Välitilinpäätös

..ja sitten ne ovat ohi. Siis ne mustat päivät, jotka veivät parisen viikkoa sitten naisen mennessään ja palauttivat viime viikon lopulla takaisin.

Ehjänä.

Mutta ne päivät ovat hinta, joka minun on maksettava että paranisin. Ensimmäisten valonpilkahdusten aikana se tuntui järkyttävältä - onko minun ihan oikeasti pakko elää tämä näin läpi? Kävellä kauniin tähtitaivaan alla näkemättä tähtiä ja tuntea joko ei mitään tai kaikki.

Monen muun asian ohella mietin viime viikolla tämän blogin kohtaloa. Pitäisikö tämä kaikki tunneoksennuksenteluni ja pyristelyni suunnata itseni lisäksi vain läheisilleni, jotka sitä ohjenuoraa käyttäytymiseni suhteen eniten tarvitsevat. Annanko muille edes oikeanlaisen kuvan siitä, mitä kamppailu OCD:sta ns. terveen kirjoihin on? Helposti tulee kirjoitettua kaikista niistä synkimmistä hetkistä, koska kirjainten laittaminen perätysten on itselle ollut tavallaan kuin yksi lisähenkäys pinnan päällä ennen uuden aallon tuloa. Ne harvat onnistumiset ovat olleet lähinnä sisäistä hihkumista.

Eihän vain kukaan luule, että tämä on pelkästään ankeutta ja ahdistusta - olisinko itse aikoinani uskaltanut lähteä hakemaan apua luettuani vastaavanlaista tarinaa? 

Tein välirauhan noiden edellä mainittujen ajatusten kanssa ja toistaiseksi jatkan näin. Tulevaisuus näyttäköön, onko tämä hyvä tapa jatkaa vai lakkaako jotain olemasta tai kehittyykö rinnalle uutta. Yritän löytää tänne jatkossa sen takin kääntöpuolenkin, kirjata joskus niitä sisäisiä hymyjä onnistumisista tai lämpimiä itsensä halauksia, kun täytyykin yrittää uudelleen.

Sillä ei tämä ole pelkkää mustaa vaan värejä, runsaasti värejä siinä välissä.

Vanha ystävä

Se on kuin pussinsulkija kaulan ympärillä. Pulkannaru puoliksi nieltynä. Keskiaikainen korsetti, joka tuntuu painuvan nahan läpi. Tyhjä pää keskellä ruuhkaa. Se hetki huokauksen ja pettymyksen tunteen välissä kun oman joukkueen pelaaja tekee oman maalin.

Tekisi mieli astua syvälle vaaleanpunaiseen pumpuliin, sulkea vetoketju makuupussista. Olla tuntematta, näkemättä ja aistimatta mitään. Vetäytyä sikiöasentoon. Antaa lämmön virrata jäseniin. Ajatella vain kivoja ajatuksia, kunnes se olisi mennyt pois.

Kyllä minä tiedän mitä minun pitäisi tälle tehdä. Eikä minua yllätä, että se tulee niin voimalla nyt kun takana on taas hyvä pidempi jakso. Tiedän myös, ettei varasuunnitelmasta ole mitään apua vaan se vain lisää sitä itseään. Olisi pitänyt puhua, mitä itse jemmasin tätä kaaosta pari viikkoa. Silti vain jatkan sitä mitä ei pitäisi.

Löydänköhän tällä kertaa tapeteista jotain uutta?

Minä en pidä siitä millainen näinä hetkinä olen - en näe sitä mitä minulla on vaan pelkästään sitä, mitä minulta puuttuu. Haluaisin sysätä kurjan oloni läheisteni niskaan mutten kykene siihenkään, sen verran minäkin olen edistynyt - tosin enpä ketään tällä hetkellä halua edes nähdä. Iloiset jokamiesfilosofit saavat vetää sanansa minun puolestani vaikka silppurista alas. Kyllä se siitä, ajattele positiivisesti, hivenen kärsimystä ennen kiitollisuutta ja anna elämän viedä.

Ja katin kontit - ne eivät nyt_auta.

Ehkä pitäisi alkaa pitämään päiväkirjaa näiden jaksojen sykleistä, jotta voisi nähdä näiden jaksojen lyhenevän ja toisten pitenevän. Löytää sieltä rivien välistä ohjeita, jolla täältä pääsee aina pois ettei tarvitsisi aina sitä iltaisin miettiä. Tai käyttää ennen unta tuulilasinpyyhkijöitä.

Ennen pidin vuoristoradoista - mitä jyrkempiä, sen parempia. Nyt en ole enää niin varma. Eihän tämä edes tuoksu vanhalle puulle.

Käsikädessä

Auttaako toisen ihmisen kontrollointi, jos itseä pelottaa menettää kontrolli asiaan, jota ei voi kontrolloida?

Ainakin ennen auttoi tai siis kuvittelin sen auttavan. Rappuun ilmestynyt uutisleike asukkaille huomioitavaksi (ja toiveeksi, ettei kukaan ole ollut liian hölmö), sai kauhun kankeuden valtaamaan kehoni. Olin jo aiemmin huomannut alkuviikosta tutkailevani lattialla olevia roskia, koska maanantai aamuna löysin vessan lattialta pienen toukan (ja 99,999% varmuudella täysin vaarattoman sellaisen). Asun puiston läheisyydessä ja ikivanhassa talossa, joten jos jonkinnäköistä vierailijaa tuolta saralta on nähty ja tullaan näkemään - tällä kertaa vain OCD oli tylsistyneellä tuulella ja päätti nostattaa tuota kautta ahdistus/pakko-oire -tasojani.

Tilanne oli siis hyvin herkullinen OCD:lle. Lehtileike kertoi kuitenkin, että tuo pelottava ötökkäjoukko, pahin painajaiseni sillä saralla, on vierailulla lähistöllä ja ollut jo pidempään. Riittävän kaukana mutta riittävän lähellä pelkokertoimen nousemiseksi. Tieto todellakin lisäsi tuskaa vaikka tuon lehtileikkeen levittäjä oli tehnyt äärettömän tärkeän työn ennaltaehkäisyn kannalta ja toivon hänen tavoin, että ihmiset ovat talossani olleet kaukaa viisaita.

Siitä suuntasin aamulenkille ja takaisin lukemaan lehtileikkeen uudelleen. Mietin, voinko enää tutustua yhteenkään uuteen ihmiseen tai ainakaan mennä heidän kotiinsa käymään - mitä jos niillä onkin sama ongelma? Tai miten pitkäksi aikaa joutuisin hylkäämään ystäväni, jos itse kohtaisin tuon ongelman?Haluaisiko kukaan enää nähdä edes minua, voisinko edes mennä terapiaan ilman että aiheuttaisin sillä samoja ongelmia muille?

Hivenen yritin googletella, miten lähellä ongelmapesäke oli mutten löytänyt vastausta helpolla. Ja sitten pysähdyin miettimään, hyödyttäisikö se tieto minua kuitenkaan. Sillä enhän minä asialle mitään mahda. Miten minä voisin kontrolloida vieraiden ihmisten tekoja? Miksi minä ahdistun siitä etten voi tietää onko joku talossa käyttäytynyt hölmösti? Menisinkö soittelemaan vieraiden ihmisten ovikelloja ja tekemään galluppia?

Ja mitä sitten? Mitä tuo kaikki minua auttaisi?

Kuten yksinkertaisempikin voi arvata, niin ei mitenkään. Minä en pysty kontrolloimaan muita ihmisiä. Kukaan ei täysin pysty kontrolloimaan toista ihmistä. Ei läheistä, saati vierasta. Yrittää voi, etenkin läheisten ihmisten kohdalla mutta silloinkin se on itsekkäistä syistä tehtyä ja tuskin ainakaan pidemmällä aikajaksolla tuo haluttua tulosta tai täyttä tyytyväisyyden tunnetta - kun omat asiat eivät olisi yhä edelleenkään kunnossa, löytyisi taatusti taas uusi asia, jolla/jossa kontrolloida toista.

Loputon suo, jossa minäkin tällä hetkellä seison mutten niin syvällä, kuin ennen.

On totta, että jonkun tyhmästä käytöksestä voi seurata minua itseäni ahdistavia asioita mutta kun minä en sille vain mitään voi. Voisin tietenkin tässä viimeisimmässä tapauksessa pelata omasta mielestäni varman päälle ja muuttaa mutta mihinkään kiveen ei ole kirjoitettu, ettenkö voisi uudessa kodissakin kohdata tätä samaa ahdistavaa asiaa.

Ainoa tässä tarinassa, jolle voin tehdä jotain, olen minä itse - tunteideni ja käytökseni puolesta.

Luin samoihin aikoihin 'Vastaisku ankeudelle' - blogin (tätä minä lämpimästi suosittelen itseensä tutustujia lukemaan) kirjoitusta kontrollista. Kontrollin menettäminen näiden minua ahdistavien asioiden kohdalla kertoo henkilökohtaisesta turvattomuudesta ja pelosta joutua hylätyksi/joutua hylkäämään itselle rakas ihminen. Minä en siis vielä luota siihen, että elämä kantaisi tällaisen ahdistavan asian kohdatessani. Kuitenkin pohjimmaisen turvallisuuden tunteen tuo juurikin se, että luottaa elämään ja päästää kontrollista irti eli ottaa riskin kohdata omat aidot pelkonsa ja antaa elämän kantaa.

Vastaus kysymykseen on siis ei. Minun on vain jatkettava sillä itseeni tutustumisen tiellä, jotta voisin luottaa elämän kantamiseen kun se tuo eteeni ahdistavan tilanteen. Lakata pelkäämästä elämää ja pakenemasta sitä, mikä minun sisimmässäni on vielä sirpaleina. Ja se on ihan hirveän pelottavaa. Siis se ajatus kontrollin menettämisestä ja sirpaleiden läpikäymisestä.

Mutta minulla ei ole vaihtoehtoja, sillä tiedän, että elämä tuo juuri ne asiat eteeni, jotka on tarkoituskin tuoda ja ainoa oikea tapa ottaa ne osaksi omaa kasvutarinaa, on ottaa elämää kädestä kiinni.

Ja luottaa vaikka päätä kuinka huimaisi ja jalat olisivat hyytelönä.

Viikon todistusaineisto

Ah, ihan pääsi unohtumaan todistusaineisto Korppikotkan ja hellan kohtaamisesta.

Eli sarjan 'Neurotic cooking' osa "Oho, ai olisiko siihen pitänyt lisätä tuotakin ainesosaa - noh paistuvat jo uunissa" - gluteiinittomat juustosämpylät (joista viimeisen söin tunti sitten. Ihan liian hyviä.):

Hullunkuriset perheet

Mietin eilen illalla iltarutiinien yhteydessä, ottiko OCD lisäkierroksia tosiaan niin pahasti päivän sämpyläleivonnasta vai miksi "anna ahdistuksen tulla, olla ja mennä pois" -ajatusmantra oli ollut koko päivän tehokäytössä. Ai niin, sununtaina olisi pyhäpäivä. Eikä mikä tahansa juhlapyhäpäivä vaan isäinpäivä. Aamulenkillä tänään näytti tulevan vastaan vain perheitä ja oma nulju olo sen kuin vaan kasvoi kasvamistaan.

En tiedä mikä juhlapyhä aka suomalainen perhepyhä tuntuu pahimmalta - joulu, juhannus, isäin- vai äitienpäivä. Yhtä samaa tunnetilaa kaikki. Minulla on kyllä tuohon nuljuun oloon syyni - syvä hiljaisuus. Joskus toivoisin, että meidänkin perheessä olisi mieluummin huudettu ja heitetty astioita seinille sen syvän hiljaisuuden sijaan. Suututtu ja sovittu. Itketty ja halattu.

Tiedän, että en ole tämän perhemallin ainoita kasvatteja enkä edes ainoa, jolla tämä syvä hiljaisuus -malli seuraa myös aikuisiälle. Itse seurasin sitä kiltisti omassa elämässäni kunnes sinne saapui OCD. Sen ahdistavuus pakotti minut kyseenalaistamaan toimiko malli enää minun kohdallani. Hylkäsin sen ihan mielelläni mutta on kuitenkin äärettömän ristiriitaista, vaikeaa ja ahdistavaa yrittää löytää toimiva yhteys minun avoimuuten pyrkivän ja muun perheeni syvän hiljaisuuden väliltä.

Ei se pahaa tarkoita vaikka minun onnitteluviestiini ei vastatakaan.

Sisäisestä pikkulapsestani tuollainen käytös tuntuu ihan pe*hanan pahalta. Ja epäreilulta. Eikä siinä tuntemuksessa ole mitään väärää. Sen sijaan nykyinen aikuinen minäni yrittää ymmärtää ja toisinaan ymmärtääkin että miksi se syvä hiljaisuus vallitsee. Kääntää ja pilkkoo ajatuksia. Vastaamatta jättäminen ei todennäköisesti tarkoita sitten niin yhtään mitään toisen osapuolen näkökulmasta. Tai jos tarkoittaa, on minun sitä mahdoton tulkita pelkän hiljaisuuden perusteella.

Paljon tarvitaan vielä työkaluja näistä juhlapyhäahdistuksista selviämiseen. Ja jonkinlaiseen yhteyteen lopun perheeni kanssa. Meistä on kasvanut oma pieni perheemme vähemmän vapaaehtoisesti Marakatin kanssa ja toisinaan huonon hetken tullessa tunnustan miettineeni, miten pelottava ajatus olisi jäädä tai jättää toinen tähän maailmaan ihan yksin kun samanlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta ei muun perheen kanssa kummallakaan ole, kuin meidän välillä on.

Sitten muistutan jälleen itselleni, että olen tässä asiassa väärässä. Molemmilla meillä on tätä nykyä omat hullunkuriset, aidosti rakastavat perheemme - vaikkei ne lain puitteissa tai muiden ihmisten silmissä sitä ole. Ne pitävät sisällään muita isosiskoja - ja veljiä, toisinaan rasittavia pikkuipanoita, kaikennäköisiä karvanaamoja tai järkeviä aikuisia. Mutta kummankin perheessä on yksi sama yhdistävä tekijä. Ne eivät jätä yksin.

Ja siksi tuon aiemman ajatuksen kohdalla rintalastan päällä ei ole enää samanlaista painoa kuin ennen.

Tänään päädyin spontaanisti lähtemään katsomaan Marakatin työpaikkaa ja sain kulkea paikassa rinta rottingilla ylpeänä siitä työstä, mitä Marakatti tekee. Kotimatkalla aluksi mietin, kuinka siellä työpaikalla olisi pitänyt vierailla vanhempien ja kuinka heidän olisi pitänyt tuntea ylpeyttä lapsensa tekemisestä - ei pelkästään isosiskon. Hylkäsin kuitenkin tuon pyhäpäiväahdistusvirren ja käänsin ajatukset miettimään kuinka meillä kuitenkin olisi toisemme, kaikilla ei ole sisaruksia. Meillä on molemmilla pitkäaikaisia ystäviä, kaikilla ei ole. Meillä on halua selviytyä, kaikilla ei ole. Meillä ei ole syvää hiljaisuutta, joillakin on.

Ja siitä jos jostain, olen valtavan ylpeä. We break a code.

Nurkkajussi

En tiedä ovatko ajatukseni yhtään jäsennellympiä kuin viimekään viikolla mutta ehkä laastari pitää repäistä irti myös tämän blogin kohdalla. Mahdollisesti kirjoittaminen jälleen auttaa tuon pingisjoukkueen valmentamisessa tai auttaa ainakin pääsemään selville kuka tällä hetkellä on vahvin pelaaja. Tai ehkä vain saan tällä lisää kovalevytilaa päähäni.

Minulla ei ole ollut mitään erityistä syytä olla kirjoittamatta. Selityksiä on löytynyt niin ajanpuutteesta kuin väsymyksestäkin aina Marakatin vierailuun - siitäkin huolimatta, että olen saattanut viettää koko pitkän illan tai pari surffaten Facebookin ja keltaisen lehdistön sivujen välillä. Kaikki merkit ovat olleet taas ilmassa mutta olen itse kieltäytynyt niitä näkemästä.

Mukavuusalue.

Minä myönsin päätohtorilleni, että minua ärsyttää poistua täältä enkä nyt tosiaankaan haluaisi tehdä sitä enkä varmaan tekisikään, ellen kävisi viikottain aiheesta juttelemassa. Pakko-oireista on karsiutunut niiden ympärille rakennettuja rituaaleja pois ihan kiitettävästi ja vaikken ole yhtään aamua tai iltaa pystynyt olemaan kokonaan tarkistamatta, on se itsessään ollut äärimmäisen minimalistista. Tähän olisi niin äärimmäisen hyvä jäädä.

Paitsi ettei ole.

Minun oli helppo havainnoida itseäni ja omaa käytöstäni suhteessa muihin Marakatin ollessa käymässä. Vaikka tietyllä tapaa henkistä vastuuttamista teinkin (eli luotin omissa ajatuksissani esim. siihen, että kyllä Marakatti sanoisi, jos hana olisi illalla jäänyt päälle) niin silti osa hänen tekemisistään sai ahdistuskäyrän nousemaan. En sano mitä ne olivat, koska näemme taas pian enkä halua hänen alkavan rajoittamaan omaa liikkumistaan tai tekemistään täällä kotonani. Näiden ajatusten palauttaminen kuitenkin tietoisuuteeni viime maanantaina auttoi ymmärtämään, että tästäkin kuplasta on tultava pois.

Siksi nostin ensimmäiseksi käsisaippuan lavuaarin reunalle.

Niin hullua (tämän sanan kirjoittaminen omassa blogissani naurattaa joka kerta) kuin se onkin, olen esimerkiksi tyhjentänyt vessan lavuaarin ympäristön kokonaan - kiitos OCD:n. Siitä on vain tullut niin normaalia, etten ole tajunnutkaan vessan sisustukseni liittyvän mitenkään pakko-oireisiini. Sama pätee keittiön tiskialtaaseen. Tai miten jopa kuljen tuossa keittiö-eteinen -yhdistelmässäni. Jotain viestiä niiden epänormaaliudesta olen alitajunnaltani saanut mutta sulkenut väistämättä pois.

Tämähän riittää.

Paitsi ettei riitä. Eli nyt seuraa taas uusi altistusvaihe. Sen ymmärtämisen seurauksena (tai sitten muista syistä, mieleni liikkeet eivät ole kronologisimmasta päästä) olen nähnyt valtavasti unia, jotka liittyy jotenkin pelkoon hylkäämisestä, ulkopuolelle jäämisestä tai äitini kohtaamisesta. Pakko-oireet ovat pysyneet stabiilina mutta keholliset ahdistustilat (eli luomien yms. tarkastelut) ovat lisääntyneet. En ole jäänyt pahasti jumiin niihinkään mutta määrällisesti niitä on enemmän, mikä on kovin epämukavaa.

Ja samalla niin hyvä asia - merkki siitä, että olen jo toinen jalka ulkona kuplasta.

Nyt pitäisi vain sietää. Olen äärimmäisen nopea poimimaan korvaavia pelkoja (kuten esimerkiksi ötökkä - tai syöpä -uutisointi) mutta joka kerta tällaiseen takertuessani kerron itselleni, ettei se ole "se todellinen" pelkoni ja yrittänyt etsiä tunnetilaa sieltä takaa - törmäten juuri noihin tuntemuksiin, mitä unissanikin olen kokenut. Sen sijaan, että olisin yrittänyt työntää tuota tunnetilaa pois jollain kivalla ajatuksella, olen yrittänyt viedä tuota tunnetta läpi jollain mielikuvalla. Ja onnistuneilla kerroilla päätynyt siihen että olen a) asian äärellä jota minä en voi hallita mutta b) en voi tietää tulenko koskaan kokemaan sitä, joten c) turha ennakoida muutoin kuin opettelemalla tuntemaan itseni sillä d) se vahvuus vie minut varmasti läpi niiden harmaiden kivien, joiden läpi minun on tarkoituskin päästä.

No niin. Nyt se on irti. Toivottavasti tätä ei tule teipattua toista kertaa yhtä pitkäksi ajaksi kiinni.