Lukemisen ja oivaltamisen iloa

On ollut hyviä iltoja ja huonoja iltoja. On ollut huonoja aamuja ja hyviä aamuja. On ollut kauniita unia, joiden jälkeen on herännyt aamulla hymy huulilla ja on ollut painajaisia, joista olen herännyt keskellä yötä uskaltamatta hetkeen nukahtaa. On ahdistanut ja ei ole ahdistanut. On ollut hyviä hetkiä ja sitten niitä vähän huonompia hetkiä.

On ollut.

Kuten terapeutti totesi torstaina, ehkä minun syömishäiriöiselle minälleni tekee hyvää joutua pakolla luopumaan liikuntaharrastuksesta jalkavammani vuoksi. Kivun vuoksi on pakko kehittää jotain muuta täytettä päiviin ja tulla toimeen sen kanssa mitä jääkaapista löytyy ilman, että pelkäisin ahmivani sen kaiken joka päivä sisuksiini.

Opettelen olemaan ja löytämään jotain..muuta.

Nyt minä olen viime päivät keskittynyt lukemiseen. Olen lukenut niin rakkausromaaneja kuin muka-hauskoja-huumorikirjoja nauramatta kertaakaan. Vahingossa taannoin kaappasin kirjastosta mukaani Tommy Hellstenin "Elämän paradoksit" sieltä pikaisesti lukaisemani lauseen pätkän vuoksi vaikken yleensä tykkää lueskella psykologista "hömppää". Ja intuitioni sanoi oikein - se mitä olen tähän saakka kirjasta lukenut on ollut kuin suoraan omasta elämästäni. Teksti on niin täyttävää ja ajatuksia herättävää, ettei kirjaa edes pysty lukemaan pitkiä pätkiä vaan muutaman sivun lukemisen jälkeen sitä haluamalla haluaa pysähtyä pureskelemaan esitettyjä väitteitä. Ehkä teksti on sovellettavissa monenkin ihmisen elämään ja elämäntilanteeseen, ehkä olen sujuvan kielen uhri, ehkä en. Mutta seuraavia kappaleita olen erityisesti tänään miettinyt:


"..Näin lapset alkavat olla olemassa vanhempiaan varten sen sijaan että vanhemmat olisivat olemassa lapsiaan varten. Lapset joutuvat kasvamaan ilman aikuisen läsnäoloa. Kukaan ei näe eikä kuule, mitä heidän sisällään tapahtuu. Kun he eivät saa nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemuksia, heistä kasvaa ihmisiä, jotka eivät näe eivätkä kuule itseään. He ovat persoonattomia, ihmisiä vailla yhteyttä omaan syvyyteensä ja ihmisiä vailla omaa identiteettiä."

"Rakkaudettomuus synnyttää aina pelon. Pelko syntyy sinne missä ihminen on yksin, siis vailla rakkautta ja syvää yhteyttä toisiin. Ihminen, joka ei ole syvällisesti liittynyt kehenkään, joutuu elämään ainaisessa turvattomuudessa. Juuri pelko johtaa tarpeeseen hallita elämää ja kyvyttömyyteen elää sitä. Pelko tappaa elämän ja luovuuden, sillä pelon vallassa oleva ihminen ei uskalla tehdä virheitä. Virheet paljastaisivat hänen heikkoutensa, ja koska hän ei luota rakkauteen, hän ei kykene olemaan heikko. Sisäinen turvattomuus siis tappaa luovuuden"

"Meidän täytyy alkaa tukehtua omiin turvarakennelmiimme ennen kuin kaipaamme happea niin paljon, että suostumme romuttamaan sen, mnkä varaan olemme elämämme rakentaneet."

(Tommy Hellsten, Elämän paradoksit)



Kiitos Tommy Hellsten, annoit minulle lisää sanoja ymmärtämään sitä, mitä minulle on oikein tapahtunut.

Kaksi eteen, yksi taakse

Tämä aamu sujuikin niin hyvin ettei ole ihme, että maailmankaikkeus laittaa minut heti testiin. Tarkastamiseen meni vain 28 minuuttia ja töissäkin sujui kaikki ihan kohtuudella. Kotimatkalla päätin ottaa härkää sarvista ja soittaa isälle kysyäkseni haluaako hän minun tulevan marraskuussa käymään hänen täyttäessään 60v. En nyt mitenkään innoissani olisi menossa kuluneiden kuukausienkaan vuoksi mutta nyt tuntuu muutenkin siltä, että jaksamiseni on aika äärirajoilla. Ja siten myös kärsivällisyyteni.

Äidillä on löydetty rinnasta kasvain.

Ensimmäiseksi aloin miettimään pitäisikö minun tehdä nyt sovinto äidin kanssa, jos hän kuoleekin pian. Ja että minun on pakko mennä nyt maalle. Samaan aikaan kuulin kuitenkin itseni selittävän tyynen rauhallisesti miten ei kannata panikoida vielä, koska kasvaimen laatua ei tiedetä. Pelottavaa oli se, että ettei uutinen kuitenkaan tuntunut missään.

Vai tuntuiko?

Marakatti suhtautui asiaan hyvinkin rauhallisesti, ripauksella kyynisyyttä. Ja minä en oikein tiedä mitä minun pitäisi tehdä nyt tai ajatella. Olen jotenkin täysin lamaantunut tai sitten tämä on se tunne, kun olen oppinut olemaan olematta liian huolissani vanhemmistani. 

Miksi tämä maailmankaikkeus ei voi hetkeäkään pysyä balanssissa? Ja miksi se heilahtaa aina negatiiviseen suuntaan?

Nyt aion tämän päivityksen jälkeen nostaa jalat sohvalle (tai no, ne on jo) ja ottaa kirjan käteen. Päässä ei oikein liiku mitää enkä aio painostaa sitä tuottamaan ajatuksiansa ulos vielä tänään. Kyllä ne sieltä tulee, kun sen aika on.

Villasukkaillen

Lyhyttä ja ytimekästä luvassa - yritän nyt kuitenkin hiukan skarpata myös tämän kirjoittamisen kanssa eli parempi jotain kuin ei mitään. Ja mikäs tässä kirjoitellessa kun puuro möllöttää mahassa ja kylmäpussi kipeän jalan alla.

Oikein hyvä.

Ilta oli taas hakemista mutta pääsin 26 minuuttiin ja olin siihen tyytyväinen. Kunnes huomasin kaksi uutta, heikohkoa, pakko-oiretta. Toinen on itseasiassa uusvanha, jatkojohdon tarkistaminen (ettei se osu patteriin, joka on siis kuuma näin talvisin) - siitäkin huolimatta, että teippasin johdon kiinni lattiaan niin ettei se pääsisi liikkumaan (ja siten se ei voisi osua patteriin vaikka kuinka liikuttelisin jatkojohdon toista päätä). Toinen on uusi, sen tarkistaminen, että olen kodissa yksin. Eli perinteinen lapsen pelko "onko sänkyni alla mörkö"-tyyppinen ratkaisu. Jälkimmäiseen liittyy varmaan se, että olen nyt taas yksikseni ja ensimmäiseen..noh, se on vain merkki siitä kuinka kapealla kujalla tässä vielä kuljetaan ja miten helposti tulee lipsuttua kujalta pois.

Edistystä on se, että minä tiedostan oireita tulleen taas lisää.

Minusta on ollut aina kiehtovaa yrittää tulkita unia vaikka välillä ne ylittääkin tällä mielikuvituksella kaikki hyvän maun rajat. Yöllä näin taas unta perheestäni - pakkasin siinä siskoni kanssa kotimme tavaroita, koska olimme joutumassa pois kotoamme. Seuranamme oli edesmennyt koiramme Mortti ja se seurasi meitä paikasta toiseen. Isän tavaroiden kohdalla totesimme, ettemme osaa tehdä niille mitään vaan isä saa pakata ne itse. Tunnelma oli jotenkin surullinen mutta lohdullinen.

Tuo edesmennyt koiramme olen vasta nyt aikuisena tajunnut symboloivan unessa turvaa. Kyseinen luppakorva oli jossain vaiheessa ainoa olento maailmassa, jonka viereen sain käpertyä ja joka tuli luokse, jos itkin. Eli joko kaipaan turvaa tai olen löytämässä jotain, mihin turvata. Mutta tuo muu uni..liekö isän tavaroiden pakkaamatta jättäminen sitten merkki myös siitä, että luotan isäni hoitavan omat asiansa. Kodin tyhjentäminen kai voisi olla lopullista irtaantumista perheestä.

Tai sitten se oli vain uni.

Aamulla lähtö meni 29 minuuttiin ja töissä kaikki meni, noh, kohtuudella. Minun on vain alettava sielläkin vetämään omia rajoja siihen, missä kohtaa joustan ja lupaan tehdä - ja missä kohdassa sanon ei. Nyt sanoin yhdelle asialle ei ja se tuntui niin äärimmäisen hyvältä, että vapisin sen sanomisen jälkeen ihan konkreettisesti. Minun täytyy vain luottaa siihen, että intuitioni sanoo mikä on riittävästi - jos se ei ole riittävästi, sitten se ei ole. Ein sanomisen lisäksi voisin ottaa sen 10 minuutin tietoisuusharjoituksen mukaan päivään sillä aikaa mun muut viettävät lakisääteistä kahvitaukoansa, vielä nyt se on mahdollista kun saan nauttia oman huoneen eduista.

Minä en halua olla töissä uhrilammas vaan aikuinen ihminen.

Töistä tultua jaksoin kömpiä vielä kävelylle ja vaikka se sellaista köpöttelyä kipupistettä kuunnellen olikin, tuli siitä hyvä mieli. Ja mikrossa valmistettu vähemmän makuaisteja miellyttävä puuro maistui todella hyvältä ulkoilun jälkeen. Nyt vain enää tehtävänä on pitää huoli riittävän aikaisin nukkumaan menemisestä ja huomenna voisin kokeilla pitkästä aikaa valokuvaamista.

Step by step.

Ehdinkö minä koskaan oppia?

Mikään päivä ei voisi olla arkisempi kuin maanantai. Ja ihan hyvä tällä kertaa, että arki käveli vastaan näinkin nopeasti, koska syömisen ja nukkumisen kierre alkoi olemaan sunnuntaina liian syvä. Oikeastaan koko sunnuntai meni syömiseen ja nukkumiseen, jossain välissä siivosin mutta siinä kaikki - kaikki tuntui harmaalta eikä millään tuntunut olevan mitään väliä. Tai anteeksi, teinhän minä jotain erityistä, kosketin pitkästä aikaa hellan levyn nappulaa. Tosin en laittanut sitä päälle vaan siirsin 0-nappulan osoittamaan kohtisuoraa sitä viivaa, joka osoittaa levyn olevan nollassa eli en kestänyt, kun nappula oli noin 2 milliä vinossa.

Surullista.

Ei ollut yllättävää, että näin koko seuraavan yön painajaisia siitä, että levy olisi päällä. Ja että olin siinä unessa Marakatin kanssa. Unessa yritin sammuttaa levyn ja sihdata nappulan juuri oikealle kohdalle eikä se millään suostunut asettumaan ja tunsin oloni äärimmäisen ahdistuneeksi. Ja olo oli niin ahdistunut aamulla herätessäkin, että pelkäsin pääsenkö kotoa pois ollenkaan. Jännä juttu, mutta tuo uni saa minut vieläkin jännittyneeksi vaikka tiedän ettei unien ja tulevien tapahtumien välillä ole suoraa yhtäläisyysviivaa.

Unesta tiedän, että nyt on aika rauhoittaa menoa korvien välissä - ahdistuskäyrä on taas viivasuorassa nousussa yhdessä rytmihäiriöiden kanssa.

Tai no, luulen niiden rytmihäiriöiden johtuvan osittain tästä buranakuuristakin mutten epäile ollenkaan, etteikö suurin vaikutus olisi omalla ahdistuneisuudella. Tietoisuusharjoitukset olivat aamulla kuin pätkivä kuvayhteys huonoon huumoriohjelmaan ja tarkistaminen oli raskasta loman jälkeen. Uskomatonta miten nopeasti sitä on pakko palata vanhoihin tapoihin vaikka "lomalla" on selvinnyt rutkasti vähemmällä. Se, mikä toimi toisen ihmisen läsnäollessa, ei muka toimisi yksin. Kumma kumma mieli. Siksi olinkin yllättynyt katsoessani kelloa hölkätessäni rapussa - 29 minuuttia maanantaina!

Kumma mieli tosiaan.

Myönnän kyllä, että eilisistä vannomisista huolimatta olin hukuttautua tänään taas töihini - se kun on helpoin pakopaikka tästä kaikesta ahdistuksesta. Tosin askel tuli sielläkin otettua eteenpäin kun pyysin päästä kuulemaan uudemman kerran toisten puhumista puhelimessa  - tuossa kammotuksen välineessä, joka meitä toisiin ihmisiin yhdistää. Omaa puhelintuskaani ei nimittäin helpota se, ettei minulla ole sanastoa ja toisia kuuntelemalla se voisi parantua kehnosta edes hiukan kehnoksi. Tekemällä oppii mutta kynnystä, mihin kompastua, voi madaltaa.

Minun on vain niin vaikea myöntää, etten minä ole jossain yhtä hyvä kuin muut.

9h työpäivän jälkeen päätin kuitenkin lähteä kotiin niin, että ehtisin tekemään pienen kävelylenkin edes ennen iltatoimia. Reisivammani jatkuu yhä ja raskas liikunta on kielletty, josta olen tehnyt tekosyyn vältellä kaikkea liikuntaa. Toki mukana on aitoa pelkoakin siitä, että kipu palaa mutta suurimmaksi osaksi se on tekosyy ja syy jäädä sohvalle. Täältä on paljon helpompi huudella kuinka kurjaa elämä onkaan kun siinä ei ole mitään sisältöä.

Paitsi tunnin rauhallisen tallustelun jälkeen ei jaksa enää paljon huudella vaan tekisi mieli vetää peitto korviin siitä huolimatta, että tänään on Huippis-päivä.

Mitä minä aion siis tehdä tällä viikolla toisin kun kuluneina viikkoina? Minä menen pari kertaa viikossa edes kävelylle jos en muuta. Yritän vältellä nutellapurkkia ja sipsipussia. Ja jos välttelystä huolimatta löydän itseni jommankumman vierestä, kysyn itseltäni kaksi kertaa olenko aivan varma, että haluan tehdä sen. Sen verran pahaolo siinä hiilarikarusellissa tuli, että eiköhän ne muistikuvat riitä nyt ainakin muutamaksi päiväksi.

Minun on välillä vaikea muistaa, etten yksin taistele OCD:ta vastaan vaan sen rinnalla seisoo myös syömishäiriö. Niin, tai ehkä kyseessä on vain yksi ainoa vastustaja, jonka olomuoto muuttuu kuten mutantilla tarpeen mukaan hoivaavasta ahminnasta lannistavaksi pakko-oireeksi.

So, all you need is..

(lisää tähän sopiva ahdistuksen olomuoto)

Lomalta arkeen

Olen ollut kuluneen viikon tavallaan kuin lomalla Marakatin vietettyä syyslomaviikkonsa täällä ja jätin siinä ohessa myös blogin päivittämisen hetkeksi. Kaipasin päästä tästä kaikesta hiukan irti ja Marakatin läsnäolo antoi siihen mahdollisuuden - pakko-oireet kun yllättävää kyllä joka kerta kutistuvat ihan silmissä kun vietän aikaa aidosti läheisen ihmisen kanssa.

Mutta kuten kaikki lomat, ne joskus päättyvät. 

Huomasin oireiden pahenevan jo perjantai aamuna kun edellisenä iltana olin saanut tietää Marakatin kotiinlähdön olevan lauantaina. Perjantai ilta oli jo vaikea ja tänä aamuna minua ei olisi huvittanut nousta ylös ollenkaan. Hiukan ennen Marakatin tuloa töistä itkin mutta sain kun sainkin itseni koottua lopulta ja peiteltyä näkyvät jäljet - itkemiseni kun pelkäsin aiheuttavan vain Marakatille huonoa omaatuntoa ja huolta, jota en halunnut tapahtuvaksi. Junalle saattamiseen saakka vältin silmiin katsomista kunnes hyvästejä sanoessa kanavat aukesi. En tiedä mitä Marakatti huomasi mutta yritin päästä mahdollisimman nopeasti pois ihmisten ihmettelevien silmien alta sillä tiesin, ettei itkulle tulisi ihan hetkeen loppua.

Oletteko koskaan huomanneet, miten tässä maassa minkään tunteen esittäminen ei ole sallittua julkisella paikalla? 

Kyllä, itkin varmaan sitä, että minulle tulisi ikävä Marakattia. Mutta itkin taas pitkästä aikaa myös sitä tyhjää tunnetta, eräänlaista tyhjiötä ja yksinäisyyttä, johon ahdistus OCD:n ja syömishäiriön muodossa on minut tuonut. En minä halunut tällaista elämää, mennä lauantai iltaisin kotiin syömään suklaata ja raapia naamalleen tekohymy maanantaina, kun ihmiset kysyvät mitä kivaa teit viikonloppuna. Mutta niin pitkään kuin muistan, olen hiilihangon kanssa työntänyt ihmisiä pois lähettyviltäni piilottaakseni ahdistukseni ja pelkoni. Ja se on vienyt minut siihen pisteeseen, etten minä enää esimerkiksi osaa soittaa ystävälleni ihan muuten vain. Se on tehnyt minusta ihmisen, jolle ei soiteta enää, koska se ei koskaan vastaa.

Ja kaikki tuo on totta. Vain minä itse olen luonut ympärilleni tämän tyhjiön enkä tiedä, miten se on enää poistettavissa.

Luulin aina, että itsekseen selviytyminen tarkoittaa sitä ettei tarvitse kenenkään apua. Että itsenäinen ihminen selviytyy omin voimin niin kattolampun vaihdosta kuin läheistensä pahoinvoinnista. Että itsenäinen ihminen pystyy olemaan päivästä toiseen itsekseen ilman kunnollista vuorovaikutusta toisen ihmisen kanssa.

Itsenäinen ihminen kuitenkin tarkoittaa sitä, että on epätäydellinen. Itsenäinen ihminen voi luottaa itseensä niin paljon, että uskaltaa pyytää muilta apua kun se hetki tulee. Itsenäisen ihminen kykenee katsomaan itseänsä silmiin aamuisin vailla katumusta. Itsenäinen ihminen myöntää, ettei toisinaan mikään muu tee niin hyvää kuin toisen ihmisen läsnäolo.

Mood: Black

Sunnuntaina söin iltapalaksi 400g irtokarkkeja. Eilen kaksi dallaspullaa ja puoli pakettia leipää. Tänään on nautittu puoli purkillista nutellaa. 

Tarkistamiset taas ovat alkaneet taittumaan aamuisin alle 30 minuuttiin ja iltaisin 25 minuuttiin.

Mutta ei se lohduta tässä yhtälössä. Tietoisuusharjoitukset tympivät, työ tympii, omista valinnoista johtuva rahattomuus tympii, väsymys tympii, läskiys tympii, oma saamattomuus tympii ja mahdottomuus päästä lomalle parantamaan itseänsä tympii (tosin siihen tarvittaisiin 2 vuoden loma ja se se vasta tympiikin).

Tuntuu kuin mieleni olisi kuin uppoava laiva, joka vuotaa koko ajan jostain enkä saa sitä millään paikattua vaikka kuinka huhkisin. Ja rehellisesti sanottuna minusta alkaa taas tuntua siltä etten edes jaksa paikata sitä hemmetin paattia siinä samalla, kun yritän epätoivoisesti elää normaalia elämää ja käydä töissä.

Eli siitä vaan, hankkiudutaan etovaksi lihavaksi leidiksi, kunhan vain pakko-oireet eivät ota valtaa. Läskinä pakko-oireet jäävät jo senkin vuoksi ettei jaksa enää läskien ansiosta punnertaa pois sohvalta sinne päästyään eikä siten siis tarvitse tarkistaa. Läskinä ei tarvitse pelätä ihastumista kun karkotat ulkoisella olemuksellasi jo kaikki valmiiksi. Voit tunkea rauhassa pullaa kaksin käsin suuhusi työstressin vuoksi eikä kukaan odota sinulta koskaan sen enempää. Voit jäädä kotiin syömään muiden painuessa jumppasaleille tai baareihin, koska sitähän läskit tekevät - syövät. Läskit ovat mukavia ja leppoisia, vain hieman hikisempiä ihmisiä, miksi siis edes yrittää muuta. Sisäinen kauneus on tärkeintä vaikkei omaa napaa enää löytäisikään.

Minä en niin millään jaksaisi tätä paskaa.

Pukeudun tänään vaaleanpunaisiin laseihin

Minkäköhän vuoksi positiivisista asioista kirjoittaminen on vaikeampaa kuin negatiivisista? Onko se valituskulttuurin äidinmaito mikä vielä vaikuttaa vai miksi minusta tuntuu tänään, ettei minulla ole mitään sanottavaa? Minä saisin kirjoitettua kyllä kokonaisen blogipäivityksen pelkästä hammassärystäni mutten siitä, miten tänään ylitin itseni pariinkin kertaan.

Miksi mikään ei tunnu ikinä riittävän?

Lähteminen matkaan tänä aamuna oli yhtä tahmeaa kuin eilen mutta sentään ajassa se oli 7 minuuttia vähemmän - olisi varmasti ollut vieläkin vähemmän ellen olisi taas illalla onnistunut nukuttamaan itseäni niin, etten tarkistanut mitään (muuta kuin aamuyöllä herättyäni oven). Mutta matkalla jo hymyilytti se voittajaolo mikä omasta periksiantamattomuudesta tuli. Siitäkin huolimatta, että OCD yrittää sitkeästi veivata sitä keskiaikaista "ylpeys käy lankeemuksen edeltä"ja "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa"-nauhaansa.

Asioiden ajattelemisella ei ole yhtäläisyysviivaa sille, mitä elämässä tapahtuu.

Päivä oli ihana, siitäkin huolimatta, että jännitän extra paljon vauvaperheissä kyläilyä. Mutta koska olen ollut tämän ystäväni suhteen rehellinen ja kertonut syyni sille, miksi en vauvoja uskalla pitää sylissäni, on minun tuon perheen kotiin helpompi mennä. Minä kyllä olen entistä kiinnostuneempi ja kyselen mielelläni vauvaperheen asioista mutta pelkään vielä sitä, jos vauva syliini jouduttuaan alkaisikin parkumaan tai otteeni lipsahtaisi ja vauvalle sattuisi jotain. Ja arvatkaa mikä tuossa kuviossa minusta on ihanaa? Oltuani asiassa rehellinen ei myöskään ystäväni tee numeroa peloistani ja kunnioittaa asettamiani rajoja.

Siinä kohtaa minä taas erotan ystävyyden ja kaveruuden välisen rajan.

Hyvää ruokaa, hyvää juttuseuraa, naurua, ulkoilmaa ja rehellistä olemista - ja en voinut kotimatkalla kuin hyristä tyytyväisyydestä. Tätä minä juuri kaipasin. Koko päivä siinä meni mutta olo on sellainen "kokovartalorentoutunut".

Siinä on positiivisuutta kerrakseen.

Toinen iloinen asia on huomata, että olen päässyt vihdoin irti tuosta parin vuoden epämääräisestä miessäädöstä myös henkisellä tasolla - huomasin nimittäin yhtäkkiä tietyn ihmisen palaavan ajatuksiini yhä useammin ja saavan oloni tuntumaan keveältä. Tosin turvamatka on niin pitkä, etten ole koskaan tuon ihmisen kanssa edes puhunut mutta jostain on tunnemaailmaltaan kömpelönkin lähdettävä askeltamaan. Käyttäisin termiä "kevytihastus" eli sellaista lapsenomaista ei-vakavaa-haaveilua ja mielikuvien rakentelua turvallisen välimatkan päästä. Ihastuminen on asia, jolta herkästi suojelen itseäni, koska siitä voi seurata jotain, mikä pakottaa minut paljastamaan itsestäni enemmänkin. Oikeastaan niin naurettavalta kuin se kuulostaakin niin minä pelkään ihastumista - sitä, että siitä seuraakin jotain eikä ihastuminen jää vain omien korvien väliseen liikenteeseen. Sen vuoksi tuo tunne oli taas terve merkki itsestä ja omasta tunnemaailmasta.

Joku päivä minä uskallan ehkä myös rakastua - en vielä mutta joku päivä. Ja sekin on positiivinen asia.

Ruutulippu!

Niin. Siinä se viikko vierähti, ympäripyöreitä päiviä tehden ja nukkuen. Kirjoittamatta sanaakaan blogiin.

Ja OCD kiittää.

Maanantai oli hankala, koska viikonloppu meni lähes tarkistelematta. Sitten tasoittui lähdöt sekä illat alle 30 minuuttiin mutta stressikierrokset sen kuin töissä lisääntyi. Keskiviikkona huomasin jo vanhojen ns. terveiden rytmihäiriöiden palanneen ja tänä aamuna..tänä aamuna lähtöön meni 39 minuuttia.

Täydellinen fiasko.

Ei olo tuntunut tuskalliselta. Mutta aamu oli opettavainen siinä suhteessa, että olin tänään töissä vain vaaditut 8h. Tokihan tämän aamuisen katastrofiin vaikutti tämän viikon terapian väliin jääminen (terapeutti lomalla), eilinen puhelinsoitto isälle (joka ei kylläkään sisältänyt sanaakaan äidistä), illan alle 20minuutin tarkistukset ja omat fyysiset vaivat (jalka rikki, hammasta särkee ja räkä roiskuu). Mutta kyllä pääsyyllinen löytyy töistä ja siitä, että yritän suorittaa siellä taas mahdottomia asioita. Ja keskusteltuani aiheesta muutaman ihmisen kanssa työpaikallani päädyin siihen, että pyrin olemaan töissä vain sen sopimuksessa sanotut 8h - se tekee hyvää myös pakko-oireilleni.

Minä en lunasta 10h päivillä itselleni mainetta ja mammonaa vaan sen sijaan teen hallaa työyhteisölleni, pakko-oireilleni, keholleni ja itselleni.

Ei ylipitkistä päivistä voi tällä kertaa syyttää kuin itseään, kukaan ei ole vaatinut minua tekemään niin. Mutta uskomatonta miten huono omatunto voi kuitenkin tulla siitä, kun osa porukasta jää tekemään töitä silloin kun itselle tulee 8h täyteen. Tuntuu, että on pakko selitellä lähtemistään jotenkin erityisesti vaikkei siinä ole muusta kyse kuin siitä, että työpäivä on lopussa. Ja kun ei ole olemassa kotona lasta taikka miestä saati koiraa, jonka vuoksi olisi hyvä syy lähteä kotiin, tulee helposti kuunneltua tuota huonoa omaatuntoa ja jäätyä töihin.

Mutta ei, nyt minä en voi enää tehdä sitä - etenkään kun pakko-oireet ovat vielä kovin herkkiä reagoimaan pieneenkin stressireaktioon, pumpusta puhumattakaan.

Kotiin päästyäni olin kiukkuinen ja väsynyt sekä teki mieli itkeä pelkästä väsymyksestä ja turhautumisesta. Olin jo sen kaiken vuoksi luopumassa huomisesta suunnitelmasta mennä kyläilemään vähän kauemmaksi mutta kuultuani kuinka tuloani odotetaan, en voi jättää sitä väliin. Menen viimeistään yhdeksältä nukkumaan ja leikkaan näihin pakko-oireisiin taas kiinni kirjoittamalla. Se kyläily tekee minulle hyvää, koska maisemat vaihtuu täysin ja pääsen irti töistä - lähtö tuskin on helppo tämän päivän jälkeen mutta ei lähtemättä jättäminen tilannetta yhtään paremmaksi tekisi. Buranaa voi ottaa hammassärkyyn (kyllä, soitan viimeistään maanantaina päivystykseen) ja sunnuntaina voin meditoida vaikka koko päivän.

Että terveisiä sohvalta, minä annan itselleni nyt luvan rentoutua - pitäkää te muutkin huoli itsestänne älkääkä antako tämän maailman nielaista itseänne yhtenä suupalana. Sen se taatusti tekee, jos sille antaa luvan.