Nostetaan käsisaippua pöydälle

Ajattelin tulla vain sanomaan, että henki pihisee eikä syvä alamäki ole pienestä bloggaustauosta huolimatta alkanut. Pää on vain pitkään tuntunut siltä, että siellä olisi Kiinan pingisjoukkueen olympiakarsinnat meneillään ja jokainen voi kuvitella millaista se on sitten ollut. Tänään vierailin tunnustusten luolassa (eli päätohtorilla) ja sain vähän hiottua omaa pelitaktiikkaa niin OCD:n kuin muutaman muunkin jutun suhteen.

Vielä sellainen ping-pong -kumina käy kuitenkin päässäni, että jäsentelen ajatuksia hetken vielä itsekseni ja palaan sitten tänne, kun tiedän onko maapallo litteä vai pyöreä - ihan selvää se ei meinaan ole viime aikoina ollut..

Tahdissa epätahdissa

Pitkään mietin edellisen kirjoituksen julkaisemista mutta tänään olen tyytyväinen että sen tein. Niin paatoksellisen itsesäälin täyteiseltä kuin se kuulostaakin, minun täytyy tuntea myös nuo hiukan epämieluisammat tunteet. Korjaan, minulla on oikeus tuntea ne.

Se, että minä tunnen jostain asiasta kateutta, ei tee kaverini/ystäväni saavutuksia liian helpoiksi tai kerro siitä, ettei niiden eteen olisi tehty työtä. Se tunne ei myöskään tarkoita sitä, että minun elämäni olisi verrannollisesti kaverini elämää huonompaa, koska ne ovat kaksi eri elämää.

Vuosikymmeniä olen padonnut kateuden kaltaiset (ja vähän muutkin) tunteet sisälleni. Nyt niiden aito tunteminen on itse siinä hetkessä valtavan pelottavaa mutta näin jälkeenpäin rauhoittavaa - eipähän ole jäänyt mitään uusia ongelmavyyhtejä kehoon muhimaan kun antaa itkun ja pahan mielen tulla. Olen myös pitkään pelännyt noita "itsesäälissä rypemisiä", koska pelkään etten jaksa nousta sieltä ylös ja siksi olen ne mieluummin jättänyt väliin niin pitkäksi aikaa kuin vaan voi. Nyt yritän antaa itselleni luvan myös rypeä, koska minun on näytettävä itselleni myös se, että minulla on voimaa ja elämänhalua tuoda itseni sieltä taas normaaliin elämään.

Jos minä olen alkanut hyväksymään sen, että elämän polkuni on normaalia oikukkaampi niin miksi sitä suotta muuttamaan saadakseen muiden hyväksyntää jossain internetin tekomaailmassa? Enemmän minulle merkitsee se, millä tavoin minä katson itseäni aamulla peilistä ja illalla painaessani silmäni kiinni. Minä tiedän sen ilman sanojakin, miten paljon läheiseni arvostaa taisteluani pois tästä sairaudesta ja kannustavat tekemään haluamiani muutoksia elämässäni. Minä en saa kenenkään muun hyväksynnästä sellaista euforista oloa kuin niistä hetkistä, kun minä itse olen hyväksynyt itseni ja tehnyt tai jättänyt tekemättä jotain sen vuoksi.

Nyt hyvää ravintoa, unta ja sopivaa liikuntaa niin pyörähtää arkikin kivuttomammin käyntiin sekä keho ja mieli on valmiimpia vastaanottamaan uusia tunteita sekä tapahtumia. Sisäinen rumpali oli jo eilen vähän enemmän rytmissä mutta tänään sen soittaminen on taas ollut vähän mitä sattuu - tosin kenenpä meistä ei joskus olisi. Täytyy yrittää rauhoittaa sitä ja vilauttaa sille taas tuota purnukkaa lääkekaapissa..

Hetkinen

Tänään aamulla ensimmäiseksi Facebook kertoi minulle erään kaverini tekevän ihan valtavia muutoksia elämässään. Asia, josta toivoisin olevani toisen puolesta onnellinen mutta oikeasti olen kateellinen. Ja katkera elämälle, että minä olen tässä paikassa 1,5 vuotta eteenpäin loukussa tämän h*lvetin OCD:n vuoksi. Vihainen itselleni, että olen antanut mennä elämäni tällaiseksi. Koen suurta henkilökohtaista vääryyttä, että toisille elämä näyttää aukovan ovia vaivattomasti tai tuovan sen oikean polun eteen vaikkei edes pyytäisi. Minä saan hakata niitä ovia vuosia lekalla, ennen kuin edes yksi väärä värähtää. Tai olla vuosia sillä väärällä polulla - kaatua, repiä polvet auki, pelätä, juosta karkuun, hypätä sokkona ja olla yhä tietämättä mihin mennä.

Minä en hallitse mitään kieliä ja takanani on yksi höpöhöpö koulutus sekä pino työvuosia, joilla en tunnu edes kotimaassa tekevän mitään. Minä en tiedä niin yhtään mitä teen elämässäni, sillä se tuntuu olevan yksi ankea harmaa mössö. Elämänilo tuntuu olevan kuin palkeenkielet - kun niihin saa joskus hetkeksi ilmaa, tulee välittömästi jokin/joku, joka polkaisee ne tyhjäksi ja potkaisee nurkkaan kauas ilmavirrasta. Toiset nauttii kuulemma monimutkaisesta päästänsä mutta minä tällä hetkellä en.

Kaverini elämän uudelle suunnalle peukutti yli sata ihmistä - minun suurin tekoni on päivittäin olla tarkistamatta jotain. Asia, jota ei pidetä minkäänlaisena saavutuksena eikä se ole minkään arvoista kenellekään. Kuin ehkä itselleni. Tai päätohtorilleni. Miten surulliselta se kuulostaakaan? Säälittävää. Tekisi mieli vain huutaa ja heitellä tavaroita seinille. Tuon mahdollisuuden puuttuessa sen sijaan vaihteeksi itken.

Mitä siis mietin eniten tänään?

Vihaan elämääni ja millaiseksi olen sen tehnyt. 

Mitä niin pahaa minä olen elämässäni tehnyt, että ansaitsin tämän?

Pitäkää namastenne!

Tänään heräsin kukonlaulun aikaan, koska olin vetänyt illalla hurjan määrän hiilihydraatteja nassuun ja omatunto kolkutti. Sen lisäksi olen tulevalla viikolla saamassa vieraita ja asunnosta löytyi kaksi aivan valtavaa pyykkivuorta, joiden katseleminen edellisenä iltana oli alkanut tympimään. Niistä neljästä peruselementistä (ruoka, kodinhoito, lepo ja mieli), joilla tiedän olevan vaikutusta pakko-oireisiini, rutiineissa mukana jo kaksi ja puoli (puolikas siis mieleen liittyvistä jutuista). Ruoka hiissautuu jotenkin jälkijunassa ja päätinkin, että ensi viikosta alkaen kiinnitän taas siihenkin huomiota enemmän.

Siis jos vain kaikki tähdet paistaa oikeassa kulmassa.

Tällä tarkoitan sitä, ettei keho ja mieli toimi pakotetusti synkassa, josta sain tänään hyvän opetuksen. Lähdin iltapäivästä kohden joogasalia ja Yin-joogaa, jonka sanotaan olevan yksi rentouttavimmista joogamuodoista. Minulla on ollut pitkä tauko joogasta tuon lonkkani vuoksi ja innoissani odotin taas sitä ihanan raukeaa sekä rentoa olotilaa joogan loputtua.

Ensimmäinen 45 minuuttia meni hyvin ja pari tunnelukkoakin taas avautui. Mutta sitten huomasin, ettei rytmihäiriöni tuosta joogasta huolimatta rauhoittuneet vaan sydän pompahteli tietyn väliajoin rinnassa (nämä on siis tutkittu olevan hyvänlaatuisia ja stressiperäisiä - ei pelkoa etteikö neurootikko olisi tästä huolehtinut). Yritin hengitellä syvään ja rentoutua mutta silti - se samperin rytmihäiriö tuli aina vain uudelleen. Kokeilin ohjata ajatuksiani taas mieleni syövereihin ja itse asanaan mutta ei, siellä se muljahdus taas tuntui. Aikani yritin mutta lopulta en pystynyt enää keskittymään mihinkään muuhun kuin siihen, mitä sydämeni teki ja toivoin tunnin vain loppuvan.

Tunnista kokonaisuudessaan jäi valtavan ärsyttävä olo ja lähetinkin ystävälleni (kiitos isosisko) viestin, jossa kysyin mistä ärsytystila saattoi noinkin rauhallisen joogan jälkeen johtua. Hän esitti pari vastakysymystä ja sitten se jotenkin valkeni. Olin salille mennessäni päättänyt rentoutua. Ja kun huomasin rytmihäiriöt (jotka eivät kerro rentoutuneesta tilasta), minua alkoi ärsyttämään. Yritin kaikin voimin saada itseni rentoutumaan mutta keho laittoi yhtä paljon vastaan, mitä käytin voimiani sen rentouttamiseen. En pystynytkään rentouttamaan kehoani niin kuin olisin halunnut - en kyennyt kontrolloimaan noita rytmihäiriöitä.

Eli - pakolla ei synny tulosta, kun kyseessä on mielen ja kehon yhteistyö. Maanittelemalla, houkuttelemalla ja antamalla kaikille kehon ja mielen reaktioille tilaa, olisi rentoutuminen ollut tänään todennäköisesti mahdollista. Mutta tein kaksi virhettä. Yritin kontrolloida sellaista asiaa, jota ei voi kontrolloida (rytmihäiriöt). Ja annoin itseni jäädä ärsyyntyneeseen tilaan, joka tuosta syntyi - sen sijaan, että olisin antanut tuon tuntemuksen vain olla ja hävitä.

Ehkä tarvitsen ensialkuun nyt vähän nopeatempoisempaa joogaa, jossa olen ennenkin onnistunut rentoutumaan ja laukaisemaan erinäisiä jännitystiloja. Minulle ei saa siis tällä hetkellä jäädä liikaa aikaa ajatella joogassa vaikka se vähän nurinkurista onkin. Mutta kun ideana on saada kehon jännitystä laukeamaan eikä päinvastoin, niin tämäkin valinta lienee sallittua. Kun löydän taas mielen ja kehon yhteistyön tällä saralla uudestaan ja alan kaipaamaan meditatiivisempaa menoa, niin palaan Yin-joogaan.

Kaikille teille, joilla on oman kehontuntemuksenne kanssa ollut ongelmia, suosittelen kokeilemaan joogaa jossain muodossa. Olen vaihtelevissa määrin pitänyt itseäni fyysisesti liian isona/pienenä/leveänä/kömpelönä enkä osaa suhteuttaa enää oikeassa mittakaavassa itseäni muihin. Joogaa on tuonut minut lähemmäksi kehoani ja auttanut hahmottamaan sitä kokonaisvaltaisesti - paikantamaan sieltä asioita, joita koskaan en ennen ole huomannut ja löytämään sen ääriviivat. Oikeastaan vasta joogassa olen ymmärtänyt, että minulla on vain tämä yksi keho ja minun tulee kohdella sitä hyvin ja elää sen kanssa sopusoinnussa sen erityispiirteistä (kuten rytmihäiriöistä) huolimatta - toista kehoa en tilalle saa.

Olen löytänyt joogasta keskittymistä ja rentoutta - teille, jotka kärsitte kehon erilaisista jännitystiloista niin lämpimästi (siis kirjaimellisesti) suositan hotjoogaa. Ennen sitä en saanut mitään irti joogasta, koska joka soluni oli äärimmilleen pingottunut jännityksestä ja tunsin aurinkotervehdyksiä tehdessäni itseni naurettavaksi. Lämpö tavallaan huijasi kehoani ja pääsin rentoutuneeseen tilaan nopeammin kuin koskaan ja siellä menin yhtäkkiä jäykkänä kobrana muiden perässä tuntematta häpeää kehostani tai liikkeistäni.

Se mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Mutta ei suotta kannata pelätä etsiä keinoja kehon ja mielen tasapainoisen suhteen etsimiseen - minä tuskin itse enää koskaan menen naurujoogaan tai viritä kehoani vielä aggressiivisempaan tilaan työpäivän jälkeen menemällä potkunyrkkeilemään. Mutta tänä iltana aion maata x-asennossa olohuoneen lattialla pimeässä kuunnellen musiikkia koska olen eräänkin kerran siihen nukahtanut eli rentoutunut. Se ei ole minkään oppikirjan mukaista mutta mitä sitten, jos kehoni siitä pitää?



ps. Eilisen blogipäivityksen jälkeen hetkeksi mieleeni hiipi huono omatunto, koska koin viimeisimmän päivityksen olevan liian yltiöpositiivinen - minullahan on OCD ja minulla pitäisi mennä huonosti. Eikä tämä joogahöpinöintipäivitys sisältänyt kuin ehkä yhden maininnan pakko-oireista.

Ehkä nämä em. aihepiirit saattavat olla joidenkin pahenevien pakko-oireiden kanssa akuutisti painiskelevien mielestä turhia ja teille suosittelenkin palaamaan kirjoituksiini vuoden takaa - sieltä löytyy satoja 'OCD'-sanoja. Blogini elää käsi kädessä elämäni kanssa ja siihen kuuluu pakko-oireiden lisäksi monta muuta juttua - itselle OCD:sta paranemisen tarkoituksena kun ei ole poistaa pelkästään oireita vaan muuttaa elämää kokonaisvaltaisesti ja kehittyä ihmisenä. Ja siihen kuuluu milloin joogahöpinät ja mindfulnessit, toisina päivinä tunnekuohut ja kolmantena vesihanat. En aio kärsiä huonoa omaatuntoa siitä, että syy omille oireilleni oli niin helposti löydettävissä tai että koen välillä onnistumisia - aion siis toimia täysin päinvastoin kuin OCD yritti eilen minun puolestani päättää.

Minun ei tule edes yrittää näyttää kaikkia kasvoja OCD:sta, koska minä en voi näyttää teille siitä kuin yhdet - omani.

Syysterveisin,

Korppikotka

Kaikkea muuta kuin tavallinen mutta niin rakas, ikioma elämä

Olo on tuon parin kolmen viikon myrskyisän ja repivän ajanjakson jälkeen kuin uudestisyntynyt. Tai no, ehkä puolittain uudestisyntynyt. Ihan kaikki sentään ei itsessä uusiksi mennyt vaikka muutamia asioita katsonkin tänä päivänä hiukan erilaisten rillien läpi kuin ennen.

On jotenkin aina yhtä hienoa ymmärtää, että näin aikuisenakin pystyy kasvamaan - siis vaikka sitä näkyvää fyysistä pituuskasvua ei enää tapahdukaan kuin ehkä leveyssuunnassa. En voi lakata ihmettelemästä, kuinka olen muuttunut sisäisesti enkä ole tunnistaa enää entistä itseäni vaikka alan kyllä ymmärtämään miksi elämä on kulkenut juuri tällä tavalla kohdallani. Siellä niitä peikkoja yhä edelleen sisimmässäni asustaa mutta jo muutaman äänekkäimmän kanssa ystävystyttyäni olen huomannut, millaisen muurin takana minä itse olen useita vuosia istuskellut. 

Tänä aamuna katselin aamukävelylläni taivasta ja huomasin taas herkistyväni, kun näin pilvimassan välistä pienen aurinkoisen railon. Ehkä se osui jonkin sopivan ajatusvirran kanssa yhteen mutta tuon railon näkeminen tuntui joltain merkiltä ja siltä, että alan saavuttamaan jälleen sitä sisimmäistä itseäni, joka on tiiviten yhteydessä tähän maailmaan ja luontoon. Sitä osaa itsessäni, joka on eniten minua ja ohjaa elämässä eteenpäin.

Tästä harmaasta massasta on olemassa reitti ulos, jos vain haluan nähdä sen ja uskallan mennä läpi.

Vastaavat ajatukset siitä, että näen ympärilläni symboleja (kuten vesilammikoissa sydämiä) pelottivat minua ennen valtavasti - kuulostin omasta mielestäni jos en lopullisesti seonneelta niin ainakin sellaiselta viherhippiäiseltä, joiden rentous ja 'minä-rakastan-maailmassa-ihan-kaikkea'-asenne ärsytti. En silloin osannut ajatella, että se on sellaista osa-aluetta, jossa oma sisimpäni vain viestittää minulle itselleni asioita eikä tuo prosessi ole mitenkään ulkopuolelle nähtävissä. Hetkiä, jolloin jokin tunne/ajatus yhdistyy siihen mitä näkee ympärillään. Näin jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että olin rajannut viestinnän sisimpäni kanssa vain tunteisiin nimeltä 'pelko' ja 'ahdistus' ja ympäristön symboleina olivat mm. vesihanat, hellanlevyt, kotiavaimet. Kun em. mainituiden tunteiden tilalle tuli jotain itselle ei-sallittua, vaikkapa 'onnellinen' tai 'tyytyväinen' ja näin sydämen rikkoutuneessa asfaltissa, pidin itseäni pimahtaneena.

Nyt olen niin tyytyväinen, että tuo puoli minussa ei luovuttanut ja tunnen kuplivaa iloa nähdessäni kahden variksen leikkivän kadulla.

Toki pelko tämän kaiken saavutetun onnellisuuden menettämisestä esimerkiksi sanan 'kuolema' myötä vyöryy ajatuksien joukossa aina säännöllisin väliajoin läpi. Mutta silti se on vain ajatus. Yksi tuhansista. Ne tulevat ja menevät eikä minulla ole mitää tarvetta ottaa vain niitä negatiivisia ja pelottavia asioita käsittelyyn. Itseasiassa, minun ei tarvitse ottaa niistä ajatuksista yhtäkään päänI sisällä aukirevittäväksi. Kyllähän tätäkin kirjoittaessa ajatukseni sanovat, että ethän voi lakata ajattelemasta. Että ihan hyvin voit kuolla siihen läppärisi kanssa sohvalle. Ja onhan se totta mutta..on eri asia antaa ajatusten virrata läpi kuin jäädä niiden muodostamaan aitaukseen ja antaa sen hallita elämäänsä.

Se on totta - minä voinkin kuolla nyt, huomenna, viikon päästä tai 20 vuoden päästä mutta tuleeko minun antaa hallita sen tätä hetkeä tai valintoja joita teen? Ei.

Jotenkin olen näiden viikkojen aikana päässyt mindfulnessiin ja ajatusvirtaan ihan uudella tavalla käsiksi juteltuani siitä tai siihen liittyvistä asioista muutamien ihmisten kanssa - kiitos vain Aurinkoiseni, kirjaa en ole vieläkään lainannut mutta keskustelumme avulla taisin löytää taas joksikin aikaa uuden lähestymistavan asiaan. Mindfulness -harjoitteita en ole ottanut vielä samassa muodossa takaisin kuin niitä aiemmin kokeilin mutta ehkä sillekin tulee taas aikansa. Olen yrittänyt harjoittaa samaa asiaa niin lenkillä, töissä kuin kotonakin. Huomannut, miten keho jännittyy ahdistavan ajatuksen tullessa mutta miten oman kehon rentouttamisella on vaikutus ajatuksen läpivirtausaikaan.

Minä olen aloittanut pikkuhiljaa tekemään valintoja itsekkäästä näkökulmasta. Jättänyt bileiltoja väliin, koska kehoni on viestinyt sen olevan lopussa ja huomannut, ettei sen seuraavan päivän Facebook-päivitykset tee minua enää samalla tavalla kateelliseksi tai saa tuntemaan, että olen jäänyt jostain paitsi. Olen ehkä pikku hiljaa irtaantumassa siitä ajattelutavasta, että minun pitäisi olla kaikkialla ja tietää kaikki, jotta osaisin varautua kaikkeen oikein. En kykene edes sanoin kuvailemaan, miten hienoa on tajuta elävänsä omaa, muista riippumatonta elämää.

Se on jokin sellainen tunne, joka saa kyyneleet silmiin ja jokaisen solun hihkumaan riemusta.