Paluu tulevaisuuteen

Menetin taannoin toisen vanhempani syövälle. Ilman, että kukaan pystyi tekemään asialle mitään. Ironista tässä on mielestäni se, että vanhempani sairaudessa toteutui kaikki ne asiat joita olen syövässä pelännyt - mitä jos en huomaa jotakin ajoissa ja sitten sille ei voida tehdä enää mitään. Kuolen vain pois.

Viimeinen puoli vuotta on ollut elämäni tuskallisinta aikaa ja kaikki katastrofin ainekset ovat olleet kasassa, mitä siis näihin erityispiirteisiini tulee. Tosin tällä kertaa ei OCD puskenut minua pois yhteiskunnasta vaan masennus, johon upposin syvemmälle kuin koskaan ennen. Jossain vaiheessa sanoin päätohtorillenikin, etten tiedä selviäisinkö siitä - elämäni oli ajautunut vähän kaikilta osin siihen, etten nähnyt siinä mitään syytä yrittää kammeta itseäni maan tasalle pimeydestä.

Onneksi minulla oli ja on jäljellä loput perheestäni, sisarukseni ja toinen vanhemmistani sekä ne kaikki nelijalkaiset otukset, jotka perheeseemme lasketaan. Kaiken sen pimeyden keskellä heistä tuli minulle ensimmäinen ja tärkein syy jatkaa vaikka kaikki solut kehossani vastustivat asiaa. Halusin itseni takaisin ensin heidän ja vähitellen itseni vuoksi.

Ei OCD kokonaan ole ollut poissa ja pelko syövästä on loogisesti pinnalla. Tavallaan minä en kuitenkaan enää pelkää sitä samalla tavalla kuin ennen, sillä niin monta sairaalaosastoa ja syövän kanssa matkaa kulkevia olen nyt nähnyt. Osan heidän tiedän jääneen sille matkalleen, toisten astuneen uudelle polulle ilman syöpää. Tiedän nyt, että se voi olla kuka tahansa, teki elämässä mitä tahansa. Tärkein kysymys taitaa ollakin uskaltaako tosiasioita kohdata mutta samalla jatkaa elämistä ikäänkuin "riskillä". Eli minun tapauksessani käydä säännöllisesti tutkimuksissa (koska perintötekijät) mutta unohtaa liiallisen kehon tarkkailun (luopua liiallisesta tarkistamisesta).

Minun on ollut äärimmäisen haastavaa nähdä ihmisiä näinä aikoina, myös ystäviä. Tilanne on heittänyt kasvoilleni lasit, jossa kukaan ei voi ymmärtää, miltä minusta tuntuu. Loukkaannun, jos ihminen ei kysy kuinka voin. Loukkaannun, jos ihminen kysyy kuinka voin ja yrittää sanoa jotain lohduttavaa. Suutun, jos ihmiset kohtelee minua silkkihansikkain. Suutun, jos ihmiset ei ymmärrä kohdata minua riittävän sensitiivisesti. Poden epäonnistumisen tunnetta nähdessäni ystävieni menestymistä yksityiselämässä tai uralla. Vähättelen muiden oikeutta valittaa asioista, koska ne eivät ole mitään sen rinnalla mitä minä olen kokenut.

Olen niin vereslihalla, ettei mikään ole hyvä, mitä toinen ihminen tekee tai sanoo. Poden syyllisyyttä siitä, että voin vieläkin niin huonosti etten voi hoitaa ystävyyssuhteitani ilman että se aiheuttaa minulle huonon olon ja pahimmillaan loukkaa ystävääni. Olen kiitollinen niille yhden käden sormin laskettaville ystävilleni, joiden aluksi ajattelin hylänneen minut hiljaisuudellaan mutta joiden nyt ymmärrän antaneen minun olla omissa nahoissani niin kauan kuin haluan luottaen siihen, että vielä joku päivä palaan. Kiitos.

Niille toisille haluaisin sanoa, ettet se ole sinä vaan minä - toivon sinun kuitenkin antavan minulle tilaa, sillä erinäiset puhelut ja viestit ahdistavat minua. Ne muistuttavat siitä mihin en pysty vaikka ne ovat tarkoitettu kauniiksi, välittäviksi eleiksi. Tulen takaisin kuin pystyn. Itse päätät oletko siellä vielä silloin, sillä tiedän että tämä on epäreilu tilanne sinulle. Tämä on kuitenkin ainoa oikea tapa minulle kasvaa sellaiseksi ihmiseksi kuin aidosti olen.

Toivun kaikesta edelleen. Elämäni meni konkreettisesti pirstaleiksi ja nyt rakennan sitä mosaiikkipintaa uudelleen, jota sinuksi itseksi kutsutaan. Tällä hetkellä siinä pinnassa taitaa olla noin kymmenen palaa, tuo koko kaikenkarvainen perheeni. Tästä lähtien minulla ei tule olla muuta kuin aikaa ja sydäntä etsiä, hylätä ja löytää uusia palasia tuohon mosaiikkiin.

Lukijoille - älä anna elämän kulkea ohitsesi. Sinua itseäsi vähättelemättä: Vaikka kuinka OCD/masennus/anoreksia vakuuttaisi, se ei "pelasta" sinua siltä, mitä pelkäät. Lopeta turha juokseminen. Sinä et ole yhtä kuin sairautesi. Uskalla katsoa sisimpääsi ja hae apua, jos sinne yksin katsominen ahdistaa.

Sillä on jokin tarkoitus, että sinä olet elossa mutta esimerkiksi minun vanhempani ei - minä lupaan ottaa siitä tarkoituksesta selvää olemalla heittämättä elämää enää hukkaan ja työskentelemällä niin vimmatusti päästäkseni pois erityispiirteideni hallitsevasta otteesta. Tee sinä samoin.

"Kun on elämää, on toivoa."

Afrikan tähti

Se taisi olla torstai kun piipahdin tänne lukemaan muiden kuulumisia ja vilkaisin samalla milloin olen viimeksi kirjoittanut omiani. Pitkä aika. Sitä enemmän kuitenkin pysäytti vierailujen määrän kokonaislukema - ikinä en uskonut, että ketään tämä aihe kiinnostaisi niin_paljon. Myös silloin, kun kirjoittaja on tullut laiskanpulskealle tuulelle kirjoittamisen suhteen.

Enkä minä tiedä onko se edes se laiskanpulskeus, ehkä kirjoittaminen oli silloin helpompaa kun solmuja oli enemmän ja olin täysin ymmällä itsestäni. En voi sanoa ettenkö olisi edelleen melkeinpä päivittäin ymmälläni itsestäni mutta ne aiemmat ymmällään olot konkretisoitui voimakkaasti pakko-oireiden kautta. Nyt kun pakko-oireet ovat pysyneet 95% kurissa ei ne ymmällään olot näy niin selkeästi, että niistä riittäisi päivittäin kirjoitettavaa.

Pidän myös tavallaan elämääni blogin kannalta paljon tylsempänä kuin mitä ennen vaikka elämäni on paljon onnellisempaa kuin se on ollut vuosiin. Ja niin minä taisin pitkään ajatella itsekin niistä vähäisistä "selviytymistarinoista", joita netistä luin - enemmän minua kiinnosti kaivella tietoa pakko-oireista ja niiden aiheuttamista oireista elämän eri osa-alueilla kuin kuulla elämästä ilman OCD:ta.

Itseasiassa välillä minusta tuntui, kun siedättäminen kävi voimille tai ahdistus muista syistä kasvoi, että sinne OCD-sokkeloon olisi aidosti helpompi ja mukavempi jäädä. Eläähän moni muukin sellaista elämää ja pärjää ihan hyvin. En tiedä mikä voima minut on kuitenkin sysännyt aina eteenpäin ja haluamaan selvittää mitä elämä olisi ilman tuota vuosikausia rakentamaani näennäistä tukiverkostoa. Sitä voimanlähdettä minä itsekin usein vielä pohdin, sillä niin syvään veteen olin jo vajonnut, kun esimerkiksi blogin kirjoittamista aloitin.

OCD on yhä läsnä päivittäin mutta ei enää tunneittain. Tuntuu, että vielä jokin pieni liimapinta pitää minut kiinni siinä turvaverkossa vaikka yritän pyristellä irti. Se on tullut ilmi päätohtorilla mutta erityisen hyvin liimapinta konkretisoituu uuden harrastukseni parissa, jossa joudun joka ikinen kerta epämukavuusalueelle ja kasvokkain epäonnistumisen kanssa. "Täysillä" eläminen on jo näkökentässäni mutta tietäisimpä mikä on se viimeisin palanen, joka on jumissa ja estää elämään täysin rinnoin tarttumisen.

Minulla on jäljellä Kelan tukemaa terapiaa enää reilu puoli vuotta ja kauhistuttaa ehdinkö saada elämäni tasapainoon sitä ennen. Tai saanko oman elämän ohjaimista riittävän lujasti kiinni, jotta rakastaisin itseäni kaikkina hetkinä mitä elämä tuo tullessaan. Ei liene ongelma jatkaa terapiaa omakustanteisesti mutta miten pitkään, on täysi arvoitus. Ehkä jossain on vain oikea hetki päästää irti.

Nyt on kuitenkin nyt ja elämä on juuri tätä kuluvaa hetkeä. Siksi minä yritän jäsentää ajatuksiani jälleen kirjoittamalla. Tunnistan suurimmaksi osaksi mistä tarkistelunhaluni johtuu kunakin hetkenä mutta vielä tulee niitäkin hetkiä, kun tunnetila ehtii livahtaa pois ja tilalla on OCD. Joskus yksinkertaisesti jokin oman elämän peruselementeistä on häiriintynyt (väsymys, stressi, vääränlainen ruoka) mutta toisinaan jään vaille vastausta. Ja luulen että siellä, vaille vastausta jääneissä hetkissä, on avain viimeiseenkin liimapinnan irtirepimiseen.

Jatkan siis yhä aarteen- ja oman Afrikan tähteni etsintää. Toivottavasti sinullekin kuuluu hyvää.

Rakkaudesta ja tasapainoilusta

Välillä mietin, johtuuko itsessä tapahtuneet muutokset toiminnasta pelon vallassa vai siitä, että jotain on oikeasti liikahtanut pääni sisällä. Isosti.

Oireet ovat viime viikkoina vähentyneet rajusti. Kyllä, tänäkin aamuna merkkasin kynällä lakanasta löytyneeseen täplään raksin ylimääräisten seuralaisten pelossa mutta hetken mentyä nopeasti ohitse totesin sen itsekin ääneen - oireet ovat vähentyneet. Paljon.

Tuntuu kuin seisoisin jonossa vuoristorataan - vatsaa kipristelee pelosta mutta silti vääjäämättä liikun kohden sitä mikä pelottaa.

Muutokset ovat jotain niin konkreettista elämän kaaottisuudesta huolimatta, että uskon kyseessä olevan jonkun suuremman palasen liikahtaminen sisälläni kuolemanpelon sijaan. Tunnen tanssivani nuoralla ja päivä päivältä luotan enemmän tasapainooni pysytellä nuoralla ympärillä vallitsevista olosuhteista huolimatta. Yhä useammin pysähdyn liikuttuneena siitä, miten onnellinen olen.

Sitkeästi ajatukset "onnellisena olemisesta seuraa varmasti jotain ikävää elämään" tai "tiput kyllä tältä nuoralta sitten tosi lujaa maahan ja satutat itseäsi" pyrkivät tulemaan päähäni mutta muistutan itseäni ettei kyseessä ole huominen tai ensi viikon lauantai, jolloin koen olevani onnellinen tai tasapainoinen.

Aika on nyt. Olen onnellinen ja tasapainossa nuorallani juuri_nyt.

Onnellisuuden lisäksi olen miettinyt paljon rakkautta. Olen tuonut päätohtorinkin luona esille useasti sen, että minua häiritsee se etten ole kenellekään 'maailman tärkein' eli tunnemaailman kielelle käännettynä 'maailman rakkain'. Kaikilla muilla tuntuu olevan 'se joku tärkein' paitsi minulla - poikaystävä, läheiset vanhemmat, aviomies tai lapsi. Mutta mitäpä jos minä olenkin katsonut asiaa ja rakkautta koko ajan väärien lasien läpi?

Mitäpä jos minä olen ystävilleni maailman rakkain juuri sellaisena ystävänä kuin olen? Mitäpä jos olen Marakatille maailman rakkain isosisko sellaisena kuin olen? Mitäpä jos olen vanhemmilleni maailman rakkain lapsi sellaisena kuin he minut haluavat ajatella?

Miksi minä vertaan itseäni johonkin toiseen/toisiin, joka ei ole kuitenkaan minä?

Ja vielä tärkeämpää, miksi minä olen itseni tai ystävieni sijaan uskonut sitkeästi niitä ihmisiä, jotka teoin ja sanoin ovat ilmaisseet että en olisi hyväksyttävä tai rakastettava ellen muuttuisi joksikin toiseksi?

Katso itseäsi peilistä. Ketä uskot nähdessäsi peilikuvasi?

Valkoisella tapetilla valkoisia kuvioita

Tiedättekö sitä, että vaikka näitä omia toimintamalleja ja niiden laukaisijoita on kohta kolmisen vuotta havainnoinut, tahtoo se tuttu kumppani silti helposti hukkua tunnemyrskyn alle ja löydät itsesi yhä uudelleen ihmettelemästä kuinkas tässä nyt näin taas kävi?

Vasta eilen tuijotellessani taas asuntoni tapetteja tajusin missä mennään. Se tosin ei estänyt menemästä ulos rankkasateeseen hakemaan tunneruokia, ahmimista eikä uimista mielen sysimustiin vesiin. Mutta tajusin sen kyllä. Tuttu vieras oli tullut kylään enkä minä pidä sen kyläilyreissuista sitten niin yhtään.

Vaikea sanoa, mikä sen tällä kertaa laukaisi - matkalla koetut epämukavuudet, kotiinpaluun tuntuminen yhdeltä 'Bitch släp':iltä, epätietoisuus omasta tulevaisuudesta vai oman ihon neuroottinen tarkkailu mahdollisten inhottavien tuliaisten pelossa. Viimeisimmän oletan olevan yksi tämän tutun vieraan seurauksista (tai sitten se on sekä että - seisomassa tutun vieraan tukijoukoissa laukaisemassa tilannetta että myös seuralaisena tapahtuneen jälkeen) ja todellisen laukaisijan jonkun kolmesta ensimmäisestä. Tai sitten ne kaikki yhteensä.

Tänään aamulla peilistä katsoi turvonnut finninaamainen teini, jolla oli likainen tukka ja vatsa kipeä. Jos olisin voinut, olisin voinut iskeä peilin säpäleiksi siitä itseinhosta mitä oman peilikuvan näkeminen ja eilisen päivän muistot aiheuttivat mutta sen sijaan piilotin likaisen otsiksen huivin alle, laitoin kuulokkeet korviin ja kävelin ulos veden äärelle.

Vesi on elementti, jonka äärelle palaan silloin kun olen omassa päässäni jotenkin todella syvällä solmussa ja tunnen olevani rauhaton. Harrastin tätä samaa ollessani maailmalla ja olen harrastanut tätä niin kauan kuin itse muistan. Kävelin eilen sateessa ja tänään katselin auringon leikittelyä veden pinnalla.

Toisinaan itken veden äärellä, toisinaan vain katselen tai kuuntelen sitä. Joskus vain olen. Tänään siellä veden äärellä myönsin vihdoin itselleni mustan pilven saapuneen taas taivaanrantaani ja haluni alistua sille. Viimeaikaisen läsnäolemiseni lasikupu -vertaus maanantailta palasi mieleeni ja tajusin kaikkien merkkien olleen ilmassa. Valmiin ärsytyksen nousemisen pintaan päätohtorikäynnistä, koska hän ei helpolla anna minun mennä sinne minne tuntuisi tässä mielen kaaoksessa olevan helpointa mennä.

Se vain oikeasti olisi niin paljon helpompaa. Vetää verhot kiinni ja olla. Siirtää päätöksen tekeminen myöhemmäksi tai olla päättämättä ollenkaan. Odottaa vain että jotain ikävää tapahtuu kuitenkin ja todistaa täten joku omista uskomuksista todeksi.

Pääni on taas kuin yksi iso squash-kenttä ja vastapelureina ovat 'alakulo' ja 'nyt-et-perhana-luovuta'. Tänään laittaisin rahani likoon jälkimmäisen puolesta sillä a) sain pestyä hiukset ja b) lupauduin lähtemään tänään kokeilemaan yhtä uutta urheilulajia. Huomenna voi tilanne olla päälaellaan työpäivän jälkeen. Haluaisin nyt vain niin kovin potkia tämän kyläilijän päästäni pois mahdollisimman pian.

Harmi vain, ettei sitä voi vaan deletoida ja jatkaa kuin yhtään huonoa hetkeä ei olisi ollutkaan. Ainoa tapa ulos tästä on hyväksyä se musta pilvi taivaanrannassa ja jatkaa siitä huolimatta hengittämistä ja hetkessä olemista.

Mutta silti ihan vähän tekisi mieli leikkiä ettei sitä pilveä ole sulkemalla vain silmät.

Tai jos oikein hyvän hetken tullen vain näyttäisin sille kieltäni senkin uhalla, että tumma pilvi siitä suuttuu?

Toivottavasti rohkenen siihen.

Karhuja ja käsipeilejä

Ei mitenkään yllättävää, että töiden ja arjen alkamisen myötä ahdistuskäyrä menee tällä hetkellä kohtisuoraan ylöspäin. Hitaasti mutta varmasti. Vapaasti ilman henkilökohtaista kontrollia.

Pääasiassa olen kanavoinut ahdistustani tällä viikolla keskittymällä syynäämään jokaisen punaisen läiskän ja patin ihossani ötökkäneuroosini vuoksi. Minulla on luonnostaan herkästi ärtyvä mutta myös tiettyyn aikaan kuukaudesta finnien valtaama iho, mikä tekee tästä syynäysmissiostani entistä haasteellisempaa. Ja tottakai, mitä enemmän syynään, sitä enemmän kaikkea mahdollista "outoa" löytyy. Eilen innostuin tarkistelemaan lattialistojen vierustoja ikäänkuin ihon tsekkailun jatkumona ja vaihteeksi sain ajettua itseni siihen pisteeseen, että teki mieli painua vain peiton alle ja itkeä.

Realistisesti ajateltuna, ulkona liikkuu vielä paljon öttiäisiä, jotka voivat iskea hampaansa minuun - tykkään liikkua ulkona ja pitää ikkunaa auki (asun puiston vieressä). Olen stressannut itseni nopeasti äärimmilleen ja syönyt huonosti, joka jo pelkästään voi aiheuttaa reaktioita ihossa. Stressaantuneena raavin myös ihoani öisin, joka saa sen paikoitellen näyttämään todella hurjalta. Tunnetusti tässä korttelissa on yksi öttiäistalo valmiiksi ja rakenteet talojen välillä varmasti paikoitellen väljät. Kuka tahansa naapureistani on voinut tuoda ylimääräisiä tuliaisia vaikka ihan vain kirpparilta. Vaikka minä en havainnut mitään öttiäisongelmaa matkallani (kyllä, syynäsin sielläkin sängyt ja omaa ihoa mutta kohtuudella) ja huolehdin matkatavaroistani yleisen ohjeen mukaan niin reissussa kuin kotonakin, on minulle voinut käydä vain todella huono tuuri - kuten monelle muullekin on voinut käydä.

Mutta ei, näen vain jalkapuussa tällä hetkellä vain itseni ja huonoina hetkinä itken sitä miksi minun pitikään lähteä matkaan jos siitä on seuraamassa jotain todella ahdistavaa.

Näin toissa yönä unta, missä pihalla käveli karhu ja yksi toisensa jälkeen yritti häätää sitä pois. Sitten häkistä päästettiin ulos koira, joka kävi karhun kimppuun mutta karhu sai heitettyä sen maahan. Unessa minulle ikäänkuin kerrottiin tarinaa jälkikäteen ja samalla kun karhu löi koiran maahan uudelleen sain kuulla, että koira nousi iskuista huolimatta ylös aina uudelleen ja selviytyi hengissä.

Sitä unta minä yritän aina ajatella kun ahdistus ja paniikki ottavat valtaa. Että vaikka se pelko, todellinen tai epätodellinen, lyö minut toisinaan maahan niin nousen sieltä kuitenkin ylös.

Olenhan herännyt tänäänkin.

Nyt tuulet nuo viestin jo toivat

Muutama tunti ja kolmas vuosi päätohtorilla pyörähtää käyntiin.

Tämä on myös kolmas vuosi tätä blogia.

Tavallaan tunnen velvollisuudekseni selittää kirjoittamisen hiipumista, tavallaan en. Ehkä siksi, ettei minulla ole antaa mitään konkreettista syytä. Tai koska tämä on kuitenkin yhä itsekkäistä lähtökohdista oleva oman päänsisäisten lankojen setvimispaikka, josta mahdollisesti joku toinenkin hyötyy mutta josta minun ei sen lähtökohtien vuoksi pitäisi periaatteessa olla velvollinen kuin itselleni.

Anteeksi etten kuitenkaan reagoinut edes kommentteihin. Se oli liian itsekästä.

Mikä on tämän blogin tulevaisuus? En tiedä. Niin rehellinen kuin voin teille olla niin, ei, en tiedä. Blogin kirjoittaminen ei tuntunut viime keväänä hyvältä enkä tiedä uiko se ilmaisutapa viikkoihini vieläkään. Tunnustelen sitä parhaillaan. Haluaisin mahdollisesti laajentaa blogia ulos OCD-laatikosta mutta en tiedä onko se sen syntyperän vuoksi mahdollista.

Voisiko olla uuden aika vai löytyisikö vanhasta vielä uusia kerroksia?

Kevät 2014 tuntuu jo niin kaukaiselta mutta jos sitä pitäisi jollain yksinkertaisella tavalla kuvailla, olisi se "häkkieläin". Kesää 2014 kuvaa "hyppy tuntemattomaan" ja syksyltä 2014 en tiedä mitä odottaa. Tein nimittäin jotain, mitä en vielä 3 vuotta sitten kesälomani 4 seinän sisällä viettäneenä ikinä kuvitellut tekeväni ja luulen sen poikivan teemoja syksyyn.

Lähdin pois kotimaasta.

Kohtasin varmasti kaikki pelkoni ajatuksen tai tunteideni tasolla noiden viikkojen aikana. Hyvällä ja huonolla menestyksellä. Niin pelkoni pimeässä vaanivista torakoista tai luteista, pelkoni tulla hylätyksi tai olla kykenemätön suoriutumaan jostain. Tunteet vyöryivät toisinaan kuin hyökyaalto. Välillä jaloista tuntui loppuvan voimat, välillä menin täysin lukkoon ja oli päiviä, jolloin teki mieli huutaa turhautumistaan.

Mutta minä tein sen.

En varmasti vielä ymmärrä kaikkea oppimaani enkä mitenkään voisi. Ensimmäisen viikon jälkeen opin kuitenkin jotain todella perustavanlaatuista itsestäni/elämästäni:

Niin pitkään kuin en anna itseni luottaa kehenkään toiseen, en anna toiselle mahdollisuutta kuulla, nähdä ja rakastaa minua minuna. Niin kauan kuin en anna toisille mahdollisuutta kuulla, nähdä ja rakastaa minua sellaisena kuin olen, jätän itseni ulkopuolelle ja toteutan itse omia pelkojani.

Siellä kaukana maailmalla voimistui kuitenkin myös se tunne, että olen aloittanut matkani luottamuksen suhteen. Eikä sitä ollut vaikea huomata - itkin melkeinpä jokaisen tuliaisen kohdalla sitä kuinka paljon kyseinen ihminen minulle merkitsee ja miten toivoisin, että hän olisi täällä minun kanssani. Juuri silloin.

                  Mikään materia maailmassa ei korvaa aitoja ja aidosti rakastavia ihmisiä ympärilläsi.

                                                                   Älä hukkaa heitä.

Popsi, popsi, porkkanaa

Kiitos jälleen kerran yhden päätohtorini idean varionnista, jonkinlainen noususuhdanne on täällä taas. Tai sanoisin pikemminkin, että alan olemaan sillä tasolla, millä olin ennen tuota leikkausepisodia. Ja se on hyvä, erittäin hyvä.

Töihin lähteminen on taas hiukan helpottanut ja olen päässyt salille ihmisten pariin (ja saanut varmaan sieltä orastavan nuhanenätartunnan - en tykkää). Ennen kaikkea olen kohdannut taas punaisimman vaatteen eli hellan ja tehnyt viikonloppuna ruokaa (tai no, en tiedä voiko lisukkeen valmistamista sanoa ruoanlaitoksi mutta ydinasia tässä onkin ihan jossain muualla):

(heh, kuvassa lienee myös selitys sille miksi en ole koskaan ryhtynyt ruokabloggariksi - en vain jotenkin  kykene kuvaamaan annosta niin, että siitä tulisi ns. syötävän näköinen. Jotain vikaa voi olla myös annoksen yksipuolisuudessa mm. värien suhteen :D )

Olen myös pyrkinyt jatkamaan tuon maagisen "mitä, ihan kuin tämä kertoisi minusta" -kirjan lukemista. Suosittelen tätä lämpimästi ainakin niille, jotka tunnistavat tunnemaailmassaan olevan jotain häikkää tai haluavat tietää tunteistaan ja ajattelutavoistaan enemmän. Ei tunnelukot välttämättä näyttäydy kaikilla yhtä voimakkaasti kuin minulla mutta voi olla ihan mielenkiintoista ymmärtää ainakin vähän paremmin miksi reagoi juuri niin kuin reagoi.

Mitä pidemmälle kirjaa pääsen, sitä järkyttyneempi olen siitä miten sekaisin tunnemaailmani on. Tai olenhan minä sen tiennyt, ettei pääni ihan peruspirkon käsikirjasta ole mutta miten sekavan ja moniulotteisen verkoston olenkaan luonut päähäni! Yhden lukon aktivoituessa sulkeudun, toista kompensoin käyttäytymällä juuri päinvastoin ja kolmannen olemassaoloa en haluaisi edes tunnustaa. Kun haluaisin osoittaa välittämistä, saatan loukata - kun loukkaannun, se ei näy missään.

Ihme, että minulla on tällä logiikalla vielä ihmissuhteita jäljellä.

En malta kuitenkaan odottaa, että pääsemme näiden kimppuun päätohtorin kanssa. Tai onhan näitä nyt sohittu urakalla kohta 1,5 vuotta mutta tämän kirjan lukeminen on saanut minut näkemään käytökseni ja ajatukseni ihan uudella tavalla. On myös ilo huomata että tunnelukot, mitkä varmasti ovat hallinneet vielä 1,5 vuotta sitten, tuntuvat tänä päivänä jo jotenkin kaukaisilta. Kykenen ilmaisemaan jo osittain tunteitani enkä patoa niitä sisääni. En moiti saati rankaise itseäni ihan kaikista tekemistäni virheistä.

Vähiten varmaan minä itse olisin uskonut, että OCD tulisi muuttamaan minua näin paljon.

Parempaan suuntaan.