Valkoisella tapetilla valkoisia kuvioita

Tiedättekö sitä, että vaikka näitä omia toimintamalleja ja niiden laukaisijoita on kohta kolmisen vuotta havainnoinut, tahtoo se tuttu kumppani silti helposti hukkua tunnemyrskyn alle ja löydät itsesi yhä uudelleen ihmettelemästä kuinkas tässä nyt näin taas kävi?

Vasta eilen tuijotellessani taas asuntoni tapetteja tajusin missä mennään. Se tosin ei estänyt menemästä ulos rankkasateeseen hakemaan tunneruokia, ahmimista eikä uimista mielen sysimustiin vesiin. Mutta tajusin sen kyllä. Tuttu vieras oli tullut kylään enkä minä pidä sen kyläilyreissuista sitten niin yhtään.

Vaikea sanoa, mikä sen tällä kertaa laukaisi - matkalla koetut epämukavuudet, kotiinpaluun tuntuminen yhdeltä 'Bitch släp':iltä, epätietoisuus omasta tulevaisuudesta vai oman ihon neuroottinen tarkkailu mahdollisten inhottavien tuliaisten pelossa. Viimeisimmän oletan olevan yksi tämän tutun vieraan seurauksista (tai sitten se on sekä että - seisomassa tutun vieraan tukijoukoissa laukaisemassa tilannetta että myös seuralaisena tapahtuneen jälkeen) ja todellisen laukaisijan jonkun kolmesta ensimmäisestä. Tai sitten ne kaikki yhteensä.

Tänään aamulla peilistä katsoi turvonnut finninaamainen teini, jolla oli likainen tukka ja vatsa kipeä. Jos olisin voinut, olisin voinut iskeä peilin säpäleiksi siitä itseinhosta mitä oman peilikuvan näkeminen ja eilisen päivän muistot aiheuttivat mutta sen sijaan piilotin likaisen otsiksen huivin alle, laitoin kuulokkeet korviin ja kävelin ulos veden äärelle.

Vesi on elementti, jonka äärelle palaan silloin kun olen omassa päässäni jotenkin todella syvällä solmussa ja tunnen olevani rauhaton. Harrastin tätä samaa ollessani maailmalla ja olen harrastanut tätä niin kauan kuin itse muistan. Kävelin eilen sateessa ja tänään katselin auringon leikittelyä veden pinnalla.

Toisinaan itken veden äärellä, toisinaan vain katselen tai kuuntelen sitä. Joskus vain olen. Tänään siellä veden äärellä myönsin vihdoin itselleni mustan pilven saapuneen taas taivaanrantaani ja haluni alistua sille. Viimeaikaisen läsnäolemiseni lasikupu -vertaus maanantailta palasi mieleeni ja tajusin kaikkien merkkien olleen ilmassa. Valmiin ärsytyksen nousemisen pintaan päätohtorikäynnistä, koska hän ei helpolla anna minun mennä sinne minne tuntuisi tässä mielen kaaoksessa olevan helpointa mennä.

Se vain oikeasti olisi niin paljon helpompaa. Vetää verhot kiinni ja olla. Siirtää päätöksen tekeminen myöhemmäksi tai olla päättämättä ollenkaan. Odottaa vain että jotain ikävää tapahtuu kuitenkin ja todistaa täten joku omista uskomuksista todeksi.

Pääni on taas kuin yksi iso squash-kenttä ja vastapelureina ovat 'alakulo' ja 'nyt-et-perhana-luovuta'. Tänään laittaisin rahani likoon jälkimmäisen puolesta sillä a) sain pestyä hiukset ja b) lupauduin lähtemään tänään kokeilemaan yhtä uutta urheilulajia. Huomenna voi tilanne olla päälaellaan työpäivän jälkeen. Haluaisin nyt vain niin kovin potkia tämän kyläilijän päästäni pois mahdollisimman pian.

Harmi vain, ettei sitä voi vaan deletoida ja jatkaa kuin yhtään huonoa hetkeä ei olisi ollutkaan. Ainoa tapa ulos tästä on hyväksyä se musta pilvi taivaanrannassa ja jatkaa siitä huolimatta hengittämistä ja hetkessä olemista.

Mutta silti ihan vähän tekisi mieli leikkiä ettei sitä pilveä ole sulkemalla vain silmät.

Tai jos oikein hyvän hetken tullen vain näyttäisin sille kieltäni senkin uhalla, että tumma pilvi siitä suuttuu?

Toivottavasti rohkenen siihen.

Karhuja ja käsipeilejä

Ei mitenkään yllättävää, että töiden ja arjen alkamisen myötä ahdistuskäyrä menee tällä hetkellä kohtisuoraan ylöspäin. Hitaasti mutta varmasti. Vapaasti ilman henkilökohtaista kontrollia.

Pääasiassa olen kanavoinut ahdistustani tällä viikolla keskittymällä syynäämään jokaisen punaisen läiskän ja patin ihossani ötökkäneuroosini vuoksi. Minulla on luonnostaan herkästi ärtyvä mutta myös tiettyyn aikaan kuukaudesta finnien valtaama iho, mikä tekee tästä syynäysmissiostani entistä haasteellisempaa. Ja tottakai, mitä enemmän syynään, sitä enemmän kaikkea mahdollista "outoa" löytyy. Eilen innostuin tarkistelemaan lattialistojen vierustoja ikäänkuin ihon tsekkailun jatkumona ja vaihteeksi sain ajettua itseni siihen pisteeseen, että teki mieli painua vain peiton alle ja itkeä.

Realistisesti ajateltuna, ulkona liikkuu vielä paljon öttiäisiä, jotka voivat iskea hampaansa minuun - tykkään liikkua ulkona ja pitää ikkunaa auki (asun puiston vieressä). Olen stressannut itseni nopeasti äärimmilleen ja syönyt huonosti, joka jo pelkästään voi aiheuttaa reaktioita ihossa. Stressaantuneena raavin myös ihoani öisin, joka saa sen paikoitellen näyttämään todella hurjalta. Tunnetusti tässä korttelissa on yksi öttiäistalo valmiiksi ja rakenteet talojen välillä varmasti paikoitellen väljät. Kuka tahansa naapureistani on voinut tuoda ylimääräisiä tuliaisia vaikka ihan vain kirpparilta. Vaikka minä en havainnut mitään öttiäisongelmaa matkallani (kyllä, syynäsin sielläkin sängyt ja omaa ihoa mutta kohtuudella) ja huolehdin matkatavaroistani yleisen ohjeen mukaan niin reissussa kuin kotonakin, on minulle voinut käydä vain todella huono tuuri - kuten monelle muullekin on voinut käydä.

Mutta ei, näen vain jalkapuussa tällä hetkellä vain itseni ja huonoina hetkinä itken sitä miksi minun pitikään lähteä matkaan jos siitä on seuraamassa jotain todella ahdistavaa.

Näin toissa yönä unta, missä pihalla käveli karhu ja yksi toisensa jälkeen yritti häätää sitä pois. Sitten häkistä päästettiin ulos koira, joka kävi karhun kimppuun mutta karhu sai heitettyä sen maahan. Unessa minulle ikäänkuin kerrottiin tarinaa jälkikäteen ja samalla kun karhu löi koiran maahan uudelleen sain kuulla, että koira nousi iskuista huolimatta ylös aina uudelleen ja selviytyi hengissä.

Sitä unta minä yritän aina ajatella kun ahdistus ja paniikki ottavat valtaa. Että vaikka se pelko, todellinen tai epätodellinen, lyö minut toisinaan maahan niin nousen sieltä kuitenkin ylös.

Olenhan herännyt tänäänkin.

Nyt tuulet nuo viestin jo toivat

Muutama tunti ja kolmas vuosi päätohtorilla pyörähtää käyntiin.

Tämä on myös kolmas vuosi tätä blogia.

Tavallaan tunnen velvollisuudekseni selittää kirjoittamisen hiipumista, tavallaan en. Ehkä siksi, ettei minulla ole antaa mitään konkreettista syytä. Tai koska tämä on kuitenkin yhä itsekkäistä lähtökohdista oleva oman päänsisäisten lankojen setvimispaikka, josta mahdollisesti joku toinenkin hyötyy mutta josta minun ei sen lähtökohtien vuoksi pitäisi periaatteessa olla velvollinen kuin itselleni.

Anteeksi etten kuitenkaan reagoinut edes kommentteihin. Se oli liian itsekästä.

Mikä on tämän blogin tulevaisuus? En tiedä. Niin rehellinen kuin voin teille olla niin, ei, en tiedä. Blogin kirjoittaminen ei tuntunut viime keväänä hyvältä enkä tiedä uiko se ilmaisutapa viikkoihini vieläkään. Tunnustelen sitä parhaillaan. Haluaisin mahdollisesti laajentaa blogia ulos OCD-laatikosta mutta en tiedä onko se sen syntyperän vuoksi mahdollista.

Voisiko olla uuden aika vai löytyisikö vanhasta vielä uusia kerroksia?

Kevät 2014 tuntuu jo niin kaukaiselta mutta jos sitä pitäisi jollain yksinkertaisella tavalla kuvailla, olisi se "häkkieläin". Kesää 2014 kuvaa "hyppy tuntemattomaan" ja syksyltä 2014 en tiedä mitä odottaa. Tein nimittäin jotain, mitä en vielä 3 vuotta sitten kesälomani 4 seinän sisällä viettäneenä ikinä kuvitellut tekeväni ja luulen sen poikivan teemoja syksyyn.

Lähdin pois kotimaasta.

Kohtasin varmasti kaikki pelkoni ajatuksen tai tunteideni tasolla noiden viikkojen aikana. Hyvällä ja huonolla menestyksellä. Niin pelkoni pimeässä vaanivista torakoista tai luteista, pelkoni tulla hylätyksi tai olla kykenemätön suoriutumaan jostain. Tunteet vyöryivät toisinaan kuin hyökyaalto. Välillä jaloista tuntui loppuvan voimat, välillä menin täysin lukkoon ja oli päiviä, jolloin teki mieli huutaa turhautumistaan.

Mutta minä tein sen.

En varmasti vielä ymmärrä kaikkea oppimaani enkä mitenkään voisi. Ensimmäisen viikon jälkeen opin kuitenkin jotain todella perustavanlaatuista itsestäni/elämästäni:

Niin pitkään kuin en anna itseni luottaa kehenkään toiseen, en anna toiselle mahdollisuutta kuulla, nähdä ja rakastaa minua minuna. Niin kauan kuin en anna toisille mahdollisuutta kuulla, nähdä ja rakastaa minua sellaisena kuin olen, jätän itseni ulkopuolelle ja toteutan itse omia pelkojani.

Siellä kaukana maailmalla voimistui kuitenkin myös se tunne, että olen aloittanut matkani luottamuksen suhteen. Eikä sitä ollut vaikea huomata - itkin melkeinpä jokaisen tuliaisen kohdalla sitä kuinka paljon kyseinen ihminen minulle merkitsee ja miten toivoisin, että hän olisi täällä minun kanssani. Juuri silloin.

                  Mikään materia maailmassa ei korvaa aitoja ja aidosti rakastavia ihmisiä ympärilläsi.

                                                                   Älä hukkaa heitä.