopin hintalapun pois ja lähelläni oli tomaattikeittoni. Mitä jos hintalapun kiinnitykseen käytettävä muovijuttu lensi keittooni, onkohan sitä vaarallista sitten syödä?
Päivän biisi: Zen Cafe - Jättiläinen

Lyhyesti ja ytimekkäästi

Eilinen ilta meni hyvin ja selvisin aikataulussa (21min.) nukkumaan. Aamu sen sijaan oli todella haastava ja ovesta ulos mennessäni erehdyin katsomaan kelloa: 25:05! Jännä juttu, että ovea piti sitten ihan parikin kertaa rynkyttää kiinni vaikkei sen lukkiutuminen ole ollut ahdistuskäyrän yläpäässä. Ihan vinkkinä vaan teille muille neurootikoille, että jos joskus yritätte joskus vastaavalla tavalla repiä itseänne irti mukavuusalueelta niin älkää nyt ainakaan alkuvaiheessa katsoko sitä juoksevaa aikaa kesken rituaalienne. Kyllä kehosta on huomattavissa kun menee liian pitkään ja toiseksi viimeisella pittstopilla jo tiesin, että aika ylittyisi.

Mutta minä en hätäänny, tämä oli vain muistutus siitä millaista trapetsilla tanssimista tämä parantuminen onkaan.

Ja mikä ruokkikaan pakko-oireita tänä aamuna? Sen kun tietäisi. Luulen, että yksi osa on puhdas väsymys ensimmäisen kokonaisen työviikon jälkeen. Sekä se, että terapiassa tuli tehtyä huomioita edistysaskeleista ja jopa ääneen myöhemmin todettua, miten onnellinen olen. Minuun syvälle juurtuneet uskoni epäonnistumiseen ja jatkuviin vastoinkäymisiin sekä siihen, etten ansaitse olla onnellinen, ovat niin suuria, että ne joutuivat varmaankin tänä aamuna törmäyskurssille eilisten toteamuksieni ja kehonkieleni kanssa.

Mutta ihme kyllä, minä en ole kauhuissani, että aika meni ylitse. Se oli vaan muistutus taas tosiasioista ja jo heti samasta hetkestä alkaen kun ovi sulkeutui, päätin, että avainten tarkistelu muuten loppuu myös. Tai niiden laskeminen. Joko kilisytän tai puristan niitä katsomatta avaimia ja se saakoot riittää minulle faktaksi siitä, että avaimet ovat tallessa.

Ja minä onnistuin tekemään niin koko päivän eikä minun tarvinnut tehdä juuri toistoja saati tarkistaa niitä niin usein kuin mieleni olisi tehnyt.

Yritän ottaa noista lipsahduksista heti samantien kiinni enkä jäädä pelkäämään, että kaikki meneekin pahemmaksi. Se koskee niin OCD:ta kuin sitä tukevia ruokailuja ja unia. Tänään kokeilin pitkästä aikaa herkutella sipseillä ja yök, puolet pussista meni roskiin ja väsyttää vaikka kello on vasta seitsemän. Ei sovi siis minulle, jos olen rehellinen itselleni. Se suklaapatukka olisi riittänyt ja nyt suussa maistuu vain eltaantunut rasva.

Koska olen näyttänyt itselleni, että minä pystyn siihen, minä en enää pelkää sitä, etten pystyisi ponnistamaan taas uudelleen.

Tämän päivän päivitys jääkööt lyhyeksi, kiitos sipsien. Huomenna sitten taas enemmän ja paremmin.


Päivän pelko: Mitä jos herkuttelukierre jää taas päälle?
Päivän absurdi ajatus/teko: Syödä sipsejä ja katsoa Suurinta Pudottajaa
Päivän biisi: Daadirlandirlandaa

Back in business

Eilen illalla tarkistelurumba meni tismalleen 22 minuutissa eikä kiusauksia tsekata mitään enää sen jälkeen tullut. Tänä aamuna tarkisteluihin kului aikaa 23 minuuttia (tätä nykyä otan näistä ihan aikaa eli aika alkaa ekasta kohteesta ja päätyy siihen, kun olen omasta mielestäni sulkenut oven) ja tuo 23 minuuttia sisälsi myös spontaanin keskustelun seinänaapurin kanssa (eli oletettavasti olisin ilman sitä selvinnyt alle 22 minuutissa).

Siitäs sait, OCD!

Ja tänään on vielä terapia- sekä jumppapäivä eli saan ladattua viikon aikana rutkasti huvenneita voimavaroja seuraavaan viikkoon. Niiden lisäksi olen tässä viime aikoina syömisten kanssa skarpanneena (ei ahmimista tai muuta ylensyöntiä kahteen viikkoon) huomannut miten suuri vaikutus itselle riittävällä ja oikealla ravinnolla on myös ahdistukseen ja sitä kautta OCD:n. Ei, en ole kokonaan kieltäytynyt herkuista ja kyllä, kirjaan ylös syömisiäni. Mutta kirjaan ylös sen, että syön riittävästi suhteessa liikuntaan sekä aktiviteetteihini. Paino on nyt sitten kuin itsestään pikku hiljaa hivuttautunut alaspäin - pitkästä aikaa minulla ei ole pakkoa saada niitä kiloja heti pois vaan hissuttelen ihan mielelläni. Sen tajuaminen, etten välttämättä kaipaakaan sitä pientä salmiakkirasiaa enempää "herkkuja" päivittäin ja ettei sen salmiakin syöminen kaada koko kevennysprojektiani, on ihan mahtavaa. Ei se tarkoita, ettenkö joskus voisi syödä sitä suklaalevyä kokonaan mutta tajuan sen, että pärjään vähemmälläkin. Samalla tulee iso säästö kauppalaskuun.

Minä alan näkemään häivähdyksiä siitä tosiasiasta, että vaikka olenkin n. 8 kiloa painavempi mitä viime syksynä, ei se määritä minua mitenkään ihmisenä eikä kerro, kuka minä olen. Ja minä pidän noista häivähdyksistä.

Toinen päivittäinen asia, millä huomaan olevan OCD:ta helpottava vaikutus, on nukkuminen ja minun tapauksessa torkuttamisen vähentäminen. Minun onneni on se, että nukun ja nukahdan hyvin.Vielä syksyllä saatoin torkuttaa tunnin mutta en tehnyt sitä enää pelkästään väsymyksen vaan myös ahdistavien tarkistusrituaalien vuoksi. Yritin torkuttamalla siirtää sitä hetkeä hiukan kun minun olisi väännettävä itseni ahdistuksen pariin - kehitin torkuttamisesta muille ihmisille kelpaavan syyn, tarinan, jota olisi helpompaa kertoa. Nyt olen antanut luvan itselleni torkuttaa tai siirtää herätystä kerran, jälkimmäistä vain silloin kun tuntee kehossaan väsymystä.

Enää pitäisi nukkua enemmän kuin se 7h mutta kun se Muodin Huipulle finaali nyt vaan kesti niin kauan (ja väärä ihminen vielä voitti) ..

Päivän pelko: Mihin saakka voimavarani riittävät?
Päivän absurdi ajatus: Jos levitin hiuksiini kuivashampoota enkä riittävän tarkasti pessyt käsiä sen jälkeen, liukenikohan sitä kuivashampoota myös puurooni ja jos liukeni, onkohan se vaarallista?
Päivän biisi: Lapko - Scandal

Mistä on pienet korppikotkat tehty? Kissarutosta, ahdistuksesta ja peloista - niistä on pienet korppikotkat tehty

Pitäisi varmaan alkaa useammin juhlimaan niin pääsisi helpommalla myös tarkisteluista, eilen illalla kun normi tarkistusprosessi kesti 5 minuuttia ja aamulla reilu 10 minuuttia. Luulisi tietenkin, että asia olisi päinvastoin kaltaisellani - kun ihminen ei ole skarpeimmillaan parin viinilasillisen jälkeen, pitäisi minun olla ajatusmallieni perusteella jotenkin super skarppi tarkistustilanteissa. Sen sijaan en tuolloin jaksa jotenkin välittää (tämä ei ollut nimittäin ensimmäinen huomioni aiheesta) ja toimin siis ajatusmallieni vastaisesti. Tarkistan toki mutta päästän irti kehää kiertävistä ajatuksista helpommin ja löydän ns. avoimia ovia pakko-oireesta tuolloin herkemmin. Liekö keho sitten rentoutuneempi ja samalla myös pää, joten jumittumista ei pääse samalla tavalla tapahtumaan.

Ei, en ala juhlimaan joka päivä enkä edes kerran viikossa, pari lasia viiniä kun tuntuu seuraavana päivänä siltä, että aivoni kaivautuisivat omin keinoin ulos pääkallosta. Mutta tiedostan jo selkeämmin sen, miten tärkeä osa rentoutuminen on tätä paranemisprosessia - kun sekä keho että mieli ovat rentoina, on se arsenikkia OCD:lle.

Nyt sitten pitäisi keksiä vain ne taikasanat, joilla tuon ihmeen saisi tapahtumaan..

Sitkeästi olen tehnyt päivittäin myös noita tietoisuusharjoituksia välillä vähän enemmän ja välillä vähän vähemmällä menestyksellä mutta osana kuitenkin tätä epämukavuusalueella "viihtymistä". Aiheeseen liittyvän kirjallisuuden lukemisen olen autuaasti unohtanut, välillä itseä oikein ärsyttää miten paljon elämä pyöriikään tätä nykyä OCD:n parissa ja kun pöydällä on valittavana joko siirappista romantiikkaa tai ahdistavaa OCD:ta tai tunnelukkoja niin ei ole vaikea arvata kumpi niistä lauantai iltana tarttuu käteen.

Tuntuu, että OCD on aina huhuilemassa nurkan takana - tein sitten mitä tahansa.

Vaikka välillä onkin tahmeaa, eilen astellessani työtilaisuuteen epämukavat mutta kauniit kengät jalassani, tunsin kasvaneeni tämän kuluneen vuoden aikana rutkasti. Ei kyse ollut pelkästä työtilaisuudesta eikä korkeista koroista mutta tuntui, että näin asiat jotenkin ihan uudella tavalla. En osaa selittää sitä tunnetta mutta pitkästä aikaa nostin leuan pystyyn ja koin rauhaa sisälläni. Pystyin pariin otteeseen toimimaan kovin spontaanisti ja avoimesti kertomaan, että mikä on ollut syynä vaisuun käytökseeni kuluneen kolmen kuukauden aikana. En hävennyt vaan laskin aseista ainakin pari alas päästääkseni muita lähemmäksi.

Koska päästämällä toisia lähellesi, opit myös itsestäsi. 

Ja kaikki ne ennakkokuvitelmat mitä tilaisuudesta ja sinne tulevista ihmisistä sekä keskusteluista loin, eivät (ylläri) toteutuneetkaan mutten joutunut alituiseen paniikkitilaan ja alkanut kesken puheiden hypistelemään avaimiani. Avaimet olen huomannut uudeksi rauhoittelukeinoksi silloin, kun kodin ulkopuolella eteen tulee yllättäviä/ahdistusta herättäviä asioita - ennen riitti pelkkä pankkikortin olemassaolon varmistelu (tosin ulkona nuo tarkistelut ovat ihan pientä..vielä). Kuten osa autistisista lapsista heijaamalla rauhoittavat itsensä kohdatessaan yllättäviä tai epämiellyttäviä asioita, minä rauhoitan itseni vastaavissa tilanteissa kotona tuijottamalla hellanlevyjä ja vesihanoja sekä kodin ulkopuolella hypistelemällä avaimia sekä pankkikorttia.

Se osoittaa mielestäni sen, miten alkukantaisista asioista OCD:ssa on loppujen lopuksi kyse.

Tänään kesken työkeskustelun kuin salama kirkkaalta taivaalta mieleeni lävähti yksi hämärä lapsuusmuisto, jonka olen mieleni sopukoihin vuosiksi piilottanut - tämä kirjoittaminen, terapiassa käynti sekä voimakas halu parantua ovat nähtävästi lähteneet purkamaan noita piilotettuja muistoja. Enkä minä yhtään ihmettele miksi minä tämänkin olin piilottanut.

Kissamme sairastui kissaruttoon ollessani ehkä noin 15-vuotias. Kissa oli Marakatin kissa ja halusimme yrittää pelastaa kissan hinnalla millä hyvänsä ja saimme kun saimmekin luvan vanhemmilta viedä sen eläinlääkäriin (maalla kun ei noiden eläinlääkärikäyntien kanssa ole niin justiinsa, etenkään maatiaiskissojen kanssa). Eläinlääkäri antoi lääkettä ja kertoi, että meidän olisi pistettävä sitä kissaan ja näytti miten. Toivoa eläimen parantumisesta ei juuri ollut mutta halusimme yrittää. Ja mitä tapahtuu? Minä, teini-ikäinen tyttö yritän itkien pistää eläinlääkärin antamien ohjeiden mukaan kuolemankielissä olevaa kissaa, koska kukaan muu ei halua sitä tehdä. Itkin ja pistin, pistin ja itkin. Marakatti toki oli siihen liian pienikin mutta jälleen minut laitettiin tekemään jotain sellaista, mikä olisi kuulunut aikuisen hoitaa. Kissa kuoli yrityksistä huolimatta. Enkä minä juuri saanut kiitosta yrityksestäni tai lohdutusta sekä vakuuttelua ettei se ollut minun vikani.

Jälkiviisaana voin sanoa, että ainakin ne ikävät kokemukset kannattaa ne purkaa jonnekin - päiväkirjaan, ystävälle tai vanhemmalle. Minä yritin selvitä liian kauan yksin ja vain työntää tuollaiset ikävät muistikuvat sivuun niitä sen enempää käsittelemättä, en nähnyt muita keinoja selviytyä. Ja siksi minä olen tässä OCD:ni kanssa ja kirjoitan kissasta, joka kuoli yli kymmenen vuotta sitten.

R.I.P Ronja, minä todellakin yritin parhaani.


Päivän pelko: Mitä jos minä olin turhankin rento ja välinpitämätön, mitä jos jotain sattuu sen vuoksi, että olin eilen ulkona ja minulla oli hauskaa?
Päivän absurdi ajatus: Mitä jos vain jättäisin vanhat meikit pesemättä niin minun ei tarvitsisi avata vesihanaa ja pelätä, että se jää auki
Päivän biisi: Foo Fighter - My Hero

Rajalla

Eilen illalla oli pakko tarkistaa vielä yliajalla avaimet ja tänä aamuna meni kotoa lähtiessä 25 minuuttia. Arvasin kyllä, että tämä aamu ei tule olemaan helppo, koska OCD:n mielestä en ansaitse mennä juhlimaan illalla liian helpolla vaan sen eteen on vähän kärsittävä tarkistelujen muodossa. Oma käytös ja selviytyminen illan tulikokeesta myös jännitti ja jännittää yhä - siinä toinen syy illan ja aamun venyttämiseen. Kolmas syy on, että ensin päivällä työkaverin ja sitten myöhemmin illalla ystävän kanssa juttelin aiheesta, joka minulle on arka (eli ne miehet..), mutta esitän ihan jotain muuta siitä puhuttaessa 99% ihmisten kanssa. Huomasin myös vielä aamulla ruoskivan itseäni siitä, että menin tarkistamaan illalla toiseen kertaan ne avaimet - siinä taisi olla se neljäs syy noihin lisäminuutteihin. Eihän 25 minuuttia ole vieläkään paljon mutta se on suunta, johon en halua mennä.

Nyt seis.

Olen selvinnyt hienosti 4 päivää epämukavuusalueella ja 5. päivä alkoi kohtuudella.Voin antaa itselleni jännityksestä johtuen +3 minuuttia lisää aikaa mutta se on sitten siinä - 25 minuutin raja. Nämä rajat (22 ja 25 minuuttia) eivät veny ja pauku enää yhtään. Tai sitten minun täytyy palata siihen ajatustyöhön, että pilleripurkki kaivetaan esiin. Minun täytyy haluta taistella tätä vastaan vaikka kuinka väsyttäisi, sitä väsymystähän OCD odottaa! Minun täytyy löytää myös joku toinen keino selviytyä jännityksestä. Tein illalla/aamulla tietoisuusharjoitukset mutta täytyisi rinnalle ottaa joku toinen rentoutusharjoitus. Ja alkaa purkamaan tuota jännitystä ennakkoon tänne, nyt tein sen virheen, etten sitä juurikaan purkanut - en enää jaksanut.

Mutta jos jotain olen oppinut, niin sen, että annan tämän aamuisen itselleni anteeksi. Ihminen minäkin vain olen ja matkani alussa.

Päivän pelko: Mitä jos möhlinkin tänään jotain?
Päivän absurdi ajatus: Jos näen nämä avaimet tässä kädessäni, voivatko ne silti olla hukassa?
Päivän biisi: Zen Cafe - Todella Kaunis

Rakkautta ja rajoja

Kuten lupasin aikaisemmin, asetan itselleni myös rajat, joiden avulla voin seurata tätä seikkailuani epämukavuusalueella - kunnes siitä tulee mukavuusalue ja on aika ottaa seuraava askel. Tämä on siis sellainen pikapäivitys, jossa listaan nuo rajat.

Tänä aamuna minulla tarkistamisessa meni 21minuuttia. Aika on yhä nousujohdantainen muttei enää niin pystysuora kuin esim. eilen. Ja tiedättekö tyypit, minä jätin tänä aamuna jopa kaksi perinteistä tarkistuskohdetta katsomatta - läppärin ja pistorasian virtakatkaisimen! Niihin ei ole muutenkaan mennyt juurikaan tuota tarkisteluaikaa ja päätin jättää sitten vain iltaan (ja sieltäkin niiden poisjättö houkuttelisi) sekä juhlakäyttöön, kuten jos tiedän olevani kotoa pois yön yli. Yritän olla ajattelematta sitä sananlaskua "Ahneella on paskainen loppu" (itseasiassa, oletteko huomanneet, että moni suomalainen sananlasku on hyvin negatiivissävytteinen?) vaan sitä, että "Elä elämääsi niin kuin jokainen hetki olisi viimeinen".

Minä en muista milloin olisin lähtenyt kotoani noin nopeasti työaamuna. Se on epänormaalin pitkään muille mutta minun "normaaliin" nähden aika puolittui. Olen niin valtavan ylpeä itsestäni.

1. Minä lähden kotoa/menen nukkumaan 22 minuutissa tai alle
2. Minä harrastan asioita (kuten jumppaa, dementiahiihtoa, leffoissa käymistä jne.) 3 krt/vko
3. Minä sovin joka viikolle vähintään yhden ihmistreffit
4. Minä käyn ulkona (baarissa, keikalla tms.) kerran kuussa
5. Minä en ylitä budjettiani kuin korkeintaan 50 eurolla
6. Lupaan rakastaa itseäni sellaisena ihanan outona ihmisenä kuin olen ja löytää itsestäni myös positiivisia puolia

Näitä seuraan joka päivä ja viimeistään sunnuntaisin teen yhteenvedon onnistumisista. Viimeinen kohta on vaikein raportoida mutta se on vaikeaa muutenkin minulle - siis rakastaa itseäni. Se voi olla päivittäinen kehu vaikka "siitä, miten suloisen mörrimöykkymäinen olen aina aamulla herättyäni". Mutta parantuakseni tästä, minun on rakastettava itseäni.

Siinä kohtaa minulla ei ole vaihtoehtoa.

3. päivä epämukavuusalueella: Pelkään pelkäämisen pelkäämistä

Tämä päivä on ollut selkeästi vaikeampi kuin eilinen. Aamuinen lenkille lähtö sujui vielä näppärästi mutta kun lähtö lupaamalleni jumppatunnille lähestyi, tuntui koko keho aisteineen virittyneen jollekin ylitaajuusalueelle. Tarkistin kotoa lähtiessäni sunnuntaisen perinteen mukaisesti palovaroittimen valon, keittiön vesihanan, hellanlevyt sekä vessan hanat useammalla kuin yhdellä toistolla - eilen tästä oli poissa tuo ensimmäinen vaihe ja aikaa kotoa lähtöön meni 12minuuttia kun sitä nyt meni 18 minuuttia. Eihän kuusi minuuttia ole paljon sinänsä mutta eron omassa olemuksessa huomasi hetkessä.

Tämä epämukavuusalueella oleminen on vähän kuin kaikki superdieetitkin - ensimmäinen päivä on helpohko sekä toivorikas, toinen päivä tuskallista ja kolmas päivä on yhtä helvettiä ja olisit valmis antamaan vaikka oikean jalkasi suklaapatukasta.

Mutta minä en luovuttanut, en vaikka hiki virtasi. Koska minä lupasin julkisesti meneväni jumppatunnille kaikille teille, jotka luette tätä. Ja ennen kaikkea itselleni. Minä lupasin palata askeleen lähemmäksi normaaliimpaa elämää.

Miksi tänään oli vaikeampaa lähteä kotoa kuin eilen? Suurin tekijä lienee se, että minun täytyi olla jumppasalilla tiettyyn aikaan. Aloinko minä ennen lähtöä ikäänkuin ennakoimaan epäonnistumista, sitä mitä jos minä myöhästynkin? Vakuutin itselleni, etten minä voisi onnistua lähtemään ajoissa? Että tänään on nyt se huono päivä? Niin rakas Korppikotka, mitä sitten, jos olisit myöhästynyt?

Kuka muu siitä sinua olisi ruoskinut, paitsi sinä itse? Olisiko se tehnyt sinusta kertalaakista epäonnistujan ja huonon ihmisen sekä tuominut sinut ikuiseen vankilaan OCD sellikumppaninasi? Mitä sitten, jos sinulla olisi mennyt tänään lähtemiseen 2h, jos olisit kuitenkin päässyt ulos? Eihän se olisi kertonut, millainen sinä olet vaan miten pirullinen sairautesi on.

Näin myös viime yönä unta äidistäni ja unen tunnelma oli vahvasti kielteinen ja ahdistunut. Unessa veljeni lopulta lähti viemään äitiä takaisin omaan kotiin autolla ja äitini yritti lähestyä ja puhua minulle. Minä käperryin unessa sykkyrään ja sanoin ei äidin yrityksille lähestyä. Ja äiti lähti ja unessa minusta tuntui kuin olisin kadottanut äitini iäksi.

Eli taidan olla pahemminkin haavoittunut tuolta äiti-rintamalta mutta en pysty myöntämään sitä miten pahasti. En edes uskalla soittaa isälle, koska pelkään mitä puhelu aiheuttaa minun omalle jaksamiselle ja paranemiselleni. Minä en tiedä, mitä minä tuon äiti-asian tiimoilta teen ettei yritykseni parantua OCDsta ottaisi taas turpaan - unohdanko vai yritänkö?

Pelottaa, että se viemäri vetää minut mukanansa jos astun askeleenkin lähemmäksi.

Kolmas tämän päiväiseen vaikuttanut asia on ensi viikolla olevat töihin liittyvät isommat kokkarit, johon saapuu myös ihminen, joka muistuttaa minua vielä tänäkin päivänä siitä miksi en ole vielä kypsä parisuhteeseen. Kyseinen ihminen muistuttaa minua myös elävästi siitä, että minä tunnun ihastuvan vuosi toisensa jälkeen niihin ihmisiin, jotka kykenevät ajattelemaan vain itseänsä. 2 vuotta siihen elämänkoulun osioon melkein meni mutta nyt haluaisin hinnalla millä hyvänsä suojautua tuolta ihmiseltä, koska minä pelkään, että minuun sattuu taas. Minä kun en ollenkaan luota itseeni tämän kesän jälkeen miten tuon ihmisen seurassa kahden viinilasillisen jälkeen käyttäydyn - kun olen joutunut jälleen kerran repimään itseni irti toisesta vanhemmastani ja kokenut yksinäisyyttä ja tunnekylmyyttä, on minulla riski satuttaa itseäni taas tämän ihmisen kanssa. Alitajuisesti kun tämän elämääni repineen kesän jälkeen tunnun janoavan toisen ihmisen läheisyyttä ja tuo eräs ihminen voisi olla siihen helposti saatavilla.

Minä haluaisin vaan käpertyä toisen ihmisen kainaloon ja kuulla, kuinka toisen sydän lyö - laskea alas suojakilpeni ja tuntea oloni edes hetkeksi suojelluksi.

Dilemma on se, että jos ei huomiota tule, pidän itseäni epämiellyttävänä. Ja jos huomiota tulee, menen lukkoon ja pelkään, että meidän välinen kela pyörähtää uudelleen enkä ole valmis runnoutumaan uudelleen tai että tuo ihminen huomaa minun paisuneen elefantin kokoiseksi vuodessa. Ikäänkuin mittaisin omaa rakastettavuuttani sillä, miten tuo ihminen minuun tänä päivänä suhtautuu. Minä haluaisin suhtautua tähän ihmiseen jo kuin kaveriin ja aidosti olen yrittänyt työstää sitä mutta sen sijaan joka hetki kun ollaan samassa tilassa, päälleni valahtaa kahdessa sekunnissa jähmettyvä kipsikerros.

Enkä minä sano mitään mitä mieleni tekisi, sano olevani pahoillani tai loukkaantunut. Minä vain mongerran yksitavuisia sanoja ja olen mahdollisimman tyly piiloutumalla toisten ihmisten seuraan. Minä pakenen sitä, mitä minä tunnen.

Ja kaippa minä jo jännitän sitä mitä huomisesta tulee. Eli elän jo ennakkoon huomista aamua ja tuntuu välillä, että olen tuominnut itseni epäonnistumaan ennakkoon. Mutta teen kaikkeni, että pysyn tässä päivässä vielä. Sillä huominen on huomenna ja minä olen tänäänkin näyttänyt itselleni etten minä ole luovuttaja. Salillakaan en renkuttanut pukukaapin ovea kuin kahdesti (hävetti niin paljon ja sen jälkeen päätin ottaa riskin), ennen jumpan alkua tsekkasin vain kahdesti avaimet (vaikka mieli teki tarkistaa asia vielä ainakin kerran) ja kotimatkallani päätin, että vaikka se maksaisi 80e, niin minä en mene tarkistamaan sitä leimasinko nyt ihan varmasti bussikorttini oikein. Enkä mennyt.

Nojoo, imuroinnin osalta tekisi mieli luovuttaa - eihän niitä leivänmurusia oikeastaan huomaa jos ei katsele lattiaan..


Päivän pelko: Miten selviän huomisesta? Mitä jos kaikki palaa silloin ennalleen?
Päivän absurdi ajatus: Jos juuri katsoin pussukassani olevaa lompakkoa ja avaimia, ovatko ne siitä huolimatta voineet tippua lattialle
Päivän biisi: Queen - Bohemian Rhapsody

37h epämukavuusalueella

Olen nyt laskennallisesti 37h raahannut itseäni ns. niskaperseotteella pois nykyiseltä mukavuusalueeltani. Se on ollut raskasta, raastavaa ja välillä yhtä helvettiä. Mutta tänä aamuna, kun lenkille lähtö kesti vain 5 minuuttia ja tarkistin hellan levyt vain ylimalkaisesti sekä vain kahdella pakituksella (eli katsoin vain kaksi kertaa tietyn namikan), minulta pääsi itku lenkkipolun alkupäässä.

Itkin silkasta onnesta.

Alan nyt pikku hiljaa jo onneksi suhtautumaan huumorilla tähän kykyyni itkeä missä ja miloin vain, koska eipä tuolla minun tunnearsenaalissani kovin montaa vaihtoehtoa sille ole vielä olemassa. Toisin kuin ennen, minä en enää hätäännyt siitä, että itken vaikka vastaan kävelisi joukko japanilaisia turisteja ja itkuni tallentuisi noin viidelle sadalle kameran muistikortille. Minä en enää pelkää itkemistä ja vedä siitä yhtäläisyysviivaa siihen, että olen rauniona tahi masentunut.

Mutta jos minä saan ystävällisesti sille yläkerran voimalle esittää jonkun toiveen niin voisinko minä saada myös jonkun toisen tavan ilmaista tunteitani, kuten esimerkiksi naurun? Se riittäisi.

Eilen iltarituaalit oli suoritettu jo noin vartissa ja paria toistoa edeltäneet ajatusmallitkin sain kiinni siinä sängynpohjalla makoillessani. Myönnän, että ainoastaan digiboksin virtapistoke minun oli pakko sammuttaa vaikka elokuvan nauhoitus oli kesken, mutta en yksinkertaisesti voinut vielä jättää sitä yön yli nauhoittamaan niin etten minä ole hereillä - samaiseen virtapistokkeeseen kun on kytkettynä monia muitakin sähkölaitteita.

Mutta minä en ruoski siitä yhdestä asiasta itseäni koska niin ison harppauksen eteenpäin olen ottanut tämän kuluneen 1,5 vuorokauden aikana.

Ne lauseet, joiden avulla olen saanut pitänyt itseni poissa mukavuusalueelta, ovat olleet torstaina lausuttuja ja edelsivät sitä lääkekeskustelua, joka suututti minua niin paljon, että sen avulla minussa taas heräsi halu aidosti taistella OCD:ta vastaan. "Sinun täytyy joskus alkaa ottamaan riskejä" ja "Enpä minä oikeasti aamuisin pyöri kotonani kuin helikopteri" ovat valaneet uskoa siihen, että minä onnistun kyllä vielä joku päivä lähtemään kotoani niin, että siihen kuluu kokonaisuudessaan vain 5 minuuttia.

Kuulen kuitenkin jonkun myös kuiskailevan lausetta "Mitä jos otatkin tyhmän riskin ja jotain tapahtuukin" ja "Tässä sairaudessa tulee välillä takapakkia, ehkä se päivä on tänään". Ensimmäinen lause on kuiskittu korvaani vielä vienosti. Jälkimmäistä olen kuullut paljon useammin ja tuntuu, että haen siitä tekosyytä olla tekemättä sovittuja asioita tai tarkistaa useammin. Minä olen ikäänkuin alkanut pelkäämään, että sitä takapakkia tulee ilman muuta ja samantien, jos en vähän varmistele.

Olen alkanut jo ennakoimaan sitä takapakkia, mitä ei edes ole näkyvissä - koska olen aivan varma, että se tulee kuitenkin. Ehkä minun pitäisi alkaa ennustajaksi kun näemmä itsekin luotan näin sokeasti kykyihini nähdä tulevaisuuteen?

Kolmas asia, mitä olen miettinyt tämän ensimmäisen battlen aikana, on ollut se, että ahnehdinko minä nyt liikaa. Eli pitäisikö minun sittenkin tarkistaa vähän enemmän vaikka mieleni sanoisi, ettei tarvitse? Meneekö kaikki liian nopeasti ja takapakki siten tulee olemaan suurempi? Uskomatonta mutta minä mietin tätä pohtiessani ettei tämä voi olla näin helppoa ja että nyt menee liian hyvin.

Tuntuu kuin sairas osa minussa haluaisi iskeä väkisinkin sen jarrun pohjaan vaikka terve osa minusta sanoo, että anna mennä nainen, olet jo liian kauan ollut itsesi vankina. Ja taistelu käydään sillä välillä, kumpaa minä uskon sillä hetkellä.

Tarkoitukseni oli sopia tälle viikonlopulle parit ihmistreffit mutta niitä en nyt saanut sitten aikaiseksi. Tänään kuitenkin olen päättänyt lähteä kaupungille niin, että tarkistan ensin hellanlevyt, sitten keittiön vesihanan ja vessan vesihanat. En muuta. Huomenna olen päättänyt mennä jumppaan. Teen ne ohjeet ja asetan rajat. Jos nämä saan tehtyä, olen erittäin tyytyväinen itseeni.

Minun pitää vaatia itseltäni riittävästi muttei liikaa etten panikoidu, olenhan vasta matkani alussa epämukavuusalueella.

(18.8. klo 18: Lähdin kotoa tarkistamalla vain hellanlevyt, keittiön vesihanan ja vessan hanat - muutamilla toistoilla. Mutta..olin 12 minuutissa ulkona eikä tullut edes hiki! Ennen lähtöä tuli päähänpinttymä, että jos laskinkin lämmenneen tietokoneeni jonkun hiuspinnin päälle mutta ei, en antanut sille periksi enkä tarkistanut sitä! Ja olin kotoa poissa kaiken kaikkiaan 3,5h. Olen ylpeä itsestäni.)


Päivän pelko: Kauanko minä jaksan pysytellä tällä kertaa täällä epämukavuusalueellani?
Päivän absurdi ajatus: Takapakkia tulee ihan varmasti ja sitten sinä et pääse sieltä enää pois.
Päivän biisi: Lapko - All The Best Girls

Päivämatka mukavuusalueen ulkopuolelle

Olen elossa.

Huono unirytmi, työt, äärimmäisen kipeä afta suussa ja itsensä repiminen pois mukavuusalueelta veivät mehut enkä taida jaksa päivittää muuta kuin tuon aiemmin mainitsemani asian. Marakattia saattamaan lähtiessä katsoin vain levyt kerran enkä mitään muuta ja pitkitin vielä matkaa kotiin Marakatin jo turvallisesti istuessa junassa.

Yritän antaa itselleni ja aivoilleni nyt viikonloppuna (ja jatkossakin) erilaisia ärsykkeitä muuttamalla tapojani lähteä kotoa niin, että rikkoisin mahdollisimman paljon kaavaa - ehkä näin ollen se maanantaikaan ei ole oikeasti sitten niin iso mörkö kuin mitä nyt kuvittelen.

Nytkin nuuhkin jotain "muka epämääräistä" tuoksua asunnossani (tulee todennäköisesti ulkona järjestettävästä tapahtumasta tahi naapurista, jos edes sieltä) mutten jaksanut kuin pyyhkäistä pölyt pölyyn hautautuneen digiboksin päältä (pienen epäilyksen herätessä, että haju tulisi sieltä - ei tullut) ja päästin irti pakkotoiminnosta tämän jälkeen. Saman irtipäästämisen tein tankattuani pariin kertaan aftan hoitoon tarkoitetun lääkkeen selostetta ja sitä voisiko se olla myrkyllinen jos vahingossa nielaisisin sitä tai että voisinko syödä heti hoitotoimepiteen jälkeen vai huuhtoutuisiko sisukaluihini jotain ylimääräistä. Jep, lääke, joka laitetaan suun sisäpuolelle on tietenkin vaarallista, jos sitä satttuu nielaisemaan. Kukkuluuruu taas.

Mutta voi ystävät rakkaat, että se on raskasta - siis se matkustaminen mukavuusalueen ulkopuolelle.

En minä luovuta mutta myönnän, että tämä on todella raskasta. Teen ne ohjeet "sijaiselleni" ja rajat "normaaliin elämään" viikonlopun aikana mutta nyt olen fyysisesti niin väsynyt, että olen itselleni armollinen.

Eikä se tarkoita sitä, että minä jäisin sinne mukavuusalueelle.

Härkätaistelussa

Tänään terapeutin kanssa keskusteltiin siitä vaihtoehdosta, että ottaisin OCD:ni hoitoon käyttöön lääkityksen, koska olen alkanut vähentämään harrastuksiani vältelläkseni tarkistamista ja töihin on jouduttu välillä lähtemään itkun kanssa. Siitäkin huolimatta, että jo ennen terapiaan hakeutumista tiesin lääkehoidon vaihtoehtona OCD:n hoitoon ja terapian tueksi, olen alusta alkaen halunnut yrittää purkaa tätä vyyhtiä "selvinpäin". Ja jos näyttäisi siltä, että muumioidun kotiini yrityksistäni huolimatta, aloittaisin lääkityksen. Terapeutin ehdotus oli siis itselleni kuin punainen vaate ja jo hetken kävi mielessäni, että tällaistako tämä nyt sitten onkin ja etten minä tätä kyllä sitten jatka.

Toisin kuin ennen, minä kuitenkin halusin perustella ääneen ne syyt miksi en lääkitystä vielä halua enkä siten jäänyt märehtimään niitä perusteluita sisässäni.

On vaikea määritellä mistä tuollainen lääkenegatiivisuus on minuun iskeytynyt tarkalleen noinkin voimakkaana. Toisaalta, olen nähnyt koko elämäni lääkityksellä (erinäisiin mielenterveysongelmiin liittyen) olevia ihmisiä lähelläni ja yleensä vähemmän onnistunein tuloksin. Minun ensimmäisiä mielikuvia sairaalasta on kun olin 12v ja mentiin muun perheen voimin katsomaan äitiä sairaalaan - myöhemmin selvisi, että äiti oli ollut lääkekatkaisussa. Eikä tämä ollut viimeinen kerta.

Minä pelkään, että minusta tulee kuten äitini. Haluan yrittää kulkea eri polkua kuin hän ja kohdata rintakehääni puristavan mörön kasvokkaisin sen sijaan, että turruttaisin vain möröltä jalat lääkkeillä, jottei se voisi juosta minua kiinni.

Minä tiedän, että toisille lääkitys sopii OCD:n hoitoon, joten mielipiteeni aiheesta kannattaa laittaa toisesta korvasta ulos - jokainen valitkoon itse. Voihan olla, että minäkin totean sen rajan tulleen vastaan, kun en enää selviä ilman. Mutta koska suhtautumiseni lääkkeisiin on jo lähtökohdiltaan negatiivinen, tuskin niiden käyttökään toisi yhtä mittavia hyötyjä kuin jos suhtautuisin lääkehoitoon myötämielisesti - ei alkoholistikaan juomistaan lopeta jos muut pyytävät, raitistuminen tapahtuu aidosti todennäköisimmin vasta, kun alkoholisti sitä itse haluaa.

Minä myös tunnen mielikuvitukseni niin hyvin, että lääkkeen otettuani uskoisin sen turruttavan pääni ja aistini niin, etten minä näkisi todellakaan onko hellan levyt päällä vai ei. Tiedän mielikuvitukseni myös  jo luoneen ajatusmallin, jossa tiedostaessani lääkkeiden olevan vain väliaikainen helpotus ja lopettaessani pillerit nuo samat möröt olisivat vastassa minua entistä suurempina. Tuo malli on minun aivolohkoissani olemassa vaikka maailman viisain lääkäri minulle toisin väittäisi. Ja arvatkaa, miten pitkään se lääkkeidenotto tuolla negatiivisella suhtautumistavalla ja mielikuvituksella jatkuisi? Tai edes alkaisi?

Jos ottaisin sen pilleripurkin kouraani tuntuisi kuinka olen luovuttanut ja antanut OCD:n voittaa koko liigan taistelematta itse vastaan.

Minä kyllä tiedostan olevani äärirajoilla pakkotarkistamisten kanssa ja tiedän, ettei rajat voi enää paljon venyä ennen kuin olen mennyt ns. liian pitkälle. Päädyimme kuitenkin yhteisymmärryksessä terapeutin kanssa siihen, että nyt kokeillaan ensin laittaa kapulaa rattaisiin pakkotarkistusten kanssa muilla keinoin ja pidän mielessäni tuon lääkityhommelin. Sain siis nyt jotain konkreettista käsiini, jonka avulla pääsisin lähtemään matkalle kohti tuntematonta ja työstämään rituaalejani. Deadlinena on ensi viikon alku, mutta minä ajattelin aloittaa jo kaavojen rikkomisen tänään.

Nyt kun vain olisi sitä malttia.

Olin jotenkin tuon terapiaistunnon jälkeen niin uhmakas ajatuksestakin lääkityksestä, että lähdin pikkusiskoa saattamaan niin, etten tarkistanut mitään. Olin jo vilkaisemassa hellan valoja mutta tuo uhma käänsi katseen välittömästi pois. Ja ylättäen kun palasin kotiin 45 minuutin päästä, kotona oli kaikki hyvin.

Syy, miksi yhä kukun ylhäällä tätä blogia kirjoittamassa, oli äskeinen puhelu ystävän kanssa. Hänen kanssa jutteleminen on jo rentouttavaa sinänsä mutta hän muistutti minua rentoutumisen tärkeydestä - jostain, jonka ottaisin rutiininomaiseksi tavaksi vaikka joka illalle. Liikkuminen minulla tahtoo mennä suorittamiseksi (montako kilometriä juoksin, tuliko riittävän hiki jne.), joten olisiko se sitten tietoisuusharjoituksia aamulla ja vaikka musiikkirentoutusta (oma luomani metodi, joka lyhykäisyydessään tarkoittaa lattialla makaamista ja musiikin kuuntelua pimeässä ilman muita ärsykkeitä) illalla? Rentouttavaa itsessään on jo yhteydenpito ystäviin - tällä viikolla olen jutellut puhelimessa kahden ystävän kanssa (joka siis on minulle harvinaista, puhelimessa pälättäminen ei kuulu  luontaisiin tapoihini) ja tuntuu ihanalta, kun joku haluaa jakaa näitä minun asioita ja omia asioitansa kanssani. Pakko todeta jälleen - jokainen OCD-potilas tarvitsisi sellaisia ystäviä kuin minulla on. Näistä omistani en luovu mutta suosittelen luottamaan toiseen ihmiseen, se helpottaa sitä tuskaa ja ahdistusta mitä pakkoneurootikko sisällänsä kantaa. Minäkään en luottanut heti mutta lähellä olevat ihmiset odotti rauhassa siihen saakka, kun uskalsin luottaa taas. Ja se kantaa hedelmää.

Askeleiden kohti normaalia elämää täytyy olla pieniä, jotta en pettyisi itseeni ja antaisi siten ruokaa OCD:lle. 

Huomenna minä voisin kirjoittaa rauhassa ajan kanssa nuo "toimintaohjeet sijaiselleni" ja päättää, mitä ehtoja minun on täytettävä jotta koen, että rajat pakko-oireiden kanssa ovat hallinnassa. Tällä tarkoitan esim. viikottaisia ystävätreffejä, paria jumppatuntia tms. . Minun olisi saatava nyt itselleni myös julkiseksi tänne sellainen lista, jonka avulla voisin seurata vieläkö yritän venyttää sitä kuminauhaa liikaa.

Nyt minä menen ja tarkistan ensin oven lukituksen, sen jälkeen sammutan tv:n, suljen tietokoneen, katson keittiön vesihanan sekä hellan levyt ja tämän jälkeen viimeiseksi vessan hanat. Siis eri järjestyksessä, kuin eilen illalla. 

Minä olen valmis. Ja minä haluan tätä maailman eniten.

(Perjantai 17.8. klo 08:30: On härskiä kirjoittaa töissä blogiin mutta minun on pakko sanoa tämä heti kun koneen äärelle pääsin - muutin järjestystä illalla ja olin alle 18 minuutissa pedissä sen vanhan yli puolen tunnin sijaan! Ja tänä aamuna olin viisi minuuttia eiliseen  verrattuna nopeampi ja tarkistin vain hellanlevyt, vessan hanat ja oven! Että taitaa allekirjoittanut olla sitä sarjaa, joka pitää työntää selkä seinää vasten ennen kuin jotain herää. Tämä on vasta alku ja tiedän, että alamäkiä tulee välillä mutta tämä on alku kuitenkin. Nyt sitä malttia..)


Päivän pelko: Jääkö minulle muuta vaihtoehtoa enää kuin lääkitys?

Päivän absurdi ajatus: Voiko aftaan juuttua leivänmurunen ja koko suu tulehtua?

Päivän biisi: Foo Fighters - My Hero

Iltasatuja

Kyllä, minä tunnustan. Siis vältelleeni eilen sitä tosiasiaa, että työt alkavat tänään. Tuntui kuin minun olisi ihan pakko saada sykeröityä vielä kerran itseeni ennen päivittäiselle uhrialttarille astumista eli epämukavuusalueelle joutumista. Myönnän myös, että minulle iski eilen epätoivo ja ahdistus siitä, että nyt se alkaa taas. Ne aamut, kun minun täytyy olla töissä ajoissa ja minun täytyy tarkistaa niitä hellan levyjä 45 minuuttia vaikken haluaisi.

Minä en jaksa sitä taas.

Mutta minunhan on pakko. Edelleenkään minulla ei ole aviomiestä, jonka palkalla voisin pitää shamppanjakutsuja aina silloin, kun tavikset raataa työssä. Eikä minulla ollut syntyessäni kultalusikka suussa vaan ruosteinen naula päässä. Ainoa, missä minulla näyttää käyvän tuuri, on harvinaiset sairaudet eikä ne tuota miljoonia kuten 7 oikein lotossa. Minun siis täytyy mennä töihin ansaitakseni rahaa, jolla kustantaa koti ja ruoka itselleni. Mitäköhän, jos minulla ei olisi työtä johon mennä? Muumioituisin kotiini ja hautautuisin ahdistukseeni? Siksi on hyvä, että työmoraalini on korkea ja pakottaa minut kohtaamaan pakko-oireeni joka päivä.

Minä vain pelkään milloinkahan työmoraalinikin laskee siihen pisteeseen ettei se ole enää syy poistua kotoa ja kohdata pakko-oireita.

Kun Marakatti eilen iltavuorosta tultuaan kysäisi missä tämän päivän blogini on, iski melkein huono omatunto. Taas minä olin valumassa sinne mukavuusalueelle enkä olisi halunnut sanoa niitä asioita ääneen tänne blogiin, mitä mieleeni oli päivän aikana tullut. Saatoin aiemmin aamulla Marakatin töihin ja lähtö kotoa onnistui itsenäisesti suhteellisen helposti. Tämän jälkeen suunnistin kauppoihin puutelistan ohjaamana ja vain kaksi kertaa minulle tuli mieleen, katsoinkohan ne hellan levyt kunnolla. Mutta vaikka epäilyksiä tuli vain kaksi, oli ne voimakkaita ja koko kehon kylmääviä.

Ensimmäisellä kerralla tuota epäilystä edelsi ajatusketju siitä, kuinka minun tulisi ikävä Marakattia, joka lähtisi perjantaina takaisin kotikaupunkiinsa. Vaikkemme olekaan asuneet tänä kesänä yhdessä, olo on ollut jotenkin turvatumpi, kun samassa kaupungissa on ollut joku joka on samaa verta kanssasi ja on kokenut sen kaiken saman tänä kesänä mitä minäkin. Minulla on ollut koko kesän joku, joka todella aidosti ymmärtää miltä minusta on tuntunut - mitenkään siis väheksymättä ystäviäni, jotka parhaansa mukaan kyllä yrittävät ymmärtää. Mutta se on eri asia, kun ahdistuksen lähde on sama - se äiti, joka meidät molemmat on synnyttänyt.

Samalla minua suututti se, kuinka epäreilua on ollut, että myös Marakatti on joutunut kasvamaan aikuiseksi liian aikaisin enkä ole voinut häntä suojella kaikelta tältä paskalta, mitä tänäkin kesänä on lapioitu meidän niskaamme. Kunpa hänen ei olisi tarvinnut menettää lapsuuttansa vaan edes toinen meistä olisi saanut sen. Surin (ja suren yhä) myös sitä, että minä en ole voinut olla sellainen isosisko, kuin minä olisin itse halunnut olla - ei ole oikein, että minä olen nyt se heikko ja Marakatti joutuu katsomaan vierestä kun isosisko ei pysty lähtemään kotoa ilman älyttömiä rituaaleja. Itku alkoi puristamaan kurkkua mutta koska olin keskellä vilkasta kaupunkia, en voinut antaa itkulle siinä periksi.

Ja aloin miettimään niitä hellan levyjä.

Tulihan se sitten se itkukin mutta päivän myöhässä. Mutta arvaatkaa mikä minua isosiskona lohduttaa ja rauhoittaa kaikkein eniten? Että Marakatilla on olemassa kotikaupungissaan ihmisiä, jotka rakastavat sitä sellaisena kuin se on - sellaisena kuin minäkin Marakattia rakastan, Ronja Ryövärintyttären ja Peppi Pitkätossun miksauksena.

Sitä minä ajattelen ja alan hymyillä. Ehkä ikävä ei ole negatiivinen vaan positiivinen asia - kertoohan se jotain välittämisestä. Ja etenkin siitä, että minäkin pystyn vihdoin tuntemaan.

Toisella kerralla epäilyksiäni oli edeltäny ajatus siitä, että äitini mahdollisesti vapautettaisiin sinä päivänä sairaalasta. Minä kuulen veljeni puheista, ettei kaikki ole vielä todellakaan kunnossa ja minua aidosti pelottaa, että mitäs nyt. Kuka viranomainen seuraavaksi minulle soittaa äitini tiimoilta, ehkä taas poliisi? Alkaako tämän kesän maniaralli taas alusta vaikkei tässä olla vielä ehditty toipua edellisestäkään?

Minä tunnen vihaa niin äitiä hoitavaa tahoa kohtaan kuin äitiänikin. Miksi ei voi myöntää, että on sairas? Miksi pitää aiheuttaa pahaa mieltä läheisille vain, koska itseä ei huvita hoitaa sairauttaan? Miten ihmeessä meistä kukaan jaksaa enää tätä? Mitä pitää tapahtua ennen kuin viranomaiset meitä uskovat ensi kierroksella? Minä olen lakannut uskomasta äitini sanoihin enkä tiedä voinko enää koskaan palauttaa sitä uskoa - paitsi jos äiti kertoo ajaneensa 160km/h ja olevansa poliisin huostassa.

Sen minä uskoisin heti. Ja aloin miettimään hellan levyjä.

Tarkoituksella kuitenkin pitkitin kaupungilla oloani enkä rynnännyt kummankaan noiden epäilysten jälkeen kotiin. Kotona sulkeuduin kirjojen maailmaan ja havahduin siitä vasta kun Marakatti tuli kotiin. Ja blogi jäi siis päivittämättä.

Oloni on tällä hetkellä kovin levoton - olikohan se äskeinen yksittäinen pieni piipahdus palovaroittimesta vai saattoiko se tulla telkkarista tai läppäristä, jonka laskin puolihuolimattomasti sohvan kulmalle tai ulkoa? Piippaako palovaroitin yhdesti vai useammin jos patteri on lopussa? Luulisin, että ilmoitus olisi tuosta selkeämpi, tuo piippaus oli pieni. Minähän tarkistin varoittimen viikko sitten ja se toimi ihan hyvin, sen toimivuudesta ei voinut erehtyä. En havainnut äänen lähdettä tarkasti, ahdistaa! Pääsenköhän ikinä nukkumaan vai valvonkohan koko yön? Pitäisiköhän patteri kaiken varalta vaihtaa, vaikka luulen piippauksen lähteen olleen tv? Sen patterin vaihtopäivä on merkattu joka vuodelle tiettyyn ajankohtaan eikä se ole vielä. Ei, en vaihda. Mutta mitä jos, mitä jos, mitä jos?

Puristaa niin maan perhanasti ja aistit ovat aivan ylivirittyneet - enkä edes tiedä miksi.


Päivän pelko: Miten selviän ensi viikolla töihin
Päivän absurdi ajatus: Mikä piippasi?
Päivän biisi: Foo Fighters - Learn to fly

Totuus vai tehtävä?

Olo on sangen väsähtänyt antibioottien ja Marakatin muuttopuuhien jälkeen mutta kuten aikoinaan lupasin, väsymyksestä huolimatta käyn kirjoittamassa edes sen tiedon, että olen elossa. Ei ole syytä hätääntyä, jos edes sellaista ei tule, minä mitä todennäköisimmin olen elossa ja väistelen totuutta välttelemällä bloggerin aukaisemista koneelle. Mutta tänään myös totuuden väistely vaihe on väsytetty  ja kirjoitusikkuna on auki. Edellisen alustuksen perusteella tulossa on siis lyhyt, ehkä sisällyksetön päivitys mutta päivitys tulee kuitenkin.

Tästäkin päivästä jätän itselleni jäljen.

Tänään en ole juurikaan suoritellut itsenäisiä lähtöjä kotoa mutta olkoot, minä ehdin niitä suoritella varmaan ihan sydämeni kyllyydestä syksyllä ja niin monta vuotta, kun elämää riittää. Toiseksi viimeinen lomapäivä on kääntymässä lopuilleen ja tekisi mieli jo painaa paniikkinappulaa töihin paluusta. Tai no, koska minä olen mennytkin tänään vähän sieltä mistä aita on matalin, olen tainnut painaa sitä paniikkinappulaa jo.

Töihin minä täksi vuodeksi (syksy 2012 - kevät 2013) aion asettaa tavoitteen oppia erottamaan työ minusta. Välitavoitteet asetan kun keskiviikkona näen mitä odotettavissa on.

Nyt aion kuitenkin nauttia näistä viimeisistä vapauden tunneista, kirjastosta on lainattu pino hyviä levyjä ja huomenna aion yrittää pitkästä aikaa mennä jumppaan. Teen niitä asioita, jotka minusta tuntuvat hyvältä. Syön hyvää ravintoa, nostan jalat ylös ja hengitän.

Ja pidän itseni kiinni tässä hetkessä.

Jotakin pientä edistystä olen tänään havainnut kuitenkin itsessäni. Lähdimme Marakatin kanssa keskustaan ja bussikorteissamme oli aikaa matkustaa klo 13:52 (kyllä, muistan ihan uskomattomia ja ihan vääriä asioita kristallin kirkkaasti) asti. Kulkuneuvomme tuli ja minua kylmäsi ajatus, että matkustusaikaa kohteeseemme jäi alle 10 minuuttia. Matkalla kyselin vähän väliä paljonko kello on ja näin selkeästi mielessäni, kuinka tarkastajat tulisivat kyytiin ja sakottaisivat meitä pummilla matkustamisesta juuri sillä hetkellä, kun kello lyö 13:53. Tasan klo 13:52 halusin meidän määränpäätä edeltävällä pysäkillä pois, koska minua muka ärsytti eräät kanssamatkustajat. Sitten minä ulkona selitin Marakatille kuinka en pidä matkustamisesta näillä säillä, on niin kauhean kuuma. Mutta vasta kolmannella kakaisulla kerroin, mikä minua tilanteessa todella ahdisti ja miksi minun piti päästä ulos. Marakatti hymähti ja jatkoi muusta aiheesta, se kun on valitettavasti joutunut tottumaan näihin outoihin tapoihini sekä ihmeellisiin päähänpistoihini (mutta ne kengät on ihanat ja lupaan käyttää niitä enemmän kuin 10 kertaa).

Ja minä olin niin ylpeä itsestäni, että minä sain sanottua ääneen sen, mikä minua siinä tilanteessa todella ahdisti.

Ennen minä olisin jättänyt sen sanomatta ja pitänyt jommastakummasta kahdesta ensimmäisestä tarinasta kiinni. Mutta nyt kun kanssani oli ihminen, johon voin luottaa 100%, uskalsin vihdoin puhua totta. Minä en valehdellut itselleni enkä Marakatille. Toki olisi ehkä ollut hyvä, jos olisin siedättänyt itseäni ja matkustanut pari minuuttia pummilla. Ratkaisevampana askeleena minä pidän kuitenkin sitä, mitä tein juuri tänään.

Olen puhunut paljon puolitotuuksia ja valkoisia valheita niin itselleni kuin muillekin vuosia, koska minua on hävettänyt se, miten naurettavalla tavalla reagoin elämässä tapahtuviin asioihin. Ei ole normaalia ahdistua elämän pienistäkin vastoinkäymisistä. Ei ole normaalia olla alituiseen ahdistuksen alivuokralaisena ja pyytää ystävää tarkistamaan hellan levyjä kun on lähdössä matkalle. Itseasiassa vasta silloin syksyisellä ratikkapysäkillä viime vuonna, kun ystäväni oli saattamassa minua matkalle ja ehdotti terpiaan hakeutumista, minä näin ensimmäisen kerran välähdyksen todellisuudesta pitkiin aikoihin. Ja tänään minä lakkasin jälleen kerran onnistuneesti pitämästä naurettavana sitä, miltä minusta itsestäni sillä hetkellä tuntui vaikka se muiden mielestä olisi ollut miten naurettavaa tahansa.

Tänään minä tunnistin ja puhuin ääneen ahdistuksen lähteen sen sijaan, että olisin kuvitellut sen tilalle jotain muita puolitotuuksia ja sulkenut sen siten pois tietoisuudestani. Tänään minä uskalsin siirtää yhtä kulunutta kulissia syrjään ja kohdata taas todellisuuden.

Päivän pelko: Olihan minun ensimmäinen työpäivä varmasti keskiviikko?
Päivän absurdi ajatus: Jos otin juuri koneestani cd:n ulos ja se näyttää olevan kotelossaan, onkohan sinne koneeseen siltikin jäänyt se cd ja mitä tapahtuu, jos työnnän nyt tuon toisen cd:n sen päälle?
Päivän biisi: Samae Koskinen - Pakoon

Jos metsään haluat mennä nyt, niin ihan takuulla ja 100% varmasti mun tuurilla yllätyt..

Niin, tai sitten kökkö olo ja torstaina jalkaani ilmestynyt, muotoaan koko ajan muuttava, paise yrittävät kertoa minulle, että mene nainen lääkäriin, voit olla oikeastikin kipeä!

Aamulla lenkin jälkeen alkoi nousemaan lämpö ja silmiä sekä päätä särki, joten päätin tarkistaa vain hienoisesti takaraivossani jyskyttäneen epäilyksen ja googletin sanan "punkin purema". Siinä jäi aamukahvit juomatta - kuvien läikät erehdyttävästi muistuttivat sitä, miltä jalkani on näyttänyt viimeiset kolme päivää. Ei, ei ja vielä kerran ei! Enhän minä ollut edes huomannut punkin olleen ihollani! Lyhyen googlettelun jälkeen totesin minulla olevan prosentuaalisesti ihan vammaisen pieni mahdollisuus olla joutunut borrelioosi-bakteeria kantavan punkin puremaksi - vielä pienempi todennäköisyys olisi saada tartunta, koska punkki ei ollut voinut olla jalassani yli vuorokautta vaan se oli jollain aamulenkillä todennäköidesti hypännyt kyytiin ja hyttysiä huitoessani myöhemmin päivällä tippunut matkasta pois.

Miksi minua lykästää aina ihan väärissä asioissa? Mikäköhän harvinainen tauti minulla olisi vielä sairastamatta? Pitäisi varmaan hakea kioskilta pari ekstra riviä lottoon, kun tuurini näyttää olevan taas nosteessa.

Ei ollut yllätys, että ahdistus jysähti tuon itsediagnoosin jälkeen niskaan oikein kunnolla ja mietinkin, miten ihmeessä pääsen ajoissa varaamaani lääkäriin. Tunnetusti kun pakko-oireet tuntuvat lisääntyvän, kun ahdistus on päällä ja en voi olla miettimättä tuota ahdistuksen lähdettä, kun teen lähtöä kotoa (pakkotoiminnot keskeytyvät tuon tuosta -> pidentävät lähtöaikaa -> ahdistus lisääntyy -> pakkotoiminnot kertaantuvat ja kertaantuvat). Päätin venyttää lähtöäni niin pitkään, ettei kotoa poissaolon ajaksi tulisi kovin pitkää ja olisin n. 10 minuuttia ennen lääkäriaikaa perillä. Muttamutta! Kampesin itseni ulos vartissa.

WTF? Vartissa 45 minuutin sijaan. En voinut tietää miten kauan lääkärissä menisi aikaa eikä lähtö tosiaankaan ollut helppo jäätyäni palvomaan hellan levyjä mutta silti..Mitä tapahtui?

Sainko taas jotain todellisia pelkoja niiden epätodellisten tilalle ja noista ensimmäiset kiilasivat mielessänikin prioriteetille yksi? Kun on jotain, mikä oikeasti pelottaa ja on todellista, jäävät pakko-oireetkin heitteille - ne kun eivät tunnu tärkeiltä juuri siinä hetkessä? En todellakaan miettinyt lääkäriä odotellessa (puoli tuntia etuajassa) oliko vesihanat auki vai kiinni, vaan sitä osuinko itsediagnoosissani oikeaan.

Voisiko joku nyt oikeasti selittää tätä systeemiä, mikä aivoihin on pesiytynyt, en tajua sitä ollenkaan! Voisin ottaa tuollaiset vartin lähdöt myös muina päivinä käyttööni mutta ilman, että minun täytyy kuvitella itselleni vakava sairaus..

Lääkäri pyysi lyhyen selostukseni jälkeen näyttämään jalkani ja totesi samontein, että jos tuo olisi hänen jalkansa, hän aloittaisi antibioottikuurin välittömästi. Siis borrelioosi. Minä kun yritin vakuuttaa itseni vielä matkalla lääkäriin olevani vain vainoharhainen, neuroottisena kun noita "itsediagnooseja" on tullut tehtyä eikä ne ole aina osuneet kovinkaan oikeaan. Äh, ei ole helppo päättää tällaisena astetta herkempänä milloin on syytä mennä esim. lääkäriin, koska jos vaiva osoittautuu olemattomaksi, pitää sinua tutkinut lääkäri sinua melko varmasti luulotautisena. Ja mitä useampia "luulotautisen leimoja" sinun papereistasi löytyy, sitä vähemmän sinun kuvailemiasi oireita kuunnellaan kun olet oikeasti kipeä.

Kutsun sitä "Poika ja susi"-syndroomaksi. Mitä me OCD-potilaat emme epäilisi..

Viikon päästä on kontrolliaika ja sitten nähdään, miten antibiootit ovat lähteneet puremaan. Onneksi ko. lääkkeitä ei tarvitse muistaa ottaa kellon tarkkuudella eikä niissä ole noita selkeitä "lääke otetaan joko tuntia ennen ruokaa tai kaksi tuntia ruoan jälkeen, paitsi jos ruoka sisältää maitotuotteita, otetaan lääke kaksi tuntia ennen ruokaa tai kolme tuntia ruoan jälkeen"-ohjeita vaan ne voi nauttia mihin aikaan päivästä vain ja minkä ruoan kanssa tahansa. Outoa on, etten minä ole ollenkaan hysteerinen - vieläkään. Vähän googlettelin lisää taudinkuvasta mutten mitään muuta, tavallisesti olisin punkkisivustoilla vieläkin. Menin jopa diagnoosin saatuani ja apteekin tyhjennettyäni kauppaan ja tavallisesti sieltä olisi tullut mukaan vähintäänkin suklaalevy ja pussi sipsejä. Nyt minulla oli korissani viinirypäleitä, kevyttä tuorejuustoa ja maustettuja riisikakkuja.

Huoh, taidan oikeasti olla tosi kipeä, koska käytökseni ei kuulosta ollenkaan normaalilta. 

Oho, meinasi kaikessa borrelioosipöhnässä mennä päivän hyvä perheuutinen ohi! Veljeni kertoi, kuinka isä oli eilen soittanut illalla äitiä hoitavalle taholle ja kertonut heille, ettei äiti ole vielä heidän mielestään ihan terve. Isä siis kuunteli minua! Ihan mahtavaa! Välitin terveiset, että olen nyt tämän uutisen jälkeen milloin tahansa käytettävissä, jos lääkäreitä tms. tarvitsee jututtaa. Yhteiskunnan vastuullahan äiti periaatteessa on tämän jälkeen mutta sehän on nähty, mitä siitä seuraa. Isän soitosta huolimatta äiti voi päästä vapaalle jalalle keskiviikkona mutta nyt ainakin näen, että isäkin on ymmärtänyt vetää rajan johonkin.

Niin hyvä uutinen, ettei sanotuksi tahdo sitä saada!


Päivän pelko: Mitä jos se on ollut punkki?
Päivän absurdi ajatus: Mitä jos se on ollut punkki?
Päivän biisi: Lapko - All The Best Girls

Virtahepo keittiössä

Torstaina keskustelin terapeuttini kanssa siitä, pitäisikö minun ennen äitini vapaalle jalalle päästämistä soittaa ko. sairaalaan vai jättää soittamatta - minun kun ei ole edelleenkään kovin helppo löytää sitä rajaa, missä ylitetään se "liiallinen huolehtiminen asioista joille en voi mitään". Päädyin siihen, että soittaisin ensin isälle ja tämän jälkeen sairaalaan mutta kuten tapoihini ikävien asioiden hoitamisen kanssa kuuluu, en saanut soitettua mihinkään ennen tätä päivää. Olo oli jo parempi kuin eilen ja päätin ottaa härkää sarvista - ensin soitin veljelleni kysyäkseni sotatilannetta ja tämän jälkeen pirautin isälleni. Tietenkään häntä en heti saanut kiinni vaan jouduin jäämään odottamaan hänen vastapuheluansa minulle. Ja miten kehoni tähän reagoi? Tai siis luulen reagoineeni juuri tuohon tilanteeseen, että joudun odottamaan ikävän kysymykseni kanssa?

Olo alkoi olemaan taas kipeä ja kuumeinen sekä jääkaapin tyhjennys alkoi välittömästi kotiin päästyäni.

Puhelu tuli ja meni hyvin, en soita nyt sairaalaan vaan yritän tällä kertaa luottaa siihen, että asiat järjestyvät kyllä ilman minunkin voimiani. Ja veljeni on tietolähteenä, jos alkaa näyttämään, että se puhelu täytyy tehdä - tuon sanoin isälleni tekevän, mikäli he eivät sitä tekisi. Enkä usko, että hän epäilee ollenkaan kykyäni totauttaa sitä, vaikka rehellisyyden nimissä ajatuskin sairaalaan soitosta saa tuskan hien pintaan. Mutta olo on yhä kökkö eli olisiko tässä tulkittavissa nyt se, että se on merkki henkisen kuormituksen ylikuumenemisesta?

Kerro, kerro, kehoni, missä onkaan rajani?

Toiset voivat pitää soittamatta jättämistä heitteillejättönä. Mutta vaikken tiedäkään vielä kunnolla sitä, missä omat rajani liiallisen/liian vähäisen muiden asioista huolehtimisen tiimoilta liikkuu, minusta tuntuu nyt siltä, että teen oikein. Ja se riittää minulle nyt. En silti vieläkään halua olla missään tekemisissä äitini kanssa, vaikka olisi kuulemma hoitavankin tahon mielestä hyvä jos välit korjaantuisivat. Minä en korjaa välejä äitini vuoksi vaan korjaan ne sitten, kun minä olen itse siihen valmis. 

Toivon, ettei silloin ole liian myöhäistä mutta minun on asetettava itseni ykköseksi tässä kuviossa, niin monta vuotta kun valitsin toisin.

Kipeän olon lisäksi halu tyhjentää jääkaappi kasvaa hetki hetkeltä suuremmaksi ja vielä parempi olisi, jos voisin päästä kauppaan vähän sipsiostoksille. Kun talvella ensimmäisen kerran tapasin psykiatrini, olin hänelle tapaamisen jälkeen raivoissani. En pelkästään sen vuoksi, että ensimmäisenä hän oli tarjoamassa lääkkeitä sairauteeni vaan myös siksi, että hänen mielestään minun olisi syytä mennä käymään Syömishäiriöklinikalla. Tyhmä tohtori, minähän paranin lievästä anoreksiasta silloin 18-vuotiaana itsekseni! Tai no, miksi sitä kutsutaankaan kun 166cm pitkänä on omasta mielestä ihan ok painaa 43 kiloa. 

Vai paraninko sittenkään?

En uskonut saavani lähetettä näillä kyvyilläni Syömishäiriöklinikan tutkimuksiin eikä uskonut työterveyspsykologikaan mutta kappas, sieltähän se ajanvarausilmoitus sitten postilaatikosta tupsahti. Lottovoitto väärässä asiassa. Vielä toisen kerran ko. laitokseen mennessäni mietin, että eivätkö ne keksi rahoille parempaa käyttöä ja tunsin itseni siinä odotusaulassa ihan toiselta planeetalta olevaksi katsellessani niitä oikeasti nälkiintyneitä ihmisiä. Minä en pystynyt siinä vaiheessa ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, miten paljon minun terapiaan pääsyni siirtyisi tuon klinikkajakson aikana. Aikoja peruuteltiin ja ne siirtyivät useita viikkoja eteenpäin - ja sitä turhautuneemmaksi ja ahdistuneemmaksi minä tulin. Mutta sitten tapahtui eräänlainen läpimurto ja sain sanottua jälleen yhden ajanperuutuksen yhteydessä miten paljon minua ärsytti ja itketti se, että koko klinikkajakso tuntui olevan vain esteenä minun parantumiselleni OCD:sta.

Ja sen jälkeen yhtään aikaa ei peruttu. Olen aina pelännyt aiheuttavani ongelmia hermostumalla viranomaisille tai muille auktoriteeteille mutta nyt kun uskalsin tehdä sen, oli tulos myönteinen. Sain klinikalta kehuja rohkeudestani ilmaista ääneen pahan mieleni. Ja minä kehuin myös itsekin itseäni.

Selvisin jaksosta parilla hoitajatreffeillä, muutamilla psykiatrimiitingillä ja kolmella bulimia luennolla. Väläyteltiin jopa mahdollisuutta jostain vertaisryhmästä, johon minun olisi ollut täysin mahdoton töistäni päästä, mutta se idea onneksi haudattiin samantien toiveestani. Se voisi olla joskus hyvä mutta ei nyt. Ei nyt kun OCD vedättää naista kuin pässiä narussa. Minun on jaettava voimavarani oikein ja luulen syömiseen liittyvien ongelmien olevan siellä saman puun juurella, missä pakko-oireetkin.

Uskon, että OCD-oireiden hoidon myötä samalla tulee kuin ohimennen työstetyksi nuo ongelmat syömisen kanssa.

Pakkohan minun on ollut tunnustaa tuon syömishäiriöklinikkakeikan jälkeen, että ei minun suhtautumiseni ruokaan ja liikuntaan saati kehonkuvaani ole normaalia. Ei se ole koskaan kai ollut, ensimmäiset mielikuvani koulumaailmasta kun on se, kuinka terveydenhoitaja näytti terveyskorttiani ja sitä, kuinka minä menin ihan painokäyrien yläpuolella kun "yleensä tuon ikäiset tytöt ovat täällä keskivaiheilla tai alempana". Seuraava mielikuvani on se, kuinka kolmannen luokan opettajamme päätti järjestää lukukaudella kilpailun siitä kuka luokan oppilaista söisi eniten - yhdestä syödystä lautasellisesta saisi yhden raksin, jos hakisi lisää, saisi toisen raksin ja lukukauden lopuksi eniten rakseja saanut voittaisi palkinnon. Ja minähän söi ja niin söi monet muutkin mutta eihän tuolloin 80-90-luvulla vielä koulumaailmassa tuollaisiin metodeihin puututtu, meistä kukaan kun ei tosiaan ollut mitenkään alipainoinen.

En voittanut kertaakaan mutta lihava lapsi olin kyllä - sellainen pieni pyöreä.

Minä mietin ihan liikaa sitä mitä minä voin syödä ja milloin voin syödä. Tuon syömishäiriöklinikkareissun jälkeen olen lihonut 7 kiloa, koko vuoden aikana kaiken kaikkiaan 10 kiloa. Että ei kaikki ihan kunnossa ole. Minä syön ihan järkyttävän paljon välillä, niin paljon, ettei sitä voi hyvänäkään päivänä kutsua normaaliksi ja silti haluaisin nytkin vain mennä kauppaan.

Onko teistä joku kaivanut puoliksi syödyn sipsipussin roskiksesta kun alkoi tekemään uudestaan mieli? Minä olen. Onko teistä joku syönyt normaalin aamupalan ja lounaan lisäksi yhden 400g sipsipussin, 500g keksipaketin ja yhden litran jäätelöpaketin saman illan aikana? Minä olen. Onko teistä joku syönyt makeutusjauhetta suoraan purkista useita desejä kun makeanhimo on iskenyt? Minä olen. Onko teistä joku syönyt työpaikalla kahvipöydästä kaksi kääretorttua päivän aikana, ihan kuin ohimennen? Minä olen. Onko teistä joku toivonut ylensyötyään, että kykenisi oksentamaan? Minä olen. 

Minä tiedän etten pysty oksentamaan (ei kiitos siis bulimialle). Minä tiedän myös, etten halua laihduttaa enää näännyttämällä itseäni (joten turha yrittääkään vanha ystäväni anoreksia), koska tiedän sen aiheuttavan ongelmia mm. sydämelle. Mutta ei tässäkään mitään järkeä ole.

Minä en haluaisi, että ruoka olisi vihollinen. Enkä minä halua siitä ystävääkään. Minä toivoisin, että söisin sitä pystyäkseni tekemään niitä muita asioita, joista nautin. Enkä söisi niin, etten enää pysty tekemään niitä asioita, joista nautin.

Minä en haluaisi ajatella ruokaa koko ajan mutta tunnustan, että lasken taas kaloreita - terveellä tavalla kylläkin mutta silti laihtuakseni. Ja käyn vaa´alla. Ja joka herkkuputken jälkeen minä aloitan aina uudestaan ja toivon, että tällä kertaa minä onnistun. Kysytäänkin tänään siis, miksi minä en taas onnistu?

Päivän pelko: Mitä jos isä suuttuu?

Päivän absurdi ajatus: Mitä jos en tänä iltana tarkistaisikaan mitään mennessäni nukkumaan?

Päivän biisi: Lily Allen - 22

F42.1 + F50.2 = x

Jo eilen tuntui nenässä ja kurkussa pientä karheutta, mutta siitä huolimatta kuljeskelin kesätamineissa aamupäivän. Tänä aamuna tuntui kun pää olisi ollut yhtä suuri kuin DDR:n aikaisten naisurheilijoiden hauikset mutta siitä huolimatta päätin lähteä dementiahiihtelemään vaikka kävin pitkään sumopainia sisälläni myös siitä, miten nololta se nyt näyttäisi näinkin coolissa ja nuorekkaassa kaupunginosassa - että eikö olisi fiksumpaa mennä ihan vain kävelylle. 

Jos minä pelkäsin leimautuvani dementiahiihtäessä jotenkin mummoksi niin turha luulo, sellainenhan minusta on jo tullut! Baarissa, siellä missä nuoret aikuiset viettävät aikaa, olen käynyt viimeksi toukokuussa ja pelkkä ajatuskin viikonlopun festareille lähdöstä ahdistaa. Että ei huolta, mummo.

Nyt olo on jotenkin tosi kökkö, tuntuu kuin Sahara olisi asettunut nenääni ja kurkkuuni. Kuumetta ei ole (tietenkään, se olisikin ihan liian helppoa) ja yritänkin tässä nyt tulkita kehoani, että mitä se yrittää tällä viestittää. Se ei ole helppoa koska emme ole kauhean hyvissä väleissä kehoni kanssa. Olen viime vuosien aikana kumonnut siihen kilokaupalla sokeria ja rasvaa, vienyt sen 6 kertaa viikossa jumppatunnille, lihonut ja laihtunut +-10kg, valvonut ja juhlinut. Niin, ja elänyt päivästä toiseen tietynlaisessa alkukantaisessa kehon hälytystilassa heijaamalla itseäni vesihanojen äärellä varmana siitä, että jotain pahaa tapahtuu. Minä olen kuormittanut kehoani äärimmillensä vain koska en ole uskaltanut kohdata tunteitani ja ahdistusta. 

Minä en tunnista enää kehoni viestejä enkä tiedä, osaako kehoni viestiä enää normaalilla tavalla.

Että olenko minä tulossa kipeäksi vai onko kehoni todennut henkisen rasitustilan niin korkeaksi, että päättää antaa punaisen kortin nuhaisen olon muodossa? Vai johtuuko olo vain siitä, että pari päivää olen jo syönyt ns. oikein ja kehoni on taas "WTF, missä mun suklaa ja korvapuustit on"-tilassa? Vai puskeeko se sen minkä ehtii kesällä syömiäni sipsejä nyt pintaan kun vihdoinkin saan oikeita ravintoaineita? Minä inhoan tätä olotilaa, koska en varmuudella voi tietää, mikä minulla oikein on. Tilanne on pahin mahdollinen neuroottiselle ihmiselle, koska nyt en voi tietää mitä minun tulisi tehdä, jotta tekisin oikein. Voisinko siis aamulla mennä taas dementiahiihtoihin helpottaakseni ehkä mahdollista stressitilaa vai olisiko se viimeinen isku sittenkin orastavalle kesäflunssalle?

Minä en voi kontrolloida tätä tilaa niin kuin haluaisin ja minä inhoan tätä epätietoisuutta, mikä tuosta kontrolloimattomuudesta seuraa.

Olen joskus erään ystäväni kanssa (terkkuja, tiedän että lueskelet tätäkin :)(: ) puhunut siitä, miten paljon kiinnitämme huomiota myös terveysasioihin. Oli vaihe, jolloin kävin paljon lääkärissä mitä kummallisemmista syistä - osa niistä oli ihan oikeita, osa niitä "mitä jos.."-tilanteita. Sen lisäksi googlettelin erinäisiä lääkäripalstoja etsiäkseni syitä sen hetkiseen olotilaani. En halua edes tietää, mitä papereissani lukee erään lääkärikeskuksen arkistoissa, mutta pakenemista ahdistuksestahan sekin oli. Tuntuu, että tuota kautta yritin myös hakea vanhempieni huomiota, koska kipeänä ollessa tuli aina soitettua kotiin. Oli ihana tunne kun joku huolestui ja huolehti mutta vasta vuosien lääkäritangon jälkeen tajusin etten tulisi tuollakaan keinoin saamaan sen enempää huomiota kuin olisin muutoinkaan saanut - puhelut kun yleensä kääntyivät äidin kanssa siihen, kuinka hänellä on ollut sama sairaus mutta miljoona kertaa pahempana ja isä kysyi, tarvitsinko rahaa.

Sehän helpotti omaa oloa.

Lääkäritangon uskon johtuneen myös siitä etten pystynyt kohtaamaan sisäistä ahdistustani. Ja sen vuoksi piti ahdistukseen hakea purkukeinoa ulkoisista tekijöistä. Kun tuli tilanne, missä olisi pitänyt oikeasti toimia heti (kyhmy rinnassa), vetkuttelin asiaa aikani (koska ajattelin lääkäreiden pitävän minua jo ihan seinähulluna eli häpesin) ja vasta ystävälle asiasta puhuttuani sain varattua lääkäriajan. Summasummarum, loppu hyvin sekin hauska tarina, mutta sen jälkeen tajusin, että kun oli todellinen syy ahdistua ja pelätä, en pystynyt siitä suoriutumaan samalla tavalla kuin muista "ei niin vakavista jutuista" vaan ikäänkuin yritin poissulkea asian olemassaolon.

Enää en harrasta lääkäripalstoja tai turhaan lääkärissä ravaamista mutta on pelottavaa huomata, miten herkästi neuroottisuus voisi laajeta isommallekin alueelle elämässä.

Lopun päivää olen siis himmaillut imurointia lukuunottamatta ja minun on niin kovin vaikea antaa itselleni anteeksi sitä, etten ole suunnitelmani mukaisesti poistumassa tänään pariksi tunniksi ulos toista kertaa. Olen itseäni kohtaan niin väärissä asioissa ankara tai armollinen, juuri tänäänhän minun pitäisi vain olla. Salaa toivon, että tulisin kunnolla kipeäksi, koska silloin dramaattisesti vähenevät myös pakko-oireet. Sairastaessaan olo on jotenkin toisaalta niin kovin helpottunut, kuumeisena olo tuntuu eräänlaiselta sisäiseltä puhdistukselta. Inhoan tätä välitilaa yli kaiken ja tekisi sen vuoksi mieli kipaista kauppaan hakemaan vähän suklaata ja karkkia. Ihan kuin se muka auttaisi..

Ja samalla minä salaa pienesti mietin, että jos olisi korkea kuume, minä en jaksaisi syödä tai ajatella ruokaa ollenkaan ja minä laihtuisin. Jos olisi korkea kuume, minä en jaksaisi myös tarkistella ja saisin levätä siis niistäkin. Sangen tervettä elämää, sanoisinko.

Päivän pelko: Mitä jos tulen oikeasti kipeäksi?
Päivän absurdi ajatus: Jos imuri on kuuma imuroinnin jälkeen ja sen laittaa kaappiin, voiko se syttyä palamaan?
Päivän biisi: Regina Spektor - Laughing With

ps. Aloittaessani tämän blogin kirjoittamista ajattelin sen olevan ensisijaisesti itseterapiointimuoto ja tuki ystävilleni ja läheisilleni, koska aina minua ei ole helppo ymmärtää. Arkailen vielä viralliselle blogilistalle kirjautumista mutta jos tänne on joku muukin kuin ystäväni eksyneet lukemaan tekstejäni niin hyvä, internetissäkään ei ole häävisti suomeksi saatavilla tietoa tai paranemiskertomuksia OCD:sta syömishäiriöllä maustettuna. Muutamia blogipäivityksen aiheita olen saanut (kiitos niistä, ne ovat muistissa ja kirjoitan niistä sopivan ajankohdan tullen) ja niitä tai kysymyksiä saa aihepiiristä esittää milloin vain. Ja jos olet eksynyt tänne hakusanoilla "OCD" tai "pakko-oireet", niin lohdutuksena voin sanoa, ettet ole yksin. Minä olen elävä esimerkki siitä.

Game over?

Tänään oli terapiapäivä kesälomien jälkeen ja tuntuu vihdoinkin siltä, että huonosti toimivan puolustukseni avuksi saan nyt oikeasti terapiasta myös sitä hyökkäysvoimaa OCD:ta vastaan. Nykyinen terapiaprosessi on ihan alkutekijöissään, mutta näin muutaman kerran kokemuksella voin sanoa, että minä pidän siitä. On ihanaa puhua omia ajatuksia ääneen kun huoneessa istuu myös henkilö, joka toimii peilinä ajatuksilleni.

Kerran viikossa minä voin luvalla lakata kontrolloimasta sitä, mitä minä mietin kun puhun ja antaa vain tulla.

Jo keväällä mietin keräsikö OCD:ni ja syömishäröilyni sillä hetkellä vain uutta voimaa lukittaakseen minua vielä enemmän - tuntui kuin tarkistukseen käytetty aika ja niiden tieltä hylätyt asiat (kuten liikuntaharrastus) vain lisääntyivät päivä päivältä tuona aikana, kun minulla ei ollut paikkaa missä puhua. Kävin aiemmin loppu syksystä talveen saakka lyhyen jakson tuetusti työterveyspsykologilla niiden yllättävien mutkien ajan, mitä terapiaan hakeutumisprosessin aikana tuli. Tuon jakson jälkeen tuli kuukausien tauko, jolloin en puhunut kenellekään - odottelin vain lähetettä ja armahdusta siitä, että olen riittävän sekaisin. Eli kun avauduin, puhuin ja oireet väheni, OCD:kin antoi periksi. Mutta tuon pakosta tulleen tauon aikana OCD ja syömishäröilyni kävivät kimppuuni kahta kauheammalla voimalla, koska ne tiesivät, että minä tiesin, että voisin parantua. Ja yhä useampana päivänä minut valtasi se toivottomuuden ja voimattomuuden tunne OCD:sta selviytymisestä.

Mutta ne talvella auki revityt haavat eivät ole onneksi ehtineet umpeutua - siitä merkkinä on se, että minä pystyn yhä itkemään ja jopa tuntemaan. Peli ei ole menetetty, se on vasta alkanut.

Eilen illalla taas söin iltapalaksi sipsipussin ja levyn suklaata, tänään iltapäivällä hien virratessa tarkistin 38 minuuttia erinäisiä asioita ennen terapeutille lähtöä. Tuntui, että tuo sairaampi mieleni taisteli kaikin voimin sitä vastaan, että minä menisin ja puhuisin juuri siitä ihmiselle, joka voisi tehdä sen ja minut terveeksi. Ihmismieli on ihmeellinen, kehosta puhumattakaan. Ja tuo oma kehoni tuntuu olevan myös samoilla palkkalistoilla kuin mieleni - kirottu Ahdistus Oy Ab kun olet rekrytoinut leipiisi kaksi parasta työntekijääni!

Tänään terapeutti havaitsi puheistani, että kun huomaan ahdistuvani, haluaisin siitä mahdollisimman nopeasti eroon keinolla millä hyvänsä. Ja sitä kissa-hiiri-leikkiähän tämä on ollut kaikissa kauniissa muodoissaan. Minä olen kokeillut paeta ajatuksiani niin syömiseen, koneella notkumiseen, liikuntaan, tarkistamisiin ja nukkumiseen - kaikkia tietenkin liiallisesti. Kun ahdistava ajatus hiipii mieleeni, olen sen tähän päivään mennessä yrittänyt ravistella itsestäni irti ja työntää syrjään hinnalla millä hyvänsä mahdollisimman nopeasti. Miksi?

Minä pelkään, mitä tunteita tuo ahdistuksen tila ja sen sytyttänyt ajatus herättää ja osaanko käsitellä niitä oikein. Mitä jos minulle tulee siitä paha mieli tai tunnen itseni ällöttäväksi, mitä sitten teen? Itken, nauran vai kilautan kaverille? Mitä jos käsittelen asian jotenkin väärin, mitä siitä seuraa? Minä en osaa toimia tuon tilan kanssa ja siksi haluan siitä mahdollisimman nopeasti eroon. Minä en halua jäädä sinne, koska pelkään, että jään sinne.

Nyt minulla ei ole enää vaihtoehtoja, koska keinot paeta noita tiloja on loppu. Finito. Slut. 

Tietoisuusharjoitukset ovat tehneet minulle hyvää vaikka kyllä minä vieläkin myönnän, että oloni on kovin pöljä välillä - kipinkapin siis kirjastoon tahi kauppaan te muutkin mielikuvituskaahailijat, suosittelen lämpimästi 'Joustava Mieli' nimisiä cd:itä (kirjahan tästä on myös, fiksummat varmaan lukevat sen ensin). Viimeksi tänä aamuna tietoisuusharjoitusta tehdessäni havahduin kuinka ajatusprosessini kulkevat 120 km/h joko tulevaisuuteen tai menneisyyteen, mutteivat koskaan ole tässä hetkessä. Mikäköhän siinä on niin vaikeaa? Kyllä, joskus pitää ajatella tulevaisuutta ja ihminen on luotu haaveilemaan. Muttei jatkuvasti ja ihan kaikessa. Tuntuu, että unohdan olla läsnä nyt enkä tiedä edes miksi. Senkö vuoksi, etten minä tiedä kuka minä olen? Tai sen vuoksi, että minä tiedän kuka minä olen? 

Ja niin moni hieno hetki menee ohi, koska minä en osaa olla tässä ja nyt.

Aamukävelylläni mietin juuri tuota, kuinka minua harmittaa se, että OCD ja syömishäröilyni on vienyt elämästäni niin monta hienoa hetkeä, että sen voisi laskea melkein vuosissa. Väärin. Haluan ajatella, miten monta hienoa hetkeä minä nyt näen, kun olen lakannut kieltämästä tosiasioiden olemassaolon.

Ja minä voin muistaa täsmälleen, missä kohdassa minä lenkkipolullani sillä hetkellä seisoin, kun päätin ajatella toisin. Not bad, my girl - not bad at all!

Päivän pelko: Mitenköhän helposti pääsen tänään nukkumaan?

Päivän absurdi ajatus:

Päivän biisi: The Temper Trap - Science of Fear

Korppikotka on laskeutunut kaupunkiin

Junassa istuessa ehtii miettimään kaikenlaista, etenkin jos junamatka kestää kuusi tuntia. Toki kuuden tunnin aikana ehtii myös nukkumaan, syömään eväitä ja kuuntelemaan musiikkia, mutta junan liike on jotenkin sellainen omaan ajatusmaailmaan sopiva - maisemat kulkee silmien edestä, muttei niin nopeasti, etteikö mieli ehtisi mukaan.

Tänne blogiin tuota ahdistusta oksennellessani on välillä itse "pääsyyllisen" eli pakko-oireiden käsitteleminen jäänyt kokonaan. OCD:n syy-seuraussuhteet on sen verran vaikea ymmärtää itsellekin, ettei aina tiedä mistä kohtaa lankakerää nyhtäisisi, jotta pääsisi taas kärryille käytöksestänsä. Viime yönä heräsin yhtäkkiä ajatukseen "jätinköhän saunan päälle". Kesken unien, ihan ilman mitään näkyvää syytä - yleensähän kun tänä päivänä jo voin jo 80% tapauksista paikallistaa sen ajatuksen, mikä laukaisee tarkistamispakon (tosin vielä en pysty pysäyttämään tarkistusta näissäkään tapauksissa). Liekö sitten kotiinpaluu jännittänyt niin paljon tai ahdistus kasvanut isän ja veljen kuiskiessa koko illan äidistä, mutta niin minä vain kömmin aamuyöllä kahdelta katsomaan sen saunan.

Ja se ei ollut päällä.

Junassa minä mietin sitä, miten ihmisille syntyy tarve tällaiseen, kuten OCD. Jotain mätää on pakko olla lapsuuden tunteiden käsittelyssä/ymmärtämisessä, mutta miksi meillä ei sitten Suomessa joka toisella ole pakkoa tarkistaa aamulla vesihanoja 45 minuuttia? Tämä kun on tunnetusti maa, jossa ei ole ainakaan vielä 80-luvulla (jolloin itse olen syntynyt) osattu tunteita juurikaan käsitellä, nykyisin asiat voivat olla vähän paremmin. Miksi minä siis valitsin pakotieksi OCD:n enkä esimerkiksi alkoholiriippuvuutta? Tai miksi minä en ylipäätään puhunut kenellekään edes päästyäni pois kotoa vaan suljin silmäni ja juoksin karkuun?

Mikä oli se risteys, jossa päätin kääntyä tälle tielle?

Osa niistä pienistä poluista, jotka johtivat tuolle tielle, ovat kyllä nähtävissä tänäkin päivänä: Suorittaminen ja miellyttäminen. Oikeastaan nuo kaksi voisi yhdistää yhdeksi termiksi "Suorittamalla miellyttäminen". Ja kun en koskaan oppinut miten tunteita nimetään tai käsitellään, tuli tuo termi niiden tilalle? Kun elämään tulikin eteen sellaisia asioita, joita ei voinut enää suorittamalla muuttaa hyviksi vaan ne olivat oikeasti pahoja, pakenin niiden asioiden pariin, joiden suorittamisen kautta voisin miellyttää muita?

Siksikö minä mietin nytkin vain sitä, että haluaisin tarkistaa palovaroittimen mutten tiedä voinko vielä (ja ahdistun), koska naapurissa tuntuu olevan joku ja saattaisin häntä tuolla tarkistamisella ärsyttää?

Nyt kun olen saanut päähäni tarkistaa palovaroittimen tänään, on tuska tarkistamispakon ja naapurin mahdollisen ärsyyntymisreaktion (eli epäonnistuneen miellyttämisen) välillä ihan valtava. Sillä jos en tarkasta sitä palovaroitinta nyt, minun pitää tarkistaa hellanlevyt erityisen tarkasti tänä iltana. Rullaatirullaati vaan taas. Juuri näinä hetkinä tuntuu kovin epätoivoiselta voinko minä parantua tästä enää ikinä. Opinko ikinä ymmärtämään itseäni niin hyvin, ettei minun tarvitsisi 6 kertaa ratikkamatkan aikana tarkistaa oliko juuri tilattu kännykkälippuni varmasti voimassa tai avaimet mukana, vaikka juuri laskin niiden kaikkien kolmen olevan käsilaukussa. Noina hetkinä minut valtaa se itkuinen tunne kurkussa ja pohjaton yksinäisyys, mihin OCD minut on ajanut ja minun tekisi mieli heittää itseni jääkylmään järveen.

Herää pahvi, nyt on tosi kyseessä!

Päivän pelko: Mitä jos palovaroitin ei toimikaan?

Päivän absurdi ajatus: Deletoinkohan juuri tilaamani kännykkälipun vaikka laitoin näppäinlukon päälle?

Päivän biisi: Glen Hansard - When Your Mind´s Is Made Up