Tyyntä myrskyn edellä

Se sanonta pitää todellakin paikkaansa. Tai, ei ole yllätys, että kevätaurinko antaa vääränlaista energiaa lähipiirissämme. Tänä vuonna se vain tuli niin aikaisin.

Soitin kotiin tiedustellakseni siellä vallitsevan hiljaisuuden syytä ja vastauksen sainkin heti, kun äitini vastasi puhelimeen. Äitihän on asunut omassa tuetussa asunnossa ja vähän yllättyneenä kysyin, että mitäs hän siellä vanhassa kodissamme tekee. Iloisen monotonisesti hän vastasi muuttaneensa kotiin takaisin. Suustani pääsi seuraavaksi  kysymys, että onko hän huolehtinut itsestään ja käynyt lääkärissä - äitini tyyli muuttui sadasosasekunnissa vihantäyteiseksi. Kun vastasin kieltävästi hänen väitteeseensä äitini selittäneen muka kaiken jo aiemmin, ilmoitti hän ettei hänellä ole aikaa minun nalkutukseen ja kenelle minulla oli oikein asiaa.

Osui ja upposi, koko laiva.

Itkuhan siinä tuli ja soitin Marakatille, joka onneksi meistä tällä kertaa oli se tasapainoisempi. Hän alkoi soitella äidin tutuille ja kokoamaan rivejä. Ja samalla vahvistui se minkä jo puhelimessa kuulinkin - äidillä on jo ajantaju poissa ja hän on hyvin lyhytjännitteinen, nopeasti suuttuva sekä levoton. Nyt on aika asettua varpailleen. Riitää, jos jokainen luovuttaa siihen yhden varpaansa, sillä siten kenenkään ei tarvitse uhrata koko elämäänsä - yksi varvas riittävän monelta saa aikaan tukevan tuntuman maasta.

Sinne jäi suunnittelemani pihvit kauppaan, sillä en edes yrittänyt tänään tuon puhelun jälkeen tehdä ruokaa. En edes uskalla kuvitella miten kauan olisin tänään tuon kokkailun jälkeen vaalinut hellaa, kun päässä pyörii useampi tunnemyrsky. Kassiin eksyi kaupasta ihan jotain muuta ja jos tekisin niin kuin ennen, jatkaisin tätä roskaruoalla itseni turruttamista niin kauan kuin äiti on saatu osastolle.

Sipsejä ja jäätelöä - ole hyvä!

Mutta nyt olen päättänyt muuttaa kaavaa. Yritän ulkoistaa itsestäni tämän sairaasta omaisesta huolehtivan osani ja jatkaa muilta osin mahdollisimman normaalia elämää sekä syödä oikein. Minä en halua, että äidin sairaus imaisee taas minut mustaan aukkoon ja koko kesä menee ohitse. Se ei ole oikein. Lupaan olla armollinen itselleni mutta onneksi minulla on kaikkia omia pikkuprojekteja meneillään, joihon suunnata huomio.

Toisekseen, en tällä kertaa aio käydä tätä läpi niin, että suljen ystäväni kaiken ulkopuolelle. Voin tarvita omaa yksinäistä aikaa mutta samassa suhteessa yritän olla seurassa, siis sellaisessa, jossa minun on helppo olla oma itseni. Kyllä he ottavat kopin, jos minulla on paha mieli ja nauravat kanssani, jos sitä tarvitsen. Onneksi myös Marakatin tukiverkosto toimii samalla tavalla eikä minun tarvitse hänestä huolehtia (vaikka huolehdin kuitenkin).

Alan olemaan valmis. Puu voi huojua myrskyn voimasta mutta juuret pitävät sen kiinni maassa.

Ctrl

Viimeinen sairaslomapäivä ja kuume on yhä pysynyt poissa. Ruokakin on alkanut kiinnostamaan vähän enemmän ja eilen hetken visioin mielessäni ajatusta suklaasta. Se kyllä meni lääkepahoinvoinnin vuoksi nopeasti ohitse mutta suklaasta haaveileminen on minulle positiivinen merkki parantumisesta. Tosin allergiaoireet näyttävät tulevan tuon taudin tilalle mutta parempi näin päin, niiden tietää (toivottavasti) menevän ohi kunhan tuo katupöly hiukan hälvenee.

Todistettua on tullut (jälleen kerran) tämän sairasloman aikana itselle se fakta, että minä tarvitsen rutiineja pitääkseni pakko-oireita hallinnassa - siis ainakin tällä hetkellä. Hassua. Tässähän pitäisi opetella pois kontrollista ja pelosta. Silti pakko-oireeni tuntuvat aina hiukan pahenevan, kun minulta puuttuu säännöllinen päivärytmi. Olen ihan kuin ne vanhat erityistukea saaneet hoitolapseni, jotka tarvitsivat selkeän päivärytmin mm. siirtymätilanteiden helpottamiseksi ja päivärytmin muuttuessa/puuttuessa tiedossa oli isompi tai pienempi katastrofi.

Voiko pakko-oireinen koskaan pitää kontrollia hyvänä asiana?

En usko, että minusta koskaan tulee boheemia kukkaistyttöä, joka ei huolehdi huomisesta tai suunnittele tulevaisuutta. Siitä kontrollista, joka syntyy pelosta, minun on kuitenkin päästettävä irti. Kontrolli tai rutiini, joka tukee minua elämään täysipainoista elämää ja pitämään pelot poissa, voi jäädä.

Ehkä. Olen allergisoitunut tuolle sanalle 'kontrolli' jo niin paljon, että olen pitkään pitänyt sitä pelkästään tämän tarinan pahiksena. Minulle ei ole tullut aiemmin mieleenkään jättää kontrollista haituvaakaan elämääni, koska se on pilannut minulta monia vuosia. Onko kontrolli tai rutiini kuitenkaan aina niin mustavalkoinen asia, mitä esitetään?


pst. Huomasin eilen eräästä keltaisen lehdistön lehdestä lyhyen lainauksen Gloria-lehden haastattelusta, jossa Tuomas Enbuske kertoi mm. neurooseistaan. Vaikka ko. henkilöstä voi olla montaa mieltä (olen minäkin enkä aina edes tarkalleen tiedä mitä mieltä), ilahdutti uutinen minua sillä se toi taas näkyvyyttä meille ko. asian ja siitä mahdollisesti aiheutuvien ennakkoluulojen kanssa kamppaileville - sille, että vaikka me olemme 'vähän outoja', olemme me silti ihan tavallisia ihmisiä. Aion käväistä tänään ostamassa tuon lehden, vaikkei ko. läpyskän muu sisältö kiinnostakaan. Sillä aina, kun joku haluaa tulla ottamaan painolastia minun, muutaman muun taviksen ja David 'Becksu' Beckhamin harteilta pakko-neuroosien arkeistamiseksi, voin sen vain ilolla ottaa vastaan.

Rämepeikko

Jotenkin minusta on alkanut tuntua pikku hiljaa siltä, että maailmankaikkeudelta on jäänyt komedia-kanava päälle kohdallani. Tai siis ei tämä ole itselle hauskaa mutta luulen, että maailmankaikkeudella on. Sillä juuri kun olen yhden alasimen alta kaivautunut, tippuu toinen niskaan.

Ehdin neljä päivää olla töissä lonkka-sairaslomani jälkeen kunnes torstain ja perjantain välisenä yönä heräilin paleluun ja lihassärkyyn. Toiveikkaasti ajattelin sen olevan ohimenevää ja minun näkevän vain unta mutta neljältä oli pakko nousta ylös ja todistaa että totta se oli - kuumetta 38C.

Minua hävetti soittaa töihin ja ilmoittaa että olen taas sairas. Eihän minulla ole ollut varmasti vastustuskykyä nimeksikään sen tulehduskipulääkekuurin jälkeen, joten ei ollut ihme että nappasin uuden taudin heti perään mutta tuntui silti, että parempi varmistaa ja käydä hakemassa sairaslomalappu. Ettei kukaan vaan epälisi minun olevani huvikseni pois.

Niin kauan kuin maailmassa on neurootikkoja ei lääkäreiden lompakot huuda tyhyyttään.

Vaikka nouseva kuume saikin vetäytymään lähes sikiöasentoon lääkärin vastaanotolla, loksahti leuka silti auki diagnoosia ja sairasloman pituutta kuunnellessa. Influenssa-A ja bakteeritulehdus, molemmat. Ja töihin saisi mennä vasta torstaina. Apteekissa jonottaessa iski epätoivon tunne siitä miten ikinä saisin kirittyä jo nyt jäljessä olevat työni ilman ylipitkiä päiviä. Onneksi töissä olivat sitä mieltä, että oli fiksua hoitaa asia heti eikä olla tartuttamassa muita mutta silti teki mieli puhelun lopuksi sanoa, etten minä tätä tahallani tee. Että minä oikeasti jo haluaisin töihin ja päästä rytmiin.

Sillä sillä rytmillä on myös merkitystä pakko-oireilleni ja niiden positiiviselle hallinnalle.

Eihän näille mitään voi, maailma on tauteja täynnä ja minulla kävi vain todella huono tuuri. Vai kävikö sittenkään? Olen sairastellut enemmän tai vähemmän helmikuusta saakka, joten laittaa se silti miettimään tarkoitusta vaikka ajoitukseni on vain ehkä ollut huono. Luin jostain blogista/lehdestä, että vastustuskyvyn aleneminen kertoo siitä, että elämässä on nyt jotain liikaa. Jotain sellaista mitä elimistö ei kestä. Ja vastustuskyky ei parane kuin tekemällä muutoksia elämään.

Mitä minä en ole vielä huomannut?

Lääkekassin sisältö oli hurjaa katsottavaa mutta eilen kuume pysytteli jo poissa koko päivän ja lihassärkykin on vähentynyt. Ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa, joten ihan iisisti otetaan keskiviikkoon saakka kaupassa käyntejä lukuunottamatta. Mutta yksi huono puoli noilla lääkkeillä ja tällä taudilla on ollut - minun ruokahaluni on kadonnut.

Yritin perjantaina ostaa kaappiin ihan mitä tahansa mikä olisi mennyt kurkusta alas, jäätelöstä lähtien. Mutta lauantai illalla ruokahalu katosi kokonaan ja tilalle tuli pieni huonovointisuus, joten heitin nuo kaapeissa pyörineet herkut roskiin. Tämä ei ole minulle mitään uuttaa voimakkaiden antibioottien yhteydessä (vaikka söisin mitä maitohappobakteereja tms. vatsalääkkeitä) mutta tuo syömättömyys ei ole hyvä juttu. Onneksi lääkkeeni pitää ottaa kahdesti päivässä ruoan kanssa, joten jotain on pakko kiskoa kurkusta alas. Muuten huomaan mieluummin juovani vain vettä, sillä mikään ruoka eikä edes herkku tunnu kiinnostavan.

Ja vaikka luulin saaneeni sen kuiskuttelijan jo kuriin, sanoo se silti että ruokahalun katoaminen tarkoittaa laihtumista eikä laihtumisesta ole mitään haittaa. Päinvastoin.

Tiedän ruokahaluni palaavan kunhan lääkekuuri on ohitse ja keho alkaa toipumaan taudeista. Tämä on ollut vain hyvä muistutus siitä, ettei syömishäiriö ole todellakaan vielä poissa. Aktiivisena ovat mielikuvat palanneet niistä ajoista, kun elin useita kuukausia pelkällä porkkanoilla ja vedellä. Tiedän onneksi että minä olen nyt niin vahva, etten halua sinne takaisin - tiedän ettei se ole ratkaisu. Nämä kuluneet päivät ovat kuitenkin osoittaneet taas sen, että suhteeni ruokaan ei ole todellakaan normaali.

Mutta jos jotain huonoa niin hyvääkin, saimme Marakatin kanssa nyt kyhättyä pystyyn suunnittelemamme (kiitos vain ideasta sinne arktisille alueille) ruokablogin (http://suhteessaruokaan.blogspot.fi/). Tai ei se ole varsinainen ruokablogi sillä pelkkiä reseptejä se ei tule sisältämään (vai haluaako joku kahden kanamunan paisto-ohjeen?). Ajatuksena on pallotella sisarusten kesken ajatuksia ravinnosta sekä kirjoittaa omia ideoita, pohdintoja ja kokemuksia ruoasta. Siitä, miten eri syistä ihmiset joutuvat tai vapaaehtoisesti muuttavat suhdettansa ruokaan. Ehkä jakaa jotain reseptejä a´la neurotic cooking (eli se kahden kananmunan paisto-ohje) tai niitä vähän hifistellympiä fibromyalgiapotilaan- ja puhtaan ruoan kannattajan ohjeita.

Tai ainakin jotain siihen suuntaan, eiköhän sisältö muokkaudu kun saamme kirjoittamisen alkuun.

Ja toinen viikon positiivinen: Tein tänään munakasta - ihan itse! Visuaalisesti se oli ruma kuin rämepeikko ja minipaprikat vain rekvisiittaa (sillä ne olivat jo ns. toinen jalka haudassa) mutta tein sen taas. Pitkän tauon jälkeen. Eikä tuntunut edes pahalta. Paitsi syöminen mutta se ei nyt liity tämän pelon voittamiseen mitenkään:

Kuu kiurusta kesään

Jostain syystä vaikeat päivät näyttäisivät kulkevan ryppäissä. Perjantaista asti kehoa on vallannut sellainen kokovartalojännitys enkä tunnu saavan sitä millään pois päältä. Joogaan ei ole vielä asiaa enkä muita keinoja rentoutumiseen ole tähän hätään keksinyt. Unetkin ovat olleet kuihtuneita kissoja ja pimeyttä täynnä.

Olen tarkistanut jos en kohtuuttomasti niin ainakin naurettavan paljon viime kuukausiin nähden. Sen lisäksi purin ahdistustani viikonloppuna vaatekaupoilla ja käytökseni oli siellä kuin suoraan psykologian oppikirjasta - mikä valtava helpotuksen ja onnellisuuden tunne kun ei tarvinnut ajatella tai tehdä mitään muuta kuin nostella vaatteita rekistä syliinsä ja rahdata ne sovituskoppiin sekä ne kivoimmat kassalle. Olisi ne sitten olleet tarpeen tai ei.

Nuo kaksi askelta taaksepäin laittaa suututtamaan ja pelkäämään, että tästäkö se alamäki taas alkaa. Huonot merkit ovat ilmassa. Jännitin taatusti paluuta töihin 3 viikon tauon jälkeen mutta myös toinen asia on ollut mielessä.

Taas on tulossa kesä.

Kuten olen jo aiemmin maininnut, kesä ei ole koskaan ollut minun suosikki vuodenaikani. Tai ei voi sanoa koskaan, muistan useita hyviä kesäpäiviä ja jalkapohjia lämmittäviä kesäöitä. Mutta viimeisimpinä vuosina kesä on ollut aikaa, jolloin alitajuisesti on vain odottanut milloin se puhelin soi. Milloin isäni jälleen kerran on väsynyt äidin maniaan ja pyytää apua äidin hoitoon saamiseksi. Sitten tulee vihaisia viestejä äidiltä, ihmetteleviä soittoja lääkäreiltä, kohtaamisia lähes koko viranomaiskirjon kanssa. Kunnes pyydetään anteeksi ja toivotaan, että kaikki olisi niin kuin ennenkin.

Miten ihmeessä te muut samassa tilanteessa olevat jaksatte?

En usko, että äidilleni hänen sairautensa on yhtään sen helpompaa - päinvastoin. Mutta minä niin haluaisin kuulla tai nähdä hoitomyönteisyyttä. Haluaisin, että hän ajattelisi hetken meitä muitakin ja sitä, minkälaiseen vaaraan hän itsensä asettaa. Että hän auttaisi ymmärtämään minkälainen hänen sairautensa on ja missä vaiheessa hän haluaisi, että me otamme vastuun hänestä. Että hän myöntäisi edes itselleen hänen olevansa sairas.

Ja samalla minä tunnen syyllisyyttä siitä, että pyydän häneltä edes sellaista, ajattelemaan meitä muita ja sitä miten sairaaksi huolesta me tulemme.

Olenko minä liian vaativa suhteessa äitini sairauteen? Ehkä. En ole koskaan oikein ymmärtänyt miltä niistä lukemieni kirjojen lapsista on tuntunut, joiden äiti/isä on hylännyt heidät ja valinnut elämänsä sisällöksi sekä ykkösprioriteetiksi jonkun muun - alkoholin, huumeet tai uhkapelin. Mutta taidan tietää ripauksen nyt. Jotenkin konkreettisesti asia tuli esiin kun juttelin raskaana olevan ystäväni kanssa siitä, mitä hyviä ja huonoja puolia on siinä että vanhemmat asuu lähellä kun itsellä lapsia. Ja hätkähdin itsekin kun totesin ettei sillä ole minulle enää väliä koska en voisi kuitenkaan kysyä äidiltäni apua tai neuvoja.

Olen pyytänyt äidiltäni useita kertoja, että hän pitäisi huolen itsestään ja sairaudestaan. Silti olemme taas tässä tilateessa, että sillä ei näytä olevan mitään väliä. Nyt siis pitäisi jatkaa omaa elämää eikä vain pelätä milloin puhelin tai ovikello soi.

Mutta missä kulkee luopumisen ja luovuttamisen raja?

Päivityksiä ja uudelleen asennuksia

Tänään onkin hyvä päivä päivittää tilanneta näiden vakituisten kumppaneideni kohdalta, sillä iltapäivästä on Rohtotohtori uuden pöllöystodistuksen hakemista varten. Vaikkei muiden mukaan minun tarvitsisi, niin jo valmiiksi pelkään että tästä tulee taas viime kevään tuskainen toisinto ja terapian jatko viivästyy sen vuoksi. Ja että saan taas uudelleen todistella, miksi haluan hoitaa tämän lääkkeettömästi.

Paitsi että..onhan minulla sen itselleni sopivuudesta todisteita. Minä itse.

Kuten olettaa saattaa vanhojen tietojen perusteella, ei kohta kolmen viikon pakollinen sisällä lepäily ole tehnyt ihan hirveän hyvää pakko-oireille. Ei ne nyt katastrofaalisen huonoksi ole menneet mutta tunnustettava se taas on, että askel on otettu taaksepäin. Mihinkään ei kulu minuuttitolkulla aikaa mutta:

- Olen nyhtänyt kahvinkeittimen johtoa irti kotoa poistuessani ja jos en ole nyhtänyt irti, on se illalla pitänyt hartaasti tarkistaa.

Oma huomio: Hei haloo. Kahvinkeitin menee itsestään pois päältä jos unohdan. Se on pieni ja söpö sekä sanoo naps, kun se ei jaksa enää olla päällä.

- Olen taas turhan huolella sulkenut niitä vesihanoja ja käynyt hakemassa "vielä yhden lasin vettä, koska tämä oli niin haaleaa/kylmää/kuumaa/jokin muu tekosyy".

Oma huomio: Tuota..Montako kertaa jätit hanan auki Marakatin luona käydessäsi kun maltoit olla siellä tarkistelematta eli tuliko asunnosta uusi Nooan arkki? Ei.

- Olen pariin kertaan huomannut tarkistaneeni hellan levyt vaikken ole niitä käyttänyt mutta mennyt niistä muka liian läheltä ohi.

Oma huomio: Usko jo ettei sinulla ole brasilialaista takamusta. Tai perinteistä suomalaista etumusta. Ja vaikka olisi niin osaavatko ne kääntää sitä levyn nappulaa yksikseen? Testaa ja jos osaat, pyri Guinnesin ennätystenkirjaan - saat uuden erikoisosaamisen CV:hen.

- Olen tarkistellut yhä avaimia.

Oma huomio: Missä vaiheessa lakkasit osaamasta laskea kahteen?

- Olen tarkistellut iltaisin säännöllisesti lompakkoni sisältöä (eli pankkikortti, henkkarit, kela-kortti ja bussikortti).

Oma huomio: Jos sinulla ei ole ollut edes lompakkoa mukanasi, lentävätkö kortit itsestään sillä aikaa hukkaan? Ei.

- Olen tarkistanut sammuttaneeni virrat tv:stä useasti ja ettei johdot vain kosketa patteriin.

Oma huomio: Käänsit patterin pois päältä. Se on kylmä. Sen lisäksi olet teipannut johdon lattiaan. Niin siis mitä sitten, jos johto koskee patteriin? Ne ehkä rakastuu?

- Olen yhä edelleen tarkistanut oven lukituksen niin kotoa lähtiessäni kuin nukkumaan mennessäni.

Oma huomio: Olet sulkenut elämästäsi niin monta ihmistä ja mahdollisuutta, että sinua voisi kutsua Master Sulkijaksi, joten selitä minulle miksi sinä et osaisi sulkea niinkin yksinkertaista asiaa kuin ovi? Aivan.

Yhteenveto:
Voisin sanoa, että taannuttu ei olla parhaimpiin hetkiin nähdän paljoa mutta ollaan silti. Se annettakoon tämän haastavan kevään vuoksi anteeksi. Positiivisesti ajateltuna, tilanne voisi olla pahempikin. Tein aika paljon ruokaa Marakatin luona ollessani ja vain kaksi kertaa siellä ollessani tarkistin hellan levyt enkä vesihanoja ollenkaan. Ja ottaen huomioon siellä syntyneen perhesotkun, olisi tilanne voinut olla vieläkin katastrofaalisempi.

Entäpä salainen rakastajani syömishäiriö? Sille itseasiassa kuuluu jo parempaa vaikka se on vähän ollutkin heitteillä. Olen yrittänyt opetella nyt syömään monipuolisemmin ja säännöllisemmin hyvällä sekä huonolla menestyksellä. Mutta vasta Marakatin luona ollessani ja asiasta palautetta saatuani tajusin, miten ulos ja yksinkertaisin asioihin olen ajanut itseni syömisen ja ruonalaiton kanssa. Olen oikonut mutkat niin suoriksi kun mutkat saa ja tosiaankin syönyt jo pitkään hyvinkin yksipuolisesti, etenkin viikonloppuisin kotona. Se on ollut helppoa. Tai sillä minä olen sen itselleni perustellut - ei ole tarvinnut pilkkoa, kuoria, paistaa vaan on voinut ottaa ruokansa vain jääkaapista ja syödä heti. Ja siihen minä olen sitten vain tottunut. Tunnustan myös pelänneeni, että tämä vuodelepo lihottaa mutta reaktio on ollut pienesti päinvastainen lihaskadon vuoksi eli kyllä se syömishäiriö ja lihomisen pelko yhä oven takana kolkuttelee. Postiivisena asiana tässä asiayhteydessä voin todeta, että minä en enää ahdistu kampaajan tuolissa istuessani siitä peilikuvasta. Jopa ne foliot päässäni voin tuntea hyväksyväni ulkomuotoni paremmin.

Olisikohan se merkki hiljalleen kasvavasta itsetuntemuksesta ja itsetunnosta?

Reagoin odottamattomiin tilanteisiin yhtälailla niin pakko-oireilla kuin syömälläkin. Eilen meillä oli talossamme ilmoittamaton vesikatko (tai no, siitä oli kyllä ilmoitettu - ihan toisessa rapussa) ja hermoilin pitkään milloinkahan sitä vettä alkaisi tulemaan. En muka voinut paistaa mitään, koska en pääsisi tiskaamaan vaan lämmitin lounaaksi mikrossa tomaattikeiton. Jahkasin soitanko huoltoyhtiöön en, menenkö kysymään remonttimiehiltä kaunko katko kestää vai en, annanko palautetta siitä ettei meille ilmoitettu vai en. Sitten vettä alkoi tulla mutta vessanpönttöni käyttäytyi (kyllä, luet aivan oikein) jotenkin kummallisesti ja piti outoa ääntä. Ensimmäinen ajatus oli soittaa isälle mutta ainiin, enhän minä voinut! Sitten istuin puhelin kädessä vessanpöntön lurinaa kuunnellen ja veden pientä virtausta katsellen ja mietin soitanko huoltoyhtiöön. Vesihanoistakin tuleva vesi jotenkin nyki oudosti ja aloin olemaan todella hermostunut.

Lurina lakkasi, vesivirta pysähtyi ja kaikki alkoi toimimaan hiljalleen kurnuttaen normaalisti. Miten reagoin minä? Menin jääkaapille siitä huolimatta että lounaasta oli vain tunti. Tein dippikastikkeen ja otin pari porkkanaa. Söin porkkanat ja kermaviilikastikkeen. Hain purkin ananasta. Hain toisen. Muistin kaapissa olevan pussillinen manteleita ja söin senkin. Sitten vasta aivot heräsi siihen mitä minä teen. En syönyt tosiaankaan nälkääni vaan purin lauenneen jännitykseni siihen.

Ja ajatukseen, että minulla ei aina ole isää jolle soittaa. On opeteltava toinenkin keino.

Olen näiden pakkolepoviikkojen aikana nähnyt paljon unta lapsista. Lapsista, joista huolehdin ja lapsista, jotka tukeutuvat minuun. Viime yönä muistan sanoneeni äidilleni, että huolehdin lapsen vaipanvaihdosta vähentääkseni hänen kuormaansa mutta äitini ei katsonut edes minuun. Lopulta unohdin koko asian pientä tyttölasta kylvettäessäni ja hätääntyneenä menin kysymään tuolta toiselta lapselta huolehtiko siitä kukaan. Vastaus oli kyllä ja olin helpottunut.

Riittää, että pidän nyt huolen tuosta pienestä tytöstä.

Ja mitä sitten?

Tänään tuli lupa aloittaa jalan kuntoutus hiljalleen ja kehoa kuunnellen. Siis juuri sellainen kärsivällisyyttä vaativa tehtävä, joka ei kuulosta yhtään mieleiseltä -  mieli hinkuisi jo joogaan ja pitkille kävelylenkeille vaikka jalasta ei 100% kaikki kipu olekaan hävinnyt. Jos kaikki menee hyvin, jalan kunto palautuu normaaliksi kuukaudessa. Jos ei, pitää lääkäriin mennä takaisin ja jalka joutuu tarkempiin tutkimuksiin.

Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että sen sohvan kantamisen voi jättää väliin jos viimeisestä viikkoa pidemmästä treenijaksosta on yli kaksi kuukautta.

Vammani syntytarinoineen kuvastaa mielestäni erinomaisesti luonnettani - ylitän voimarajani hetkessä pelkällä päättäväisyydelläni. Mutta valitettavasti päättäväisyys tuntuu olevan väärässä käytössä elämässäni. Olen milloin päättänyt tuijottaa hellan levyjä 45 minuuttia, syödä sekä suklaalevyn että sipsipussin tai juosta 15 kilometriä.

2 viikon makoilun aikana olen runsaasta Matlockin katselusta huolimatta ehtinyt ajatella hiukan elämääni. Siis jostain muusta näkövinkkelistä kuin OCD:n tai syömishäiriöni lävitse. Koska onhan minun elämäni paljon muutakin. Se ei tunnu paljolta, koska kaksi edellä mainittua syövät suorituskeskeisen elämäntapani kanssa melkeinpä koko kakun. Mutta on siellä silti jotain.

Mielikuvitus. Luovuus. Päättäväisyys. Elämänhalu.

Elämässä on pelottavaa haluta jotain aidosti, sillä niin monta kertaa olen sen huomannut toteutuvan. Kun olen uskaltanut antaa ihastua, olen saanut vastakaikua. Kun olen halunnut jotain työpaikkaa, olen yleensä saanut sen. Kun olen halunnut ystävystyä jonkun kanssa, on se ihminen yhtäkkiä ollut todella lähelläni. Olen elämässä yrittänyt ja olen onnistunut.

Olen myös ihastumisen jälkeen todennut tunteiden katoavan. Tajunnut työtä tehdessäni etten siinä voi menestyä. Huomannut ystävyyden omalta puoleltani olevankin etäistä kaveruutta. Olen pettynyt ja huomannut epäonnistuneeni.

Olen vuosikaudet ajelehtinut paikasta toiseen. Minä olen yrittänyt löytää vimmatusti paikkaani elämässä suorittamalla ja yllättänyt itsenikin välillä sillä, mihin kaikkeen oikein pystynkään. Jälkeenpäin katsottuna ne suoritukset ovat olleet sitä samaa pakomatkaa kuin pakko-oireenikin. Oma romahtamiseni OCD:n kanssa ja fyysiset vammani ovat pakottaneet minut tunnustamaan, että se aiemmin ehjä pyramidi on tuusanuuskana edessäni. Edessäni on palasia, jotka tuntuvat minulta muttei näytä. Tuoksuvat joltain toiselta mutta näyttävät minulta. Ja niitä, jotka tuntuvat, tuoksuvat ja näyttävät minulta.

Sille kaikelle aistien käytölle tarvitsee vain antaa aikaa. Ensimmäisen kiven asettamisen jälkeen jo hymyilyttää, koska se tosiaankin tuntuu istuvan maaperään kuin valettu. Siitä muodostuu tulevaisuudessa ehkä pyramidi. Tai tukeva kasa kiviä. Ehkä se kaatuu kymmenen vuoden kuluttua ja ehkä sen olomuodolle nauretaan.

Mutta se olen ainakin minä.

Home is where the heart is

Elämä on viimeisen kuukauden aikana osoittanut sen etten minä voi todellakan tietää mihin suuntaan se heittää. Eikä sen kyydissä pysy ellei luota itseensä ja kuuntele. Itseään, ei muita.

Lähdin reilu viikko sitten matkaan kohdatakseni niitä konkreettisia pelkoja, mitä elämässäni on - äitiäni, perhettäni ja niihin liittyviä solmussa olevia tunteitani. Tulehtunut jalkani toi ensimmäisen esteen matkalleni voimakkaiden kipujen ja huonon liikkumiseni vuoksi mutta päätin lähteä sillä en haluaisi paeta enää. Sitten tuli toinen este, tieto, että veljelläni oli mykoplasma ja minulla ei ollut vastustuskyvystä jäljellä varmasti kuin rippeet tämän pillerijakson ansiosta. Muutin suunnitelmaa ja päätin mennä ensin Marakatin luokse ja jäädä odottamaan, että veljeni antibiootit tehoaisi.

Hylkäys yksi:"Ai, oletko niin kipeä ettet tosiaankaan pääse tänne heti perjantaina? No, ei sitten, voidaankin lopetella."

Este kolme, keväästä ylivirittyneelle äidille pitäisi kertoa asia - myös se, että vaikka hän kuinka soittaisi kuudelta aamulla, en vastaisi sillä se olisi vastoin sovittua. Yritin laittaa mahdollisimman selkeän viestin ja kerroin, että ilmoittaisin kun olisin valmis tapaamaan. Matkustin Marakatin luokse jääpussien ja särkylääkkeiden voimalla ja soitin kotikotiini kahdesti.

Hylkäys kaksi:"Ei tänne kannata tulla, ollaan kipeänä molemmat. Ja äiti on suuttunut sulle".

Hylkäys kolme ja neljä:"Äiti on tosiaan suuttunut sulle. Samoin isä, koska laitoit sellaisen viestin äidille."

Olen itkenyt kuluneen 1,5 aikana ihan käsittämättömän paljon ja edelleenkin aiheesta kirjoittaminen saa palan nousemaan kurkkuun. Mutta samalla olen ymmärtänyt niin paljon, monestakin asiasta. Jos samat lainalaisuudet kuin edellä mainitut ovat pitäneet kutinsa myös lapsuudessani, en ihmettele miksi haluan niin voimakkaasti tehdä kaiken oikein ja täydellisesti. Suorittaa suorittamisen jälkeenkin.

Kuka lapsi sisimmässään ei haluaisi olla tervetullut vanhempiensa luokse ja tulla hyväksytyksi virheineen?

En ole koskaan tajunnut miten voimakkaasti hylkäämisen ja torjumisen pelko on ollut sidoksissa tuohon täydellisyyteen pyrkimisessä. Ja sitä myöden myös pakko-oireisiini ja syömishäiriööni. Miksi on ollut helpompi hylätä ja torjua kuin tulla hylätyksi tai torjutuksi. Olla tuntematta tuntemisen sijaan. Olla yksin.

Koska tämä tunne ruttaa sisäelimesi kasaan, tekee niistä pallon ja potkii sitä pitkin tyhjyyttä kolisevaa kehoasi niin, ettet voi unohtaa sen läsnäoloa hetkeksikään.