Olin kävelemässä suuren salin perältä kun näin, että laukussa oleva lompakkoni oli auki. Yritin huutaa siitä kaikille muille salissa olijoille mutta kukaan ei kuunnellut. Kävelin ulos, sillä tiesin varkaan olevan siellä. Näin poikaporukan ja yhdellä pojalla kädessään molemmat maksukorttini. Poika yritti kylläkin piilottaa kortit mutta liian myöhään ja joutui antamaan ne minulle. Lopuksi hän kuitekin vain nauroi ja kertoi, että kaikki on jo käytössä ja minua ahdisti. Hiljaisilla kaduilla yritin soittaa pankkiin ja kuollettaa korttini mutta asiakaspalvelussa oleva henkilö puhui vain englantia. Huonolla englannilla yritin kysyä eikö siellä olisi ketään kuka puhuisi suomea ja sainkin kuulla siellä olevan muutaman. Yritin kuitenkin hädissäni jatkaa englannilla korttini kuollettamista kunnes sanat loppuivat kokonaan..
Vatsalaukku tuntuu kääntyvän ympäri ja olo on levoton, siitä huolimatta että liikkuminen yhä aiheuttaa särkyreaktion lonkissani. Missä vaiheessa tästä tuli oikein tällaista? Isompia ja pienempiä itkukohtauksia, ahmintaa, rytmihäiriöitä ja em. kaltaisia ahdistavia unia.
Missä vaiheessa minä tajuan, ettei mikään riitä kuitenkaan ja alan elämään vain itseäni varten?
Jos joku ei ole lukenut eilisessä Helsingin Sanomissa ollutta uutista 'Joka viides lapsi jää yksin' - lukekaa. Ei osu varmaan jokaiseen mutta varmasti avaa meidän elämää, jotka olemme kokeneet syystä tai toisesta olevamme ulkopuolella. Ainakin elämästä ennen viimeisintä kahta vuotta tunnistan voimakkaasti itsessäni tuon tyypin, jolla näennäisesti on paljon kavereita ja on ulospäin sosiaalinen muttei loppujen lopuksi kykene emotionaalisesti sitoutumaan kehenkään.
Fyysisesti läsnä, henkisesti poissa.
Tätä nykyä minulla on tullut myös emotionaalinen puoli mukaan niiden harvojen ihmisten kanssa, joita kutsun ystävikseni. Sen taajuus ja vahvuus vaihtelee ja sen ilmaisu on vielä pääasiassa itkemistä (:D) mutta pystyn liittämään näihin ihmisiin erilaisia tunnetiloja - olemaan onnellinen, surullinen, vihainen tai iloinen toisen puolesta. Edelleen minussa elää voimakas hylkäämisen pelko ja reagoin siitä muistuttaviin tilanteisiin voimakkaasti mutta nämä muutamat ihmiset ovat voittaneet senkin väsytystaistelun.
Häviö ei ole tuntunut koskaan ennen saavutukselta.
PS. Hyvää pääsiäisen aikaa kaikille huonon vitsin kera:
Mikä on neurootikon lempiohjelma?
- Teletapit.
Miksi?
- Koska hekin tykkäävät tehdä asioita uudestaan.
perjantai 29. maaliskuuta 2013
maanantai 25. maaliskuuta 2013
Kapteeni käskee: Vuodelepoon!
Tulehtunut lonkka. Tai jokin sidekudoksen tapainen, joka yhdistää suoran vatsalihaksen nivusiin, on tulehtunut. Pahasti. En tiedä sen oikeaa nimeä, koska en harrasta biologiaa ja olen ollut aina surkea siinä mutta tiesin vain tänään oltuani töissä tunnin että nyt ei ole enää kaikki hyvin. En enää kyennyt istumaan tai seisomaan ilman, että särki. Siitä huolimatta, että jo toinen tulehduskipulääkekuuri oli meneillään - tosin vasta ensimmäinen kuuri itse tuohon lonkkaan. Ainoa vain, että kukaan aiemmista hoitavista tahoista ei kertonut selkeästi mitä minun pitää sille kipeälle jalalle tehdä ja missä vaiheessa voisin huolestua tai huokaista helpotuksesta. Enkä minä ollut riittävän kipeä noiden tahojen mielestä, että olisin voinut jäädä pois töistä vaikka yritin sitä pariin otteeseen selittää. Että minua sattuu jos liikun. Sattuu, jos istun.
Maksoin lähes kolminumeroisen summan siitä, että joku kertoi minulle mikä on vialla. Ja etten minä todellakaan saa liikkua nyt. Yhtään. Ei minulla olisi siihen ollut varaa mutta kipu oli niin sietämätöntä, että olin valmis tyhjentämään kaikki tilini, että saisin apua. Että joku kuuntelisi minua, oikeasti.
Periksiantamattomuus oli syynä ongelmien pahenemiseen mutta myös siihen, että tämä ei ehtinyt tämän pahemmaksi.
Kun elämässä on jotain vastaavia hallitsemattomia ongelmia, huomaan pakko-oireiden hivuttautuvan taas kaveriksi. Eilinen päivä oli jo hankala ja kesti pitkään taas tajuta miksi. Toki jännitän mahdollista äitini tapaamista lähiaikoina mutta suurempi syy taisi olla se, että en voinut hallita enää kipuani. En voinut parantaa sitä itse enkä tiennyt miksi kipu vain paheni.
Ja mitä pakko-oireinen tekee silloin kun elämässä on jotain hallitsematonta?
Tarkistaa.
Ehkä tarkistaminenkin helpottaa nyt kun ammattikseen ihmisten rankoja tutkiva tyyppi ei pidä minua päästä pehmenneenä. Ei ole helppoa maata kotona kun ulkona paistaa aurinko mutta ei minulla ole vaihtoehtoja. Tapani mukaan minua painaa syyllisyys siitä olenkohan kuitenkaan riittävän kipeä olemaan töistä poissa vaikken enää pystynyt iltapäivällä kävelemään kunnolla ja istuessani palaverissa teki mieli itkeä kivusta. Pelko siitä, että selkäni takana minut leimataan huonoksi työntekijäksi, painaa.
Tosin vähemmän kuin ennen. Ehkä vähitellen olen ymmärtänyt, etten sitä timanteilla kuorrutettua marttyyrikruuna yhteiskunnalta saa vaikka uhraisin sen vuoksi koko terveyteni - sekä henkisen että fyysisen.
Maksoin lähes kolminumeroisen summan siitä, että joku kertoi minulle mikä on vialla. Ja etten minä todellakaan saa liikkua nyt. Yhtään. Ei minulla olisi siihen ollut varaa mutta kipu oli niin sietämätöntä, että olin valmis tyhjentämään kaikki tilini, että saisin apua. Että joku kuuntelisi minua, oikeasti.
Periksiantamattomuus oli syynä ongelmien pahenemiseen mutta myös siihen, että tämä ei ehtinyt tämän pahemmaksi.
Kun elämässä on jotain vastaavia hallitsemattomia ongelmia, huomaan pakko-oireiden hivuttautuvan taas kaveriksi. Eilinen päivä oli jo hankala ja kesti pitkään taas tajuta miksi. Toki jännitän mahdollista äitini tapaamista lähiaikoina mutta suurempi syy taisi olla se, että en voinut hallita enää kipuani. En voinut parantaa sitä itse enkä tiennyt miksi kipu vain paheni.
Ja mitä pakko-oireinen tekee silloin kun elämässä on jotain hallitsematonta?
Tarkistaa.
Ehkä tarkistaminenkin helpottaa nyt kun ammattikseen ihmisten rankoja tutkiva tyyppi ei pidä minua päästä pehmenneenä. Ei ole helppoa maata kotona kun ulkona paistaa aurinko mutta ei minulla ole vaihtoehtoja. Tapani mukaan minua painaa syyllisyys siitä olenkohan kuitenkaan riittävän kipeä olemaan töistä poissa vaikken enää pystynyt iltapäivällä kävelemään kunnolla ja istuessani palaverissa teki mieli itkeä kivusta. Pelko siitä, että selkäni takana minut leimataan huonoksi työntekijäksi, painaa.
Tosin vähemmän kuin ennen. Ehkä vähitellen olen ymmärtänyt, etten sitä timanteilla kuorrutettua marttyyrikruuna yhteiskunnalta saa vaikka uhraisin sen vuoksi koko terveyteni - sekä henkisen että fyysisen.
sunnuntai 24. maaliskuuta 2013
Tunnen kipua - olen elossa
Kipu. Tuo ystävämme kipu, joka tekee elämästä jokapäiväisen haasteen. Tällä viikolla olen sisäisen kipuilun sijaan saanut nauttia ulkoisesta kivusta tai sanoisinko, siitä muiden mielestä "oikeasta kivusta".
Nimittäin viime viikonlopun auttamiskeikan seurauksena meni rikki ensin molemmat kädet. Ja kun kädet oli pillereillä korjattu normaalille liikeradalle sen optimaalisen apina-asennon sijaan, alkoi kipulääkityksen heikentyessä paljastumaan että rikki oli mennyt myös lonkka. Vielä se parempi. Rasitusvamma. Kävellä ei saa kuin pakollisen ja sekin on tehtävä varovasti sillä lonkka kyllä ilmoittaa jos vauhti äityy liian kovaksi.
Eilen minut ohitti noin miljoona-vuotias mummo ja teki mieli alkaa itkemään. Kunnes huomasin auringon paistavan silti.
Minähän en mielelläni näitä pillereitä söisi oikein mihinkään vaivaan - en korvien väliini enkä näihin ns. oikeisiin kipuihin. Mutta vaihtoehtoja ei oikein enää ole jos meinaan pitää jalkani toimintakykyisenä. Kipu oli sitä luokkaa jo keskiviikkona, että töihin keskittyminen alkoi olemaan hankalaa eli juuri silloin kun niitä töitä olisi pitänyt tehtailla oikein urakalla. Mutta ihan periaatteen vuoksi halusin yrittää josko se menisi kuitenkin ohitse itsestään. Ei mennyt. Nyt sitten on kierroksessa pillerit, joiden pitäisi rauhoittaa se tulehdus lonkassa ja joiden väsytysaste on jotain ihan käsittämätöntä. Haluaisin vaan nukkua. Toissa yönä meni 12h ja viimekin yönä yli 9h, jonka jälkeen pakotin itseni ylös.
Väsyttää, sattuu, sattuu ja väsyttää.
Yleensä nämä kipuiluviikot ovat olleet sellaisia, jolloin hautaudun kotiin. Murjottamaan, kuinka epäreilua kaikki taas on. Tottakai minua nytkin harmittaa se, että rikoin itseni näin pahasti mutta jotenkin se lauseen jatko "auttamalla jotakuta, joka on auttanut myös minua", ei laita vanhaan tapaan syyllistämään ketään.
Pelkään myös, että repeän syömään ihan kunnolla - kuten olen yleensä tehnyt joka kerta taistellessani fyysisen terveyteni kanssa. Lääkkeistä turvonnut kehoni ahdistaa ja se tietoisuus, että kulutukseni on tällä hetkellä aika nolla. Mikään ei kannusta pitämään itsestä huolta vaikka tämän pitäisi olla hyvä muistutus myös siitä miksi ylipaino ei ole minulle suotava tulevaisuudenkuva - ei näytä keho kestävän kunnolla edes tätä ruhoa.
Toissapäivänä kuitenkin tajusin ettei se vanha murjottamiskaava tunnu enää mukavalta. Minä haluan ulos, en halua jäädä taas kotiin mistä olen vasta viime kuukausien aikana oppinut pääsemään pois. Ainoa hankaluus oli se, etten minä oikein pääse ulos. Tai pääsen ulos mutta eteneminen on niin tuskaisan hidasta. Olin jo perjantaina päättänyt viettää koko viikonlopun kotona ja alustavasti ilmoitin ystävälle, että ehkä jätän lauantain vaatteidenvaihtobileet väliin. Sitten hetken siinä toimistotuolilla kärvisteltyäni ajattelin, että se on se vanha kaava. Jäädä kotiin valittamaan kurjuuttaan. Ei se lääkäri kokonaan kävelyä kieltänyt enkä hyvillä reittivalinnoilla joutuisi juuri kävelemään. Sitäpaitsi, minulle ehkä tekisi hyvää kokeilla siirtää ajatuksia pois kivusta.
Onneksi menin. Löysin maailman ihanimman keltaisen mekon. Ja vähän muutakin..
Olen ennen ehkä tiedostamatta vältellyt tilanteita, jossa hengaillaan ilta kaveriporukalla. Yhden ihmisen kanssa hengailussa en ole kokenut ongelmaa, koska silloin ei minun tarvitse keskittyä kuin yhteen ihmiseen. Usean ihmisen kanssa oleminen on minulle jo haaste, etenkin jos ne ovat hivenenkään läheisempiä kuin se kerran kuukaudessa rapussa vastaankävelevä naapuri. En oikeastaan tiedä miksi välttelen noita tilanteita - ehkä siksi, etten tiedä miten ne minut vain päällisin puolin tuntevat näkevät minut eli en voi olla varma siitä mitä he ajattelevat minusta. Huomaan myös olevani ko. tilanteissa se hiljaisempi ryhmän jäsen, mitä olen ennen ehkä vierastanut sillä olen muissa ryhmätilanteissa rohkeimmasta päästä ja se_tyyppi, joka tutustutta ihmisiä toisiinsa ja pitää huolen, että kaikila on kivaa.
Mutta onko siinä oikeastaan mitään pahaa, jos antaa estradin muille?
Tällä kertaa ajattelin ottaa härkää sarvista, sillä tiesin että paikalla olisi yksi ihminen joka ymmärtäisi, jos lähtisin kesken kaiken pois ahdistuskäyrän ollessa liian punaisella. Muille kerroin kipeästä jalasta, joka olisi oikeastikin hyvä syy lähteä ajoissa. Jännitin myös hiukan sitä, etten halunnut juoda sitä alkoholia ja tiesin, että muut joisivat.
Osaisinko olla tilanteessa, jossa olisin näkyvästi erilainen?
Yllätin itsenikin viihtymällä paikanpäällä ilta kymmeneen, jonka jälkeen yksi toinenkin osallistuja lähti kotiin. Ja vain kerran näön vuoksi sorruin ottamaan lasiin alkoholia, jota maistoin kerran ja totesin, ettei ole minun juttuni tällä hetkellä ja kaadoin sen sopivan hetken tullen lavuaarista alas (anteeksi tytöt!). Yleensä voimakkaasti vastaavissa tilanteissa iskenyt ulkopuolisuuden tunne ei ottanut valtaansa, vain kerran tunnistin sen ajatuskiekon kuiskimisen korvassa ja se meni oikeastaan hetkessä ohitse. Ja pahempia pakko-oireitakaan ei iskenyt päälle - perinteisen siirtymätilanteisiin liittyvän avainten tarkistelunkin maltoin jättää kotimatkaa lukuunottamatta. Ja siitäkin selvisin kohtuudella.
Kokkasinko eilen? En. Yritän tänään, mikäli työkaverin läksiäislahjan hankinnassa ei mene liian pitkään, seuralaiseni pääsee vasta iltapäivästä ja minä en taida oikein pärjätä ilman toisia jalkoja. Pää sekä koko keho ovat vain niin turtia ja väsyneitä, etten tiedä jaksanko edes yrittää. Jalkaakin särkee taas oikein kunnolla kun jouduin kiipeämään portaita viedessäni vaatteita tuulettumaan. Jos jatkuu, on kai huomenna mentävä taas lääkärin juttusille, lähinnä tuon liikkumisen vuoksi.
Olenko silti tyytyväinen tähän viikonloppuun? Olen.
Nimittäin viime viikonlopun auttamiskeikan seurauksena meni rikki ensin molemmat kädet. Ja kun kädet oli pillereillä korjattu normaalille liikeradalle sen optimaalisen apina-asennon sijaan, alkoi kipulääkityksen heikentyessä paljastumaan että rikki oli mennyt myös lonkka. Vielä se parempi. Rasitusvamma. Kävellä ei saa kuin pakollisen ja sekin on tehtävä varovasti sillä lonkka kyllä ilmoittaa jos vauhti äityy liian kovaksi.
Eilen minut ohitti noin miljoona-vuotias mummo ja teki mieli alkaa itkemään. Kunnes huomasin auringon paistavan silti.
Minähän en mielelläni näitä pillereitä söisi oikein mihinkään vaivaan - en korvien väliini enkä näihin ns. oikeisiin kipuihin. Mutta vaihtoehtoja ei oikein enää ole jos meinaan pitää jalkani toimintakykyisenä. Kipu oli sitä luokkaa jo keskiviikkona, että töihin keskittyminen alkoi olemaan hankalaa eli juuri silloin kun niitä töitä olisi pitänyt tehtailla oikein urakalla. Mutta ihan periaatteen vuoksi halusin yrittää josko se menisi kuitenkin ohitse itsestään. Ei mennyt. Nyt sitten on kierroksessa pillerit, joiden pitäisi rauhoittaa se tulehdus lonkassa ja joiden väsytysaste on jotain ihan käsittämätöntä. Haluaisin vaan nukkua. Toissa yönä meni 12h ja viimekin yönä yli 9h, jonka jälkeen pakotin itseni ylös.
Väsyttää, sattuu, sattuu ja väsyttää.
Yleensä nämä kipuiluviikot ovat olleet sellaisia, jolloin hautaudun kotiin. Murjottamaan, kuinka epäreilua kaikki taas on. Tottakai minua nytkin harmittaa se, että rikoin itseni näin pahasti mutta jotenkin se lauseen jatko "auttamalla jotakuta, joka on auttanut myös minua", ei laita vanhaan tapaan syyllistämään ketään.
Pelkään myös, että repeän syömään ihan kunnolla - kuten olen yleensä tehnyt joka kerta taistellessani fyysisen terveyteni kanssa. Lääkkeistä turvonnut kehoni ahdistaa ja se tietoisuus, että kulutukseni on tällä hetkellä aika nolla. Mikään ei kannusta pitämään itsestä huolta vaikka tämän pitäisi olla hyvä muistutus myös siitä miksi ylipaino ei ole minulle suotava tulevaisuudenkuva - ei näytä keho kestävän kunnolla edes tätä ruhoa.
Toissapäivänä kuitenkin tajusin ettei se vanha murjottamiskaava tunnu enää mukavalta. Minä haluan ulos, en halua jäädä taas kotiin mistä olen vasta viime kuukausien aikana oppinut pääsemään pois. Ainoa hankaluus oli se, etten minä oikein pääse ulos. Tai pääsen ulos mutta eteneminen on niin tuskaisan hidasta. Olin jo perjantaina päättänyt viettää koko viikonlopun kotona ja alustavasti ilmoitin ystävälle, että ehkä jätän lauantain vaatteidenvaihtobileet väliin. Sitten hetken siinä toimistotuolilla kärvisteltyäni ajattelin, että se on se vanha kaava. Jäädä kotiin valittamaan kurjuuttaan. Ei se lääkäri kokonaan kävelyä kieltänyt enkä hyvillä reittivalinnoilla joutuisi juuri kävelemään. Sitäpaitsi, minulle ehkä tekisi hyvää kokeilla siirtää ajatuksia pois kivusta.
Onneksi menin. Löysin maailman ihanimman keltaisen mekon. Ja vähän muutakin..
Olen ennen ehkä tiedostamatta vältellyt tilanteita, jossa hengaillaan ilta kaveriporukalla. Yhden ihmisen kanssa hengailussa en ole kokenut ongelmaa, koska silloin ei minun tarvitse keskittyä kuin yhteen ihmiseen. Usean ihmisen kanssa oleminen on minulle jo haaste, etenkin jos ne ovat hivenenkään läheisempiä kuin se kerran kuukaudessa rapussa vastaankävelevä naapuri. En oikeastaan tiedä miksi välttelen noita tilanteita - ehkä siksi, etten tiedä miten ne minut vain päällisin puolin tuntevat näkevät minut eli en voi olla varma siitä mitä he ajattelevat minusta. Huomaan myös olevani ko. tilanteissa se hiljaisempi ryhmän jäsen, mitä olen ennen ehkä vierastanut sillä olen muissa ryhmätilanteissa rohkeimmasta päästä ja se_tyyppi, joka tutustutta ihmisiä toisiinsa ja pitää huolen, että kaikila on kivaa.
Mutta onko siinä oikeastaan mitään pahaa, jos antaa estradin muille?
Tällä kertaa ajattelin ottaa härkää sarvista, sillä tiesin että paikalla olisi yksi ihminen joka ymmärtäisi, jos lähtisin kesken kaiken pois ahdistuskäyrän ollessa liian punaisella. Muille kerroin kipeästä jalasta, joka olisi oikeastikin hyvä syy lähteä ajoissa. Jännitin myös hiukan sitä, etten halunnut juoda sitä alkoholia ja tiesin, että muut joisivat.
Osaisinko olla tilanteessa, jossa olisin näkyvästi erilainen?
Yllätin itsenikin viihtymällä paikanpäällä ilta kymmeneen, jonka jälkeen yksi toinenkin osallistuja lähti kotiin. Ja vain kerran näön vuoksi sorruin ottamaan lasiin alkoholia, jota maistoin kerran ja totesin, ettei ole minun juttuni tällä hetkellä ja kaadoin sen sopivan hetken tullen lavuaarista alas (anteeksi tytöt!). Yleensä voimakkaasti vastaavissa tilanteissa iskenyt ulkopuolisuuden tunne ei ottanut valtaansa, vain kerran tunnistin sen ajatuskiekon kuiskimisen korvassa ja se meni oikeastaan hetkessä ohitse. Ja pahempia pakko-oireitakaan ei iskenyt päälle - perinteisen siirtymätilanteisiin liittyvän avainten tarkistelunkin maltoin jättää kotimatkaa lukuunottamatta. Ja siitäkin selvisin kohtuudella.
Kokkasinko eilen? En. Yritän tänään, mikäli työkaverin läksiäislahjan hankinnassa ei mene liian pitkään, seuralaiseni pääsee vasta iltapäivästä ja minä en taida oikein pärjätä ilman toisia jalkoja. Pää sekä koko keho ovat vain niin turtia ja väsyneitä, etten tiedä jaksanko edes yrittää. Jalkaakin särkee taas oikein kunnolla kun jouduin kiipeämään portaita viedessäni vaatteita tuulettumaan. Jos jatkuu, on kai huomenna mentävä taas lääkärin juttusille, lähinnä tuon liikkumisen vuoksi.
Olenko silti tyytyväinen tähän viikonloppuun? Olen.
lauantai 16. maaliskuuta 2013
Lakritsikaloja
Asia on ollut minulla mielen palloteltavana jo muissakin yhteyksissä mutta tänään sain siitä varsin konkreettisen muistutuksen. Siis siitä, miten paljon saan itselleni kun voin olla avuksi jollekin toiselle. Että voin tehdä jotain sellaista, mihin taidoiltani sekä voimiltani kykenen ja että toisen kasvoilta voi nähdä siitä seuraavan kiitollisuuden.
Ja repussa kulkevasta valtavasta dogibägistä thaimaalaista herkkuruokaa.
Minä en siinä ystävää auttaessani miettinyt lainkaan, tulenko itse kokemaan sellaista koskaan. En vaipunut synkkiin mietteisiin vaan sain energiaa siitä, miten kätteni jälki näkyi. Ja miten aidosti onnellisia läsnäolostani oltiin.
Minäkin olen tarpeellinen.
Vaikka tarkistelemisten kanssa onkin ollut hankalempaa ja vasemman alaselän kipu kertoo käsittelemättömistä tunnesykkyröistä kotikotiini kohdistuvaan reissuun liittyen, pidin kiinni jälleen hellan käytöstä. Tarkistin taas levyt sen jälkeen muutamien jumien kera mutta pääasia lienee ettei uunin käyttö enää ahdista niin paljoa. Minä kyllä välttäisin sen käyttöä ellen tietäisi, että kipu hellittää vähitellen.
Tosin se thaimaalainen herkkuruoka täytti vatsan niin hyvin, että mokkapalat jäänee iltaan - uskomatonta.
Tämän päivän jälkeen minä olen saanut hyvän muistutuksen siitä miksi monet tuntuvat kokevan tulevaisuutensa suhteen näköalattomuutta. Jos sinulla ei ole mitään taikka ketään, kenen vuoksi olla olemassa..Siinä on usko parempaan huomiseen kovilla. Me ihmiset tarvitsemme toisiltamme muistutusta että olemme toisillemme tarpeellisia ihmisinä. Olen itse alkanut sanomaan kohteliaisuuksia esim. kaupankassoille tai vastaanottoapulaisille. Ei vuorovaikutusta välttämättä synny sitä yhtä lausetta enempää mutta minä olen ainakin ilmaissut huomanneeni sen toisen ihmisen.
Että hän on minulle olemassa.
Kerroin eräänä päivänä lounaalla unestani..
..jossa Marakatin ja hänen ystävänsä kanssa matkustimme katsomaan suistokrokotiileja. Käytössä oli niin autoja kuin moottoriveneitä ja vesillä ollessamme krokotiilit hyökkivät päälle. Lopuksi kävelimme tuota samaa jokea pitkin johonkin salaiseen akvaarioon, missä minua puri lakritsikala.
Nauroimme siinä mielikuvitukselleni ja totesin ääneen että tämän unen tulkinta olisi kiva saada. Uusin ystäväni, jonka kanssa meillä tuntuu olevan sellainen sanaton yhteys, alkoi kertomaan puolitosissaan siitä kuinka selkeästikin minulla oli joku toteutumaton haave, jonka tiellä olisi pelkoa mutta joka olisi voitettavissa. Ja että lakritsikalan puraisu oli kuin "Tee se"-käsky.
Menin hiljaiseksi. Sen selkeämpää tulkintaa en olisi voinut saada.
maanantai 11. maaliskuuta 2013
I Will Try To Fix You
"Lähdin polkemaan pyörällä 20 km tutuissa kotikotini maisemissa. Minua ärsytti se, etten ollut mahtunut auton kyytiin vaan minun täytyisi polkea tuo matka. Noin 6 kilometriä ennen kotia, tutussa ylämäessä taivas pimeni ja alkoi satamaan vettä. Minulle tuli huoli siitä kuinka Marakatti pärjäisi ja samassa kuulinkin vaimean huudon metsästä mutta en paikallistanut mistä. Ahdisti ja pelotti löytäisinkö perille."
Heräsin.
Vaikka tämän päivän uutinen toisaalta toi helpotusta meille kaikille, oli se silti shokki. Olen aina sanonut, että minulla on jo lapsi - itseäni tosin vain 5-vuotta nuorempi mutta "lapseni" kuitenkin. Sen tietää siihen syvään ystävyyteen verrattavasta tunteesta kun ei haluaisi minkään pahan satuttavan toista, haluaisi kaiken sujuvan kivutta ja on valmis matkustamaan toisen luokse sen seitsemän meren takaakin. Näkee osan itsestään toisessa eikä haluaisi, että toinen joutuisi kokemaan sitä samaa.
Niin se ei vain aina mene ja maailmassa on asioita, sairauksia, joille mikään tunne tai mahti voi mitään.
Se tekstiviesti pysäytti päivän siihen paikkaan. Olin aamulla jälleen kärsinyt vatsakrampeista siinä määrin, että jouduin 10:ltä menemään terveydenhoitajan luokse hakemaan lääkettä. Närästi. Olin juuri edellisellä viikolla ottanut yhden extrapäivän vapaaksi päästäkseni irti rytmihäiriöistä. Varannut lääkäriajan taas torstaiksi.
Sitten minä mietin, että mikä järki tässä oikein on. Minun elimistöni huutaa apua mutta olen kuin veltto nukke, joka vain pikaliimaa takaisin sen pudonneen silmän vaikka se pitäisi ommella kiinni, jotta se jatkossakin pysyisi paikallaan. Voisiko nyt olla oikea hetki kysyä joltain toiselta neuvoa, mitä tekisin elämässäni?
Perustelen kysymättömyyttäni aina sillä, että minulla on tämä OCD. Etten minä voi kävellä kenenkään toisen luokse kysymään mikä minusta voisi tulla isona kun sairauteni sekoittaa pääni niin pahasti, etten tiedä itsekään kuka olen. Ja luopuisinko minä jostain vakituisesta saadakseni tilalle pelkäämääni epävarmuutta? Tuskin pääsisin edes mihinkään, kaikki ovat minua fiksumpia. Enkä minä voi tietää johtuuko nämä minulle ennalta tuntemattomat krampit sittenkin vain siitä, että stressaan tarkistamatta jättämistä tai koska söin rasvaisia lohkoperunoita viikonloppuna.
Kyllä minä tiedän mistä tämä johtuu mutta en haluaisi tunnustaa sitä itselleni.
Mutta mistä tietää, että on oikea hetki? Onko sellaista edes olemassa?
Olisi ollut kovin kansallisromanttista, että olisin tuon uutisen jälkeen mennyt lenkille tai huutanut tyynyyni. Söin levyllisen suklaata. Mitäpä muutakaan.
Se ei vaan enää auta.
Vatsaani kivistää. Ehkä minun on otettava se ensimmäinen askel. Muuten minulla kohta ei ole mitä menettää.
Heräsin.
Vaikka tämän päivän uutinen toisaalta toi helpotusta meille kaikille, oli se silti shokki. Olen aina sanonut, että minulla on jo lapsi - itseäni tosin vain 5-vuotta nuorempi mutta "lapseni" kuitenkin. Sen tietää siihen syvään ystävyyteen verrattavasta tunteesta kun ei haluaisi minkään pahan satuttavan toista, haluaisi kaiken sujuvan kivutta ja on valmis matkustamaan toisen luokse sen seitsemän meren takaakin. Näkee osan itsestään toisessa eikä haluaisi, että toinen joutuisi kokemaan sitä samaa.
Niin se ei vain aina mene ja maailmassa on asioita, sairauksia, joille mikään tunne tai mahti voi mitään.
Se tekstiviesti pysäytti päivän siihen paikkaan. Olin aamulla jälleen kärsinyt vatsakrampeista siinä määrin, että jouduin 10:ltä menemään terveydenhoitajan luokse hakemaan lääkettä. Närästi. Olin juuri edellisellä viikolla ottanut yhden extrapäivän vapaaksi päästäkseni irti rytmihäiriöistä. Varannut lääkäriajan taas torstaiksi.
Sitten minä mietin, että mikä järki tässä oikein on. Minun elimistöni huutaa apua mutta olen kuin veltto nukke, joka vain pikaliimaa takaisin sen pudonneen silmän vaikka se pitäisi ommella kiinni, jotta se jatkossakin pysyisi paikallaan. Voisiko nyt olla oikea hetki kysyä joltain toiselta neuvoa, mitä tekisin elämässäni?
Perustelen kysymättömyyttäni aina sillä, että minulla on tämä OCD. Etten minä voi kävellä kenenkään toisen luokse kysymään mikä minusta voisi tulla isona kun sairauteni sekoittaa pääni niin pahasti, etten tiedä itsekään kuka olen. Ja luopuisinko minä jostain vakituisesta saadakseni tilalle pelkäämääni epävarmuutta? Tuskin pääsisin edes mihinkään, kaikki ovat minua fiksumpia. Enkä minä voi tietää johtuuko nämä minulle ennalta tuntemattomat krampit sittenkin vain siitä, että stressaan tarkistamatta jättämistä tai koska söin rasvaisia lohkoperunoita viikonloppuna.
Kyllä minä tiedän mistä tämä johtuu mutta en haluaisi tunnustaa sitä itselleni.
Mutta mistä tietää, että on oikea hetki? Onko sellaista edes olemassa?
Olisi ollut kovin kansallisromanttista, että olisin tuon uutisen jälkeen mennyt lenkille tai huutanut tyynyyni. Söin levyllisen suklaata. Mitäpä muutakaan.
Se ei vaan enää auta.
Vatsaani kivistää. Ehkä minun on otettava se ensimmäinen askel. Muuten minulla kohta ei ole mitä menettää.
lauantai 9. maaliskuuta 2013
Ahneella on pullea vatsa
Kylläpä nyt asettuu läppäri mukavasti syliin eikä valu suuntaan taikka toiseen. Syy:
Se ei ole todellakaan ruokaympyrän mukainen ja öljyisine perunoineen hiilaritietoisen, kaloritietoisen sekä rasvakammoisen painajainen. Mutta pyrkimyksenä on nyt ainoastaan saada väsättyä lämmin ateria kerran viikossa itse eikä syömään pilkulleen oikein - siihen ehdin paneutua myöhemmin. Ja minun on tehnyt monta päivää mieli oikeita lohkoperunoita ja ne saivat seurakseen juustoisia jauhelihapihvejä.
Tänään tein siis ruokaa ensimmäistä kertaa ihan "yksin" ja myönnän kyllä katsoneeni hellan levyt kertaalleen läpi tuon kokkauksen jälkeen. Minua ei niinkään hirvitä se, ettenkö muistaisi kääntää uunia pois päältä vaan "mitä jos olen tässä hellan äärellä hyöriessäni tönäissyt jonkun hellan levyistä päälle". Joo, ei reiteni nyt niin paksut ole ja erottaisin tuon tunteen kyllä mutta enpä uskonutkaan että tämä tulisi kerta heitolla menemään täydellisesti. Mutta tuohon tarkistamiseen se saa jäädä, tuntuipa se miten pahalta tahansa. Tarkoituksena on siis vielä tänään poistua jonnekin yli tunniksi, jotta saisin ärsykettä sille ajatukselle, joka kotoa lähtiessä tulee väistämättä.
Jääpähän jotain kehitettävää - sen oikean rasvan määrän lisäksi ;)
Vasta näin ruokaa laittaessa olen tajunnut mistä nuo ahmintani ovat pääasiassa johtuneet - minä en saa riittävästi oikeaa ruokaa. Viikonloput menevät herkästi leipää, kahvia, jogurttia tai mysliä syödessä, joten se ei ole ihme, jos seuraavana päivänä olen halunnut tyhjentää läheisen kaupan sokerista. Nyt olen täynnä ja eikä päässä ole käynyt ajatusta "jospa tänä iltanakin söisin karkkia". Kehoni on vallannut ihana lämmin tunne ja taidan ennen pientä iltapäiväulkoilua ottaa pienet nokoset. Koska mahdollisesti tuo annos oli "hivenen liian" suuri tälle vatsalaukulle...
No, ensi kerralla kohtuullisemmin - silloin minä ehkä jo uskon, että minä todellakin pystyn tähän
Se ei ole todellakaan ruokaympyrän mukainen ja öljyisine perunoineen hiilaritietoisen, kaloritietoisen sekä rasvakammoisen painajainen. Mutta pyrkimyksenä on nyt ainoastaan saada väsättyä lämmin ateria kerran viikossa itse eikä syömään pilkulleen oikein - siihen ehdin paneutua myöhemmin. Ja minun on tehnyt monta päivää mieli oikeita lohkoperunoita ja ne saivat seurakseen juustoisia jauhelihapihvejä.
Tänään tein siis ruokaa ensimmäistä kertaa ihan "yksin" ja myönnän kyllä katsoneeni hellan levyt kertaalleen läpi tuon kokkauksen jälkeen. Minua ei niinkään hirvitä se, ettenkö muistaisi kääntää uunia pois päältä vaan "mitä jos olen tässä hellan äärellä hyöriessäni tönäissyt jonkun hellan levyistä päälle". Joo, ei reiteni nyt niin paksut ole ja erottaisin tuon tunteen kyllä mutta enpä uskonutkaan että tämä tulisi kerta heitolla menemään täydellisesti. Mutta tuohon tarkistamiseen se saa jäädä, tuntuipa se miten pahalta tahansa. Tarkoituksena on siis vielä tänään poistua jonnekin yli tunniksi, jotta saisin ärsykettä sille ajatukselle, joka kotoa lähtiessä tulee väistämättä.
Jääpähän jotain kehitettävää - sen oikean rasvan määrän lisäksi ;)
Vasta näin ruokaa laittaessa olen tajunnut mistä nuo ahmintani ovat pääasiassa johtuneet - minä en saa riittävästi oikeaa ruokaa. Viikonloput menevät herkästi leipää, kahvia, jogurttia tai mysliä syödessä, joten se ei ole ihme, jos seuraavana päivänä olen halunnut tyhjentää läheisen kaupan sokerista. Nyt olen täynnä ja eikä päässä ole käynyt ajatusta "jospa tänä iltanakin söisin karkkia". Kehoni on vallannut ihana lämmin tunne ja taidan ennen pientä iltapäiväulkoilua ottaa pienet nokoset. Koska mahdollisesti tuo annos oli "hivenen liian" suuri tälle vatsalaukulle...
No, ensi kerralla kohtuullisemmin - silloin minä ehkä jo uskon, että minä todellakin pystyn tähän
maanantai 4. maaliskuuta 2013
Pizza vol. 2
Viimeiset päivät olen vain halunnut viettää ihmisten kanssa, jotka ovat nähneet minut silloin kun olen ollut epätoivoisimmillani. En osaa selittää minkä vuoksi, tarkoitus ei ole ollut luokitella ystäviäni tärkeämpiin ja vähemmän tärkeisiin. Minun on vain täytynyt seurata sitä hiljaista intuitiotani. Enkä osaisi olla kiitollisempi siitä, että Marakatti oli täällä viime viikon tai siitä, että kiireinen ystäväni kaivoi minulle aikaa kalenterista koko sunnuntai iltapäivän.
On vain aikoja, jolloin en halua kenenkään muun katsovan silmiin kuin sellaisen, joka on nähnyt sen aikaisemminkin eikä ole siitä huolimatta lähtenyt pois.
Pizza vol. 2 on suoritettu - ihmeellisen kunniallisesti vaikka gluteiiniton pizzapohja lensikin kolmannen yrityskerran jälkeen roskiin. Kärsivällisyyttä ei ole näkyvissä myöskään kyökin puolella vaan Marakatti pysyi visusti keittiöstä kaukana. Ensi viikonloppuna on sitten ensimmäinen kerta kun teen ruokaa ihan_itse ja vain itselleni, joten saa nähdä muuttuuko tilanne. Siirtymät (kuten uunin päälle laittaminen ja pois päältä laittaminen ovat hankalia) mutta mikäli olen saanut suunnattua niiden jälkeen ajatukseni taas johonkin ihan muuhun, olen malttanut olla tarkistamatta. Olen myös yrittänyt "selostaa" tilannetta itselleni samalla kun teen näitä siirtymiä mutta saas nähdä miten tyhmältä se tuntuu kun olen täällä yksin - sääliksi käy naapureita.
Minä en tiedä teenkö tätä oikein mutta teen tämän näin niin pitkään kun edes jonkinlaisia tuloksia näyttää syntyvän.
Hikoiluttaako? Kyllä. Ahdistaako? Todellakin. Mutta minä pidän myös lämpimästä ruoasta. Haaveilen jauhelihapihveistä ja lohkoperunoista. Porkkanakakusta. Täytetyistä paprikoista. Sämpylöistä. Mmm, ehkä minun pitää perustaa myös jonkinlainen "Ahdistunut kokki"-blogi myös.
Minä ajattelen tämän kaiken taistelun olevan vain pääsylippu seuraavaan vaiheeseen. En tiedä mikä se vaihe tarkalleen on mutta sain taas eilisen jälkeen siihen uusia johtolankoja. Tuntuu vain tällä hetkellä siltä että tarvitsen normaalia enemmän tilaa kuullakseni itseäni, sillä muutos on käynnissä. Esimerkiksi minä, aina se joka juo vielä sen yhden, en ole juonut alkoholia kuluneen 3kk aikana. Se on suuri muutos mutta tuntuu oikealta, koska se ei ole tuottanut hankaluuksia. Tuleeko minusta absolutisti? En tiedä. Tällä hetkellä en vain halua helppoa keinoa rentoutumiseen ja itsensä löytämiseen.
Haluan kuulla ilman välikäsiä, mitä minulla on asiaa.
On vain aikoja, jolloin en halua kenenkään muun katsovan silmiin kuin sellaisen, joka on nähnyt sen aikaisemminkin eikä ole siitä huolimatta lähtenyt pois.
Pizza vol. 2 on suoritettu - ihmeellisen kunniallisesti vaikka gluteiiniton pizzapohja lensikin kolmannen yrityskerran jälkeen roskiin. Kärsivällisyyttä ei ole näkyvissä myöskään kyökin puolella vaan Marakatti pysyi visusti keittiöstä kaukana. Ensi viikonloppuna on sitten ensimmäinen kerta kun teen ruokaa ihan_itse ja vain itselleni, joten saa nähdä muuttuuko tilanne. Siirtymät (kuten uunin päälle laittaminen ja pois päältä laittaminen ovat hankalia) mutta mikäli olen saanut suunnattua niiden jälkeen ajatukseni taas johonkin ihan muuhun, olen malttanut olla tarkistamatta. Olen myös yrittänyt "selostaa" tilannetta itselleni samalla kun teen näitä siirtymiä mutta saas nähdä miten tyhmältä se tuntuu kun olen täällä yksin - sääliksi käy naapureita.
Minä en tiedä teenkö tätä oikein mutta teen tämän näin niin pitkään kun edes jonkinlaisia tuloksia näyttää syntyvän.
Hikoiluttaako? Kyllä. Ahdistaako? Todellakin. Mutta minä pidän myös lämpimästä ruoasta. Haaveilen jauhelihapihveistä ja lohkoperunoista. Porkkanakakusta. Täytetyistä paprikoista. Sämpylöistä. Mmm, ehkä minun pitää perustaa myös jonkinlainen "Ahdistunut kokki"-blogi myös.
Minä ajattelen tämän kaiken taistelun olevan vain pääsylippu seuraavaan vaiheeseen. En tiedä mikä se vaihe tarkalleen on mutta sain taas eilisen jälkeen siihen uusia johtolankoja. Tuntuu vain tällä hetkellä siltä että tarvitsen normaalia enemmän tilaa kuullakseni itseäni, sillä muutos on käynnissä. Esimerkiksi minä, aina se joka juo vielä sen yhden, en ole juonut alkoholia kuluneen 3kk aikana. Se on suuri muutos mutta tuntuu oikealta, koska se ei ole tuottanut hankaluuksia. Tuleeko minusta absolutisti? En tiedä. Tällä hetkellä en vain halua helppoa keinoa rentoutumiseen ja itsensä löytämiseen.
Haluan kuulla ilman välikäsiä, mitä minulla on asiaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)