Välillä mietin, johtuuko itsessä tapahtuneet muutokset toiminnasta pelon vallassa vai siitä, että jotain on oikeasti liikahtanut pääni sisällä. Isosti.
Oireet ovat viime viikkoina vähentyneet rajusti. Kyllä, tänäkin aamuna merkkasin kynällä lakanasta löytyneeseen täplään raksin ylimääräisten seuralaisten pelossa mutta hetken mentyä nopeasti ohitse totesin sen itsekin ääneen - oireet ovat vähentyneet. Paljon.
Tuntuu kuin seisoisin jonossa vuoristorataan - vatsaa kipristelee pelosta mutta silti vääjäämättä liikun kohden sitä mikä pelottaa.
Muutokset ovat jotain niin konkreettista elämän kaaottisuudesta huolimatta, että uskon kyseessä olevan jonkun suuremman palasen liikahtaminen sisälläni kuolemanpelon sijaan. Tunnen tanssivani nuoralla ja päivä päivältä luotan enemmän tasapainooni pysytellä nuoralla ympärillä vallitsevista olosuhteista huolimatta. Yhä useammin pysähdyn liikuttuneena siitä, miten onnellinen olen.
Sitkeästi ajatukset "onnellisena olemisesta seuraa varmasti jotain ikävää elämään" tai "tiput kyllä tältä nuoralta sitten tosi lujaa maahan ja satutat itseäsi" pyrkivät tulemaan päähäni mutta muistutan itseäni ettei kyseessä ole huominen tai ensi viikon lauantai, jolloin koen olevani onnellinen tai tasapainoinen.
Aika on nyt. Olen onnellinen ja tasapainossa nuorallani juuri_nyt.
Onnellisuuden lisäksi olen miettinyt paljon rakkautta. Olen tuonut päätohtorinkin luona esille useasti sen, että minua häiritsee se etten ole kenellekään 'maailman tärkein' eli tunnemaailman kielelle käännettynä 'maailman rakkain'. Kaikilla muilla tuntuu olevan 'se joku tärkein' paitsi minulla - poikaystävä, läheiset vanhemmat, aviomies tai lapsi. Mutta mitäpä jos minä olenkin katsonut asiaa ja rakkautta koko ajan väärien lasien läpi?
Mitäpä jos minä olen ystävilleni maailman rakkain juuri sellaisena ystävänä kuin olen? Mitäpä jos olen Marakatille maailman rakkain isosisko sellaisena kuin olen? Mitäpä jos olen vanhemmilleni maailman rakkain lapsi sellaisena kuin he minut haluavat ajatella?
Miksi minä vertaan itseäni johonkin toiseen/toisiin, joka ei ole kuitenkaan minä?
Ja vielä tärkeämpää, miksi minä olen itseni tai ystävieni sijaan uskonut sitkeästi niitä ihmisiä, jotka teoin ja sanoin ovat ilmaisseet että en olisi hyväksyttävä tai rakastettava ellen muuttuisi joksikin toiseksi?
Katso itseäsi peilistä. Ketä uskot nähdessäsi peilikuvasi?
