24. luukku: Hyväksyminen

Viimeinen luukku.

Äkkiä se meni, tuo joulukuu. Se piti lyhykäisyydessään kuitenkin sisällään mahdottoman paljon - niin tunteita kuin oppihetkiä itsestä ja muista. Haikeaa tavallaan mutta toisaalta olen tämän kautta saanut uusia ideoita kirjoittamiseen. Ja ennen kaikkea taas muistanut, miten valtava apu kirjoittamisesta on niinä huonoina ja erittäin huonoina hetkinä.

Itselle on kirkastunut viime kuukausina yhden asian tärkeys ja haluan sen jakaa kaikille, niin joulua kuin vuoden muitakin päiviä ajatellen. Näiden sanojen myötä tämä joulukalenteri hiljenee ja allekirjoittanut siirtyy toviksi blogin ulkopuolelle nauttimaan lomasta ja joulusta :

Hyväksy itsesi. Ja rakkaimpasi.

Ihan sellaisenaan, epätäydellisyyksineen ja eriävine mielipiteineen.

Muista, ettei toisen muuttaminen onnistu, jos se toinen ei itse halua muuttua. Mieti, pystytkö elämään sen tiedon kanssa vai päästätkö irti. Joskus sekin voi olla molempien osapuolten kannalta oikea ratkaisu vaikka aiheuttaakin luopumisen tuskaa. Luopuminen ei ole aina luovuttamista.

Joskus se on vapauttamista.

Mutta kaiken jälkeen ja yhä edelleen, hyväksyminen on tärkeintä - itsesi, tekojesi ja rakkaimpiesi. Mennyt on mennyttä mutta seuraava sekunti on mahdollisuus. Mikään ei kannusta yhtä paljon kehittymään ihmisenä kuin se tieto, ettei hyväksyttävyytesi ole sinun itsesi tai tärkeimpien ihmistesi silmissä siitä kehityksestä tai muutoksesta riippuvaista. 

Vaan sinä olet juuri hyvä, sellaisenaan.

Kiitos teille, jotka olette hyväksyneet minut.

- Korppikotka -

Luukku 23.: Pelko

Pelko. Siitä kaikessa tässä on kyse. Pelosta.

Pelkään, että huolimattomuudestani syttyy tulipalo, syntyy vesivahinko tai megalomaaninen tuhohyönteisinvaasio iskee. Pelkään sairastuvani syöpään ja kuolevani.

Pelkään jopa sanoa noita pelkojani ääneen.

Pelkään ihastua, koska pelkään epävarmuutta. Pelkään antaa tunteiden viedä, koska pelkään päästää irti kontrollista. Pelkään rakastaa, koska pelkään, ettei minussa ole riittävästi kenellekään rakastettavaa.

Suomennettuna:

Minä pelkään, että minut hylätään.

Molemmat matkakumppanini ja opetusisäni perustuvat pelolle. Ja minä olen niiden pitkään antanut rakentaa linnaansa sisimpääni. Uskonut ihan kaiken, mitä ne ovat sanoneet. Tulkinnut ympäristöni viestejä yhdessä niiden kanssa ja saanut vahvistusta uskomuksilleni - minä en kelpaa tällaisena kuin olen. Pitää yrittää vielä enemmän. Miellyttää, olla sanomatta vaikka mieli tekisi sanoa. Suoriutua ja onnistua. Tehdä oikein ja täydellisesti.

Sitku.

Pelon kautta maailma vääristyy. Syntyy toinen todellisuus. Sellainen, missä ei koskaan ole itselleen ja muille riittävästi. Ei nyt, ei eilen eikä huomenna.

En tiedä milloin astuin itse ulos sieltä. Se, että näen maailmani olleen pitkään vääristynyt, kertoo kuitenkin että olen sieltä poissa. Olen jossain oikean todellisuuden ja pelon välimaastossa. Siellä mistä näkee entisen ja edessä olevat mahdollisuudet mutta tietää, että sinne "jonnekin" on vielä pitkä matka.

Tuntuu kuitenkin hyvältä hengittää vähän vapautuneemmin.

22. luukku: Ahdistus ja mitä sitten?

OCD ja syömishäiriö ovat pakokeinoja ahdistukseen ja niihin tunteisiini, jotka sillä hetkellä piilevät taustalla. Nyt, kun olen riisunut rituaaleja ja pyrkinyt järkeistämään syömisiäni, olen toden teolla päässyt tutustumaan tuohon ahdistukseen. Siihen oman tarinani alkulähteille.

Ahdistus ilmenee minulla vanhojen tuttujen pakko-oireiden, -ajatusten sekä ylensyömisen lisäksi ihan fyysisinä oireina. Olen huomannut, että viime päivinä suorastaan tärisen välillä ahdistuksen voimasta - jopa tämän tekstinkin kirjoittaminen tuntuu jännityksenä kehossa.

Ahdistus tulee aaltoina. Se tulee oikealta, vasemmalta, takaa ja edestä. Ylhäältä ja alhaalta. Välillä hiljenee, välillä voimistuu. Kaikkina noina hetkinä olisi helpompaa tukeutua ja jumiutua siihen mieleen tunkevaan pakkoajatukseen tai tarkistaa se vesihana vielä kerran, hakea kaupasta rasiallinen suklaata ja sipsejä.

Tällä kertaa olen päättänyt kohdata sen. Antaa ajatusten olla ajatuksia. Ymmärtäen suurimman osan niistä olevan vain vääristyneiden ajatusmallirakenteiden tuottamaa valhetta, niitä pakkoajatuksia. Minä olen viallinen, minä en pysty tähän, epäonnistun. Väliin mahtuu niitä ajatuksia, joita vahvistan sanomalla niitä välillä ääneen. Minä selviän tästä. Annan ahdistaa. Tämä on ainoa oikea tie.

Anna tulla. Minä annan sen olla ja mennä.

Mitä muuta minä teen samalla kun tunnen ahdistusta? Jatkan elämääni. Voisi olla muitakin keinoja mutta minä kokeilen tätä. Lähestyvä joulu ja sen tuomat tunneaallot eivät suinkaan tee tätä helpommaksi mutta nyt en anna itseni paeta sieltä nurkasta. Olen itkenyt lukuisia kertoja, koska se helpottaa. Mennyt ulos ihmisten pariin vaikka tiedän, että minä hetkenä tahansa saatta ahdistus ja itku tulla. Kirjoittanut, koska se auttaa jäsentämään sitä kaikkea mitä pään sisällä tapahtuu ja itkenyt vähän lisää. Lukenut ja katsonut elokuvia. Jatkanut altistuksia ja sopinut ihmistreffejä.

Olen vasta näitä OCD-sotkuja selvittäessäni tajunnut, miten paljon olen pelännyt ahdistusta. Pitkään kielsin sen kokonaan, sitten tunnistin jo sen mutten antanut itseni tuntea sitä. Nyt se sitten tunkeutuu joka soluun. Tältä se siis tuntuu. Kokonaisvaltaiselta.

Siitä huolimatta ja ehkä siksi, että se tuntuu tähän tilanteeseen nähden täysin absurdilta, olen opetellut joka aamu herätessäni kiittämään siitä. Että saan herätä ja nähdä tämänkin päivän - toi se sitten mitä tahansa tullessaan. Ahdistusta, itkua, surua. Iloa, naurua, onnea. Se on salaisuus, joka kerrotaan minulle illalla nukkumaan mennessä.

Kiitos.

Luukut 17.-21.: Ahdistus

Se käy päälle kuin yleinen syyttäjä. Potkii sinusta ilmat pihalle kuin koulukiusaaja. Leikkaus ilman puudutusta, sotatantere ilman pakopaikkaa. Repii, viskoo, heittelee. Kuristaa ja viiltelee. Vie voimat. Äänen. Kaiken.

Yksi joulukortti. Se ei ollut iso toive. Vain yksi joulukortti.

Kamalia pakkoajatuksia, uusia ja vanhoja. Nyt kun olen taistellut vastaan ja pitäytynyt lisäämästä tarkistamisia, ovat pakkoajatukset voimistuneet. Tiedän niitä olevan minullakin mutta ne ovat olleet niin tiiviisti nivoutuneita itse rituaaleihin, että niiden voima ja nopeus paljastuu vasta nyt, kun näkyvin suojakilpi on laskettu alas.

Ne eivät ole totta. Eivät ole. Ei ole. 

Minä tiedän sen.

Jälleen voin sanoa, ettei ahdistus tullut yllätyksenä kun viimeisen viikon olen vastaillut niihin uteliaisiin kyselyihin mitä teen jouluna. Kasvattanut kulisseja ja hankkinut jouluvaloja joulukuuseen, että olisi jotain kerrottavaa. Lähettänyt itse kaksi joulukorttia, joihin erityisesti toiseen latasin paljon odotuksia. Ja ahdistus on kasvanut pystysuorassa suhteessa kriittisen jouluaaton lähestymiseen ja siihen, että postiluukku on tyhjä.

Tik-tak. Tik-tak.

Viime yönä unessa minua seuranneesta kissasta löytyi kyljestä aukko, josta näki sen sisäelimet. Isä totesi kissan nähtyään, että veli oli yrittänyt paikata jo kissaa ja näin tikin jäljet aukon vieressä. Laskin kissan isäni syliin ja lähdin hakemaan neulaa, lankaa sekä desifiointiainetta. Huusin matkalla isälle, että minun mielestäni kissa pitäisi lopettaa mutta en ollut varma kuuliko isä. Tiesin, etten päätä kissan kohtaloa.

Tiesinhän minä sen.

Kaiketi tämä pitää ottaa edistymisaskeleena, tämä ahdistuksen tunteminen, joka on minun kohdallani tiivistelmä pettymyksen, surun ja hylkäämisen tunnesäikeistä. Se on ihan kamala tunne enkä minä ihmettele enää oikeastaan, miksi olen piilottanut tämän kaiken pakko-oireiden ja syömishäiriön taakse.

Pieni osa minusta yhä toivoo, että maanantaina se kortti tulisi ja avaisi tätä möykkyä edes vähän. Loput minusta puskee kuin raivohärkä eteenpäin ja siksi uunissa on vetäytymässä uunipuuro. Vaikka tämä joulu olisi yhtä itkun ja altistusten sekamelskaa, vien sen läpi.

Nyt en luovuta.

Luukut 15 ja 16: Syyllisyys ja "Syyllisyys"

Syyllisyys on ollut yksi peruskivistäni.

Syyllisyyttä siitä, etten ole ollut kyllin hyvä isosisko/pikkusisko/ystävä/kaveri/työkaveri/tytär/lapsenlapsi/yhteiskunnan jäsen/ihminen/tai mitä tahansa rooli, joka on kulloiseenkin tilanteeseen sopinut. Katse on ollut koko ajan suunnattuna taakse tai ympärille - koskaan tekemiseni/olemassaoloni/sanani/eleeni eivät ole olleet jälkeenpäin katsottuna riittävän hyviä tai ne eivät ole olleet yhtä hyviä, kuin ympärilläni olevilla on ollut.

Itseeni ja nykyisyyteen olen harvoin katsonut - se on ollut liian ahdistavaa.

Syyllisyyttä liiasta syömisestä/liian vähäisestä syömisestä/liiallisesta tarkastamisesta/liian vähäisestä tarkastamisesta/liian voimakkaasta tunteesta/liian haaleasta tunteesta/ sanomatta jättämisestä/sanomisesta. Syyllisyys on minussa kuin se yläasteen aikainen raggari, joka pompottaa niin opettajia kuin oppilaitakin. Uhkaa ja häiriköi. Arvostelee ja vähättelee.

Syyllisyys on oikea tunne ja sitä jokainen tuntee joskus ihan aiheesta. Sen läpikäymisen ansiosta voi yltää seuraavalla kerralla parempaan tapaan kohdata/tehdä asioita eikä syyllisyyttä tarvitse erikseen pelätä. Minä olen sitävastoin alkanut hallita elämääni syyllisyyden ja muutaman muun tunteen kautta. Koska minä pelkään syyllisyyttä ja syyllisyyteni herättää pelon. Kun on syyllinen johonkin, on epäonnistunut. Ja epäonnistuminen tarkoittaa, että seuraavalla kerralla pitää yrittää vielä paremmin.

Olla parempi. Hyväksyttävämpi. Silloin kukaan ei hylkää.

Kierre.

Mihin jatkuva itsensä syyllistäminen ajaa? Itsetunnon latistumiseen, itsensä vähättelyyn ja arvottomuuden olotilaan. Mikään ei koskaan riitä eikä tule riittämään.

Ja mitä sitten, kun ensimmäistä kertaa huomaa sen kaiken olevan ihan turhaa kuormaa? Tulee helpotuksen kyyneleet. Näkee itsensä ja sen hetken. Tietää, että kaikki se mitä on tehnyt, on riittävästi. Enempään tai vähempään ei olisi ollut itsellänsä mahdollisuutta vaikuttaa.

Minä olen. Riittävän hyvä. Itselleni.

Ja mikään muu maailmassa ei ole yhtä riittävästi kuin se.

13. ja 14. luukku: Vaativuus ja Armollisuus

Tätä joulukalenteria pitäessäni olen hiljalleen alkanut hahmottamaan, että tunteilla on vastinparinsa. OCD:n ja elämäni myötä olen näissä vastinpareissa ajautunut aina joko toiseen ääripäähän tai lakannut tuntemasta molempia.

Ei harmaata aluetta.

Eilen makoilin kotona toipuessani muuttoapulaisen tehtävistä - viime kerrasta viisastuneena otin täydellisen lepopäivän seuraavalle päivälle särkylääkekuureineen sekä pitkine venyttelysessioineen ja nyt näyttäisi siltä, että lonkka selvisi tästä muutosta vahingoittumattomana.

Lepopäivän lisäksi oli lauantai ja virallinen 'neurotic cooking' -päivä. Siinä sitten iltapäivällä havahduttuani nälkään yritin ehdottaa itselleni, että koska olen niin väsynyt niin minun ei ole pakko laittaa ruokaa. Viime viikot ja päivät oli olleet niin tunnelatauksia täynnä, että voisin olla itselleni armollinen ja tyytyä vaikka siihen leipään.

Eikun..opinko minä tuosta keskiviikon jutusta mitään?

Tunnemaailmaan pohjautuva OCD on siitä ikävä seuralainen, että sen tarjoamat vaihtoehdot kuulostavat alkuun ihan oikealta tunteelta ja ratkaisulta. Olen vasta viime päivien aikana alkanut pääsemään jyvälle siitä, että oikeampi tunne ja ratkaisu on yleensää juuri päinvastainen. OCD tarjosi eilen väsymyksen perusteella tunteeksi armollisuutta ja ruoanlaiton välttämistä. Ja olisihan se ollut paljon miellyttävämpää kuin oman pääni tarjoama vaativuus tehtävän suorittamisesta väsymyksestä huolimatta.

Nyt sain vaativuudelta lahjaksi täyden vatsan ja rutkasti ylpeyttä - mitä lahja olisi ollut silloin, jos olisin valinnut ensimmäisen vaihtoehdon?

Tunteita on helppo väärinkäyttää ja -ymmärtää. Vaativuuden voi pukea lukemattomiksi tarkistuskerroiksi ja armollisuuden puolen kilon karkkipussiksi. Sisukkuus voi olla itselle asetettujen kalorirajojen alapuolella pysymistä ja rohkeus yhtäläisyysviivana maailman ympäri matkustamiselle.

Olisi hyvä tehdä itselle selväksi, mitä kulloinenkin tunne itselle merkitsee siinä hetkessä, missä se ilmenee. Vaativuus on positiivinen sana, jos sen linkittää eilisen kaltaiseen itsensä ylittämiseen - negatiivinen, jos sen liittää täydellisyyden tavoitteluun. Armollisuus on negatiivinen, jos sillä tietoisesti välttelee itselle tärkeitä tekoja - positiivinen, jos sen liittää hetkeen, kun syystä tai toisesta oma henkinen/fyysinen jaksaminen on kortilla eikä energiaa esim. kuntosalille menemiseen ole.

Viime päivät ovat olleet jotenkin todella valaisevia OCD:n suhteen. Se on todellakin vain se kanamunan kuori peittämässä todellisia tunteita ja sen liikehdintää. Kuori on tullut niin ohueksi, että huomaan jo sen alla olevan liikehdinnän ja osaan aavistaa sen perusteella, milloin tiedossa on hankalempi aamu/ilta oireiden kanssa. Sanoinkin taannoin päätohtorilleni, että olen vesihanaa aukoessani ja sulkiessani yllättänyt itseni useamman kerran miettimästä, että mikä muu keino tälle tunteiden käsittelylle voisi olla kuin se pakko-oire.

Vihdoinkin.

Luukut 9.-12.: Luovuttaminen ja epäonnistuminen

Luovuttamisen ja epäonnistumisen tunteet ovat toinen symbioosissa elävä kaveriparini. Ja koska ne ovat liittoutuneet voimakkaasti yhteen, on niiden vetovoimakin kaksinkertainen.

OCD:ssahan on päällisin puolin kyse epäonnistumisen pelosta. Mutta yhtä monta kuin on neurootikkoa tai tavallista tallaajaa, on myös epäonnistumisen asteikkoja. Meille, jotka olemme tehneet epäonnistumisen ehkäisemisestä elämäntehtävämme, on helppoa luetella ja perustella tuo muiden korviin älyttömältä kuulostavan asteikon sisältö - toisen mielestä on pahinta koskettaa johonkin (koska pelkää esimerkiksi sairastuvansa vakavasti) ja toisen mielestä hanan tarkistaminen viisi kertaa on fiksua (koska pelkää aiheuttavansa vesivahingon). Tavallinen tallaajakin osaa varmasti kertoa mitä omassa elämässään pitää epäonnistumisena ja mitä ei.

Mutta mitä sen asteikon ulkokuoren alla piilee? Oletko koskaan miettinyt?

Minä olen luovuttanut lukuisia kertoja edeltävinä päivinä. En niin paljon pakko-oireiden kohdalla kuin oman pääni sisällä. Pahimmalta sen nauhan "et sinä siihen kuitenkaan pysty, et sinä kuulu sinne" uskominen tuntui eilen, kun jätin menemättä ystävälleni tärkeään tapahtumaan. Tiesin ennakkoon valinnan olevan minulle vaikea ja päivällä kurkkuun saapunut kaktus antoi pakotien. Ensimmäistä kertaa elämässäni itkin, kun vastasin, etten pääse.

Minä halusin mutten pystynyt.

Luovutin.

Luovuttamisesta seuraa väistämättä epäonnistumisen tunne. Ja takaraivossa kalvava epäonnistumisen tunne muistuttaa kyllä olemassaolostaan seuraavan kerran, kun pitäisi valita yrittääkö vai luovuttaako. Kierre on hetkessä valmis.

Minun on yhä vaikea sietää sitä etten kykene vielä kaikkeen sellaiseen, mihin moni tavallinen ihminen kykenee - tai ainakin kuvittelen heidän kykenevän. Jotenkin tuntuu, että se "kyllä minä voitan tämän erän" -nauha alkaa olemaan jo niin läpikulunut, ettei se anna vastusta tuolle megafonista kaikuvalle "minä tiedän, ettet kuitenkaan pysty, et sinä sitä oikeasti halua, et sinä uskalla" -mantralle.

Mitä tilalle?

Hyvää tässä on se, että tunnistan jo tilanteet, joissa aloitan tuon kädenväännön. Eihän se niinä päivinä paljon lohduta, kun jonkin kivan sosiaalisen tilanteen sijaan luovuttamalla valitset istua jäätelökulhon kanssa kotona - vahvistaaksesi vain uskoasi siihen, että olet mihinkään muuhun kykenemätön lihava ihmiskasa. Mutta kai tämänkin on vain mentävä hankalimman kautta.

Itseasiassa.

Luovuttaminen ja epäonnistuminen ei tarkoita, että niin on aina.

Ne ovat mahdollisuus yrittää uudelleen.

8. luukku: Luottamus

Luottamus on tänä päivänä yksi kauneimmista suomenkielen sanoista mitä tiedän. Yhtä paljon kuin minä sitä pelkään, minä myös sitä haluan tuntea. Se pakottaa minut paikkaan hirveimpään, täydelliseen henkilökohtaiseen kontrollin menettämiseen.

Sen arvon minä päätin kuitenkin ottaa kumppanikseni vaikka tiesin alkumatkamme olevan yhtä mukavaa kuin hampaan irti repiminen ilman puudutusta.

Minua ei koskaan opetettu luottamaan - ei ihmiseen, ei ympäristöön, ei yhteiskuntaan. Ainoa varma asia oli, ettei mihinkään tai kehenkään kannattanut luottaa, sillä se väistämättä toisi vain pettymystä ja pahaa mieltä. Ja pettymykset välttääkseen, kannatti pitää muut kaukana ja olla antamatta heille mitään itsestänsä. Ainoa, joka ei koskaan pettäisi sinua, olisit sinä itse.

Ja juuri sehän se minut kuitenkin pahiten petti.

Sen, mitä tiedän ja muistan menneistä, auttaa minua kyllä ymmärtämään tuon arvomaailman valinnan. Se oli oikea ratkaisu siihen tilanteeseen. Nyt olen kuitenkin OCD:n myötä joutunut purkamaan tuon ajattelumallin osiin ja huomannut sen jälkeen, etten uskokaan siihen enää.

Uuden, paikkaavan ajattelumallin kasaaminen onkin sitten toinen juttu.

Viisaiden ihmisten sanoja tämän pidennetyn viikonlopun kuunnelleena - minun täytyy yrittää tehdä arvojeni mukaisia valintoja eli luottaa. Se ei tapahdu hetkessä eikä kertaheitolla. Mutta sen kasvavan luottamuksen huomaa niissä hetkissä, kun on lähdössä tapaamaan ystävää ja kotoa lähtemiseen menee murto-osa siitä, mitä normaalina arkiaamuna. Ja kun saa lahjaksi lauseen "luulen, että osaisit arvostaa näitä" kera kaksi hattivattia ja tiedät siinä olevan kaiken, mitä sillä hetkellä tarvitset.

Se tarkoittaa, että sillä kivisellä polulla kompurointi alkaa kantamaan hedelmää. Luottamusta. Luottamusta ympäröivään maailmaan ja minulle tärkeisiin ihmisiin. Luottamusta sinuun itseesi.

6. ja 7. luukku: Rohkeus ja Sisu

Se tekee pienistä asioista isoja. Isoja sinulle, pieniä muille.

Niiden kohtaaminen ja ylittäminen hävettää, eihän kukaan oikeasti tällaista pelkää. Jopa sillä hetkellä, kun teet niistä selvää, mietit, miten nopeasti OCD mieleesi pelkoa kylvää. Pienistä asioista, hetkistä hyvistä, materiaalia se kyllä repii vaikka mistä.

Niitä pieniä ylittämisiä kuitenkin tarvitaan, rohkeudeksi kohdata jotain vielä vaikeampaa. Ne näyttävät yleensä täysin mahdottomilta, pelkkä ajatuskin tuntuu ahdistavalta. Eikä tuolloin sisäinen hälytyskellosi jätä sinua rauhaan, vaan kerta toisensa jälkeen jauhaa: "Miten järjetön tekosi onkaan!". Sydän sykkii, silmissä sumenee eikä pelkoakaan etteikö tekisi mieli luovuttaa - se olisi vain niin paljon helpompaa.

Sitten toisinaan, jostain kumpuaa se sisu, minä pystyn. Kävi mitä tahansa, minä pystyn. Minä olen vahvempi sinua. Minä en enää kuuntele sinua. Minä pystyn. Minä teen sen.

4. ja 5. luukku: Inho ja Pettymys

Halusin näistä kahdesta kirjoittaa yhdessä, koska ne muodostavat sitkeimmän noidankehän sekä OCD:ssa että syömishäiriöhistoriassani. Halusin näistä siitäkin syystä kirjoittaa yhdessä, sillä herättyäni toissayönä voimakkaaseen pahoinvointiin ja nojailtuani päätäni hetken taas kylmään posliiniponiin, tunsin näitä molempia. Ja samalla kiitin hiljaa mielessäni onneani, että sentään yhdessä asiassa psyykkeeni on minun puolellani - en pysty oksentamaan kuin todella voimakkaan oksennustaudin myötä eli ura bulimikkona on poissuljettu.

Onneksi.

Useinmiten inhosta seuraa pettymystä ja pettymyksestä seuraa inhoa. Kyllä ne vierailevat välillä yksinkin mutta harvemmin muiden tunnetilojen kanssa. Ja niin kauan kuin muistan, ne ovat näytelleet hyvinkin keskeistä roolia elämässäni.

Vahvimmin tätä esiintyy syömisiin liittyvissä asioissa ja viime aikoina kyseinen asia on ollut "out of control". Tällä historialla en periaatteessa (kai) saisi rajoittaa syömisiäni mitenkään mutta toissayön perusteella sisuskaluillani on mitta tullut täyteen tätä täydellistä kontrolloimattomuutta siitä, mitä tungen kitusiini. Enkä minä ihmettele, kun mietin mitä sinä iltana olin syönyt - sipsejä ja piparitaikinaa enkä tosiaankaan mitään pieniä määriä.

Inhoan sitä, kun menetän järkevän kontrollin syömisiini mutta turrutan sillä hetkellä sokerilla ja rasvalla mieleni. Kun en enää pysty jatkamaan, seuraa pettymys omaan käytökseen. Ja seuraavana aamuna katson peilistä itseäni inhoten ja vannon, etten enää koskaan.

Aina minä päätän etten enää tänään mutten ehkä usko sitä itsekään sillä hetkellä - sillä niin monta kertaa olen enemmän uskonut sitä puolta minussa, joka sanoo, etten pysty kuitenkaan.

Olen vienyt myös tämän pettymyksen ja inhon kierteen OCD:n. Siellä pääroolia näyttelee pettymys - miten monesti olenkaan vannonut, etten tänä aamuna tarkista ja silti uskonut sitä puolta itsessäni, joka kertoo etten pysty siihen kuitenkaan? Pettymys itseensä. Jonkin asian inhoaminen taas saattaa laukaista ihka uuden pakko-oireen ikäänkuin automaationa. Ja mitä muuta se ohimenevänäkin hetkenä aiheuttaa kuin pettymystä itseensä?

On ok tuntea pettymystä ja inhoa toisinaan mutta niiden ei tule olla elämää hallitsevia tekijöitä, kuten minulla. Olen pakko-oireideni suhteen oppinut olemaan itselleni ystävällisempi epäonnistumisten hetkillä mutta pelkään sen latistavan "minä pystyn siihen" -lausetta (kuten syömiseni kanssa on tällä hetkellä käynyt).

Avainkysymykset ovat kuitenkin jossain siinä. Miksi olen itselleni niin ilkeä ja vaativa? Mistä johtuu, että en usko pystyväni? Mitä tarinaa epäonnistuminen kertoo oikein minulle, jos sitä todella tarkasti kuuntelen? Mikä uskomus pettymysten aiheuttamiseen liittyy? Mitä tilaa elämässäni minä täytän "en pysty"- uskomuksillani ja niitä seuraavilla inholla ja pettymyksellä?

Sitä sanotaan, että pähkinät ovat tehty purtavaksi - minä taidan tässä suhteessa olla sitten kookospähkinä.

3. Luukku: Suru

Suru on yksi paksuimmista jääpuikoista sisälläni, jonka sulattelu tulee kestämään vielä pitkään. Tutustuttuani taannoin vanhoihin kirjoituksiini olen ollut häkeltynyt siitä miten pitkään olen ollut itkemättä tai tuntematta surua vaikka näihin vuosikymmeniin sitä on mahtunut monen mielestä jo kohtuuton määrä.

Voi, kunpa minä voisinkin päättää, että kaikki sureminen loppuu tähän minulta ja läheisiltäni eikä elämissämme tapahtuisi enää koskaan mitään pahaa.

Suru sanana viestii jostain ikävästä mutta se myös kertoo menettämisestä ja kaipauksesta. Ja ne molemmat taas jostain rakkaasta. En pysty muistamaan, missä vaiheessa päätin niin mutta tein surusta itselleni etäisen vieraan, hyvinkin asiallisen ja kliinisen, koska se oli helpompi käsitellä niin. Kaukana itsestä. Ja sisimmästä.

Pidin sitä, että minua sanottiin kylmäksi - se tuntui niin hienolta ja voimakkaalta, että suorastaan puhkuin ylpeyttä.

Surullista.

OCD kuitenkin pakotti minut avaamaan oven myös surulle. Ja nyt minä suren nykyisyydessä tapahtuvien asioiden lisäksi menneitä suruja, koska ilman niiden läpikäymistä ei tapahdu myöskään uusiutumista. Raskasta mutta joka kerta niin äärettömän puhdistavaa - oli kyse sitten pienen tai suuren surun suremisesta.

Ennen tämän päivityksen kirjoittamista katsastin Yle Areenasta jakson McLeodin tyttäriä - jakson, jossa yksi päähenkilöistä saatetaan haudan lepoon. Vaikka arvelinkin jakson päättyvän omaan itkuun, katsoin sen silti. En tiedä itkinkö jonkin oman asian hautaamista, läheisen menettämisen pelkoa, kuoleman lopullisuutta vai jotain muuta. Päätöstekstien pyöriessä ruudulla tunsin sisälläni pelon sijaan kuitenkin rauhaa.

Minä pystyn jo tuntemaan surun, joka kertoo taas siitä, että tuolla jossain sisimmässäni kykenen tuntemaan myös aitoa rakkautta. Vihdoinkin. Kiitos, OCD.

2. luukku: Toivo

Toivo. Teille suurimmalle osalle kuvassa on kynttilä. Minulle se symboloi toivoa. En muista milloin viimeksi olisin sytyttänyt kynttilän - ehkä viisi tai kuusi vuotta sitten? En tiedä, mistä se uhmakkuus kohdata tämä pelko tänään tuli eikä sillä ole väliä.

Sytytin, annoin palaa ja sammutin.

Minä toivon kaikille tasapainoista oloa sisimpään. Itse en ole sitä vielä löytänyt mutta toivoa on. Toivo antaa minun mielessäni ymmärtää, että jotain muuta on tulossa. Parempaa, helpompaa. Ehkä sitten joskus minun päivän suurin tekoni ei ole tämä, ehkä joku päivä teen vielä jotain, mikä pelottaa minua vielä enemmän.

Niin minä ainakin toivon.

1. luukku: Odotus

Minä odotan tällä hetkellä lunta, joka toisi vähän valoa tuohon matalana laahaavaan taivaanrantaan. Olen aina ollut talvi-ihminen ja rakastan lunta sekä pakkasta. Molemmissa niissä on jotain sellaista virkistävää ja puhdistavaa, että niitä kaiken helteen poltteen ja kurassa kahlaamisen jälkeen kaipaa.

Odotan myös lomaa. Takana on rankka työsyksy ja viimeisin yhtä päivää pidempi lomajakso on ollut heinäkuussa. Joten olen aika kaput. Loppu. Slut. Finaalissa. Edessä on varmasti 3 raskasta työviikkoa mutta sitten voin pari viikkoa vain nauttia olostani.

Odotan varovasti myös joulua. Pitkään ajattelin, etten ole jouluihminen enkä vieläkään oikein pidä siitä, mitä odotuksia ja kaavoja jouluun ladataan. Oma jouluallergiani johtuu niin edellämainituista kuin omaan perheeseenikin liittyvistä joulumuistoista, joihin ei aina ole maalattu kovin pehmeitä sävyjä. Mutta sen jälkeen, kun pari vuotta sitten päätin viettää joulun itsekseni, olen pikkuhiljaa alkanut odottamaan joulua ja Joulupukin kuumaalinjaa, piparkakkutaikinaa ja Lumiukkoa (jonka aikana itken. Joka_kerta).

Odotus on yksi pahimmista punaisista vaatteista OCD:lleni. Oikeastaanhan koko OCD perustuu sille, että odotan jotain tapahtuvaksi ja pyrin sen "jonkin" odottamani ennaltaehkäisemään pakko-oireillani. Tai järkevillä toimenpiteillä, kuten itse olen aikoinaan näitä pakko-oireitani perustellut. Nyt tiedostan kyllä, että ne ovat kaikkea muuta kuin järkeviä toimenpiteitä (etenkin noin miljoona kertaa toistettuna) mutta niistä irtipääseminen ja ajatuskaavojen muuttaminen onkin sitten toinen juttu. Myös ns. oikea odottaminen, oli tiedossa sitten jotain mukavaa tai epämukavaa, aiheuttaa herkästi pakko-oireiden lisääntymistä. Mikä vastaavasti juontaa juurensa siitä, että odottaessani olen joutunut luovuttamaan kontrollin kohta tapahtuvasta asiasta jollekin toiselle osapuolelle tai maailmankaikkeudelle.

Odotellaan siis ihan rauhassa ja ollaan tässä hetkessä ennakoimatta seuraavan sekunnin sisältöä - mitään sellaista ei tapahdu tai ole tapahtumatta mikä ei olisi tarkoitettu tapahtuvaksi.

Plättyjä, plättyjä

Kulunut viikko on sisältänyt huomattavasti enemmän kamppailua oireita vastaan, mitä edeltävä. Eikä ihme, sillä tein pari tunnustusta päätohtorilleni ja siinä ohella pari kolme viikkoa jemmattu itku pääsi valloilleen. Oikeasti, en ymmärrä mikä siinä itkemisessä vieläkin voi olla niin vaikeaa vaikka olen sitä harjoitellut jo kohta pari vuotta. Ja eikö siihen minun paksuun päähäni ole jo uponnut polttokirjaimin, ettei sen tarpeen piilottamisesta hassujen vitsien tai ylipirteän olemuksen taakse, ole mitään hyötyä?

Ei näemmä.

Tai kyllähän minä huomasin, että painuin edeltävällä viikolla todella lukkoon parin ison tunnetilan jälkeen. Klonks. Siinä oltiin taas, oman panssarin takana kun ulkomaailman tapahtumat kävivät kestämättömäksi sisäisen tilani kanssa. Heräsin tilanteeni vakavuuteen ollessani katsomassa puolitoista viikkoa sitten elokuvaa, jonka aikana molemmin puolin minua olleet sekä edessäni istuneet naiset itkivät. Valtoimenaan. 

Ja minä mietin, miksi minussa ei herännyt mikään.

No, siitä päästiin ja panssari on taas varovasti raollaan. Hiukan mentiin taaksepäin muttei paljoa. Syöminenkin on vähän tasapainoisempaa eikä niihin tunnetilojen käsittelyyn ole tarvinnut niin useasti ottaa tuota syömishäiriökaveriani mukaan kuin menneinä viikkoina. Eilen otin taas pahinta vihollistani nappulasta kiinni ja tein porkkanalettuja a´la Luolalaboratorio (kaapissa ollut lähes käyttämätön psylliumpussi oli vaivannut mieltäni jo pidempään - ja nyt löysin ainakin yhden hyvän sekä helpon tavan saada tuo pussi tyhjäksi. Tosin ensi kerralla tähän tulee joko a) multaporkkanoita tai b) enemmän porkkanoita):

Tuskailin pitkään myös blogia vaivanneen mustahkon värimaailman kanssa ja pohdin tällä viikolla paljon sitä, miten toisin ne värit tänne. Kunnes sen eilen keksin..

Blogimaailmassa näyttää olevan trendikästä perustaa näin joulukuussa joulukalenteri, joten päätin että vaikka tämä yhteinen ystävämme ei olekaan ison yleisön keskuudessa niin suosittu kuin kengät tahi tapetit, on tasapuolisuudenkin nimissä tuollainen kalenteri perustettava! Luvassa siis "Tunne" -joulukalenteri, jonka sidon löyhin naruin OCD:hen. Voi olla, että toisina päivinä avataan yksi luukku ja toisina kolme mutta idea on kutakuinkin sama kuin perinteisissä kalentereissa. Kalenteri ei ole yhtä makea kuin muut mutta toisinaan ehkä yhtä yllättävä tai sitten niin kovin tutun oloinen.

Välitilinpäätös

..ja sitten ne ovat ohi. Siis ne mustat päivät, jotka veivät parisen viikkoa sitten naisen mennessään ja palauttivat viime viikon lopulla takaisin.

Ehjänä.

Mutta ne päivät ovat hinta, joka minun on maksettava että paranisin. Ensimmäisten valonpilkahdusten aikana se tuntui järkyttävältä - onko minun ihan oikeasti pakko elää tämä näin läpi? Kävellä kauniin tähtitaivaan alla näkemättä tähtiä ja tuntea joko ei mitään tai kaikki.

Monen muun asian ohella mietin viime viikolla tämän blogin kohtaloa. Pitäisikö tämä kaikki tunneoksennuksenteluni ja pyristelyni suunnata itseni lisäksi vain läheisilleni, jotka sitä ohjenuoraa käyttäytymiseni suhteen eniten tarvitsevat. Annanko muille edes oikeanlaisen kuvan siitä, mitä kamppailu OCD:sta ns. terveen kirjoihin on? Helposti tulee kirjoitettua kaikista niistä synkimmistä hetkistä, koska kirjainten laittaminen perätysten on itselle ollut tavallaan kuin yksi lisähenkäys pinnan päällä ennen uuden aallon tuloa. Ne harvat onnistumiset ovat olleet lähinnä sisäistä hihkumista.

Eihän vain kukaan luule, että tämä on pelkästään ankeutta ja ahdistusta - olisinko itse aikoinani uskaltanut lähteä hakemaan apua luettuani vastaavanlaista tarinaa? 

Tein välirauhan noiden edellä mainittujen ajatusten kanssa ja toistaiseksi jatkan näin. Tulevaisuus näyttäköön, onko tämä hyvä tapa jatkaa vai lakkaako jotain olemasta tai kehittyykö rinnalle uutta. Yritän löytää tänne jatkossa sen takin kääntöpuolenkin, kirjata joskus niitä sisäisiä hymyjä onnistumisista tai lämpimiä itsensä halauksia, kun täytyykin yrittää uudelleen.

Sillä ei tämä ole pelkkää mustaa vaan värejä, runsaasti värejä siinä välissä.

Vanha ystävä

Se on kuin pussinsulkija kaulan ympärillä. Pulkannaru puoliksi nieltynä. Keskiaikainen korsetti, joka tuntuu painuvan nahan läpi. Tyhjä pää keskellä ruuhkaa. Se hetki huokauksen ja pettymyksen tunteen välissä kun oman joukkueen pelaaja tekee oman maalin.

Tekisi mieli astua syvälle vaaleanpunaiseen pumpuliin, sulkea vetoketju makuupussista. Olla tuntematta, näkemättä ja aistimatta mitään. Vetäytyä sikiöasentoon. Antaa lämmön virrata jäseniin. Ajatella vain kivoja ajatuksia, kunnes se olisi mennyt pois.

Kyllä minä tiedän mitä minun pitäisi tälle tehdä. Eikä minua yllätä, että se tulee niin voimalla nyt kun takana on taas hyvä pidempi jakso. Tiedän myös, ettei varasuunnitelmasta ole mitään apua vaan se vain lisää sitä itseään. Olisi pitänyt puhua, mitä itse jemmasin tätä kaaosta pari viikkoa. Silti vain jatkan sitä mitä ei pitäisi.

Löydänköhän tällä kertaa tapeteista jotain uutta?

Minä en pidä siitä millainen näinä hetkinä olen - en näe sitä mitä minulla on vaan pelkästään sitä, mitä minulta puuttuu. Haluaisin sysätä kurjan oloni läheisteni niskaan mutten kykene siihenkään, sen verran minäkin olen edistynyt - tosin enpä ketään tällä hetkellä halua edes nähdä. Iloiset jokamiesfilosofit saavat vetää sanansa minun puolestani vaikka silppurista alas. Kyllä se siitä, ajattele positiivisesti, hivenen kärsimystä ennen kiitollisuutta ja anna elämän viedä.

Ja katin kontit - ne eivät nyt_auta.

Ehkä pitäisi alkaa pitämään päiväkirjaa näiden jaksojen sykleistä, jotta voisi nähdä näiden jaksojen lyhenevän ja toisten pitenevän. Löytää sieltä rivien välistä ohjeita, jolla täältä pääsee aina pois ettei tarvitsisi aina sitä iltaisin miettiä. Tai käyttää ennen unta tuulilasinpyyhkijöitä.

Ennen pidin vuoristoradoista - mitä jyrkempiä, sen parempia. Nyt en ole enää niin varma. Eihän tämä edes tuoksu vanhalle puulle.

Käsikädessä

Auttaako toisen ihmisen kontrollointi, jos itseä pelottaa menettää kontrolli asiaan, jota ei voi kontrolloida?

Ainakin ennen auttoi tai siis kuvittelin sen auttavan. Rappuun ilmestynyt uutisleike asukkaille huomioitavaksi (ja toiveeksi, ettei kukaan ole ollut liian hölmö), sai kauhun kankeuden valtaamaan kehoni. Olin jo aiemmin huomannut alkuviikosta tutkailevani lattialla olevia roskia, koska maanantai aamuna löysin vessan lattialta pienen toukan (ja 99,999% varmuudella täysin vaarattoman sellaisen). Asun puiston läheisyydessä ja ikivanhassa talossa, joten jos jonkinnäköistä vierailijaa tuolta saralta on nähty ja tullaan näkemään - tällä kertaa vain OCD oli tylsistyneellä tuulella ja päätti nostattaa tuota kautta ahdistus/pakko-oire -tasojani.

Tilanne oli siis hyvin herkullinen OCD:lle. Lehtileike kertoi kuitenkin, että tuo pelottava ötökkäjoukko, pahin painajaiseni sillä saralla, on vierailulla lähistöllä ja ollut jo pidempään. Riittävän kaukana mutta riittävän lähellä pelkokertoimen nousemiseksi. Tieto todellakin lisäsi tuskaa vaikka tuon lehtileikkeen levittäjä oli tehnyt äärettömän tärkeän työn ennaltaehkäisyn kannalta ja toivon hänen tavoin, että ihmiset ovat talossani olleet kaukaa viisaita.

Siitä suuntasin aamulenkille ja takaisin lukemaan lehtileikkeen uudelleen. Mietin, voinko enää tutustua yhteenkään uuteen ihmiseen tai ainakaan mennä heidän kotiinsa käymään - mitä jos niillä onkin sama ongelma? Tai miten pitkäksi aikaa joutuisin hylkäämään ystäväni, jos itse kohtaisin tuon ongelman?Haluaisiko kukaan enää nähdä edes minua, voisinko edes mennä terapiaan ilman että aiheuttaisin sillä samoja ongelmia muille?

Hivenen yritin googletella, miten lähellä ongelmapesäke oli mutten löytänyt vastausta helpolla. Ja sitten pysähdyin miettimään, hyödyttäisikö se tieto minua kuitenkaan. Sillä enhän minä asialle mitään mahda. Miten minä voisin kontrolloida vieraiden ihmisten tekoja? Miksi minä ahdistun siitä etten voi tietää onko joku talossa käyttäytynyt hölmösti? Menisinkö soittelemaan vieraiden ihmisten ovikelloja ja tekemään galluppia?

Ja mitä sitten? Mitä tuo kaikki minua auttaisi?

Kuten yksinkertaisempikin voi arvata, niin ei mitenkään. Minä en pysty kontrolloimaan muita ihmisiä. Kukaan ei täysin pysty kontrolloimaan toista ihmistä. Ei läheistä, saati vierasta. Yrittää voi, etenkin läheisten ihmisten kohdalla mutta silloinkin se on itsekkäistä syistä tehtyä ja tuskin ainakaan pidemmällä aikajaksolla tuo haluttua tulosta tai täyttä tyytyväisyyden tunnetta - kun omat asiat eivät olisi yhä edelleenkään kunnossa, löytyisi taatusti taas uusi asia, jolla/jossa kontrolloida toista.

Loputon suo, jossa minäkin tällä hetkellä seison mutten niin syvällä, kuin ennen.

On totta, että jonkun tyhmästä käytöksestä voi seurata minua itseäni ahdistavia asioita mutta kun minä en sille vain mitään voi. Voisin tietenkin tässä viimeisimmässä tapauksessa pelata omasta mielestäni varman päälle ja muuttaa mutta mihinkään kiveen ei ole kirjoitettu, ettenkö voisi uudessa kodissakin kohdata tätä samaa ahdistavaa asiaa.

Ainoa tässä tarinassa, jolle voin tehdä jotain, olen minä itse - tunteideni ja käytökseni puolesta.

Luin samoihin aikoihin 'Vastaisku ankeudelle' - blogin (tätä minä lämpimästi suosittelen itseensä tutustujia lukemaan) kirjoitusta kontrollista. Kontrollin menettäminen näiden minua ahdistavien asioiden kohdalla kertoo henkilökohtaisesta turvattomuudesta ja pelosta joutua hylätyksi/joutua hylkäämään itselle rakas ihminen. Minä en siis vielä luota siihen, että elämä kantaisi tällaisen ahdistavan asian kohdatessani. Kuitenkin pohjimmaisen turvallisuuden tunteen tuo juurikin se, että luottaa elämään ja päästää kontrollista irti eli ottaa riskin kohdata omat aidot pelkonsa ja antaa elämän kantaa.

Vastaus kysymykseen on siis ei. Minun on vain jatkettava sillä itseeni tutustumisen tiellä, jotta voisin luottaa elämän kantamiseen kun se tuo eteeni ahdistavan tilanteen. Lakata pelkäämästä elämää ja pakenemasta sitä, mikä minun sisimmässäni on vielä sirpaleina. Ja se on ihan hirveän pelottavaa. Siis se ajatus kontrollin menettämisestä ja sirpaleiden läpikäymisestä.

Mutta minulla ei ole vaihtoehtoja, sillä tiedän, että elämä tuo juuri ne asiat eteeni, jotka on tarkoituskin tuoda ja ainoa oikea tapa ottaa ne osaksi omaa kasvutarinaa, on ottaa elämää kädestä kiinni.

Ja luottaa vaikka päätä kuinka huimaisi ja jalat olisivat hyytelönä.

Viikon todistusaineisto

Ah, ihan pääsi unohtumaan todistusaineisto Korppikotkan ja hellan kohtaamisesta.

Eli sarjan 'Neurotic cooking' osa "Oho, ai olisiko siihen pitänyt lisätä tuotakin ainesosaa - noh paistuvat jo uunissa" - gluteiinittomat juustosämpylät (joista viimeisen söin tunti sitten. Ihan liian hyviä.):

Hullunkuriset perheet

Mietin eilen illalla iltarutiinien yhteydessä, ottiko OCD lisäkierroksia tosiaan niin pahasti päivän sämpyläleivonnasta vai miksi "anna ahdistuksen tulla, olla ja mennä pois" -ajatusmantra oli ollut koko päivän tehokäytössä. Ai niin, sununtaina olisi pyhäpäivä. Eikä mikä tahansa juhlapyhäpäivä vaan isäinpäivä. Aamulenkillä tänään näytti tulevan vastaan vain perheitä ja oma nulju olo sen kuin vaan kasvoi kasvamistaan.

En tiedä mikä juhlapyhä aka suomalainen perhepyhä tuntuu pahimmalta - joulu, juhannus, isäin- vai äitienpäivä. Yhtä samaa tunnetilaa kaikki. Minulla on kyllä tuohon nuljuun oloon syyni - syvä hiljaisuus. Joskus toivoisin, että meidänkin perheessä olisi mieluummin huudettu ja heitetty astioita seinille sen syvän hiljaisuuden sijaan. Suututtu ja sovittu. Itketty ja halattu.

Tiedän, että en ole tämän perhemallin ainoita kasvatteja enkä edes ainoa, jolla tämä syvä hiljaisuus -malli seuraa myös aikuisiälle. Itse seurasin sitä kiltisti omassa elämässäni kunnes sinne saapui OCD. Sen ahdistavuus pakotti minut kyseenalaistamaan toimiko malli enää minun kohdallani. Hylkäsin sen ihan mielelläni mutta on kuitenkin äärettömän ristiriitaista, vaikeaa ja ahdistavaa yrittää löytää toimiva yhteys minun avoimuuten pyrkivän ja muun perheeni syvän hiljaisuuden väliltä.

Ei se pahaa tarkoita vaikka minun onnitteluviestiini ei vastatakaan.

Sisäisestä pikkulapsestani tuollainen käytös tuntuu ihan pe*hanan pahalta. Ja epäreilulta. Eikä siinä tuntemuksessa ole mitään väärää. Sen sijaan nykyinen aikuinen minäni yrittää ymmärtää ja toisinaan ymmärtääkin että miksi se syvä hiljaisuus vallitsee. Kääntää ja pilkkoo ajatuksia. Vastaamatta jättäminen ei todennäköisesti tarkoita sitten niin yhtään mitään toisen osapuolen näkökulmasta. Tai jos tarkoittaa, on minun sitä mahdoton tulkita pelkän hiljaisuuden perusteella.

Paljon tarvitaan vielä työkaluja näistä juhlapyhäahdistuksista selviämiseen. Ja jonkinlaiseen yhteyteen lopun perheeni kanssa. Meistä on kasvanut oma pieni perheemme vähemmän vapaaehtoisesti Marakatin kanssa ja toisinaan huonon hetken tullessa tunnustan miettineeni, miten pelottava ajatus olisi jäädä tai jättää toinen tähän maailmaan ihan yksin kun samanlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta ei muun perheen kanssa kummallakaan ole, kuin meidän välillä on.

Sitten muistutan jälleen itselleni, että olen tässä asiassa väärässä. Molemmilla meillä on tätä nykyä omat hullunkuriset, aidosti rakastavat perheemme - vaikkei ne lain puitteissa tai muiden ihmisten silmissä sitä ole. Ne pitävät sisällään muita isosiskoja - ja veljiä, toisinaan rasittavia pikkuipanoita, kaikennäköisiä karvanaamoja tai järkeviä aikuisia. Mutta kummankin perheessä on yksi sama yhdistävä tekijä. Ne eivät jätä yksin.

Ja siksi tuon aiemman ajatuksen kohdalla rintalastan päällä ei ole enää samanlaista painoa kuin ennen.

Tänään päädyin spontaanisti lähtemään katsomaan Marakatin työpaikkaa ja sain kulkea paikassa rinta rottingilla ylpeänä siitä työstä, mitä Marakatti tekee. Kotimatkalla aluksi mietin, kuinka siellä työpaikalla olisi pitänyt vierailla vanhempien ja kuinka heidän olisi pitänyt tuntea ylpeyttä lapsensa tekemisestä - ei pelkästään isosiskon. Hylkäsin kuitenkin tuon pyhäpäiväahdistusvirren ja käänsin ajatukset miettimään kuinka meillä kuitenkin olisi toisemme, kaikilla ei ole sisaruksia. Meillä on molemmilla pitkäaikaisia ystäviä, kaikilla ei ole. Meillä on halua selviytyä, kaikilla ei ole. Meillä ei ole syvää hiljaisuutta, joillakin on.

Ja siitä jos jostain, olen valtavan ylpeä. We break a code.

Nurkkajussi

En tiedä ovatko ajatukseni yhtään jäsennellympiä kuin viimekään viikolla mutta ehkä laastari pitää repäistä irti myös tämän blogin kohdalla. Mahdollisesti kirjoittaminen jälleen auttaa tuon pingisjoukkueen valmentamisessa tai auttaa ainakin pääsemään selville kuka tällä hetkellä on vahvin pelaaja. Tai ehkä vain saan tällä lisää kovalevytilaa päähäni.

Minulla ei ole ollut mitään erityistä syytä olla kirjoittamatta. Selityksiä on löytynyt niin ajanpuutteesta kuin väsymyksestäkin aina Marakatin vierailuun - siitäkin huolimatta, että olen saattanut viettää koko pitkän illan tai pari surffaten Facebookin ja keltaisen lehdistön sivujen välillä. Kaikki merkit ovat olleet taas ilmassa mutta olen itse kieltäytynyt niitä näkemästä.

Mukavuusalue.

Minä myönsin päätohtorilleni, että minua ärsyttää poistua täältä enkä nyt tosiaankaan haluaisi tehdä sitä enkä varmaan tekisikään, ellen kävisi viikottain aiheesta juttelemassa. Pakko-oireista on karsiutunut niiden ympärille rakennettuja rituaaleja pois ihan kiitettävästi ja vaikken ole yhtään aamua tai iltaa pystynyt olemaan kokonaan tarkistamatta, on se itsessään ollut äärimmäisen minimalistista. Tähän olisi niin äärimmäisen hyvä jäädä.

Paitsi ettei ole.

Minun oli helppo havainnoida itseäni ja omaa käytöstäni suhteessa muihin Marakatin ollessa käymässä. Vaikka tietyllä tapaa henkistä vastuuttamista teinkin (eli luotin omissa ajatuksissani esim. siihen, että kyllä Marakatti sanoisi, jos hana olisi illalla jäänyt päälle) niin silti osa hänen tekemisistään sai ahdistuskäyrän nousemaan. En sano mitä ne olivat, koska näemme taas pian enkä halua hänen alkavan rajoittamaan omaa liikkumistaan tai tekemistään täällä kotonani. Näiden ajatusten palauttaminen kuitenkin tietoisuuteeni viime maanantaina auttoi ymmärtämään, että tästäkin kuplasta on tultava pois.

Siksi nostin ensimmäiseksi käsisaippuan lavuaarin reunalle.

Niin hullua (tämän sanan kirjoittaminen omassa blogissani naurattaa joka kerta) kuin se onkin, olen esimerkiksi tyhjentänyt vessan lavuaarin ympäristön kokonaan - kiitos OCD:n. Siitä on vain tullut niin normaalia, etten ole tajunnutkaan vessan sisustukseni liittyvän mitenkään pakko-oireisiini. Sama pätee keittiön tiskialtaaseen. Tai miten jopa kuljen tuossa keittiö-eteinen -yhdistelmässäni. Jotain viestiä niiden epänormaaliudesta olen alitajunnaltani saanut mutta sulkenut väistämättä pois.

Tämähän riittää.

Paitsi ettei riitä. Eli nyt seuraa taas uusi altistusvaihe. Sen ymmärtämisen seurauksena (tai sitten muista syistä, mieleni liikkeet eivät ole kronologisimmasta päästä) olen nähnyt valtavasti unia, jotka liittyy jotenkin pelkoon hylkäämisestä, ulkopuolelle jäämisestä tai äitini kohtaamisesta. Pakko-oireet ovat pysyneet stabiilina mutta keholliset ahdistustilat (eli luomien yms. tarkastelut) ovat lisääntyneet. En ole jäänyt pahasti jumiin niihinkään mutta määrällisesti niitä on enemmän, mikä on kovin epämukavaa.

Ja samalla niin hyvä asia - merkki siitä, että olen jo toinen jalka ulkona kuplasta.

Nyt pitäisi vain sietää. Olen äärimmäisen nopea poimimaan korvaavia pelkoja (kuten esimerkiksi ötökkä - tai syöpä -uutisointi) mutta joka kerta tällaiseen takertuessani kerron itselleni, ettei se ole "se todellinen" pelkoni ja yrittänyt etsiä tunnetilaa sieltä takaa - törmäten juuri noihin tuntemuksiin, mitä unissanikin olen kokenut. Sen sijaan, että olisin yrittänyt työntää tuota tunnetilaa pois jollain kivalla ajatuksella, olen yrittänyt viedä tuota tunnetta läpi jollain mielikuvalla. Ja onnistuneilla kerroilla päätynyt siihen että olen a) asian äärellä jota minä en voi hallita mutta b) en voi tietää tulenko koskaan kokemaan sitä, joten c) turha ennakoida muutoin kuin opettelemalla tuntemaan itseni sillä d) se vahvuus vie minut varmasti läpi niiden harmaiden kivien, joiden läpi minun on tarkoituskin päästä.

No niin. Nyt se on irti. Toivottavasti tätä ei tule teipattua toista kertaa yhtä pitkäksi ajaksi kiinni.

Nostetaan käsisaippua pöydälle

Ajattelin tulla vain sanomaan, että henki pihisee eikä syvä alamäki ole pienestä bloggaustauosta huolimatta alkanut. Pää on vain pitkään tuntunut siltä, että siellä olisi Kiinan pingisjoukkueen olympiakarsinnat meneillään ja jokainen voi kuvitella millaista se on sitten ollut. Tänään vierailin tunnustusten luolassa (eli päätohtorilla) ja sain vähän hiottua omaa pelitaktiikkaa niin OCD:n kuin muutaman muunkin jutun suhteen.

Vielä sellainen ping-pong -kumina käy kuitenkin päässäni, että jäsentelen ajatuksia hetken vielä itsekseni ja palaan sitten tänne, kun tiedän onko maapallo litteä vai pyöreä - ihan selvää se ei meinaan ole viime aikoina ollut..

Tahdissa epätahdissa

Pitkään mietin edellisen kirjoituksen julkaisemista mutta tänään olen tyytyväinen että sen tein. Niin paatoksellisen itsesäälin täyteiseltä kuin se kuulostaakin, minun täytyy tuntea myös nuo hiukan epämieluisammat tunteet. Korjaan, minulla on oikeus tuntea ne.

Se, että minä tunnen jostain asiasta kateutta, ei tee kaverini/ystäväni saavutuksia liian helpoiksi tai kerro siitä, ettei niiden eteen olisi tehty työtä. Se tunne ei myöskään tarkoita sitä, että minun elämäni olisi verrannollisesti kaverini elämää huonompaa, koska ne ovat kaksi eri elämää.

Vuosikymmeniä olen padonnut kateuden kaltaiset (ja vähän muutkin) tunteet sisälleni. Nyt niiden aito tunteminen on itse siinä hetkessä valtavan pelottavaa mutta näin jälkeenpäin rauhoittavaa - eipähän ole jäänyt mitään uusia ongelmavyyhtejä kehoon muhimaan kun antaa itkun ja pahan mielen tulla. Olen myös pitkään pelännyt noita "itsesäälissä rypemisiä", koska pelkään etten jaksa nousta sieltä ylös ja siksi olen ne mieluummin jättänyt väliin niin pitkäksi aikaa kuin vaan voi. Nyt yritän antaa itselleni luvan myös rypeä, koska minun on näytettävä itselleni myös se, että minulla on voimaa ja elämänhalua tuoda itseni sieltä taas normaaliin elämään.

Jos minä olen alkanut hyväksymään sen, että elämän polkuni on normaalia oikukkaampi niin miksi sitä suotta muuttamaan saadakseen muiden hyväksyntää jossain internetin tekomaailmassa? Enemmän minulle merkitsee se, millä tavoin minä katson itseäni aamulla peilistä ja illalla painaessani silmäni kiinni. Minä tiedän sen ilman sanojakin, miten paljon läheiseni arvostaa taisteluani pois tästä sairaudesta ja kannustavat tekemään haluamiani muutoksia elämässäni. Minä en saa kenenkään muun hyväksynnästä sellaista euforista oloa kuin niistä hetkistä, kun minä itse olen hyväksynyt itseni ja tehnyt tai jättänyt tekemättä jotain sen vuoksi.

Nyt hyvää ravintoa, unta ja sopivaa liikuntaa niin pyörähtää arkikin kivuttomammin käyntiin sekä keho ja mieli on valmiimpia vastaanottamaan uusia tunteita sekä tapahtumia. Sisäinen rumpali oli jo eilen vähän enemmän rytmissä mutta tänään sen soittaminen on taas ollut vähän mitä sattuu - tosin kenenpä meistä ei joskus olisi. Täytyy yrittää rauhoittaa sitä ja vilauttaa sille taas tuota purnukkaa lääkekaapissa..

Hetkinen

Tänään aamulla ensimmäiseksi Facebook kertoi minulle erään kaverini tekevän ihan valtavia muutoksia elämässään. Asia, josta toivoisin olevani toisen puolesta onnellinen mutta oikeasti olen kateellinen. Ja katkera elämälle, että minä olen tässä paikassa 1,5 vuotta eteenpäin loukussa tämän h*lvetin OCD:n vuoksi. Vihainen itselleni, että olen antanut mennä elämäni tällaiseksi. Koen suurta henkilökohtaista vääryyttä, että toisille elämä näyttää aukovan ovia vaivattomasti tai tuovan sen oikean polun eteen vaikkei edes pyytäisi. Minä saan hakata niitä ovia vuosia lekalla, ennen kuin edes yksi väärä värähtää. Tai olla vuosia sillä väärällä polulla - kaatua, repiä polvet auki, pelätä, juosta karkuun, hypätä sokkona ja olla yhä tietämättä mihin mennä.

Minä en hallitse mitään kieliä ja takanani on yksi höpöhöpö koulutus sekä pino työvuosia, joilla en tunnu edes kotimaassa tekevän mitään. Minä en tiedä niin yhtään mitä teen elämässäni, sillä se tuntuu olevan yksi ankea harmaa mössö. Elämänilo tuntuu olevan kuin palkeenkielet - kun niihin saa joskus hetkeksi ilmaa, tulee välittömästi jokin/joku, joka polkaisee ne tyhjäksi ja potkaisee nurkkaan kauas ilmavirrasta. Toiset nauttii kuulemma monimutkaisesta päästänsä mutta minä tällä hetkellä en.

Kaverini elämän uudelle suunnalle peukutti yli sata ihmistä - minun suurin tekoni on päivittäin olla tarkistamatta jotain. Asia, jota ei pidetä minkäänlaisena saavutuksena eikä se ole minkään arvoista kenellekään. Kuin ehkä itselleni. Tai päätohtorilleni. Miten surulliselta se kuulostaakaan? Säälittävää. Tekisi mieli vain huutaa ja heitellä tavaroita seinille. Tuon mahdollisuuden puuttuessa sen sijaan vaihteeksi itken.

Mitä siis mietin eniten tänään?

Vihaan elämääni ja millaiseksi olen sen tehnyt. 

Mitä niin pahaa minä olen elämässäni tehnyt, että ansaitsin tämän?

Pitäkää namastenne!

Tänään heräsin kukonlaulun aikaan, koska olin vetänyt illalla hurjan määrän hiilihydraatteja nassuun ja omatunto kolkutti. Sen lisäksi olen tulevalla viikolla saamassa vieraita ja asunnosta löytyi kaksi aivan valtavaa pyykkivuorta, joiden katseleminen edellisenä iltana oli alkanut tympimään. Niistä neljästä peruselementistä (ruoka, kodinhoito, lepo ja mieli), joilla tiedän olevan vaikutusta pakko-oireisiini, rutiineissa mukana jo kaksi ja puoli (puolikas siis mieleen liittyvistä jutuista). Ruoka hiissautuu jotenkin jälkijunassa ja päätinkin, että ensi viikosta alkaen kiinnitän taas siihenkin huomiota enemmän.

Siis jos vain kaikki tähdet paistaa oikeassa kulmassa.

Tällä tarkoitan sitä, ettei keho ja mieli toimi pakotetusti synkassa, josta sain tänään hyvän opetuksen. Lähdin iltapäivästä kohden joogasalia ja Yin-joogaa, jonka sanotaan olevan yksi rentouttavimmista joogamuodoista. Minulla on ollut pitkä tauko joogasta tuon lonkkani vuoksi ja innoissani odotin taas sitä ihanan raukeaa sekä rentoa olotilaa joogan loputtua.

Ensimmäinen 45 minuuttia meni hyvin ja pari tunnelukkoakin taas avautui. Mutta sitten huomasin, ettei rytmihäiriöni tuosta joogasta huolimatta rauhoittuneet vaan sydän pompahteli tietyn väliajoin rinnassa (nämä on siis tutkittu olevan hyvänlaatuisia ja stressiperäisiä - ei pelkoa etteikö neurootikko olisi tästä huolehtinut). Yritin hengitellä syvään ja rentoutua mutta silti - se samperin rytmihäiriö tuli aina vain uudelleen. Kokeilin ohjata ajatuksiani taas mieleni syövereihin ja itse asanaan mutta ei, siellä se muljahdus taas tuntui. Aikani yritin mutta lopulta en pystynyt enää keskittymään mihinkään muuhun kuin siihen, mitä sydämeni teki ja toivoin tunnin vain loppuvan.

Tunnista kokonaisuudessaan jäi valtavan ärsyttävä olo ja lähetinkin ystävälleni (kiitos isosisko) viestin, jossa kysyin mistä ärsytystila saattoi noinkin rauhallisen joogan jälkeen johtua. Hän esitti pari vastakysymystä ja sitten se jotenkin valkeni. Olin salille mennessäni päättänyt rentoutua. Ja kun huomasin rytmihäiriöt (jotka eivät kerro rentoutuneesta tilasta), minua alkoi ärsyttämään. Yritin kaikin voimin saada itseni rentoutumaan mutta keho laittoi yhtä paljon vastaan, mitä käytin voimiani sen rentouttamiseen. En pystynytkään rentouttamaan kehoani niin kuin olisin halunnut - en kyennyt kontrolloimaan noita rytmihäiriöitä.

Eli - pakolla ei synny tulosta, kun kyseessä on mielen ja kehon yhteistyö. Maanittelemalla, houkuttelemalla ja antamalla kaikille kehon ja mielen reaktioille tilaa, olisi rentoutuminen ollut tänään todennäköisesti mahdollista. Mutta tein kaksi virhettä. Yritin kontrolloida sellaista asiaa, jota ei voi kontrolloida (rytmihäiriöt). Ja annoin itseni jäädä ärsyyntyneeseen tilaan, joka tuosta syntyi - sen sijaan, että olisin antanut tuon tuntemuksen vain olla ja hävitä.

Ehkä tarvitsen ensialkuun nyt vähän nopeatempoisempaa joogaa, jossa olen ennenkin onnistunut rentoutumaan ja laukaisemaan erinäisiä jännitystiloja. Minulle ei saa siis tällä hetkellä jäädä liikaa aikaa ajatella joogassa vaikka se vähän nurinkurista onkin. Mutta kun ideana on saada kehon jännitystä laukeamaan eikä päinvastoin, niin tämäkin valinta lienee sallittua. Kun löydän taas mielen ja kehon yhteistyön tällä saralla uudestaan ja alan kaipaamaan meditatiivisempaa menoa, niin palaan Yin-joogaan.

Kaikille teille, joilla on oman kehontuntemuksenne kanssa ollut ongelmia, suosittelen kokeilemaan joogaa jossain muodossa. Olen vaihtelevissa määrin pitänyt itseäni fyysisesti liian isona/pienenä/leveänä/kömpelönä enkä osaa suhteuttaa enää oikeassa mittakaavassa itseäni muihin. Joogaa on tuonut minut lähemmäksi kehoani ja auttanut hahmottamaan sitä kokonaisvaltaisesti - paikantamaan sieltä asioita, joita koskaan en ennen ole huomannut ja löytämään sen ääriviivat. Oikeastaan vasta joogassa olen ymmärtänyt, että minulla on vain tämä yksi keho ja minun tulee kohdella sitä hyvin ja elää sen kanssa sopusoinnussa sen erityispiirteistä (kuten rytmihäiriöistä) huolimatta - toista kehoa en tilalle saa.

Olen löytänyt joogasta keskittymistä ja rentoutta - teille, jotka kärsitte kehon erilaisista jännitystiloista niin lämpimästi (siis kirjaimellisesti) suositan hotjoogaa. Ennen sitä en saanut mitään irti joogasta, koska joka soluni oli äärimmilleen pingottunut jännityksestä ja tunsin aurinkotervehdyksiä tehdessäni itseni naurettavaksi. Lämpö tavallaan huijasi kehoani ja pääsin rentoutuneeseen tilaan nopeammin kuin koskaan ja siellä menin yhtäkkiä jäykkänä kobrana muiden perässä tuntematta häpeää kehostani tai liikkeistäni.

Se mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Mutta ei suotta kannata pelätä etsiä keinoja kehon ja mielen tasapainoisen suhteen etsimiseen - minä tuskin itse enää koskaan menen naurujoogaan tai viritä kehoani vielä aggressiivisempaan tilaan työpäivän jälkeen menemällä potkunyrkkeilemään. Mutta tänä iltana aion maata x-asennossa olohuoneen lattialla pimeässä kuunnellen musiikkia koska olen eräänkin kerran siihen nukahtanut eli rentoutunut. Se ei ole minkään oppikirjan mukaista mutta mitä sitten, jos kehoni siitä pitää?



ps. Eilisen blogipäivityksen jälkeen hetkeksi mieleeni hiipi huono omatunto, koska koin viimeisimmän päivityksen olevan liian yltiöpositiivinen - minullahan on OCD ja minulla pitäisi mennä huonosti. Eikä tämä joogahöpinöintipäivitys sisältänyt kuin ehkä yhden maininnan pakko-oireista.

Ehkä nämä em. aihepiirit saattavat olla joidenkin pahenevien pakko-oireiden kanssa akuutisti painiskelevien mielestä turhia ja teille suosittelenkin palaamaan kirjoituksiini vuoden takaa - sieltä löytyy satoja 'OCD'-sanoja. Blogini elää käsi kädessä elämäni kanssa ja siihen kuuluu pakko-oireiden lisäksi monta muuta juttua - itselle OCD:sta paranemisen tarkoituksena kun ei ole poistaa pelkästään oireita vaan muuttaa elämää kokonaisvaltaisesti ja kehittyä ihmisenä. Ja siihen kuuluu milloin joogahöpinät ja mindfulnessit, toisina päivinä tunnekuohut ja kolmantena vesihanat. En aio kärsiä huonoa omaatuntoa siitä, että syy omille oireilleni oli niin helposti löydettävissä tai että koen välillä onnistumisia - aion siis toimia täysin päinvastoin kuin OCD yritti eilen minun puolestani päättää.

Minun ei tule edes yrittää näyttää kaikkia kasvoja OCD:sta, koska minä en voi näyttää teille siitä kuin yhdet - omani.

Syysterveisin,

Korppikotka

Kaikkea muuta kuin tavallinen mutta niin rakas, ikioma elämä

Olo on tuon parin kolmen viikon myrskyisän ja repivän ajanjakson jälkeen kuin uudestisyntynyt. Tai no, ehkä puolittain uudestisyntynyt. Ihan kaikki sentään ei itsessä uusiksi mennyt vaikka muutamia asioita katsonkin tänä päivänä hiukan erilaisten rillien läpi kuin ennen.

On jotenkin aina yhtä hienoa ymmärtää, että näin aikuisenakin pystyy kasvamaan - siis vaikka sitä näkyvää fyysistä pituuskasvua ei enää tapahdukaan kuin ehkä leveyssuunnassa. En voi lakata ihmettelemästä, kuinka olen muuttunut sisäisesti enkä ole tunnistaa enää entistä itseäni vaikka alan kyllä ymmärtämään miksi elämä on kulkenut juuri tällä tavalla kohdallani. Siellä niitä peikkoja yhä edelleen sisimmässäni asustaa mutta jo muutaman äänekkäimmän kanssa ystävystyttyäni olen huomannut, millaisen muurin takana minä itse olen useita vuosia istuskellut. 

Tänä aamuna katselin aamukävelylläni taivasta ja huomasin taas herkistyväni, kun näin pilvimassan välistä pienen aurinkoisen railon. Ehkä se osui jonkin sopivan ajatusvirran kanssa yhteen mutta tuon railon näkeminen tuntui joltain merkiltä ja siltä, että alan saavuttamaan jälleen sitä sisimmäistä itseäni, joka on tiiviten yhteydessä tähän maailmaan ja luontoon. Sitä osaa itsessäni, joka on eniten minua ja ohjaa elämässä eteenpäin.

Tästä harmaasta massasta on olemassa reitti ulos, jos vain haluan nähdä sen ja uskallan mennä läpi.

Vastaavat ajatukset siitä, että näen ympärilläni symboleja (kuten vesilammikoissa sydämiä) pelottivat minua ennen valtavasti - kuulostin omasta mielestäni jos en lopullisesti seonneelta niin ainakin sellaiselta viherhippiäiseltä, joiden rentous ja 'minä-rakastan-maailmassa-ihan-kaikkea'-asenne ärsytti. En silloin osannut ajatella, että se on sellaista osa-aluetta, jossa oma sisimpäni vain viestittää minulle itselleni asioita eikä tuo prosessi ole mitenkään ulkopuolelle nähtävissä. Hetkiä, jolloin jokin tunne/ajatus yhdistyy siihen mitä näkee ympärillään. Näin jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että olin rajannut viestinnän sisimpäni kanssa vain tunteisiin nimeltä 'pelko' ja 'ahdistus' ja ympäristön symboleina olivat mm. vesihanat, hellanlevyt, kotiavaimet. Kun em. mainituiden tunteiden tilalle tuli jotain itselle ei-sallittua, vaikkapa 'onnellinen' tai 'tyytyväinen' ja näin sydämen rikkoutuneessa asfaltissa, pidin itseäni pimahtaneena.

Nyt olen niin tyytyväinen, että tuo puoli minussa ei luovuttanut ja tunnen kuplivaa iloa nähdessäni kahden variksen leikkivän kadulla.

Toki pelko tämän kaiken saavutetun onnellisuuden menettämisestä esimerkiksi sanan 'kuolema' myötä vyöryy ajatuksien joukossa aina säännöllisin väliajoin läpi. Mutta silti se on vain ajatus. Yksi tuhansista. Ne tulevat ja menevät eikä minulla ole mitää tarvetta ottaa vain niitä negatiivisia ja pelottavia asioita käsittelyyn. Itseasiassa, minun ei tarvitse ottaa niistä ajatuksista yhtäkään päänI sisällä aukirevittäväksi. Kyllähän tätäkin kirjoittaessa ajatukseni sanovat, että ethän voi lakata ajattelemasta. Että ihan hyvin voit kuolla siihen läppärisi kanssa sohvalle. Ja onhan se totta mutta..on eri asia antaa ajatusten virrata läpi kuin jäädä niiden muodostamaan aitaukseen ja antaa sen hallita elämäänsä.

Se on totta - minä voinkin kuolla nyt, huomenna, viikon päästä tai 20 vuoden päästä mutta tuleeko minun antaa hallita sen tätä hetkeä tai valintoja joita teen? Ei.

Jotenkin olen näiden viikkojen aikana päässyt mindfulnessiin ja ajatusvirtaan ihan uudella tavalla käsiksi juteltuani siitä tai siihen liittyvistä asioista muutamien ihmisten kanssa - kiitos vain Aurinkoiseni, kirjaa en ole vieläkään lainannut mutta keskustelumme avulla taisin löytää taas joksikin aikaa uuden lähestymistavan asiaan. Mindfulness -harjoitteita en ole ottanut vielä samassa muodossa takaisin kuin niitä aiemmin kokeilin mutta ehkä sillekin tulee taas aikansa. Olen yrittänyt harjoittaa samaa asiaa niin lenkillä, töissä kuin kotonakin. Huomannut, miten keho jännittyy ahdistavan ajatuksen tullessa mutta miten oman kehon rentouttamisella on vaikutus ajatuksen läpivirtausaikaan.

Minä olen aloittanut pikkuhiljaa tekemään valintoja itsekkäästä näkökulmasta. Jättänyt bileiltoja väliin, koska kehoni on viestinyt sen olevan lopussa ja huomannut, ettei sen seuraavan päivän Facebook-päivitykset tee minua enää samalla tavalla kateelliseksi tai saa tuntemaan, että olen jäänyt jostain paitsi. Olen ehkä pikku hiljaa irtaantumassa siitä ajattelutavasta, että minun pitäisi olla kaikkialla ja tietää kaikki, jotta osaisin varautua kaikkeen oikein. En kykene edes sanoin kuvailemaan, miten hienoa on tajuta elävänsä omaa, muista riippumatonta elämää.

Se on jokin sellainen tunne, joka saa kyyneleet silmiin ja jokaisen solun hihkumaan riemusta.

Paluu juurille

Ihan kuin tornado olisi tyyntymään päin ja enää vain kevyt puhuri käy. Minulla ei vielä ole itselläni tarkkaa käsitystä mitä oikein tapahtui ja miksi reagoin niin voimakkaasti kuin reagoin mutta pääasia, että valoa tunnelin päässä taas näkyy. Lohdullisinta tässä on ollut se, että se mitä ennen peittosin sisääni, näyttää tulevan jo 90% tunteena ulos. Loput yhä on OCD:n ja syömishäröilyni hyödynnettävissä mutta se on paljon vähemmän kuin ennen.

Enpä muista, että päätohtorinkaan luona koskaan olisi ollut näin myrskyisää kertaa. Ei ehkä ulospäin mutta oma sisäinen tunneskaala vaihteli surusta sääliin ja ärtymyksestä katkeruuteen. Ja sinne osa niistä ajatuksista toivottavasti myös jäi, niiden viimeisten puhurien poispyyhittäväksi.

Lupasin itselleni sekä päätohtorilleni, että alan huomisesta alkaen ottamaan taas vähitellen niitä perusasioita haltuun - kuten riittävän unen, oikean ruoan ja kodin siivoamisen. Niistä peruselementeistä on hyvä lähteä rakentamaan taas uutta, sillä muutoksia on väistämättä edessä ja hyvää perusenergiavarastoa tarvitaan. Nuo muutokset voivat olla valmiita ajatuksia tai tällaisia viikon kestäviä odottamattomia linkouksia - elämä ja ihminen itse näemmä yllättää aina silloin, kun sitä mieli vähiten osaa odottaa.

Eli vähemmän Monkkia, enemmän Homeria. Vähemmän Katri Helenaa, enemmän Princeä.

Terkkuja!

Haista nyt vaan suuresti pas..tilli OCD! Eikö tänä päivänä saa edes yhtä päivää rypeä itsesäälissä, synkkyydessä ja kurjuudessa ilman että sinä siitä vaan voimaantuisit? Turpa kiinni, olet ärsyttävä ja minä vihaan sinua.

t. Aikuismaisesti elämään ja ongelmiinsa suhtautuva Korppikotka

Pysähtyminen

Viime viikon alussa tulin tavallaan erään tien päähän yhden asian kanssa elämässäni. Tai lähinnä totesin sen ääneen, ettei näin voi jatkua enää vaan asialle tulisi nyt vihdoinkin tehdä jotain. Sanoinkin päätohtorilleni, että ihan jännittää miten pakko-oireet tulevat käyttäytymään tuon päätöksen jälkeen kun takana on melko erinomainen viikko - tunnetusti kun niillä on tapana ollut ottaa käyrä ylöspäin päättäessäni paljon pienempiäkin asioita.

Pakko-oireet ovat pysyneet yhtä hyvällä tasolla, mikä on ollut sangen ilahduttavaa. Mutta sen sijaan välittömästi seuraavana päivänä muuttui 'pala kurkussa' olotila lähes vakioksi. Ja sitä se on ollut koko viikko - vuoroin olen itkenyt, skarpannut, itkenyt ja syönyt. Katsellut yhden illan tapetteja. Öisin olen välillä huutanut välinpitämättömälle äidilleni tai yrittänyt pakokauhun vallassa juosta karkuun ahdistustani. Vanha syömishäröilyni nosti siis myös päätänsä mutta ei ole ollut läheskään yhtä hallitseva kuin tuo jollain tapaa surullinen ja väsynyt olo.

Tuntuu, että seison nyt tienristeyksessä, josta lähtee sata eri tienhaaraa eikä minulla ole mitään aavistusta, mikä minun pitäisi niistä valita. Olen ymmärtänyt olevani suhteellisen lopussa monenkin asian suhteen enkä vähiten pakko-oireideni. Mutta silti tämän olotilan voimakkuus ja ilmenemistapa yllättää sillä yleensä näin syksyisin olen puhkunut intoa kokeilla uusia juttuja.

Tänä aamuna istuin pitkään merenrannassa miettimässä sitä, mitä minulle on tapahtunut tai on tapahtumassa. Paloinko nyt oikeasti loppuun? Masentaako? Olenko kaikesta kiireestä vain väsynyt ja tarvitsen sekä unta että hyvää ravintoa?

En minä osaa antaa itselleni oikeaa vastausta sillä olen muuttunut vuoden varrella niin paljon, etten vielä osaa tunnistaa tätä tilaa. Yhden asian kuitenkin tajusin. Ensimmäistä kertaa elämässäni minä sen sijaan, että olisin päämäärättömästi loikannut vain seuraavaan ohimenevään laivaan, olen pysähtynyt miettimään elämääni ja sen seuraavaa vaihetta. Ja se tarkoittaa, ettei minun pakenemiselle ja unohtamiselle rakennettu sisäinen järjestelmäni pysty käsittelemään sitä vaan se hajoaa. Ehkä se on murtunut pikkuhiljaa muutenkin mutta viimeisin päätökseni oli kaiketi niin iso, ettei se enää kestä.

On yhtälailla kiehtovaa mutta niin valtavan pelottavaa huomata, että oman lintuhäkin ovi on auki.

Nälkä

Olen nähnyt unia keinumisesta. Yhtenä yönä matkustin kiskoja pitkin väärään suuntaan ja olin avoauton kyydissä aurinkoisella valtatiellä. Seisonut tyhjennetyn talon aulassa.

Häilyn parin ison päätöksen kanssa. Toisen asian olen itseasiassa päättänyt ja asettanut takarajan. Toinen liittyy näihin oireisiin, joiden esiintymiskäyrä ja ahdistustaso ovat (onneksi) pitkästä aikaa laskusuuntainen. Ns. tavallinen elämä houkuttaisi.

Tänä aamuna lenkin jälkeen huomasin pienen punaisen paukaman polvitaipeeni lähellä. Vanha ajatuskela ja google pyörähti käyntiin - mitä jos minulla on täällä asunnossa jotain vaarallisia tai ällöttäviä ötököitä? Pari sivua aukaisin, kunnes päätin että ei. Katkaisen ja jätän tämän tähän. Kukaan ei syynää (todennäköisesti lenkillä polvitaipeeni kanssa ystävystyneen kirpun tahi hyttysen) puremaa yhtä antaumuksella kuin minä. Miksi minä käytän siihen tätä kaunista ja kallisarvoista päivää, johon olen saanut taas herätä?

Miksi minä pakenen kun ei ole mitään paettavaa?

Realismi. Normaalius. Halu nähdä ja kokea enemmän. Ne kaikki kasvattavat nälkäänsä minussa. Olen ollut pitkästä aikaa jotenkin vapautuneempi ja onnellisempi. Antanut itseni vapaasti herkistyä kauniista syysaamusta tai vanhan työkaverin näennäisen tavallisesta viestistä yhden työasian selvittelyn päätteeksi "Kiitos. Olemme yhä edelleen käytettävissänne".

Puuttuva palanen.

Jotenkin tuntuu siltä, että seison niemennokassa valmiina hyppäämään ja ystävät sekä läheiset ovat nyt muodostaneet sellaisen tiiviin kehän ympärilleni - valmiina ottamaan kopin, jos hyppy ei onnistukaan. He ovat siellä, vaikka hyppy onnistuisikin.

Yhä edelleen.

Pesukonelapsi

On ihan hölmöä yrittää varautua maailmassa kaikkeen ennalta, kun loppujen lopuksi vain pieni osa täällä tapahtuvista asioista on sellaisia, joille oikeasti voi tehdä jotakin. Olin miten valpas tahansa ja vaikka käyttäisin lopun elämääni siihen, että tuijottelisin vesihanoja, en voi varmasti estää sitä etteikö minulle tai jollekin lähipiirissäni voisi tapahtua jotain odottamatonta. Etenkään minä en voi niillä vesihanojen tuijotteluilla noita asioita estää.

Minua on turhauttanut se, miten paljon tuhlaan elämästäni yhä tähän OCD puoleen. Miksi en voisi olla niin rohkea ja mennä vain niitä tunteita sekä pelottavia tilanteita päin? Ihan kuin istuisin edelleenkin talon nurkan takana, kun muu maailma elää ja tapahtuu sen toisella puolella.

Viime viikkoina elämä tullut sieltä nurkan takaa hakemaan minua ja ravistellut kauluksista oikein kunnolla. Minä en hallitse tätä maailmaa taikka elämää. Se ei tarkoita, että elämä pitäisi heittää yhdeksi pitkäksi teinipissisjatkumoksi, jossa ei vastuuta oteta itsestä saati muista. Se tarkoittaa, että minulla on oikeassa elämässä vain rajallinen mahdollisuus päättää itse siitä, mihin elämä ohjautuu.

Joten miksi jäädä nurkan taakse?

OCD venyttää nuo rajat ja mahdollisuuksien määrät ihan uusiin atmosfääreihin. Koska, mitäpä jos? Ja näinä viikkoina olen kaiken tunne- ja oirekaaoksen aikana koko ajan enemmän ajatellut sitä, miten naurettavilta nuo OCD:n säännöstöt tästä nykyhetken perspektiivistä katsottuna näyttää. Sillä, mihin olen viime vuosina käyttänyt paljon aikaa ja mielenrauhattomuuttani, ei ole ollut mitään väliä/apua kun elämässä on oikeasti tapahtunut jotain, joka vie jalat ikävällä tavalla alta. Minä en ole kaikella sillä tarkistamisella pystynyt varautumaan tähän.

Ei kukaan voi.

Ja siksi se laittaa miettimään, että miksi. Mihin minä tarvitsen tätä kaikkea tarkistelua? Pelkäänkö minä, että rentoutumisen ja perspektiivin muuttamisen jälkeen minusta tulisi sekunnissa huolimaton resuroosa, joka istuu kohta sillan alla kodittomana ja ilman ystäviä?

Mitä sitten?

Keskustellessani päätohtorini kanssa elämästäni tuli mieleen oiva vertauskuva siitä, minkälaista elämää olen elänyt nyt rapiat 30 vuotta. Minä olen pesukonelapsi. Linkousta, peruspesua ja huuhteluveden vaihtoa. Uudestaan ja uudestaan. Pieniä hiljaisia hetkiä, kunnes linkous on alkanut taas ja minä olen kauhusta kankeana paiskautunut rummun toiselta puolelta toiselle, saaden haavoja ja ruhjeita, jotka eivät ole ehtineet parantumaan ennen seuraavaa pesukertaa.

Sen sijaan, että istuisin noina hiljaisina hetkinä kauhun vallassa vain odottamassa linkouksen käynnistymistä, minä jatkossa voisin rentoutua ja katsoa miltä maailma näyttää edellisen pesukierroksen jälkeen - kun pesukone alkaa jylläämään taas, muistaisin olla jännittämättä kehoa ja pitää silmät auki niin huomaisin, ettei se linkous ikuisesti kestä saati saa ihoani vereslihalle joka kerran jälkeen. Ehkäpä keho rentona osa linkouksista saa vain saman kutkuttavan tunteen vatsan pohjaan kuin vuoristorata tai puhdistaa sen pinttyneen likatahran, jota en itse ole saanut tennaristani poistettua. Ja lopulta, vaikka saippuavesi huuhtoutuu lopulta pois, minä en huuhtoudu sen mukana. Vaan jään.

Pesukonelapsi. Pidän sinusta.

Räytymispäivä

Kulunut viikko on ollut kuin kesän ensimmäiset askeleet ilman kenkiä soratiellä. Pelot hyppelehtivät sinne tänne ja niiden mukana pakko-oireetkin. Välillä tuntuu, että jalkapohja jo tottuu soraan mutta sitten löytyy taas uusi entistä terävämpi kivi.

Elämä tuo tullessaan asioita, joita ei vielä tässä iässä haluaisi kuulla ja joille ei itse voi mitään vaikka kuinka haluaisi. Omalle kohdalle ei osunut mutta riittävän lähelle omaan tukiverkostoon. Olen koko viikon nähnyt painajaisia, jossa pommikoneet pommittavat "jonnekin lähelle" ja yritän niitä päästä karkuun Marakatin kanssa. Olotilaa ei ole helpottanut, että muutamilla oman elämän osa-alueilla ei mene hyvin ja motivaatiokin leikkii kuurupiiloa kanssani eikä esim. suunnittelemaani ryhdistäytymistä pakko-oireiden kanssa ole näkynyt. Heräilin useana yönä aamuyöstä ja rytmihäiriöt palasi. Yritin toimia kerrankin oikein ja otin yhden ylimääräisen vapaapäivän töistä, josta soimasin itseäni jälkeenpäin - ihan turhaan mutta soimasin kuitenkin, syyllistäen itseäni siitä miten luuserimaista oli tässä vaiheessa ottaa vapaata kun en ollut kyennyt omasta mielestäni riittävän hyvään työsuoritukseen ko. viikolla muutoinkaan.

Viimeiset pari päivää elämä on tasoittanut ja olo tänään salilta kotiin kävellessä tuntui jopa kohtuullisen aurinkoiselta. Kotiin päästyäni yritin alkaa lintsaamaan taas 'neurotic cooking'-hetkestä mutta sisuunnuin sisäiselle luuserilleni ja loihdin tutulla kaavalla tonnikalafetauunimunakkaan. Ja samalla kun söin hyvää ruokaa, mietin miten paljon viime aikoina pakko-oireet ovat ärsyttäneet.

Ärsyyntyminen lienee itseasiassa lievä sana, oma käytökseni ja riippuvuuteni tarkisteluja kohtaan suorastaan v*tuttaa. En jaksa taas tätä enkä itseäni niin yhtään, ajatuskin siitä että pitäisi mennä pian tarkistamaan hellanlevyt, itkettää. Miksi minä en voi vaan jättää niitä pois? Miksi minun viikon kohokohtani on se, että saan tehtyä ruokaa itse? Mikä helvetti ihmisessä on vikana, että hokee vesihanojen äärellä änyyteenyttiä ja tuijottaa hievahtamatta hellanlevyjä?

Miksi tämä ei jo lopu?

Bussimatkalla

Hölmö. Juuri sellainen pöhkö, jolle olen itse aiemmin hymähtänyt bussissa. Liekö jo seniili tai jokin hippi, joka rakastaa aivan kaikkea.

Mutta minä muutuin.

Viittaan aiemmalla siis siihen, miten sain taas kyyneleet kihoamaan silmiini pelkästä kiitollisuudesta istuessani eilen bussissa matkalla ystäväni luokse. Vielä kaksi vuotta sitten minä en olisi voinut kuvitella tekeväni mitään sellaista ja hymähtelin tuolloin tunteensa näyttäville ihmisille - oli ne sitten selkeitä liikutuksen kyyneliä tai aurinkoisia hymyjä.

Jälleen kerran mietin sitä, miten valtavan matkan olen kulkenut lyhyessä ajassa ja miten olen koko ajan enemmän muuttunut sellaseksi ihmiseksi, jota minä itsekin rakastan. Ja miten onnellinen olen siitä, että istuin bussissa ilman, että olisin pahemmin joutunut ponnistelemaan sinne pääsemiseksi. Ei, ilman tarkasteluja en päässyt lähtemään mutta ne ovat jotain niin pientä siihen nähden, mitä se oli vielä vuosi sitten. Ja samalla havahduin siihen, että vaikken kykene saamaan kaikkia tarvitsemiani perusasioita geneettiseltä perheeltäni, on minulle muodostunut näiden vuosien aikana toinen "perhe", jolta niitä asioita voin saada ja saankin - rakkautta, hyväksyntää, tasa-arvoista vuorovaikutusta ja läsnäoloa.

Siinä minä istuin liikutuksen kyyneleet silmissäni välittämättä ympäristöstäni ja hymyilin noiden ajatusten mentyä sille, miten pöhköltä ja absurdilta koko tilanne varmastikin muiden ihmisten silmissä näytti.

Olen viime aikoina yrittänyt mennä tunnetta päin ja olla analysoimatta tilanteita liikaa. Olen pysynyt poissa googlesta ja ahdistusta aiheuttavista keskusteluista vaikka normaalisti olisin sinne välittömästi rynnännyt tohtorin sanottua "seurataan tilannetta". Olen tuntenut onnellisuutta siitäkin huolimatta, että OCD on kuiskinut siitä seuraavan automaattisesi jotain pahaa seuraavaksi.

Hemmetti. Minullakin on siihen oikeus. Oikeus olla onnellinen.

Jos sinä et näe sitä, voiko se silti olla olemassa?

Koin jonkinlaisen toisen ison 'No näinhän minä tosiaankin toimin'-välähdyksen edellisellä päätohtori-kerralla kun keskustelimme näistä ns. uusvanhoista oireista mm. sairauksiin liittyen. Minä olen oppinut pelkäämään tunteitani. Ja kun jokin tunne valtaa päänsisäistä maailmaani, turvaudun johonkin asiaan, joka on helpommin pelättävissä sen sijaan että menisin tuota tunnetta päin.

Näinkö yksinkertaista se tosiaan onkin?

Sain viime viikonloppuna isältäni viestin, johon vastasin mutta jonka jälkeen jäin miettimään, että mitäs sitten. Pitäisikö soittaa vai ei? Olikohan isällä ikävä vai ei? Mitä jos äiti vastaa kun soitan? Pitäisikö isän sijaan sittenkin soittaa veljelle? Soitanko lankapuhelimeen vai kännykkään?

Ja niin edelleen.

Loputon juupas-eipäs-reikäleipä-kamppailu alkoi ja yhtäkkiä ajatuksissani vain havahduin/ajauduin siihen, että mitä jos huulessani oleva luomi onkin vaarallinen - ihan kuin jossain tv-ohjelmassa olisi jollekin miehelle sanottu että siitä jostain, mikä oli sen huulessa (liekö luomi tahi ihottuma), että se voi olla syövän alku. Pitäisiköhän minun mennä näyttämään tätä lääkäriin? Onkohan se vaarallinen? Mikään vaarallisen luomen ehto ei kyllä täyty mutta entä jos se silti on? Miten pitkä elinaikani on?

Ja taas mentiin.

Maanantaina tuijottelin käsipeilin avulla vielä töissäkin tuota luomea ja vähän toistakin, kunnes olin taas itkun partaalla - ei minun elämäni voi olla tällaista. Siis sitä, että jos uskaltaisin koskea tahi katsoa itseäni, joutuisin pelkäämään että käynnistän sillä pakko-oireen. Juuri kun pikkuhiljaa olen oppinut löytämään itsestäni ulkoisia piirteitä, jotka miellyttävät minua itseänikin. Tiesin tavallaan, että kyse oli ihan jostain muusta kuin siitä luomesta mutten päässyt yksin irti.

Iltapäivästä pääsin onneksi purkamaan asiaa päätohtorini luokse ja asiaa kertoessanikin sekä lopulta päätohtorini sen minulle suomentaessa, tajusin taas itsestäni jotain. Tällaiselle tunnevammaiselle olisi jopa helpompaa mennä lääriin ja saada melanooma-diagnoosi kuin kohdata oma epävarmuus tunteiden suhteen. Toki sairastuminen syöpään olisi pelottavaa ja varmasti olisin kauhuissani mutta taas toisaalta tuollaisen diagnoosin jälkeen minulla olisi ympärilläni lukeneita lääkäreitä, jotka ottaisivat sairaudestani hoitovastuun ja varmasti tekisivät kaikkensa, että paranisin. Ja jos en paranisi, kyseessä olisi jotain mille kukaan ei voisi mitään ja minun olisi vain hyväksyttävä asian lopullisuus.

Tunnemaailmastani olen kuitenkin vastuussa yksin. Ja yhtälailla, minä en voi hallita myöskään toisten ihmisten tunteita. Joudun olemaan siten ihmisten kanssa epävarmalla alustalla koko ajan ja mieluummin vaihdan sen tunteista ja epävarmuudesta johtuvan epämukavan olon johonkin konkreettiseen pelkoon, kuten sairauksiin tai vesihanoihin.

Tosiaankin, näinkö yksinkertainen minä olen?

Jotenkin tuo ajatusmalli on helpottanut minua ihan suunnattomasti viime päivinä. Kun olen ollut jäämässä jumiin johonkin näppylään, on "siirrät nyt pelkosi tähän jostain tunteesta, mikä se on?"-kysymys katkaissut homman aika välittömästi. Aina en osaa sanoa, mikä tunne pakko-oireen laukaisee mutta hyviä oivalluksia olen saanut matkan varrelta.

Toki OCD-koneisto yrittää ulvoa pää punaisena, että MUTTA KUN SIINÄ ON IHAN VARMASTI JOTAIN VAARALLISTA, HALUATKO SINÄ TYHMÄ KUOLLA?? Mutta ei. Nyt minä en anna sille periksi. Tein sovinnon asiasta itseni kanssa niin, että menen sitten vaikka kerran vuodessa syynäyttämään tämän Korppikotkan päästä varpaisiin lääkärille ja tukin muina päivinä OCD:n suun. Tämä on vähän niin kuin sen vesihanankin kanssa - minä ihan oikeasti kyllä näkisin, jos se jäisi päälle. Ts. minä ihan varmasti huomaan, jos jotain on vialla kehossani.

Tämä on ajatuksena jopa rauhoittanut niin paljon, että vaikka kehoni reagoi nyt vähän yllättävällä tavalla sokerittomuuteeni, olen ollut rauhallinen. Ensi viikolla minulla on muutoinkin aika ko. alan lääkärille, joten voin varmistaa luuloni häneltä oikeaksi - ennen olisin rynnännyt ja varannut ensimmäisen ajan heti ongelman havaittuani. OCD taas kyllä yrittää kertoa, että jotain on aivan varmasti äärimmäisen pahasti pielessä eikä ajatus "oliko tämä kaikki nyt tässä" ole pysynyt kokonaan poissa mutta molemmat ovat paljon hiljaisempia kuin ennen vastaavien tilanteiden kohdalla.

Jos jotain muuta on vialla, kuin itse epäilen, sitten on mutta turha sitä on ennakkoon arvailla itse googlettelemalla kauhukertomuksia toisensa jälkeen - sitä diagnoosin tekemistä varten ovat eri alojen asiantuntijat opiskelleet vuosikausia.

Summasummarum, on helpompi pelätä jotain konkreettista olemassaolevaa ja silmin nähtävää asiaa kuin yrittää ymmärtää ja kohdata pääkopan sisällä heiluvat ja haahuilevat tunteet.



PS. Ai niin, viikon neurotic cooking -kuva meinasi unohtua - eilen siis paistoin uunissa elämäni ensimmäistä kertaa kalaa enkä joutunut syömään haluamattani sushia (vaikka niin vähän pelkäsinkin):

Tule sellaisena kuin olet

Nyt sain itseäni niskasta kiinni ja olin ostamatta mitään, minkä voi vaan suoraan lykätä uuniin - ihan itse netistä löydettyjä ohjeita miksaten tuloksena oli herkullinen fetatomaattisipuliaurinkokuivattutomaattiuunimunakas:

(..leikkurin virkaa toimittaa juustohöylä ja patalappuna oli lapanen. Mutta toimivat molemmat!)

Muutama uunin nappulan "auki-kiinni"-veivaus oli mutta olen taas päättänyt, että hyvissä ajoin ennen nukkumaanmenoa käyn katsomassa ko. nappulan kerran. Siitä huolimatta, että tiedän uunin olevan pois päältä ja etten ole veivannut muita nappuloitakaan päälle. Tämän parempaan en tällä kertaa pysty mutta ottaen huomioon, miten korkealla viime vuonna tähän aikaan ahdistuskäyrä oli pelkästään ajatuksesta laittaa uuni päälle, olen tyytyväinen.

Tämä viikko on ollut jo helpompi mutta välillä voimakkaita ahdistuspiikkejä iskee - eli oireissa ei mitään uutta. Päätohtorin luona jemmasin taas itkua melkeinpä viime minuuteille saakka kunnes yritin kertoa siitä, miten otettu olin Marakatin sanoista hänen blogissaan. Siis siitä, että minä olen juuri sellainen isosisko, kun hän tarvitsee. Eikä hän vaadi saati halua, että olisin toisenlainen.

Noilla sanoilla oli uskomaton voima ja niiden avulla sain avattua taas yhtä isoa solmua itsessäni, joka varmasti purki pari pienempää pois tieltä. Oikeastaan nuo sanat pysäyttivät pitkästä aikaa minut kunnolla. Haluaisin edelleenkin olla koko ajan parempi, vähempi oireisempi, energisempi, sosiaalisempi jne. . Siis siitäkin huolimatta, että tiedän monen ihmisen rakastavan minua kaikkine erikoispiirteineni. Kukaan muu kuin minä itse ei vaadi em. asioita minulta. Minä itse sitkeästi uskon ihmisten pitävän minua maanantaikappaleena, jonka vuoksi minun pitäisi olla koko ajan vähän parempi tullakseni hyväksytyksi.

Vaikka maanantaikappaleen sijaan olenkin uniikki, maailman ainoa Korppikotka, ja juuri sen vuoksi rakastettu.

Työstettävää on valtavasti mutta uskoisin itsekin saaneeni pari avainsanaa/verbiä sen ajatuksen vierelle, etten halua tehdä asioita pelosta käsin - luotan, annan rakastaa, riitän ja hyväksyn.

Mä en haluu kuolla tänä yönä

Ensimmäinen työviikko saatiin pulkkaan ja olo ei sen jälkeen kyllä ollut mitä mainioin. Onneksi arjessa on myös se hyvä puoli, että päätohtorointikin alkoi jälleen eikä minun tarvitse hetkeen pallotella näitä ajatuksia yksinäni. 11h unta teki onneksi edes kohtuullisia ihmeitä nuutuneeseen olotilaan ja tänään jatkoin siitä mihin keväällä jäin.

Tällä kertaa minulla ei ole kuvaa uunin käyttämisen tuloksista, koska en jaksanut tehdä varsinaisesti mitään itse vaan työnsin valmispatongin vain uuniin. Eli ei varsinaista neurotic cookingia. Mutta ideana ei ollutkaan tänään viikonloppuravinnon laadun parantaminen vaan että laittaisin sen uunin päälle.

Kuitenkin jopa se valmispatonkikin valkosipulivoilla, basilikalla ja leikkeleillä höystettynä oli niin hyvää, että puutelistani kärkeen nousi nyt uunivuoka. Se voisi helpottaa sellaisten ruokien laittamista, joista riittäisi hiukan pidemmäksi aikaa syötävää. Näin kesällä ja varsinkin kesälomalla sitä on kummasti huomannut, miten paljon sitä rahaa ruokaan menee, jos elää pelkillä "ei-lämmitettävillä" ruoilla. Joten yhden uunivuoan ostaminen tähän talouteen voisi tuoda pitkän pennin säästön.

Itse uunin käyttäminen ei tuottanut tälläkään kertaa tuskaa mutta tarkistamatta jättäminen sen sijaan tuo. En ole tapani mukaan kyyläillyt nyt noita nappuloita heti uunin käytön jälkeen vaan ajattelin nyt siedättää itseäni niin, että tämän kirjoituksen jälkeen käyn katsomassa ne nappulat kerran. Halutessani voin valvoa vaikka koko yön, jos minua pelottaa/ahdistaa siitäkin huolimatta että tiedän sulkeneeni uunin ja etten ole vääntänyt muitakaan nappuloita päälle.

Tästä se alkaa.

Minua on piinannut kuluneen viikon aikana taas sellainen kokovartaloahdistus, joka milloin on projisoitunut ötökkä-uutisointiin (eli kolmen korttelin päässä oli tehty ikävämpi alivuokralaislöytö, joka laukaisi itsessäni hallitsemattoman ahdistusreaktion päättäen sen lenkkareiden, joilla olin ko. korttelin läpi kävellyt ehkä kuukausi sitten, heittämisellä roskiin) tai omaan kehoon (eli olen saattanut hipaista itseäni kyljestä ja jäädä pitkiksi ajoiksi tutkimaan, että onhan molemmat kyljet samanlaisia ja ettei niissä ole vain mitään kyhmyjä, jotka tietäisivät syöpää tms.). Molemmat ovat tuttuja ystäviä vuosien varrelta mutta eläneet aika hiljaiseloa viimeisen vuoden. Olin itsekin jo kovin turhautunut käytökseeni kunnes huomasin päätohtorikäynnillä, kuinka kurkussani alkoi kuristamaan puhuessani näkemistäni unista ja tajusin pantanneeni taas jotain sisälleni.

Alitajunta on kyllä aina yhtä mysteerinen asia. Marakattia olen nähnyt kesän aikana usein mutta en ole koko kesänä kuullut muusta perheestäni mitään ja olen täten ajatellut, että myös pääni antaa siten lepoa aiheesta. Sitten kolmannen lomaviikon tienoilla aloin näkemään unia jälleen huoneista, joissa joko etsin äitiäni tai näin äitini kasvot poispäin minusta. Kissat palasivat myös näihin uniin ja eräs aamu heräsin itku kurkussa, koska tajusin unessa olleen emokissan kuolevan ja sen yksi suurisilmäinen pentu oli jäänyt odottamaan vastausta minulta suuret silmät minuunpäin käännettynä. Viimeisimmässä unessa juoksin jälleen talorykelmää läpi ja se päätyi vieraan miehen sanoihin "hän on jo lähtenyt".

En lähde analysoimaan uniani sen tarkemmin, sillä minulle noiden symbolien merkitys on selvää. Tai ainakin uskon niin. Pakkasin kuitenkin niitä merkityksiä tajuamattani sisälleni vielä viimeiset lomaviikot.

Tänään kävin elokuvissa katsomassa Renoir:n. En tiennyt elokuvasta juuri mitään ennakkoon mutta se trailerin perusteella tuntui mielenkiintoiselta. Niille, jotka eivät tunne tarinaa ja haluavat käydä katsomassa elokuvan, jättäkää loppu lukematta.

Olin tapani mukaan ensimmäisen 10 minuuttia levoton ja tunnuin hakeutuvan koko ajan jonkun pelon äärelle. Milloin hipaisin itseäni vahingossa ja olisin halunnut tarkastaa oliko siinä jotain vaarallista tai milloin ajatus palasi ötökkä-uutisointiin. Sitten muistin jotain Mikael Saarisen 'Leffaterapia'-kirjasta, jonka lukaisin kesällä - elokuva koskettaa tunteita. Tuo elokuva tai sen lähtöasetelma kosketti nyt jotain sellaista minussa, joka herätti tunteita. Ja tunnetusti tunteet herättävät minussa ahdistusta. Hengähdin syvään, rauhoituin ja annoin elokuvan viedä.

Kohtauksessa, missä Renoir hyvästelee poikansa hänen lähtiessä toista kertaa sotarintamalle, sai kyynelkanavani lopulta auki. Kurkkua kuristi koko matkan kotiin ja mietin sitä, miten en haluaisi koskaan joutua hyvästelemään minulle rakkaita ihmisiä. Pelkkä 'Hyvästi' sanan sanominen mielessä toi itkun silmiin. Pelko kuolemasta ja elämättömästä elämästä nousi pintaan. Kotiin päästyäni päästin itseni irti ja sulkiessa silmäni näin isäni.

Haluan uskoa, että tämä hiljaisuus kotoa tarkoittaa sitä, että isäni päästi minut vapaaksi. Minähän kirjoitin hänelle kirjeen jouluna, jossa selitin sairastumistani ja sitä miksi en voisi tavata äitiä. Kirjoitin myös, kuinka en haluaisi hänen koskaan jäävän yksin vaan minulle voisi soittaa aina. Siksi on kai tuntunut niin pahalta, ettei mitään ole kuulunut. Kunnes tajusin, että ehkä tämä voisi olla isän lahja minulle/meille. Sillä hänen voisi juurikin kuvitella tekevän näin - ottaa jotain sellaista kannettavakseen, jonka ansiosta hänelle rakkaat voisivat kulkea vapaammin.

Minun pitäisi nyt vain itse uskaltaa päästää irti.