5 viikon lomasuunnitelma: Ulos!

Nyt se on täällä. Loma. 5 viikkoa, ilman totuttuja rutiineja lähteä töihin ja kaatua illalla umpiväsyneenä sänkyyn.

Toissa kesänä minä vietin kesälomani 99,9% kotona ja söin tolkuttoman määrän sipsejä, suklaatäytteisiä keksejä ja salmiakkia - ahdisti, lihoin ja voin kaikinpuolin pahoin. Viime kesä oli jo vähän parempi ja sain kerran päivässä poistuttua kotoa, joskaan en aina kovin pitkäksi aikaa. Tänä kesänä minulla on tavoitteena poistua kotoa vähintään kaksi kertaa päivässä, joista toinen on yli tunnin mittainen.

Töistä lähtöä tehdessäni ihmiset huikkailivat perään, että muistan sitten levätä ja rentoutua. Iloisesti joku sanoi vielä lopuksi, että lomallahan voisin pysytellä vaikka pari päivää kotona, jos ei ulos huvittaisi mennä vaikka kurjan sään vuoksi. Nyökyttelin kiltisti ja lupasin sekä levätä että rentoutua. Hiljaa mielessäni kuitenkin totesin etten kolmatta neuvoa voisi ottaa vastaan sillä tiedän miten vaikea tuollaisen parin päivän jälkeen on uudelleen päästä rytmiin.

Niin vahva ote OCD:lla kuitenkin minusta vielä on.

Jos joku päivä en tavoitteessani onnistu, annan sen itselleni anteeksi mutta seuraavana päivänä täytyy jatkaa. Toiset voisivat kyseenalaistaa hyppäänkö suoraan ojasta allikkoon alkamalla suorittamaan lomaani tällä tavoin. En kuitenkaan halua kutsua tätä suorittamiseksi vaan itsehoidoksi. Minä olen nähnyt useana vuonna, että varsinkin loma-aikoina OCD alkaa häiriköimään arkea enemmän ja tiedän, että olen äärimmäisen herkkä yhä vieläkin jäämään kotiin. Siitäkin huolimatta, että sieltä poistuminen ei ole enää tuskaisen vaikeaa. Minä taidan yksinkertaisesti muistaa vielä turhan hyvin, mitä on jäädä kotiin ja ahdistua, kun ei enää omin voimin pääse pois.

Ja 5 viikkoa vain kuluu.

Taivas on kirkas ja napakka

Yksi asia on varmaan lähes kaikille OCD:n kanssa kaveraaville yhteistä - eristäytyminen. Eristäytymistä kotiinsa, muiden ihmisten pitämistä poissa kotoaan tai tiettyjen paikkojen vältteleminen. Eristäytyminen koskee paikkoja, joissa pakko-oireet näyttelevät suurinta rooliansa.

Ja estää elämästä sillä hetkellä jokaisella solulla.

Viimeiset pari kolme viikkoa olen ollut poikkeuksellisen sosiaalinen. Nähnyt kavereita, käynyt näyttelyissä, kuljeskellut kaupungilla ja oleillut ulkona. Sen lisäksi viikot ovat sisältäneen pari "läpimurtoa" tunnemaailmassa, niin hyvässä kuin pahassakin eikä töissä ole päässyt helpolla. Olen tehnyt niin kuin olen ajatellut, että minun pitää tehdä.

Kuluneen viikon aikana kuitenkin huomasin tuttuja hälyttäviä merkkejä siitä, että olen yrittänyt voimavarani niin fyysisesti kuin henkisestikin. Heräilin aamuyöstä, päivällä väsytti ja illalla kaaduin sänkyyn kuin tuhannen kilon tukki. Aloin syömään miten sattuu ja yritin pitää itseäni vireänä hiilihydraattien avulla.

Minä olen eristäytynyt kotiini osittain todella pitkään. Ja minä tiedän, että minun pitää jatkossakin pyrkiä sieltä pois vähintään pari kertaa päivässä. Mutta olen unohtanut jälleen kerran, kuten moni lenkkeilynkin aloittava unohtaa, että kannattaa aloittaa pienestä. Tehdä lyhyitä lenkkejä pari kolme kertaa viikossa alkuun ja totuttaa kehoansa pikku hiljaa rasitukseen. Ravita kehoa hyvin ja muistaa levätä.

Muuten keho väsyy eikä lenkkeily enää juuri kiinnosta.

On yhä edelleen vaikea erottaa mikä on eristäytymistä ja mikä ns. luvallista lepäämistä, itsellensä armollisena olemista. Erotan kyllä tilanteen, jossa keho heräilee aamulla riittävästä unesta levänneenä ja viikkojen rasituksesta palautuneena. Mutta henkisen puolen palautumista minun on yhä edelleen tuskaisen vaikeaa tulkita.

Tänään minulla olisi ollut kiva kutsu Juhannuksen viettoon ystävieni luokse. Herättyäni alkoi ajatuksen pallottelu menisinkö vai enkö. Keho tuntui levänneeltä mutta illalla pakko-oireiden kanssa oli ollut niin tuskaista etten ollut varma olisiko korvien välini ehtinyt palautua riittävästi yhdessä yössä. Lisäksi paikalle olisi tulossa enemmän kuin kaksi ihmistä ja joista osa täysin tuntemattomia, jotka minulle itselleni tuo vastaavasti paineita olla ja käyttäytyä kuin ns. normaali.

Jäin kotiin. Kävin vuokraamassa leffoja aamukävelyn jälkeen ja nukuin päiväunet. Olen tehnyt mielikuvitusmatkaa menneisyyteen kahlaamalla läpi historiallista valokuvakirjaa, kuunnellut Gladys Knigthia ja katsonut ulkona harvakseltaan liikkuvia ihmisiä. En tiedä teinkö oikein vai väärin mutta keho on mukavan raukea. Korvien välistä en osaa vieläkään sanoa mutta ei se myöskään isoon ääneen huuda kuinka olen tuottanut pettymyksen itselleni ja muille. Oikeastaan se on aika hiljaa.

Eikä se taida olla huono merkki.

On nykyihmiselle tavallista täyttää kalenteri jokaisen päivän kohdalta. Harrastaa, nähdä toisia ihmisiä, käydä eri tapahtumissa. Luulen, että minulle on kuitenkin ehkä luotu pienempi kiintiö siihen kuin muille, sillä minä tykkään tehdä asioita itsekseni. Paljon. Kuten tuorein ystäväni taannoin sanoi, on ihmisryhmiä, joille on toisinaan ihan ok istua ikkunalaudalla lukemassa sarjakuvia koko viikonloppu eikä silti elämä tunnu siltä, että olisi muiden ihmisten hylkäämä.

Minä taidan olla niitä Lucky Lukejen lukijoita.

Osa nykyistä itsekseen olemista on kyllä vielä OCD:n syytäkin mutta koko ajan vähemmissä määrin. Huomaan, että mitä enemmän ihmisiä jokin tilasuus sisältää, sitä suurempi on kynnys mennä paikalle - etenkin jos joukossa on minulle ennestään tuntemattomia ihmisiä tai ihmisiä, joihin syystä tai toisesta suhtaudun varauksella. Mitä enemmän ihmisiä ja mitä ahdistuneempi olen, sitä enemmän vertailen itseäni muihin ja siihen, mitä kaikkea minä en ole elämässäni saavuttanut.

Ja tämä vie vielä turhan helposti kohden eristäytymistä joukossa.

Minä uskon, että tein tänään oikein. Pakko-oireet ovat olleet taas valloillaan pari kolme päivää - varmaankin ihan puhtaasta väsymyksestä. Lisääntyneet tarkistamiset ovat myös varma merkki ahdistuskäyrän noususta. Tänä päivänä minä en vielä pysty palautumaan rasituksesta täysin ilman luottamuksellista suhdetta läsnäoleviin ihmisiin, joten tänään kotiin jääminen oli oikein. Ensi viikko minulla on viimeinen viikko töitä ennen lomaa ja tarvitsen siitä selviämiseen jokaisen energiahiukkasen, joka on saatavilla.

Ehkä joku toinen päivä muttei tänään. 

Tavallaan jokainen on surullinen

Tänään aamukävelylläni tulin miettineeksi edellisen illan ja aamun tapahtumien ansiosta sitä, kuinka ainakin minä OCD-potilaana ja hivenen tunnevammaisena olen pitkään tuntenut olevani velkaa läheisilleni oman käytökseni vuoksi. Ja velkaa nimenomaan niinpäin, ettei minulla ole ollut omasta mielestäni oikeutta pahoittaa mieltäni läheisteni tekemisistä, koska olen itse käyttäytynyt huonosti heitä kohtaan vuosien saatossa. Tavallaan ajattelen, että minä ansaitsen ne kaikki teot, mitä läheiseni tekevät ja jotka aiheuttavat minulle ikäviä tunteita - minun kuuluu kärsiä tekemieni tekojen vuoksi.

Pelkojani ja tiukkaan pakattuja tunteitani terapiassa läpikäydessäni olen huomannut, kuinka paljon minä elän menneessä suhteessa muihin. Kyllä, parantuakseni minä joudun palaamaan pitkällekin menneisyyteen ja läpikäymään siellä olevia tunteitani mutta se on eri asia kuin elää nykypäivää siellä, mikä on jo mennyttä.

Minä olen käyttäytynyt kurjasti ystäviäni ja läheisiäni kohtaan menneisyydessä. Tänäkin päivänä lipsun vielä satunnaisesti sille polulle mutta tunnistan ne syyt, minkä vuoksi niin teen ja pystyn jo hitaasti ohjaamaan itseni taas normaalille kurssille. Mennyt on kuitenkin mennyt ja ne ystäväni, jotka ovat antaneet anteeksi, ovat jo antaneet anteeksi. En usko, että kukaan lähelläni aidosti toivoo, että minä omien menneiden tekojeni vuoksi en saisi tuntea myöskään pettymystä.

Toinen syy, minkä vuoksi olen pitkään pelännyt ilmaista negatiivisia tunteita läheisiäni kohtaan, on pelko hylkäämisestä. On muutamia ihmisiä lähelläni, joiden kanssa on myös riidelty ja koettu pettymyksiä mutta silti ja juurikin varmaan sen vuoksi olemme läheisempiä kuin koskaan ennen, sillä tiedän että he jäävät vaikka minä olisin kaikkea muuta kuin täydellinen. Mutta lähelläni on vielä myös niitäkin ihmisiä, joiden vuoksi olen valmis juoksemaan vaikka maailman ääriin ja kestämään lähes mitä tahansa, kunhan he eivät vain hylkäisi minua - sillä en ole koskaan heidän kanssaan vielä joutunut sellaiselle tulilinjalle, jossa mitattaisiin ystävyytemme lujuus.

Minä inhoan epätietoisuutta ja surullisena olemista. Olen kaikkea muuta kuin täydellinen ja tulkitsen ihmisiä yhä turhan herkästi, sillä niin olen tottunut aina tekemään. En aina osaa valita sanojani oikein tai sanoa asioita oikeassa järjestyksessä. Puhumattakaan siitä miten paljon minä pelkään kertoa tunteistani menetyksen pelossa. Tiedän välillä olevani väärässä ja välillä oikeassa.

Minun silmäni ovat voimakkaan vihreät itkemisen jälkeen ja peilistä voin silloin katsoa itseeni. Suurimman osan ajasta silmäni ovat jotain sinisen, vihreän ja harmaan väliltä - ihan kuin minä itsekin. Päättämättömänä miettimässä mihin minun tulisi mennä ja mistä lähteä. Mutta ollessani epätietoisimmillani ja silti voimakkaasti tuntevana, minun silmäni ovat vihreät eivätkä ne epäile yhtään. Ne kyllä tietävät.

Vaikka en tiedä ovatko tekoni aina oikein tai sanani väärin, minun on tärkeintä yrittää saada ne ulos itsestäni.  Myös se huono tunne tai paha mieli. Sille tulilinjalle ihminen joko astuu kanssani vaatimaan selitystä ja selvitäämään tilannetta. Tai sitten ei astu. Minä en päätä hänen puolestaan. Tärkeintä on, että minä uskallan astua sinne itse.

Siitäkin huolimatta, että pelko kääntää vatsalaukkuni ympäri.

Osui ja upposi

Tänä aamuna kotoa lähteminen oli jotain niin hirveää, ettei se ole kuukausiin sellaista ollut. Hana auki, hana kiinni. Kuuntelin onko hana auki vai kiinni. Avasin ja suljin. Kuuntelin ja kuuntelin. Ahdisti, että tein sitä jälleen niin paljon. Ahdisti, etten saanut sitä lopetettua. Tunsin jo hikikarpaloiden nousevan otsalle kunnes sain itseni kuin ihmeen kaupalla sen haamurajan ylitse ja poistumaan vessasta suoraan ulos ja töihin.

Itkin eilen päätohtorin luona varmaan vartin, ellen kauemminkin. Se lähti naureskelusta omalle itselle, kuinka nyyhkin Ruotsin prinsessan häitä katsellessani ja yhtäkkiä huomasinkin olevani kokonaan itkun vietävänä. Olin jo pari edellistä tohtorointikertaa tuntenut itsessäni, että itku on siellä kurkunpäässä tulossa mutta taas jälleen kerran pidätellyt sitä kerta toisensa jälkeen.

Kunnes tuli Madden häät.

Se, miksi tämän aamuinen olo oli niin paha, kertoi sitä karua tarinaansa kuinka syvälle muurahaispesään oltiin eilen osuttu. Nuo pitkät itkut repii joka kerta minut rikki ja siksi niitä kai yritän jarrutella. Mutta vaikka kuinka noita itkuja arastelen, saavuttaakseni eheyden, ei auta kuin repiä lisää.

Sinänsä mainio ajoitus, että ensi viikon jälkeen päätohtorini jää ansaitulle kesälomalle. Toisaalta, eilisen ansiosta tiedän etten edes harkitse lähteväni lomalla kotikotiini, sillä taantuisin aivan varmasti kaikilta osin. Yritän nyt pitkästä aikaa viettää kesäloman vain ja ainoastaan itsekkäästä näkökulmata - poistua kotoa ja kokeilla asioita.

Sen minä olen itselleni velkaa.

On the road, again!

Sen jälkeen kun oikeat 'päästän itseni helpommalla, koska asia X painaa mieltäni..'-syyt loppuivat, olen vielä useamman viikon keksinyt muita syitä olla itselleni armollinen ja välttää ystäväni hellan kohtaamista. Kun oma pikku projektini ja suurin stressitekijä oli tiistaina virallisesti ohitse, päätin että on oikea aika ottaa taas käsittelyyn OCD, nämä jäljellä olevat oireeni ja etenkin se aiemmin jo jotenkuten rullaamaan lähtenyt ruoanlaittamiseni.

Neurotic Cook is back!

Ei se mikään makuelämys ollut mutta jotain, missä jouduin pyytämään tuon paitsiossa olleen ystäväni apua. Edelleenkään itse hellan käyttäminen ei tuntunut pahalta tai sen pois päältä laittaminen mutta isoin koetinkivi tuleekin illalla - mitä, jos en laittanutkaan sitä pois päältä? Mitä, jos peltiä siirtäessäni tönäisin sillä vahingossa levyä ja se meni takaisin päälle? Mitä, jos hellan valot ei toimi enkä niistä näe, onko hella päällä?

Tuli vastaan mitä tuli, tämä ovi on avattu nyt uudelleen enkä halua sitä kovin helpolla sulkea toistamiseen - ainakaan näin pitkäksi aikaa.

Rannalla

Paaston ei pitänyt koskea tätä blogia. Elämään tuli kuitenkin asioita, iloisia ja vähemmän iloisia, jotka veivät keskittymiskyvyn muualle. Ei mitään todella vakavaa mutta tuntui, etten pystynyt keskittymään OCD:n ollenkaan - saati siitä kirjoittamiseen. Eikä pakolla kirjoittaminen olisi ollut reilua itseä tai teitä muita kohtaan.

Eilen kävelin lempipaikkaani kaupungissa ja seisahduin hetkeksi. Olen viettänyt kyseisessä paikassa lukemattomia kertoja - niin ilojen, surujen kuin ahdistuksenkin kanssa. Aurinko lämmitti kasvoja ja tuuli viilensi ihoa mutta olo ei tuntunut samalta kuin ennen. Jotain oli poissa. Aluksi tulin surulliseksi, sillä pelkäsin lempipaikkani hohdon kadonneen ja vieneen jotain ainutlaatuista mukanaan.

Kunnes suljin silmät ja kuuntelin.

Myrsky oli poissa. Minä en ollut aaltojen vietävänä vaan katselin niitä ikäänkuin valikoiden, minkä niistä kyytiin hyppäisin. Vielä olen sen verran arkajalka, että minun täytyy katsella niitä hiukan pidempään kuin muiden mutta uskallan jo. Uskallan, vaikka tiedän etten välttämättä pysy aallonharjalla kauaa tai yhtä hyvin kuin muut.

Avatessani silmäni tuntui siltä, että olin tehnyt sovinnon mereni kanssa. Ehkä se oli ollut siellä jo aiemmin mutta vasta nyt se tuntui siltä. Ehkä minä en ollut aiemmin valmis.

Lempipaikkani kulkee mukanani joka hetki - tilana, jota minä kannan sisälläni.