Niin minä mieleni pahoitin

Tänään minua vastaan käveli vanha nainen, muutamaa nyssäkkäänsä kantaen. Vaatteita oli kerrostettu, kasvoissa oli likaa ja silmissä tyhjä katse. Sydäntä puristi. Ahdisti. Mitä on tapahtunut, että tuohon tilanteeseen on päädytty? Hänkin on ehkä jonkun äiti, sisko tai ainakin lapsi. Mitä, jos se olisi joku, jonka tuntisin? Miten minä voisin häntä auttaa, mitenköhän yksin hän on? Minulla ei ole oikeastaan mitään hätää. Minulla on koti, työ ja ystäviä.

Mitä sitten, jos mieleni taannoin pahoitin, ei se ole oikeaa hätää.

Jos kulunut kuukausi oli Ulvova mylläri -teemalla, olen menneen viikon ollut enemmänkin Mielensäpahoittaja -hommissa. Tai siis, minun on yhä vaikea edelleen tietää, mikä on oikea syy kokea esim. loukkaantumista ja mikä on vain väsymyksen tuottamaa turhautumista. Joten on ollut vähän epäselvää itsellenikin olenko vain vähemmän hauska versio Kyrön kirjojen päähenkilöstä vai ihan aidosti mielensä pahoittanut ihminen. Eli riippuen päivästä ja omasta tulkinnasta, olen joko pahoittanut mieleni tai "pahoittanut" mieleni.

Viikonloppuna voisikin kokeilla ruskean kastikkeen tekoa.

Maailmankaikkeus on läpsytellyt päin näköä oikein urakalla - ei mitään suurta mutta tasaisin väliajoin jotain pientä. Juuri kun on noustu edellisestä jaloilleen, on tullut uusi läpsy, joka on vienyt, jos ei takaisin kanveesiin niin ainakin heilauttanut tasapainoa. Läps, läps. Niitä tuntuu riittävän vaikka minua itseäni jo kyllästyttää ja väsyttää.

Läps.

Eikä siitä läpsyttelystä yhtään helpompaa tee se, että olen paljastunut tässä vuosien mittaan ihan todella herkäksi ihmiseksi. Sen lisäksi, että tulkitsen toisia ihmisiä herkästi, tunnun myös tuntevan kaikki ympäristössä vilistävät tunteet. Niin ihanaa kuin se itsensä löytäminen toisaalta onkin, on tällainen ylisensitiivisyys joinain päivinä jopa rasittavaa. Nähtyäni tuonkin naisen, josta kirjoitukseni alussa mainitsin, nousi pala kurkkuun ja jotten olisi taas vaihteeksi alkanut itkemään keskellä kirkasta päivää ja katua, syöksyin lähimpään kauppaan saadakseni ajatukseni muualle.

Huokaus. Keksiikö joku, missä työssä tästä lähes yliluonnolliseksi aistiksi luokiteltavasta herkkyydestä voisi olla hyötyä? Niinpä niin. Ei ollenkaan niin helppoa kuin sanojen "helposti lähestyttävä", "innostava", "myyntihenkinen" tai "rauhallinen" kohdalla.

Välillä voisin väittää, että kun näitä ominaisuuksia on siellä jossain geenitehtaalla ihmisille jaettu, niin meikäläisen kohdalla asioista päättämässä on ollut joku, jonka eväsleivät on syöty lounaalla jonkun muun kuin sen itsensä toimesta.

No. Onhan se elämäntehtävä tietysti tämäkin.

Niks Naks

Kävellessäni tänään ulkona kolmisen tuntia miettimässä sitä, mikä meni eilen pieleen, päädyin lopulta halaamaan itseäni ja toteamaan, että olen päässyt todella pitkälle jo. Koska ennen minä kyllä ehkä ymmärsin jonkin menneen pieleen muttei minulla ollut hajuakaan mistä oli kyse. Tai jos jotain ymmärsin, niin se tuli monen kuukauden viiveellä. Nyt pääsin jo illan kuluessa kärryille siitä mihin suuntaan oltiin menossa ja tänä aamuna minulle selvisi miksi.

Tiedän, että tätä saattaa lukea joku sellainen ihminen, joka oli eilen paikalla ja haluan ensimmäiseksi sanoa, ettet tehnyt mitään väärää vaikka tiedät sen varmasti itsekin. Minulla itselläni ei ole vielä riittävästi kykyä puolustautua tai muuttaa tunnetilan suuntaa, kun kuulen ahdistuspanssarini ensimmäisen lukon menevän kiinni. Vaikka minulla on jo paljon ymmärrystä itsestäni, on keino samanaikaisesti tuntea ja hallita tunnetilaa tilanteeseen sopivalla tavalla löytymättä. Tunnustan menneeni sieltä mistä aita on matalin ja paenneeni paikalta mutta minulla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta, sillä ahdistus oli niin valtava etten sitä enää kyennyt pukemaan sanoiksi.

Oletteko muut tunnelukkolaiset huomanneet, että kun jokin lukko teissä on pitkään ollut aktivoituneena, menette ikäänkuin vereslihalle kaikkien muidenkin tunnelukkojenne/tunteidenne kanssa? Ja että kun tilanne on ohi, tuo vereslihan "paraneminen" ottaa aikansa?

Minä sain tällä viikolla hyviä uutisia kieriskeltyäni melkein kolmisen viikkoa epätietoisuuden vallassa. Tuloksia odotellessani isoimmat tunnelukkoni aktivoituivat ja pienetkin asiat alkoivat tuntua suurilta. Oikeastaan kaikki muiden ihmisten sanomiset tai teot suodattuivat noiden aktiivilukkojen kautta ja elämä muuttui yhdeksi isoksi turvattomuuden ja hylkäämisen kokemukseksi.

Saatuani hyviä uutisia uskaltauduin jälleen suunnittelemaan tulevaisuutta - sopimaan ihmistreffejä ja menemään harrastuksiin. Eilen oli sovittuna treffit hyvän ystävän kanssa kera viinin ja tiesin ennalta, että iltaan liittyy muitakin ihmisiä mutta lähinnä ohimenevinä hetkinä. Kotoa lähteminen oli vaikeaa ja ehkä olin liian orientoitunut kahdenkeskiseen höpöttelyyn, ehkä tuo vereslihalla ollut tunnemaailmani ei ollut päässyt vielä paranemisen alkuunkaan mutta kun seuraan pidemmäksi aikaa liittyi kolmas henkilö ja tajusin, että kahdenkeskinen aika on mennyttä, napsahti ensimmäinen lukko kiinni.

Toinen iso lukko napsahti siinä vaiheessa kiinni, kun tulkitsin tuon kolmannen osapuolen erään lauseen oman kokemukseni ja tunnetilani vähättelyksi. Sitten niitä lukkoja napsahteli kiinni vähän kaikesta ja lopulta en halunnut muuta kuin kotiin. Ahdisti. Itku tuli rapussa ja muistot menneisyydestä palasi.

Ennen en tiennyt mistä noissa tilanteissa oli kyse mutta reaktio oli sama - itketti ja halusin vain kotiin ollakseni yksin. Näitä tilanteita ei ole ollut enää pitkiin aikoihin ja luulin jo päässeeni niistä eroon mutta eilinen paljasti, ettei näin ihan vielä ole. Tämä vain on siitä huono juttu, että tiedän, että vastaavanlaisten illanviettojen kohdalla alan taas ennakkoon jännittämään meneekö ilta ahdistuksen puolelle, jolloin sitten herkästi jätän ko. illat väliin.

Aamulla lähdin haukkaamaan vähän happea, joka venyi siis kolmeksi pitkäksi tunniksi. Astuessani ulos huomasin, kuinka tuossa harmaudessa ja tuulessa oli kuitenkin jotain sellaista omaa oloa rauhoittavaa, että ajattelin tulevani kotiin vasta kun tuntisin tehneeni sovinnon itseni kanssa ja ymmärtäneeni mistä eilen oli kyse.

Yksi pala kerrallaan asiat loksahtelivat paikoilleen. Minä ymmärsin, mitä tapahtui. Ymmärsin, miksi reagoin niin kuin reagoin. Ja turhautuminen omaan käytökseen vaihtui anteeksiannoksi itseään kohtaan.

Kaikki hyvin, minä annan sinulle anteeksi.

Elämä jatkuu, sittenkin

Hyvänlaatuinen.

Olen lukenut sen varmasti 5 kertaa. Tarkistanut, että olihan kirje varmasti minulle. Ja laskenut kirjeen pois käsistäni.

Voi tätä ilon ja helpotuksen määrää! Kunhan siitä selvitään, katsotaan mitä jäi käteen. Ja sieltä ehkä jopa tekstiksi saakka. Siihen saakka jään mielenkiinnolla odottamaan, mistä kulmasta OCD hyökkää tämän jännityksen hiljalleen lauetessa - sain onneksi varoituksen hyvissä ajoin.

Hyökkää pois - olen valmis.

Jos sanon tämän olevan valetta, onko se totta?

Kuten jo viime kerralla kerroin, kuluneet viikot on syystä jos sun toisesta uitu todella syvissä ja tummissa vesissä. Havaitsin jo jokin aika sitten hiusrajassa olevan luomeni ärtyneen mutta sitten kuukausi takaperin muun ahdistuksen vallassa varasin ajan myös lääkärille. Kaikesta siitä jo olevasta ja tulevasta ahdistuksesta, alakulosta ja pelosta kasvoi niin iso möykky, etten muista milloin olisin ollut noin itkun sekainen muissa maailmoissa oleskelija kuin mitä viimeiset pari viikkoa olen ollut.

Maanantaina kävin lääkärissä ja luomi sai poistotuomion nimityksellä "riskiluomi". Tietenkin fiksuna tyttönä googlettelin sitten vähän lääkärin lausuntoa ja seassa vilisi sellaisia sanoja, että olin jo siinä vaiheessa varma kuolemantuomiostani. Pyysin päästä mahdollisimman nopeasti luomen poistoon ja torstaina pötköttelinkin jo leikkuuveitsen alla.

Olen ollut äärimmäisen rasittava ihminen niin itselleni kuin muillekin - äärimmäisen hermostuneena minusta tulee ihmisten seurassa tauottomasti puhuva sätkynukke ja kotioven sulkeuduttua mustan taiteen maalari. Voitte vain kuvitella sitä neuroottisen pään tuottamaa dataa tällaisessa tilanteessa, etenkin kun ensimmäinen pelon luoma väittämä (luomi pitää poistaa) osoittautui oikeaksi.

Sehän tarkoittaa toisin sanoen sitä, että koko pelkäämäni skenaario toteutuu.

Mitkä ovat sitten ne skenaariot, joita olen luonut kuluneiden viikkojen aikana luonut päähäni?

1. Se on syöpä eikä mitään ole enää tehtävissä. Saan tietyn määrän elinkuukausia ja kuolen.
2. Se on syöpä ja hoidot käynnistetään heti. Ne kuitenkaan eivät tehoa ja kuolen lääkkeistä turpeana.
3. Se on syöpä ja hoidot käynnistetään heti. Ne tehoavat mutta lähivuosien suunnitelmat muuttuvat radikaalisti ja joudun lopun elämääni elämään pelossa sairauden uusimisesta.
4. Se on syöpä mutta vain paikallinen ja parin leikkauksen jälkeen voidaan todeta, että kaikki on saatu pois mutta joudun lopun elämääni käymään vuosikontrolleissa ja riski sairastua uudelleen on suurempi.
5. Se on syöpä mutta vain paikallinen ja tutkimusten jälkeen voidaan todeta, että ensimmäisellä kerralla kaikki on saatu pois ja jatkossa minun on hyvä käydä vuosikontrolleissa.
6. Se on vaaraton.

Ei ole varmasti vaikeaa arvata, mikä skenaario on vahvimpana mielessä. Kahden viikon päästä tiedän, mikä näistä skenaarioista osui oikeaan ja elämä ottaa sen jälkeen tietyn suunnan. Niin ahdistavaa kuin se onkin, minulla ei ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa asian kulkuun vaikka kuinka google laulaisi.

Minä en voi kontrolloida tätä.

Kun yksi vahvimpia löydettyjä ajattelumallejani on "Kurjemman elämän jälkeen kuoleminen ei harmita yhtä paljon kuin kivan elämän - koska silloin ei menetä juuri mitään", olen huomannut lopettaneeni haaveilun ja alkaneeni elämään "sitten kun tulokset tiedetään"- ja "jos tästä selviän niin"-elämää. Mutta noin teoriassa, mitä minä voitan sillä, että istun nämä seuraavat kaksi viikkoa yksin kotona illat sekä viikonloput syöden jäätelöä ja miettien kertoisinko kenellekään, jos saisin kuolemantuomion?

Kysyn tämän itseltäni toisin.

Mitä minä häviän, jos seuraavat 2 viikkoa rakastan itseäni ja pidän huolen elämän peruselementeistä?