Yhden hedelmän hedelmäcocktail

Voi näitä sunnuntain päämärättömiä ajatusrykelmiä ja kirjoittamisen tuskaa. Eilen ehdin uimaan jo niin syvissä vesissä itseni kanssa, että meni itseltäkin hermot kun taas aamulla vatsa kipeänä heräsin puoli kymmeneltä aamulla 12h yöunien jälkeen. Väsytti ja vitutti oma ainainen marinani. Näytin peilikuvalleni keskisormea.

Sitten istahdin tekemään meditaatioharjoitusta ja ensimmäistä kertaa aloin itkemään harjoitteen aikana.

Liekö sen vuoksi, että olen nyt monena iltana nukahtanut tarkistamatta. Herännyt yöllä sammuttamaan valot ja tsekannut vain pikaisesti ne jutut, mitä olen sinä iltana käyttänyt (kuten vesihanat). Ei jumiutumista. Ei suojamuuria.

Harjoitteessa piti kädessään pitää valokuvaa itsestään ja mennä siihen hetkeen, kun valokuva on otettu. Kuvassa halasin n. 8-vuotiaana meidän koiraamme jouluna ja tunsin oloni turvalliseksi. Pystyin vieläkin tuntemaan koiran lämmön ja huolenpidon. 

Hassua, olen ihan unohtanut tuonkin koiran ja valokuvan. Ja miten paljon rakastinkaan sitä ja kuinka tärkeä siitä tuli minulle. Oikeastaan lemmikkini ovat aina tuoneet kautta aikojen lohtua ja pakopaikan todellisesta elämästä. Ja jokaikisen menetys on ollut minulle henkilökohtainen menetys.

Kaikki turvallinen otetaan minulta aina pois.

Myöhemmin päivällä kävelin kauppaan ja ostin ananaksen. En tiedä edes miksi mutta sen näkeminen sai minut hyvälle tuulelle. Enkä minä tiedä millainen ananas on kypsä ja mitä siitä voisi tehdä, tässä taloudessa kun ruoanlaitto ei ole intohimo. Ja nyt se ananas on tuossa pöydälläni ja saa minut yhä hyvälle tuulelle. Sen ostaminen oli jotain niin järjetöntä ja typerää, että hymyilin koko matkan kotiin.

Tästäkö se oma sekoaminen sitten lopulta alkaa?

Tai sitten minä muistin taas miten minun ei tarvitse toimia niin kuin kaikki (itseni mukaan luettuna) olettaa tässä iässä toimittavan. Minun ei tarvitse mennä naimisiin, ostaa asuntoa, hankkia koiraa, synnyttää vauvaa tai ostaa lomamatkaa Tahitille ollakseni normien mukaisesti onnellinen. Minulla voi olla kurjaa mutta se ei tarkoita sitä, että ihan kaikki elämässä on kurjaa. Minä voin ostaa ananaksen ja olla onnellinen sen vuoksi.

Että minulla on ananas, mille en osaa tehdä mitään. Ananas, joka muistuttaa siitä miten pienistä asioista kaikki joskus on kiinni.

Työviikko tulee taas ja aion nyt entistä enemmän pitää siellä rajoistani kiinni - vaikka olen uusi, olen siltikin arvokas. Minä en aio olla myöskään velvollisuus kenellekään, sellainen joka täytyy mahduttaa kalenteriin kiireiden keskellä - mieluummin otettakoon etäisyyttä ja palataan mahdollisesti toisten luo siitä syystä, että haluaa tietää mitä toiselle kuuluu. Minä aion olla täällä entistä useammin muistuttamassa ihmisiä siitä, ettei ulkokuoren perusteella kannata päätellä ihmisten elämästä yhtään mitään.

Siitäkin huolimatta, että söin tänään taas aivan liikaa eikä maha liian täynnä saa mennä uimaan, minä aion kroolata itseni näistä vesistä pois.

Väliaika - kahvia ja pakkopullaa!

Niin. Minkäköhän tekosyyn antaisin sille, etten ole lähes viikkoon kirjoittanut mitään. Kuinka olisi kiire töissä? Liiallinen väsymys illalla? Turhan paljon aktiviteetteja viikolla? Seliseli, minä en ole vain saanut aikaiseksi kirjautua tänne ja kirjoittaa, ihan laiskuuttani ja mukavuudenhalusta.

Oikeastaan minua välillä niin tympii tämä aihe - tunnen blogin tällä hetkellä kömpelöksi ja tylsäksi toivoen, että minulla olisi teille joskus jotain muutakin kerrottavaa. Jotain jännittävää ja kivaa eikä vain pelkkää pakko-oiretta ahdistuksella tai ahdistusta pakko-oireella.

Mutta itse asiasta, oireiden kanssa ollaan vakiinnuttu aamuisin sinne 29 minuuttiin ja iltaisin 25 minuuttiin. Joskus on siedättäminen onnistunut, joskus ei ja sängystä ollaan hypätty ylös kuin vieterinukke. Joskus on tapahtunut keskimääräisten aikojen alituksia ja joskus ylityksiä. Jälkimmäiseen alan näkemään yhtymäkohtia - kuten perjantai aamun 32 minuutin suoritusta vauhditti torstaina puidut asiat terapiassa ja illalla nukahtaminen sohvalle niin, etten tarkistanut mitään. Sama itseasiassa toistui eilen, kolmen aikaan aamuyöllä totesin, että enköhän kömmi sängyn puolelle. Totaalisia "en tarkista mitään" iltoja ei nekään ole olleet vaan aamuyöstä olen kokeillut oven ja tsekannut avaimien läsnäolon sekä ehkä pikaisesti vessan vesihanat. Mutten muuta.

Ja tuollaiset illat, jos jotkin, saa minussa seuraavana aamuna kunnon hälytystilan päälle.

Ne keinot, joilla tuo totaalinen sammuminen ja tarkastamatta jättäminen ovat tapahtuneet, eivät vain ole olleet kovin hyviä. Liian vähäiset yöunet, liiallinen työstressaus yhdistettynä kokonaiseen pussilliseen sipsejä. En nyt ehkä kutsuisi noita iltoja vielä ahmintailloiksi mutta lähelle ollaan päästy taas enkä tunnu pääsevän tästä kierteestä irti - mieluummin olen tälläkin viikolla valinnut pussillisen sipsejä kuin mieltä rauhoittavan joogan. On niin raivostuttavaa elää näiden kahden ongelmavyyhdin keskiössä, silloin kun toinen niistä näyttäisi pysyvän kasassa, vuotaa toinen. Ja päinvastoin. Nytkin minä olen niin poikki ja puhki siitä, että olen nukkunut liikaa ja syönyt vääriä asioita aivan liikaa mutta silti haaveilen siitä, että samalla kun käyn laittamassa viikottaisen raha-anomuksen vetämään, kävisin Makuunissa. Ihan vähän vaan.

Tekisipä mieli vain käpertyä koko viikonlopuksi peiton alle ja piiloutua itseltänsä.

Tänään olisi ollut tiedossa elokuvailta yhden kaverin kanssa mutta en tiedä, jaksanko nähdä sen vuoksi tältä väsymykseltäni niin paljon vaivaa, että nyhjäisin hellojen äärellä puoli tuntia. Olen nyt laittanut takarajaksi itselleni, että vähintään kerran viikossa minä näen jonkun ystäväni. Olen toiminutkin niin ja niiden tapaamisten eteen minä olen valmis tekemään kaikkeni ja haluan voittaa kotoa lähtemisen ahdistuksen. Mutta on hankalampi perustella itsellensä minkä vuoksi ihmisen näkeminen, johon et pysty kuitenkaan 100% voi luottaa, olisi sen kaiken kivun ja tuskan arvoista. Se ei ole mikään järkevää syy mutta harva asia tässä OCD:ssa järkevää onkaan.

Olemme edistyneet OCD:n kanssa viime vuotisesta yhteisestä yksin leikkimisestä eräänlaiseen vuorovaikutukselliseen kauppaleikkiin, jossa minä olen nyt syksyllä edennyt pelkästä kaupan asiakkaasta kauppatavaran hinnoittelijaksi.

Tänään aamulla minä soitin pitkästä aikaa veljelleni kartoittaakseni isäni lähestyviä syntymäpäiviä ja sitä, voinko minä oikeasti mennä sinne. Ja ei, hyvältä ei kuulosta. Kissa, jonka äitini oli pakko ensin saada ja jonka hän kyllästymisen jälkeen antoi isälleni ja veljelleni, on nyt lopetettu sillä isä ei taas sietänyt sen pissailua ympäri taloa (mikä on ollut ihan normaali reaktio eläimeltä, jota pompotellaan paikasta toiseen). Jo tuo tarina sai minut niin vihaiseksi, että en usko isän syntymäpäivien vieton yhdessä koko muun perheen kanssa olevan ollenkaan hyvä ajatus. Näin meidän perheessä on aina toimittu, ei olla myönnetty tehtyjä virheitä ja deletoitu virhe tavalla tai toisella, jonka jälkeen jatkettu niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. On naurettavaa suuttua kissan puolesta, jota en ole edes koskaan nähnyt mutta minusta tuossa tarinassa kulminoituu KAIKKI se, mitä meidän perheessä on pielessä.

Miksi kukaan ei kysynyt, voisiko kissalle löytyä uusi koti jostain muualta?

Veljeni kertoi ko. tarinaa selkeästi häpeillen ja on kovin vakuuttunut siitä, että äidin kanoottia ei edelleenkään souda täysimääräinen inkkariporukka. Ja totesi tuon tarinan jälkeen, että hänen mielestänsä ei ole hyvä idea laittaa minua ja äitiäni samaan tilaan, edes isän syntymäpäivillä. Loimme tämän jälkeen yhdessä erinäisiä hauskoja mielikuvia siitä, minkälaiset synttärit niistä tulisi jos olisimme kaikki paikalla ja nauroimme yhdessä lopputulokselle - ei hyvä idea, ei sitten niin yhtään. Joko saavun isäni luo eri ajankohtana kuin synttärit ovat tai sitten en mene ollenkaan.

Minä en halua sytyttää kolmatta maailmansotaa ja romahduttaa samalla sitä, mitä olen itseeni saanut rakennettua.

Oli kuitenkin ilo huomata kuinka tänä päivänä puhumme jo aivan eri tasolla asioista kuin ennen. 1,5h puhelimessa meni hetkessä ja hyvä mieli jäi molemmille ikävistä jutuista huolimatta. Vaikka minä en käyttäydykään enää odotetulla tavalla ja sulaudu rooliini perheemme diplomaattina ja rauhantekijänä, ei se tarkoita välieni huonontumista veljeeni.  Itseasiassa se, että seison vihdoin omilla jaloillani enkä suostu näyttelemään kaiken olevan kunnossa, on parantanut välini myös veljeeni.

Tällä viikolla kävin katsomassa leffafestareilla elokuvan "Bully" ja itkin niin teatterissa, matkalla kotiin ja vielä päästyäni kotiin. Jo sinä iltana mutta vielä voimakkaammin tänään olen onnellinen siitä, että minulla on yhä veli, jolle soittaa.


Päivän pelko: Katkeaakohan tämä syömisen kierre vasta kun painan 100 kiloa? Miksi minä en voi haluta enemmän olla hoikempi?
Päivän absurdi ajatus: Miksi minä en keksi mitään absurdia ajatusta?
Päivän biisi: Sting - Englishman in New York

Hyvää vuosipäivää!

Näinä päivinä on aikalailla kulunut tasan vuosi syksyisessä sateessa käydystä keskustelusta, sen jälkeisellä viikolla tapahtuneesta romahtamisesta ja päätöksestä tehdä ahdistukselleni jotain. On menty ihan huikea matka eteenpäin, käyty monta henkistä kamppailua, koettu ylä- ja alamäkiä ja oltu varmoja, ettei tästä tule mitään. On itketty, kiroiltu, naurettu ja huudettu.

Mutta tässä ollaan yhä ja matkan jatkuu.


Olen alkanut taas haaveilemaan siitä, kuinka joku päivä olisin lähdössä Australiaan. Tunnen olevani hyvällä tavalla eriparia kaikkien muiden kanssa eikä ystävien parisuhdestatusten päivitykset saa minua enää itkemään (ainakaan surusta). Niistä ja monesta muusta syystä tänään onkin hyvä ja oikea päivä juhlistaa sitä, miten pitkälle on jo tultu:

Kiitokset "projektiryhmäläiselle", olette ihan uskomattomia ihmisiä ja äärimmäisen rakkaita jokaikinen.

Kiitokset Marakatille, olet paras pikkusisko mitä ihminen voi saada.

Kiitokset itselleni, etten ole luovuttanut.

Ja kiitokset OCD - ilman sinua tuskin koskaan olisin uskaltanut tutustua itseeni.

( Kuluneen vuoden ja tämän päivän biisi: Coldplay - Lost? )

Haa-haa

Minä niin vihaan näitä pakko-oireita. Vihaan, vihaan ja vihaan. Tämä aamu oli eilisen terapian ja siellä auki revittyjen ahdistuskanavien jälkeen yhtä h*lvettiä ja itkin päästyäni kotoa ulos - 34 minuuttia. Miksi ne keskittymistä häiritsevät ajatukset eivät koskaan voi tulla mieleen tietoisuusharjoitusten aikana vaan silloin kun niiden ei pitäisi? Miksi minä en taas tunnu pystyvän tähän sitten niin millään?

Joka kerta kun tänä aamuna aloitin tarkistamisen uudelleen, saatoin tuntea kuinka Simpsoneiden Nelson odotti selän takanani mahdollisuutta sanoakseen "Haa-haa" heti, kun edes sadasosasekunnin verran empisin ja epäonnistuisin. Ja minähän emmin. Ja epäonnistuin.

Alussa minä yritin keskeyttää jumittavat ajatukset nousemalla ylös ja ajattelemalla juuri mieleen tullutta ajatusta loppuun saakka. Ja p*skan marjat, siinä vaiheessa kun nousin ylös ja tein ns. tilaa ajatukselle, katosi se kuin rautakaupan myyjä asiakkaan edessä. Pari kertaa jaksoin yrittää ja sitten luovutin.

Sitten minä yritin vain väkisin tarkistaa ja muuttaa edes vähän pakko-oiretta. P*skan marjat, osa kaksi, jumituin entistä pahemmin, koska muistinkin terapeutin eilen sanoneen, että minun kannattaisi nyt vaan antaa itselleni tilaa käsitellä kaikki kuluneen viikon aikana kertynyt ahdistus ynnä muut tunteet. Minä ts. vain pahensin teoillani omaa oloa ja ahdistuin entistä enemmän tajutessani sen.

Toiseksi viimeisellä tsekkauspisteellä vessan vesihanojen kanssa minä aloin puhkumaan kuin keuhkotautinen - selkä oli taas märkänä hiestä  ja silmiin sattui enkä minä keksinyt enää muutakaan, töihin olisi pakko mennä. Tuntui kuin keuhkoistakin olisi ilma loppunut mutta puhkuttuani aikani, olo hiukan helpottui. 

Katsoessani eteisessä puhelimessani juoksevaa ajanottoa, minun teki mieli jäädä kotiin ja luovuttaa.

En minä luovuttanut, ainakaan fyysisesti - henkisesti olo oli kyllä kuin olisi ollut nakkikiskan turpakäräjillä eikä voisi kivultansa olla varma, voittiko vai hävisikö. Aamuinen raukea olo hävisi kuin tuhka tuuleen tarkistamisen myötä. Kuluneet viikot ovat vain olleet aivan liikaa minulle. Ja kun ne kaikki välähti teräväpiirtona eilen tajuntaani..

..niin. 34 minuuttia ei ole ihme. Liikaa se on muttei ihme.

Minä en tiedä miten minä menen tästä taas eteenpäin. Menen kyllä eteenpäin, mutten tarkalleen tiedä miten. Huomenna onneksi olen näkemässä ystäväni mutta huomaan jo nyt lataavani jännitystä siihen hetkeen, kun minun täytyy alkaa tarkistamaan. Rento ote (hah, ihan kuin sellaista OCD:ssa oikeasti olisi) tarkistuksista on poissa ja meno on yhtä pehmeää kuin sementtivanan juoksu pakkasessa.

Itkenkö? Nauranko? Olenko sininen taivas ja ajatukseni pilviä? Haistatanko minun ahdistukseni herättäneille ihmisille p*skat? Potkinko postilaatikoita? Vai kävelenkö rantaan ja huudan niin paljon kuin keuhkoista lähtee?

Voisiko joku ystävällisesti kertoa, miten tämä menee ohi?

Päivän pelko: Mitä jos minä en saa tätä piikkiä taittumaan?

Päivän absurdi ajatus: Mitä jos minä en laittanutkaan sitä pukkarin kaappia kunnolla kiinni vaikka juuri sitä vähän rynkyttelin varmistaakseni, että se on kiinni

Päivän biisi: Blur - Song 2

Mummoutuminen, osa 2: Väsyttää niin paljon ettei kirjoitetuksi saa

Nyt minä ymmärrän miksi terapiassa käydään. Tai noh, ainakin yhden syyn. Koko viikon olen miettinyt, kääntänyt ja vääntänyt sotkuista päätäni löytääkseni vihjeen siitä miksi lähteminen on ollut niin tuskaisen vaikeaa. Ja alustettuani sekavasti oman elämän viime aikaisia tapahtumia, nykii terapeutti niin ammattimaisesti oikeista naruista, että kaikki vastaukset ovat pian siinä nenäni edessä. Hitsiläinen. Joskus sitä voi olla niin sokea omalle käytökselleen vaikka luulee tuntevansa oman käytöksen läpikotaisin.

Ja siksipä sitä niin helposti lähtee hiihtämään samoille vanhoille laduille.

Senpä vuoksi minä päätin pitää tämän illan ihan vain itselläni, olla ja vaikka ottaa pienet päikkärit. Minä olen ihan liian väsyksissä ja se väsymys alkaa vaikuttamaan jo tuohon korvien väliseen liikenteeseen. Niin sitkeää yhteistyötä mieli ja keho tekee, että jos toinen väsyy, vaikuttaa se toiseen - eikä se toinen kestä kovin kauaa ihan itsekseen.

Palataan siis viimeistään viikonloppuna ahaa-elämyksiin ja elämänviivoihin, taidan nyt laitaa villasukat jalkaan, ottaa uuden kipollisen mysliä (mitä ihmettä minulle oikein tapahtuu, missä ovat sipsit??) ja avata telkkarin.

Ostetaan suomi-alitajunta-suomi-sanakirja, hinnalla ei väliä!

Tänään hotjoogassa olo tuntui taas jotenkin käsittämättömän hyvältä - siitäkin huolimatta, että ennen tunnin alkua olin tarkistanut avaimieni läsnäolon kolme kertaa. Jotenkin vasta tämän OCD-kamppailun myötä olen alkanut myös arvostamaan kehoani oikealla tavalla ja pikku hiljaa myös kohtelemaankin sitä paremmin. Ennen, jos jalkani olisi revähtänyt yhtä pahasti kuin nyt, olisin linnoittautunut sohvalle syömään ja nukkumaan itkien surkeuttani. Nyt olen ottanut asioista selvää ja teen niitä juttuja salilla, mitkä eivät jalassa tunnu pahalta.

Mustavalkoiseen lähetykseen alkaa tulemaan siis värejä, heikosti mutta värejä silti.

Jotenkin sellaista pientä väsymistä on havaittavissa päivittäin, mikään ihmehän se ei ole kun vertaa sitä mitä kesällä tein siihen, mitä nyt teen. Kun henkisen rasituksen lisäksi tulee fyysistä, täytyy sen näkyä jossain. Minä kuitenkin tiedän, että tämä poikkeaa kevään väsymyksestä, tässä väsymyksessä on kyse hyvästä väsymyksestä. Mutta jottei kaasu painuisi liian pohjaan, perjantai illan ja sunnuntain pyhitän kokonaan itselleni - jos ei huvita tehdä mitään, en tee. Jos huvittaa, sitten teen.

Sen väsymyksen huomaa myös laahaavasta ja päämäärättömästä tekstistä..

Illalla olen alkanut pikku hiljaa pilkkomaan tarkistuksia välttääkseni kai ajan todellista lukemaa - en edes itse tajunnut asiaa ennen kuin eilen. Onko se sitten hyvä tai ei rutiinien rikkomisen kannalta, vaikea tietää mutta yhden uuden ystävän olen tuolta pilkottujen osien välistä löytänyt eli lompakon. Joten päätin, että se otetaan kokonaisuuteen mukaan tai sitten sitä ei tarkistella. Aamut on olleet nyt jotenkin haastavampia (28min) enkä oikein saa kiinni, että miksi. Vaikka minä olen väsynyt siihen tarkistamiseen ja minua sattuu selkään, on jumittumista alkanut tulemaan ennen niin helpoissa jutuissa. Kaiken lisäksi tunnun käyttävän ajanpuutetta ja väsymystä nyt tekosyynä sille, etten ole miettinyt miten voisin rutiineja muuttaa ja päästä noista jumeista.

Onko siis uusi mukavuusalue saavutettu?

Toki kotoa lähtiessä taannoin tapahtunut ikävä juttu palaa herkemmin mieliin ja se tuntuu muistuttavan joka nurkan takana - sillä voi olla vaikutusta lähtöihin. Usein havahdun myös miettimästä erästä tuttavaani, mielestäni täydellisen näköistä ihmistä, joka on juuri eronnut ja jäänyt yksinhuoltajaksi mutta tuntuu juhlivan harva se viikonloppu. Olen yrittänyt miettiä mitä alitajuntani tuolla yrittää minulle viestiä. Koenko tuon täydellisen ihmisen olevan "uhka" itselle näillä sinkkumarkkinoilla ja siten puukon isku huonoon itsetuntooni vai onko hän vain muistutus minulle siitä, mistä olen OCD:n vuoksi luopunut? Samoin löydän itseni miettimästä viikonloppua ja kohtaamista menneisyyden säätöihastusvihastus-kohteen kanssa. Otinko silti itseeni, kun en saanutkaan tavallista huomiota? Luokittelenko itseni siten jotenkin huonommaksi? Tulinko mustasukkaiseksi vaikka kaiken pitäisi olla jo mennyttä, ahdistuinko kun en voinutkaan hallita toisen saati omia tunteitani? Koinko tulleeni hylätyksi? Vai tajusinko oikeasti, miten vääriä me olimmekaan toisillemme - jonka toinen on hyväksynyt mutta minä en vielä?

Se sanakirja ajatusmaailmalleni olisi kiva.

Tietoisuusharjoitukset ovat jatkuneet aamuisin, tänäänkin mieleeni palautui takaumia lapsuudesta - kaverin perheestä, joka oli kylällämme jos ei vihattu niin inhottu ja jonka isää kaikki pitivät enemmän tai vähemmän sekopäänä. Muistan pelänneeni mutta sellaista rehellistä lapsen pelkoa se oli. Toisina aamuina tietoisuusharjoitukset ovat tuottaneet lähinnä vain tulevan ajan pohdintoja eikä siten aiheuttaneet mitään spesiaalia domino efektiä korvien välissä. Myönnän kyllä, että tietoisuusharjoitukset iltaisin ovat jääneet - kerran kokeilin ja nukahdin lattialle. Ehkä se juuri pelottaakin minua niiden tekemisissä, että nukahdan enkä voikaan tarkistaa? Vai jumittaako tässä se, että viikonloppuna juurikin nukahdin niin, etten tarkistanut mitään ja se sai OCD:n pakokauhun valtaan?

En tiedä ymmärtääkö kukaan muu mitä yritän selittää mutta tuntuu, että kahden edistysaskeleen myötä OCD taas ottaa yhden isomman vaihteen silmään - onneksi vielä on niin, että edistys johtaa.

Perhettäni en ole juuri miettinyt, ainoastaan Marakatille koitan olla tukena niissä määrin kuin pystyn. Se, onko minun valintani juuri oikeita Marakatille, on mahdotonta sanoa. Voin vain kertoa mikä minulle on auttanut ja antaa Marakatin löytää oma tiensä. En kiellä, etteikö isosiskon sormet syyhyäisi päästä neuvomaan mutta hienosti olen malttanut itseni..

..ainakin vielä.

Siinä siis sekavat OCD summaukset tältä viikolta, ihmeitä ei ole tapahtunut mutta väsytystaisteluhan tämä on. Muutoin olen kyllä huomannut itsessäni sellaista seesteyttä ja kykyä käsitellä asioita - siirtelen toki ikävien asioiden hoitamista yhä usein mutta omassa käytöksessä on silti otettu askeleita eteenpäin. Ehkä nyt pakko-oireiden junnatessa paikallaan, eheytyy joku toinen osa minusta.

Eli ehkä palapelin ensimmäiset palaset ovat jo sopineet yhteen.

Päivän pelko: Mitä jos tämä tie, mitä töissä kuljen, ei olekaan ollenkaan minun tieni? Pitävätkö nuo muut uudet minua vain kaikkitietävänä päällepäsmärinä?
Päivän absurdi ajatus: Tiputinko valkosipulia tietokoneeseen? Aiheuttaako se sille jotain?
Päivän biisi: Creep - Radiohead

Kello juoksee, minä en

Miten tämä maanantai voi olla jo melkein ohitse? Mihin se kaikki aika oikein meni? Työtä, harrastuksia, päivän uutisten päivitystä..

Huoh, hävettää ihan miten retuperällä tämä blogin päivitys taas on ollut.

Vaikka eihän tästä tosiaan pitänyt tulla suoritusta. Mielelläni kyllä kääntäisin kaiken suorittamiseksi, koska se on vain helpommin mitattavissa. Ja mittaamalla minä arvotan itseäni sillä vuoristorataa muistuttavalla asteikolla, jonka tohtori Sykerö lienee luonut huonoina päivinään meille neurootikoille.

Miksi joku asia ei voisi vain olla, miksi kaiken pitää olla mitattavissa?

Viimeinen vuorokausi on sisältänyt ahdistavia uutisia lähipiiristä, sellaisia, joita minun tuntuu olevan jotenkin mahdoton käsitellä. Joko tuon asian äärellä kiellän koko jutun tai painan kaasua ryskien päin seiniä, jälleen kerran. Minulle ei ole siis käynyt mitään mutta jotain sellaista kävi eräälle tuttavalleni, mihin olisin voinut omasta mielestäni vaikuttaa. Kaikki ovat elossa ja vahingoittumattomia ainakin fyysisesti mutta en voi olla pyörittämättä sitä ajatusta päässäni, miten olisin vähemmän itsekkäällä valinnalla voinut vaikuttaa asioiden toisenlaiseen päätymiseen.

Kunpa minä en olisi silloin päättänyt kääntyä.

Järki sanoo, että ihmiset tekevät omia valintoja ja toisenlaisesta valinnastani huolimata asiat olisivat voineet mennä kuten nyt menivät. Kerrankin siis minulla kuuluu se järjen äänikin, onneksi. Mutta huomasin eilen illalla tarkistusrutiinien lomassa järjestä huolimatta palaavani aina noihin mielikuviin, mitä tuo tapahtuma minussa herättää. En vain saanut tapahtunutta mielestäni pois, en sitten millään. Tapaus on niin tuore eikä minulla ole oikein välineitä sen käsittelyyn ja senpä vuoksi eilen illalla tarkistamiseen meni puoli tuntia ja kauhulla odotin aamua. Johon menikin vain 28 minuuttia.

Onkohan minulla kynäpenaaliini alkanut kertyä muitakin välineitä käsitellä tunteita ja ikäviä asioita, kuin pakko-oireet tai itku?

Koko päivä tuntui kuitenkin menevän kuin sumussa mutta nyt salin jälkeen olo on selkeämpi - minä en itseasiassa syytä itseäni läheskään niin paljon kuin ennen olisin syyttänyt. Toki minulla on huoli ja ikävä fiilis tapahtuneesta mutta se ei ole enää yhtä suora yhtäläisyysviiva henkilökohtaiselle syyllisyydelle - melkeinpä tunnen syyllisyyttä siitä, etten tunne enempää syyllisyyttä.

Minä taidan tajuta, etten olisi voinut sille mitään. 

Pieniä askeleita, pari pyörähdystä, hivenen kompurointia ennen edistymistä. Sellaista tämän elämä tällä hetkellä OCD:n kanssa on. Minua henkilökohtaisesti tällä hetkellä ärsyttää ajatus mennä tarkistamaan asioita, tiedän sen sattuvan selkään ja silmiin. Minä en jaksaisi niin enää, edes keskellä tätä tunnemyllerrystä.

Ja se on hyvä merkki.

Päivän pelko: Miten aikani riittää kirjoittaa tätä blogia?
Päivän absurdi ajatus: Jos minulla on sytkäri repussa, voiko se syttyä itsestään tuleen?
Päivän biisi: Aerosmith - I don´t Want To Miss A Thing

"Still alive" eli "Kyllä dinosauruksetkin osaa juhlia"

Torstaista saakka päivät ovat täyttyneet turhankin hyvin ja perjantaiselta kaveriporukan iltamista palautuminen vasta lauantai aamuna kahdeksan jälkeen verotti naista koko viikonlopuksi. Juuri heräsin päiväunilta siitäkin huolimatta, että yöunien mitaksi tuli 11h. Hulinassa on ollut se hyvä puoli, että esimerkiksi eilenkin olin nukahtanut jo yhdeksältä illalla ja aamu yöstä viideltä totesin sen iltaisen "siedätyksen" onnistuneen niin täydellisesti kuin se voisi mennä - eli ei tarkistamista. Ja tänäänkin se on ollut hyvin pienimuotoista mutten juuri mitään olekaan tehnyt.

Mutta vaikka tarkistelut kuinka olisivat tuollaisten iltojen jälkeen minimissään, ei tätä kyllä joka viikonloppu jaksa.

Päivät ovat olleet elämäntäyteisiä ja havahduksia itsestä suhteessa ympäröivään maailmaan on tullut tehtyä ihan kiitettävästi - niin niitä hyviä kuin huonojakin juttuja. Vinkkejä ilmansuuntiin elämässä ja siitä mitä muut ihmiset ajattelevat minusta suhteessa omiin ajatuksiin. Suhtautumista tunteisiin, vanhoihin tunteisiin ja siihen, miten toiset ihmiset niitä käsittelevät. Palaan näihin kaikkiin ensi viikolla, päätin vain tulla pikaisesti kertomaan, että elossa ollaan. Ja jakamaan jotain (tosin ilman kuvaa), mistä minun sanottiin tulevan mieleen (enkä voisi itse olla enempää samaa mieltä, etenkään tämän viikonlopun jälkeen):

Crying alone is really better than
Laughing with the people who pretend to like you.

Life is to express yourself,
not to impress others.

Luovia luovuudessa luovuttamatta luovuudestaan

Toisinaan on ihanaa, kun viikot ovat täyteen buukattuja ja saa elämään erilaisia ärsykkeitä - siis sillä tavalla minulle täyteen buukattuja, että ns. vapaita iltoja/päiviä harrastuksista tai sosialisoimisesta on vain yksi. Tänään oli vuorossa sosialisoitumista ja huomenna hylleröintiä PT:n seurassa, perjantain "matkanjohtajan" tehtävistä puhumattakaan. Toisinaan (kuten tänään) taas tuntee täyden viikon jaloissaan jo keskiviikkona, että on jo ihan väsy mutta vielä pitäisi jaksaa pari päivää ja jopa itselle mielekäs kirjoittaminen tuntuu tahmealta.

Tai sitten se on vain se eilinen hotjooga...

Ilta ja aamu menivät siihen keskimääräiseen haarukkaan 25-26 minuutin väliltä. Jännä juttu, että sekin on nyt viime viikkona alkanut tuntumaan tuskaisen pitkältä ajalta kun ennen "se tuskaisen pitkä aika" oli 45 minuuttia. Alkaisikohan pää ja keho viestimään, että olisi seuraavan isomman askeleen aika?

Että jotain tarttis tehdä, kai?

Oma suhtautuminen elämään ja ihmisiin kulkee kuitenkin parempaan suuntaan - vaikka yhä aistittavissa on miellyttämisen yrittämistä ja osittain se tulee vielä hyvinkin spontaanisti , niin parempaan suuntaan ollaan siinäkin menossa. Olo on jotenkin selkärankaisempi kuin ennen. Tänään kohtasin palan parisuhdesäätömitäliehistoriaani eikä päälleni iskeytynyt enää panssaria ja kykenin jopa keskustelemaan asioista ihan fiksulla tasolla (ja jopa katsomaan silmiin). Lipsuttua tuli hiukan miellyttämisenkin puolelle mutta tänä päivänä minä jo tiedostan sen - eikä ole kovin helppoa aina sanoa mikä on miellyttämistä, koska ei tunne itseään niin hyvin, että tietäisi mitä mieltä aiheesta aidosti on.

Siksi minä otin suosituksen vastaan - en miellyttämisen vaan sen vuoksi, että minun täytyy tarjota itselleni mahdollisuus harjoittaa oman mielipiteen muodostamista.

Juttelin tänään myös terveydenhoitajan kanssa jalkavaivoistani (voi tätä OCD:llakin rääkättyä ranka parkaa) ja samalla keskustelu sujahti kuin itsestään tähän OCD:sta selviytymisprosessiin. Summasummarum, keskustelumme päätyi siihen yhteenvetoon, että selkeästi olen herkempi ihminen kuin moni muu - kehoni ja mieleni reagoivat yhteistyössä ympärillä tapahtuviin asioihin normaalia herkemmin, kuten esim. teollisesti valmistettuihin lääkkeisiin (esim. relaksantit). Toisilla nuo lihaksien rentouttajat tuskin tuntuu, minä taas otettuani tabletista 1/4 osan näen seinien valuvan päälleni.

Ja tiedättekö, minusta on ihanaa, että minä saan ja annan itselleni luvan vihdoinkin olla herkkä - siitäkin huolimatta, että joudun myös käsittelemään ja kantamaan todella raskaita juttuja. Herkkyys ei ole siis minulle enää heikkouden merkki vaan eräänlainen hitaasti heräävä voimavara.

Myös terveydenhoitaja suositteli menemään piirustuskurssille kun harmittelin ääneen sitä etten kykene piirtämään niitä teräväpiirtokuvia, mitä lapsuudesta ja nuoruudesta nousee esiin. En koe olevani kovin lahjakas piirtäjä mutta faktahan on, että sitäkin taitoa voi oppia harjoittamalla. Eli ei minusta seuraavaa DaVincia tule mutta voisin oppia piirtämään muistojani talteen, kuten kirjoitan niitä myös tänne blogiin ylös. Kirjoittaminen on vain ollut minulle vahvempi osa-alue, sellainen mukava juttu. Miksi edes en yrittäisi vallata alaa myös muilla luovan maailman alueilla, minä kun joskus olen jopa osannut jotenkuten laulaa?

Toisella luokalla meidän piti piirtää sadun perusteella kuva. Piirsin perhosen ja lumpeenkukan. Opettaja nosti piirustukseni ylös ja näytti sitä luokalle kysyen "Mikä tämä oikein on? Onko se muka perhonen? Katsoisit tämän Pirjon piirustusta, tältä perhosen pitäisi näyttää".

Esiinnyimme koulujen yhteisessä taidetapahtumassa, olin 7-8-vuotias. Minun tuli laulaa laulusta "Ihme ja kumma" soolo-osuudet ja parin luokkatoverin kertosäe. Ja minä unohdin sanat viimeisessä säkeistössä. Eikä kukaan sanonut ettei se haitannut.

Niinpä niin.


Päivän pelko: Nukkuminen relaksantin kanssa
Päivän absurdi ajatus: Jos ostin juuri bussilipun ja laitoin sen lompakkooni, onko se silti ehtinyt tippumaan tässä välissä sieltä lompakosta pois?
Päivän biisi: Kasabian - Days Are Forgotten

Polttomerkitty

Eilinen ilta venyi terapian ja kuntosalin jälkeen sen verta pitkäksi (Suomen Huippumalli haussa- sarjalla ei ollut asian kanssa tietenkään mitään tekemistä), että kirjoittaminen jäi. Ja luulen, että minun on syytä olla tämän blogin kirjoittamisenkin kanssa itselleni armollisempi vaikka se kuinka hyvää tekeekin paranemiselle ja vaikka kuinka pidän kirjoittamisesta.

Siitä ei seuraa minulle automaattisesti mitään pahaa, jos jätän kirjoittamatta.

Eilinen ilta oli jotenkin tahmea, sellainen hankala 26 minuuttia. Aamukin oli tahmea mutta meni 24 minuuttiin ja vielä töihin mennessä olo oli jotenkin tosi ärtyinen ja kiukkuinen. Minulla oli kuuma, liikaa tavaraa ja no..ehkä ihminen saa joskus vain olla kiukkuinen ilman sen pätevämpää syytä. Työpäiväkin tuntui jotenkin vaikealta ja mikään ei oikein edistynyt eikä mikään oikein onnistunut.

Ei liene huono idea noissa tilanteissa sulkea ovi ja ottaa parit mindfulnessit.

Yksi syy tahmeuteen voi toki olla Marakatin puhelu ja sen tuskastelut mahdollisista äiti-treffeistä keskiviikolle. Toisaalta olen kyllä huomannut saaneeni muutenkin etäisyyttä äiti-asioihin myös sillä tavoin, etten Marakatin kanssa enää puhu "me" muodossa vaan luontevasti muodostan jo meistä yksilöitä - olemmehan me selkeästi kuitenkin eri vaiheissa asian kanssa ja käsittelemme sitä niin kuin itsestä parhaalta tuntuu.

Minä olen tukena ja yritän olla pätemättä liikaa Marakatille - sillä kun ainakin viime näkemän mukaan oli omatkin aivot.

Olen tässä nyt yhä edelleen miettinyt blogilistalle kirjautumista ja kirjoittamiseni altistamista suuremmalle lukijakunnalle (ja tiedon saattamista niille, jotka etsivät kokemuksia pakko-oireista blogilistojen kautta). Jotenkin minä yhä (neurootikolle tyypillisesti) pelkään paljastuvani jollekin puolitutulleni tai tulevalle työnantajalleni, joka ei tiedä tästä sairaudesta. Olisi niin paljon helpompaa kirjoittaa ja uskaltautua julkiselle listalle (nyt sitten tosikkolasit pois päästä ja katse ylös omasta navasta) jos minulla olisi vauva tahi vaikeus saada lapsia, läskiblogi, terveysblogi, reissaisin ympäri maailmaa, kekkuloisin päivittäin erivärinen lakana päällä "päivän asuna" tai kokkaisin jalkasilsalla maustettua superpastaa jne. jne. jne.

Mutta Suomessa ei ole vieläkään julkisesti hyväksyttävää puhua ääneen ja antaa samalla kasvoja pakko-oireille tai muulle mielenterveysongelmalle.

Kunpa minäkin saisin joskus todeta kahvipöydässä siihen yhteiseen sairausvalitusvirteen, että "ei perhana, olipa muuten tänään vaikea päästä töihin kun jumituin tarkistamaan vesihanoja turhan monta kertaa". Voin vaan kuvitella sen jäätävän ja vaivautuneen tunnelman sanomani jälkeen. Siksi minä tyydynkin valittelemaan milloin selkääni tai flunssan oireita, koska ne ovat muunkin yhteiskunnan mielestä ihan ookoo (siitäkin huolimatta, että yksi tervakeuhko tulee todennäköisesti maksamaan tälle valtiolle enemmän kuin minä neurooseiseni).

On hyväksyttävämpää sairastaa fyysisiä vaivoja kuin henkisiä.

Tiedän, että julkisuudessa on ihmisiä, jotka ovat antaneet eri mielenterveysongelmille kasvot - välillä minusta tosin tuntuu, että toiset julkisuuden henkilöt kertovat sairaudestaan pysyäkseen julkisuudessa ja pitävät masennuksena sitä, kun yhtenä päivänä väsyttää. Kaikesta kyynisyydestäni huolimatta minusta suunta on oikea. En voi olla huonoina hetkinä hihittelemättä sille mielikuvalle kuinka me David Beckhamin kanssa vedellään johtoja viivasuoriksi mahdollisesti yhtä aikaa mutta eri puolilla maapalloa. Minä ja Becksu - niin erilaisia mutta niin samanlaisia. 

Toiselle meistä on hyväksyttävää olla turhan tarkka, toiselle ei. Olisi pitänyt lapsena innostua vaikka tenniksestä...

Maailmassa on valtava joukko meitä tavallisia ihmisiä, jotka istumme niiden vesihanojen äärellä samaan aikaan. Ja joka päivä minä jaksan ihmetellä sitä miksi OCD on silti yhä niin vaiettu sairaus, josta on hyvin vähän saatavilla tietoa vaikka Pohjoismaissa. 

Se kertonee kaiken tästä maailmasta ja sen joustamattomuudesta. Ja siitä, miten paljon me pelkäämme menettää oikeutemme elää normaalisti erityispiirteestämme huolimatta.

Jos sairaudestani ei tiedä ja kohtaa minut ulkona, ei sairauttani voi nähdä kuten ylipainoisella runsasta ylipainoa. Mutta jos kerron sairaudestani tuntemattomalle, laitetaan minut nopeasti siihen yhteen ja samaan "mielenterveysongelmaisten"-lokeroon, joka on tässä yhteiskunnassa pohjasakkaa ja kaikkea käytöstäni tarkkaillaan vain siitä näkökulmasta, että "olen neurootikko". Jotenkin tunnun ihmisten mielissä menettävän oikeuteni siihen 99% muuhun itseeni, jota minä olen sairaudestani huolimatta.

Ollakko siis uranuurtaja ja ottaa riski vai nimettömänä kertoa turvallisen välimatkan päästä, että OCD:n ja minun (tai kenenkään muun sillä polttomerkityn) välillä ei ole yhtäläisyysviivaa?

Päivän pelko: Mitä jos paljastun?

Päivän absurdi ajatus: Mitä vahinkoa valkosipuli voi aiheuttaa tietokoneelle..?

Päivän biisi: SMG - Näin minä vihellän matkallani

Saisiko olla hyviä vai huonoja uutisia?

Aloitetaan huonoista, koska niiden käsittelyähän mieluummin vältän. Eli herkutteluputki ei katkennut parista paremmasta päivästä huolimatta vaan perjantai illan kaverina oli sipsipussi ja eilen..Eilen tavallisen aamupalan jälkeen söin yhden 200g keksipaketin, n.300g irtokarkkeja, 250g suolapähkinöitä ja 500g viinirypäleitä. Eikä minun oikeasti noita kaupassa koriin latoessani tehnyt mieli syödä niitä mutta niin vain ladoin ne koriin, maksoin, kävelin kotiin ja söin. Syömiseen kyllä meni aikaa koko päivä ja jämät heitin roskikseen ilta seitsemän aikaan mutta kyllä tuo oli luokiteltavissa ihan perinteiseksi ahmimiseksi.

Minä en tiedä miksi tein niin enkä haluaisi tehdä tätä taas - tunsin eilen itseni niin tyhmäksi katsellessani sitä ruokamäärää pöydällä. Illalla oli paha olo ja aamulla pelkkä ruoan ajatteleminen teki huonovointiseksi. Mutta jos jotain olen oppinut niin sen, etten jätä aamupalaa tuon huonon olon vuoksi väliin vaan yritän saada heti kiinni uudelleen ruokarytmistä ja sitä seuraavasta aidosta näläntunteesta.

Niihin hyviin uutisiin sitten. Kun huomasin eilen aamulla käpertyneeni sohvalle päättäneenä siitä, että tänään ahmisin, asetin sille ehdoksi sen, että sitä ennen kävisin varaamassa salilta personaltrainerille ajan. Ja lähtisin kotoani niin, että tarkistaisin asiat vain kerran.

Minä onnistuin siinä ja olin lopulta kotoa poissa 2 tuntia.

Joo, en minä itsekään aina tajua logiikkaani ja se kai on se yksi avainsana kaikelle - mitä enemmän teen lähtöjä kotoa eri tavoin, se vanha neuroottinen logiikkani hajoaa käyttökelvottomaksi. Sain varattua ajan termillä "kuka teillä hoitaa moniongelmaisia" ja toivotaan, että ensimmäinen kerta toden sanoisi. Olen nimittäin ajatellut, että jos PT vaikuttaa hyvältä, omaa kokemusta vastaavien ongelmavyyhtien elämäntaparemontissa ja ennen kaikkea kokee minut sellaisena haasteena, jonka haluaa ottaa vastaan muutoinkin kuin pakosta, minä varaan aina kuukausittain itselleni tuollaisen tapaamisen. Ajattelin jopa, että josko sijoittaisin veronpalautusrahat kerrankin itseeni ja ostaisin tuollaisen sarjakortin PT:lle.

Inhoan sanaa elämäntaparemontti - minä haluaisin oppia vain suhtautumaan ruokaan ja liikuntaan tasapainoisemmin enkä kaahottaa niiden kanssa kuin törmäilyautoissa.

Venytin vielä ahmimishaluani imuroinnilla, minkä olisin halunnut siirtää sunnuntaille. Sekin onnistui muttei estänyt ahmintaa, tarvitsisi varmaan jatkossa joko soittaa silloin jollekin tai ottaa tämä läppäri esiin. Minä en nimittäin tarvitse tuollaista ravintoa noissa määrin, sillä se tekee hallaa niin fyysiikalle kuin henkisellekin puolelle. Se pidemmän päälle alkaa pureutumaan kiinni tarkisteluihin ja siinähän sitä vyyhteä sitten taas olisi selvitettäväksi.

Sama piirrettyjen punasarvinen piru tuntuu istuvan olkapäälläni olomuotoaan vain vaihdellen - sentään se ei tunnu painavan enää yhtä paljon kuin ennen.

Mutta. Illalla joko pahan olon, vitutuksen, kiukun tai jonkun muun tuntemattoman ilmiön avulla päätin tarkistaa kaiken taas kerran ennen nukkumaanmenoani. Tein normaalit rutiinit kahdessa osassa ja jotain toistoja alkoi loppupäässä huomaamaan mutta nukkumassa olin 12 minuutissa! Tämän jälkeen vähän siedätyshoitoa (17 minuuttia, juuri elokuvan lopun verran) ja pieni sängystä pomppaus 3 minuutin ajaksi. Eli yhteensä siltikin vain 15 minuuttia!

Huutomerkki!

Tänä aamuna onnistui myös aamukävelylle lähtö niin, että tarkistin kaiken (tai no, vain vessanhanan ja hellanlevyt) kahdessa minuutissa. Että vaikka se ahminta metodina ei ole ehkä järkevin ase OCD:ta kohtaan, laittoi se joko minut riisuutumaan aseistani vähän helpommin tai nosti jälkitiloissaan suuttumuksen riittävästi pintaan.

Huutomerkki!

Ja liekö sitten se tai joku muu mutta tänä aamuna piti sitten hiukan taas itkeä siinä ulkoilun ohessa, alkaa olemaan jo niin kovin tuttua kauraa tuo. En tiedä huomaako miten moni muu, että sitoo tunnetiloja ja tapahtumia tietynlaiseen musiikkiin tai erityisiin biiseihin. Olen aika varma, että tämän tänä aamuna valitsemani bändin sanoittaja seuraa elämääni jollain tavoin tai on ainakin seurannut - viimeisimmän levyn kohdalla tiemme tuntuu jotenkin eronneen mutta sitä edeltävät kaksi levyä tuntuvat olevan tunteita ja muistoja tulvillaan.

Ensimmäistä levyä kuuntelin paljon ollessani parinkymmenen (kiitos vain ystävälle, joka minut tämän levyn äärelle johdatti) kun ehkä itsekin aloin hahmottamaan ettei kaikki ollut kovin hyvin ja minua ahdistaa aivan valtavasti. Toisesta levystä en ole kuullut kuin ehkä yhden biisin ja sen innoittamana päätin lainata kirjastosta nuo kaikki kolme levyä. Ehkä alitajuisestikin olen vältellyt tätä bändiä, koska varsinkin tuo ensimmäinen levy tuntuu sisältävän niin paljon kipeitä muistoja ja ahdistusta, etten ole sitä ollut vielä valmis kohtaamaan.

Pakomatkaa havaittavissa siis täälläkin.

Tänä aamuna kaikki palaset tuntuivat vaan loksahtelevan kohdilleen siinä syysauringon kirkkaudessa:

Kerrasta oppii
Säikyn aina, kun puhelin soi

Valmiiksi mietin
kauan autolla kestää sun luo

Sinä syljet päin:
- Ei taivasta oo
eikä uskomalla mua saa kuntoon
vaikka tahtoisit

Vedät rajaa meidän väliin

Päivän päähän pääset
niin se mulle kyllä riittää
Suostutko kuuntelemaan

Päivän päähän pääset
niin se alkuun kyllä riittää
Pystytkö sen verran lupaamaan
Oon matkalla

Puhun aikaa,
sun äänesi sammaltaa jo
Ympärillä teinit ja perjantain kilpa-ajot

Lepositeisiin vain luonnetta jää
Sieltä takaisin ei tuu ehjää,
sinä soperrat

Vedät rajaa meidän väliin

Päivän päähän pääset
niin se mulle kyllä riittää
Suostutko kuuntelemaan

Päivän päähän pääset
niin se alkuun kyllä riittää
Pystytkö sen verran lupaamaan
Oon matkalla 

Parkkipaikalta sun ikkunan mä nään
Siinä valo palaa
Parkkipaikalta sun ikkunan mä nään
Siinä valo palaa
Ootko turvassa

Jos oma elämä pitäisi kuvata yhdellä biisillä, siinä se olisi. Niin kipeältä kuin se itsestä tuntuukin, siinä on se kaikki, mistä minut on rakennettu. En usko, että kyseisen biisin kirjoittaja on ajatellut sitä tunnetilaa tai ajatusketjuja, mitä nuo sanat minussa herättää. Mutta musiikki on siitä ihana asia kuten kirjoittaminenkin, ettei niiden äärellä ole oikeaa tai väärää tapaa tuntea.

Ja sitten aloin pelkäämään myös niitä, musiikkia ja kirjoittamista - ainoita pieniä väyliä, joita pitkin kaaottista elämääni yritin uittaa.

Tuon bändin ensimmäisellä levyllä on kappale, jonka ensikuulemisen hetkiin voin palata. Ja nyt uudelleen kuunneltuna sen sanat ovat vieläkin sellaiset, että tällainen seniili herkistelijä saa tukea paperiteollisuutta - siis näihin kuviin ja tunnelmiin:

Toiset päivät ovat parempia kuin toiset
kyllä sen ymmärrät
kovin paljon myös itsestäs kiinni miten
tämänkin kuvan värität

Mene edeltä kyllä se jää kantaa
ole rauhassa, tiedät mä sua seuraan
kyllä se jää kantaa, sulje jo silmäsi

Tunne kuinka tuuli
sun kasvoillesi maalaa värin uuden
ei ole hätä ääni jonka kuulet
on aamun kuiskaus, hiljaa se sut herättää

Kovin helppoa on vajota hetkiin
joissa tunne on valhetta
sielusi kadotat vain öisiin retkiin
syntyy syviä haavoja

Sano sana ja tiedät mä tuun vastaan
ole rauhassa vielä mä sua seuraan
kyllä se jää kantaa
(nyt) kuule mun lauluni

                                                  Rakkaudella ystäville ja Marakatille,

                                                                     Korppikotka

Speedblogging

Työdraivi lähti päälle tänään ja kuin huomaatta tuli tehtyä 10,5h päivä - onpahan tunteja vähän varastossa huonompia päiviä varten. Sen vuoksi kirjoitan vain pikapäivityksen ja laitan ns. aivot narikkaan tämän jälkeen.

Illalla kokeilin tietoisuusharjoitusta ennen tarkistelua ja toimihan se eräällä tavalla - nukahdin lattialle. Siitä herättyäni kömmin ylös ja tarkistin kaiken 24 minuutissa. Aamulla olin jo tuossa 23 minuutin ajassa mutta sitten kuulin kuinka rappuja pitkin tuli pari raksamiestä ja rytmi meni taas aivan sekaisin. Coolisti etsiskelin muka siinä tavaroitani ja suljin muka oven raksamiesten tuijotellessa vieressä. Menin rappuja pitkin sen verta alas, että kuulin niiden tyyppien menevän työmaalleen sisään ja kipitin takaisin avaamaan ja sulkemaan oven uudelleen. Ja siitä huolimatta aikaa meni vain 26 minuuttia.

Huomenna voisin kirjoittaa jotain mielipiteistä ja miellyttämisestä, unohtamatta turvallisuutta ja itsenäisyyttä..Aiheita tuntuu olevan taas loputtomasti mutta sellaiseltahan tuo sisimpänikin tuntuu - loputtomalta, haastavalta, raskaalta mutta antoisalta ja hauskalta suokävelyltä.

Kaikella on aina alkupiste - missä minun on?

23 minuuttia! Piti aamulla ihan vilkaista pariin kertaan ajanottokelloa näenkö oikein. Kyllä maar, kyllä näen - laskukäyrä siis jatkuu yhä. Enkä minä oikein tajua mitä tein eri tavalla kuin ennen. Jossain vaiheessa kyllä kävin keskustelua itseni kanssa taas lääkityksen tarpeesta mutta tuntui muutenkin, että jotain on eri tavalla..

Väliäkö sillä mikä, koska 23 minuuttia on huippusuoritus työaamuna!

Olo oli koko päivän vapautuneempi ja työt rullasivat jotenkin ihan eri tasolla - alan kyllä näkemään mitkä ovat vahvuuksiani tuolla alalla suhteessa muihin vastaavissa tehtävissä oleviin. Ja tänään näin myös muita minulle mahdollisia aukinaisia ovia, mikäli haluan alalla jatkaa ja joskus vaihtaa taas tehtäviä. Mitään en kuitenkaan lyö lukkoon ennen kuin minä olen tutustunut paremmin itseeni ja siihen mitä minä haluan ilman toisten miellyttämisen tarvetta.

Ja se on kova työ - hajoittaa ja järjestellä palaset uudelleen 31 vuoden ajalta.

Tänään oli myös terapiapäivä ja hyvä sellainen. Jatkamme samalla linjalla ainakin vielä minun suhteeni eli pyritään vähentämään tarkistuksiin kuluvaa aikaa niin, ettei se vahingoita tietoisuusharjoitusten ja muita teitä tulleiden menneisyyden haamujen läpikäymistä. Koska kohdallani on nähtävissä pitkä yhtenäinen ketju ahdistusta, käsittelemättömiä tunnetiloja ja kiellettyjä muistoja, on niiden purkaminen nyt ensisijaista. Toki tarkistuksiin kuluvaa aikaa seuraan itse koko ajan ja teen aina tarvittavia muutoksia tarkisturytmiin jne. mutta pääpaino on kohdallani itseni uudelleen rakentaminen antamalla muistojen tulla.

Minä olen vihdoinkin antanut itselleni luvan muistaa, silläkin ehdolla, että se satuttaa. Tänä päivänä minä vain tiedän sen mitä 8-vuotias Korppikotka ei tiennyt - ihminen ei mene rikki, jos sitä sattuu.

Minä olen aina paennut jotain sellaista, mitä minä en itsekään ole osannut nimetä. Minä olen paennut sitä samaa asiaa anoreksiaan, juhlimiseen, yli varojeni elämiseen ja pakko-oireisiin. Kaikkeen sellaiseen, mikä vain voisi turruttaa sen jonkin, mitä minä en osaa nimetä.

Ensimmäisiä lapsuusmuistojani on kun istun isäni vieressä kaupan portailla odottamassa taksikyytiä kerhoon. Olen noin 4-vuotias pellavapää ja minulla on päälläni vaalenpunainen pupupaita, jonka olen saanut naapurin tädiltä lahjaksi sekä kädessäni on keltamusta Tom&Jerry reppu ja siinä on pieni pinssi. Taksi ei koskaan tullut ja isäni oli hirveän vihainen. Minuakin harmitti, koska olisin halunnut kerhoon. Mutta tuolloin en muista, että minulla olisi ollut mitenkään paha olla - päinvastoin.

Missä välissä se siis tapahtui, se, että päätin valita tien, jossa ei olisi tunteita? 5-vuotiaana muistan olleeni innosta sekaisin pikkusiskostani ja lähtiessämme katsomaan tuota vauvaa sairaalaan, muistan iloisesti kuivanneeni hiuksiani leikkihiustenkuivaajallani vessassa. Minusta oli ihanaa (ja on useinmiten vielä tänäkin päivänä) olla isosisko. Muistan myös mekon, jonka mummo osti minulle kerhomme kevätkuvaan - voin vieläkin muistaa miltä tuo mekko näytti ja rakastin sitäkin yli kaiken (ja surin suunnattomasti sitä kun se kävi minulle pieneksi).

Tapahtuihan tuolloin toki pelottaviakin asioita mutta ne olivat sellaista lapsen aitoa pelkoa. Vietin paljon aikaa naapurissa, jonka perheen äidillä oli kolme poikaa ja olin hänelle siis tyttären korvikkeena ainakin jossain määrin. Erään kerran muistan juosseen kotiin kauhun partaalla ja itkun kanssa ko. naapurista katsottuani muiden lasten ja nuorten kanssa pelottavaa elokuvaa, missä naisen peilikuvaan ilmestyy pelottavan, ihan toisen naisen kasvot. Muistan myös kömpineeni erään kielletyn tv-sarjan aikana (Hiidenvirta, liekö kukaan enää muistaa?) kotisohvamme taakse katsomaan jaksoa, jossa tauluissa liikkuivat ihmisten silmät ja nuket itkivät. Tunnelma oli todella pelottava ja isäni kiikutti minut takaisin nukkumaan komennuksen kera - vielä tänäkin päivänä pystyn palaamaan siihen pienen Korppikotkan kauhunhetkiin.

Muistan myös soittaneeni parhaimman ystäväni kanssa Jean-Pierre Kuselan Nauravaa Kulkuria repeatilla tunnista toiseen ja nauraneeni mahani kipeäksi. Se kappale naurattaa minua vieläkin.

6-ikävuoden kohdalla kaikki tuntu jotenkin hämärtyvän, sielläkö sitten tapahtui jotain - veljeni ollessa 10v ja pikkusiskoni noin vuoden vanha? Ja mitä oli tapahtunut sille edellisvuoden kerhokuvassa kevämekossa kekkuloivalle pikkutytölle kun kuvasta tuijotti tummat silmänaluset omaava ujo ja hiukan yrmy tyttö? Minä en tuolta ajalta pysty muistamaan oikeastaan mitään. Enkä muista ensimmäisestäkään luokasta mitään vaan seuraava muisto minulla on toiselta luokalta, jossa terveydenhoitaja kertoo minun menevän painokäyrien ylätasolla ja muiden olevan reilusti alempana.

Silloin luulin etten ole hyväksyttävissä sellaisena kuin olen. Oliko jotain tapahtunut jo sitä ennen vai tuostako se sitten lähti?

Päivän pelko: Kauanko tätä hyvää aikaa taas kestää?
Päivän absurdi ajatus: Tyhjensinhän koneeni välimuistin varmasti vaikka juuri tein niin? Lukikohan siinä oikeasti edes "delete"?
Päivän biisi: Jean-Pierre Kusela - Naurava Kulkuri

Smells like (shy) teen spirit

Olen tällä hetkellä ihan suunnattoman iloinen yhdestä asiasta - siitä, että pitkällisen väännön jälkeen laskukäyrä tarkisteluihin kulutetussa ajassa jatkuu viime viikon huippulukemien suhteen. Illalla 25 minuuttia ja tänään aamulla alle 26minuuttia. Avainten tarkistelu on vähentynyt, herkuttelu ainakin kohtuullistunut ja töissä olen jo tähän mennessä ylittänyt minimitavoitteeni tältä viikolta. Liityin jopa uudelle kuntosalille ja eilen oli treffit hyvän ystävän kanssa - oli ihanaa vain hörötellä vaaterekkien äärellä ja olla puhumatta sanaakaan tästä kaikesta ikävästä. Tuota minun tulee harrastettua ihan liian vähän, siis ystävien kanssa ajan viettämistä, sen lisääminen kuuluukin talven listalle.

Minä pystyn tähän.

Aamuisin olen myös pitäytynyt tuossa yhdessä torkutuksessa ja pyrkinyt nukkumaan 7,5h, vähintään 7h. Ja oikeastaan minä olen alkanut odottamaan aamuisin noita tietoisuusharjoituksia - aina keskittymiskyky ei ole kyllä kohdallaan enkä vielä ole oikein osannut noita hengittelyjä sulauttaa tarkistusrutiineihini. Mutta odotan sitä hetkeä päivässä, kun aamun hämärässä hengittelen hiljaksiin kaupungin herätessä.

Minulle ei ole väliä enää vaikken tietoisuusharjoitteissa pääsisi tämän pidemmälle - nyt minulla on kerran päivässä aikaa vain ja ainoastaan itselleni.

On kyllä käsittämätöntä minkälaisia ajatuksia nuo harjoitukset pullauttavat mieleen. Tänä aamuna palasin siihen hetkeen kun kävelin 15-vuotiaana talvella semikaverieni kanssa kouluamme ympäri talvella ja yksi ujostelemistani pojista (tai no, niitä kaikkiahan minä ujostelin) tiputti jotain talvitakkini huppuun. Muistan vielä minkä värinen tuo takki oli ja minkälaiset hiukset minulla silloin oli. Mutta minä en pystynyt poimimaan sitä porkkanan palasta hupustani ollessani kauhusta jähmeänä vaan tuo rohkea kaverini kaivoi sen sieltä ja heitti sillä kyseistä poikaa. Ja minä olin yhä kauhusta jähmeänä ja paniikissa.

Minä en silloinkaan osannut puolustautua vaan halusin vain hävitä jonnekin likaisen harmaisiin koulun seiniin.

Tuo edellä mainittu tapaus kertoo kaiken minun kolmen vuoden yläasteestani - olin paniikissa koko tuon ajan. Miksi minua ei sitten raadeltu hengiltä yläasteella, kuten veljeäni? Kun näin mitä niille omalaatuisille omantienkulkijoille tai ulkonäöltään poikkeaville tapahtui, halusin tehdä kaikkeni etten joutuisi kiusaamisen kohteeksi. Pyrin pukeutumaan niin kuin muut, olemaan hiljaa ja ärsyttämättä ketään sekä miellyttämään niin opettajia kuin muita oppilaita. Eräällä tavalla minut pelasti pinnalle uusi luokkakaverini, kovapäinen tyttö, joka otti minut siipiensä suojaan ja osoitti siten suurimmalle osalle koulusta, että minut kannattaa jättää rauhaan. Kiitän häntä usein vieläkin hiljaa mielessäni.

Ja minä seurasin syrjäsilmällä, kun entisiä ala-asteen kavereitani kiusattiin ja nimiteltiin. Enkä minä puuttunut mitenkään vaikka toisten kiusaaminen tuntui pahalta, koska pelkäsin joutuvani itse saman kiusan kohteeksi.

Jollain tavalla minä siis selvisin yläasteesta. Silloin minä en vielä tiennyt minkälaista helvettiä isoveljeni oli samassa rakennuksessa käynyt läpi muutamia vuosia aiemmin. Kun sain tietää asiasta paremmin lukioaikana, minä aloin vihata koko kunnan koululaitosta sydämeni pohjasta - lukioni rehtorin hyvää palautetta kuunnellessani minä ajattelin mielessäni vain, että "turha sinun on nyt paikata virheitäsi minun kohdallani. Miksi sinä et auttanut minun veljeäni?".

Niin minä ajattelin usein sen jälkeen kun suoriuduin koulussa hyvin. Oli epäreilua menestyä.

Lukiossa kaikki muistutti vain siitä, miten pahasti koko koululaitos epäonnistui veljeni kohdalla. Ahdistus kasvoi lukiossa aivan omiin lukemiinsa ja syömishäiriö oli yksi ilmiö siitä. Toisekseen 18-vuotta täytettyäni alkoi myös juhliminen - kolme kertaa viikossa ei ollut mitenkään poikkeus. Kun toiset lukivat kirjoituksiin, me kaverimme kanssa juhlimme. Ja aina kun baarissa törmäsin veljeäni kiusanneisiin ihmisiin, teki mieli niiltä lässyttäviltä, hikisiltä äijiltä repiä silmät pois päästä. Eihän minulla sisu mihinkään sellaiseen riittänyt mutta sanoin en voi kuvata mitä niitä ihmisiä kohtaan silloin tunsin. Ja tunnen vieläkin.

Ihme kyllä pääsin kirjoituksista läpi. Ja jo niitä ennen tiesin, että halusin kyseisestä kunnasta niin kauas kuin vain Suomessa pääsisin.

Päivän pelko: Mitä jos tämä valitsemani hidas työtahti ei kelpaa työantajalle?
Päivän absurdi ajatus: Tippuikohan kynsien alta nyt murusia koneen sisälle?
Päivän biisi: Sami Saari - Ylöspäin

Perhe-evoluution oppitunnit: Selkärangattomasta selkärankaiseksi

Klo 8:02: Vaikka minä lupasin itselleni etten enää päivitä blogiini mitään töissä niin nyt on kyllä pakko tehdä tämmöinen pikapika päivitys - ilta oli aivan p*rseestä tarkistusten suhteen ja nukahdin siihen, että itkin haluavani kaiken olevan vain normaalia. Aamulla heräsi sängystä jotenkin ryhdikkäämpi nainen ja töihin lähdin 26 minuutissa! Eli ihan normisuoritus siitä kirjeestä ja sen herättämistä tunnetiloista huolimatta! Ja allekin olisi mennyt mutta jumituin yleensä sille helpoimmalle tarkistuspisteelle ensin miettimään kuinka vääryys oli ettei suosikkini päässyt Huippiksissa jatkoon (kiitos mielikuvitukseni, olisi kiva jos keskittyisitte yhteen asiaan kerrallaan). Tämän jälkeen minua suututti oma jumiutumiseni ja aloin visioimaan päässäni terapeuttini luentoa minulle siitä, kuinka lääkitys pitäisi aloittaa ja se päästi minut irti ainakin tänään jumista.

Nyt voin sanoa aidosti, että minulle on kasvanut selkärankaa perheeni suhteen.

Ainoa, kenestä on huoli, on Marakatti. Äitimme piinaa molempia tavallaan mutta suututtaa, ettei äitini tunnu välittävän Marakatista ollenkaan. Että leikitäänkö tässä nyt hyvää ja pahaa poliisia vai yritetään pehmittää ensin se tavallisimmin heikoin lenkki päästäkseen myös ujuttautumaan vahvemman elämään. En tajua mutta ei se ole reilua.

Kunpa minä olisin voinut suojella Marakattia jotenkin tältä. Tiedän, etten ole voinut tapahtuneille asioille mitään ja että Marakatti selviää tästä sillä samalla sisulla millä minäkin mutta se ei poista sitä surua, mikä minulle tulee siitä ajatuksesta miten äitini kohtelee Marakattia. Minä olisin valmis tekemään Marakatin puolesta mitä tahansa ja äitimme ei mitään. Ja se on väärin.

Syyllisyyden samuraimiekka

Argh, ahmiminen tai herkuttelu näyttää jääneen jo kolmatta päivää päälle - ei hyvä, olo on epämukava ja silti vierelläni makaa sipsipussi (inhimillsen kokoinen toki mutta söinkin kaksi palaa täytekakkua töissä "välipalaksi). Eikä minulla ole ollenkaan nälkä enkä ole syönyt mitenkään muuten heikosti, ei edes tämä joka kuukautinen "season reason" selitä kaikkea. Minä vain löysin taas tämän keinon turruttaa tunteitani. Myönnän.

Huoh, miten tämän nyt sitten taas katkaisee?

Toivon, että huomiset odotetut treffit ystävän kanssa ja keskiviikolle sovittu kuntosalivierailu auttavat pääsemään rytmiin ja pois hiilarimyllystä. Eilinen ilta meni tarkisteluiden suhteen pilkottuna alta 25 minuutin ja aamulla töihin lähtö meni kohtuudella - 27 minuuttia näytti ajanotto mutta luulisin, että olisin päässyt 25 minuuttiin ellen olisi ulos astuttuani huomannut yläkerran naapurini tekevän lähtöä. Siinä sitten piti odotella, että naapuri kipitti ohi ja ulos ovesta ennen kuin uskalsin alkaa sulkemaan ovea. Ja tarkistelurytmin rikkouduttua piti sitä "pariin kertaan" rynkyttää.

Onneksi olen kuullut rapusta sellaisia ääniä iltaisin, etten taida olla ainoa ovineurootikko tässä kerroksessa.

Työpäivä sujui sangen tyydyttävästi ja yksi puhelu myös suoritettiin sekä muutamia muita rästissä olleita juttuja sain valmisteltua. Puoli kuuden jälkeen raahaudun kohden kotia koukaten sipsipussin seurakseni katsomaan tänään alkavaa suosikkisarjaani (Huippumalli haussa - sipsien syöminen sen aikana on lähes yhtä kornia kuin Suurimman Pudottajan aikana). Ja mikä odottaakaan postiluukussa?

Käsialasta ei voi erehtyä. Kirje äidiltä.

Ensimmäinen ajatus on "Voi paska, miten pääsen huomenna töihin" ja toinen "Miksi äiti ei jätä minua rauhaan". Yritän nyt kirjoittamalla saada tätä iltaa ja huomista aamua helpommaksi mutta silti tiedän kirjeen jäytäväni taas sisintäni. Minähän en ole ollut äitiini yhteydessä sitten hänen kesäkuisen haistattelun emmekä enää isänkään kanssa puhu äidistä vaan ihan kaikesta muusta. Ja jotenkin olen päässyt koko asian yläpuolelle - en unohtanut, vaan päässyt yläpuolelle.

Ja siinä se on taas - muistutus, että olen huono lapsi, koska elän itsekkäästi välittämämttä sairaasta äidistäni.

Äitini kertoo kirjeessään kuinka olen soittanut isälle hänen oltua äidin luona kylässä ja kuinka hänellä on sitten tullut minua ikävä. Pyytää anteeksi piruiluaan, koska on ollut tosi sairas ja pyytää ottamaan joskus yhteyttä edes kirjoittamalla. Ja minua itkettää, vituttaa, oksettaa, hävettää ja ahdistaa yhtäaikaa.

Miksi sinä et vain voi antaa minun olla rauhassa.

Kyllä minun on tarkoitus ottaa äitiini yhteyttä kun olen siihen kykeneväinen. Nyt en ole, koska pelkkä ajatuskin äidille kirjoittamisesta saa minut itkun partaalle. Minä en pysty siihen. Minä en pystyisi olemaan oikeudenmukainen ja ajattelemaan äitini olevan sairas ihminen, minä en halua uskoa ja pettyä jälleen kerran. Minä haluaisin vain huutaa hänelle miksi hän ei tajua, miten olen tähän saakka aina tehnyt kaiken mitä on pyydetty eikä mikään koskaan tunnu riittävän - kuunnellut, huolehtinut siskosta, tullut kotiin kun on käsketty, kantanut vastuuta, toiminut diplomaattina äidin riidellessä milloin kenenkin kanssa, soittanut sairaaloihin ja puhunut sosiaalityöntekijöiden kanssa.

Miksi sinä et voinut antaa minun edes joskus olla lapsi.

Minä tiedän, että maailmassa on sotaa ja nälkäisiä lapsia, metsät kuolee, harvinaiset eläimet kuolee, kaikki kuolee ja että yksi pieni kirje äidiltä on ehkä naurettavin ahdistuksen paikka. Mutta minua ärsyttää, ettei äitini anna minulle tilaa tehdä valintaa itse - maailmassa on tuhansia vanhempia, jotka ovat täysin tyytyväisiä siitä, että saavat ehkä joulukortin lapsiltaan. Ja minä olen tähän päivään saakka tehnyt sata kertaa enemmän perheeni ja äitini eteen kuin yhdeltäkään lapselta tarvitsee odottaa.

Minun äitisuhteessani tuollaiset kirjeet tuntuu kuin kaulaan aseteltaisiin taas hirttoköyttä.

Haluaisin nyt painua tiukalle sykkyrälle peiton alle pakoon, kelata äskeisen kotiintuloni alkuun niin, että heittäisin sen kirjeen avaamattomana laatikon pohjalle. Mutta se ei ole enää mahdollista, valitsin itse kirjeen avaamisella astella suoraan teloituskomppanian eteen aseenani vain hätäisesti rakennettu kilpi.

Enkä minä tiedä vielä kestääkö se.

Päivän pelko: Lakkaako tämä ahdistus ikinä?

Päivän absurdi ajatus: Iskeekö salama helpommin minuun, jos kannan sateenvarjoa?

Päivän biisi: Lenny Kraviz - Fly Away

Virtahevon muistelmat, osa 2: Silloin kun minä olin nuori

Sen sijaan, että olisin valmistautumassa kyläilemään ystävän luona, makaan kotisohvalla läppäri sylissä taistellen nukahtamista vastaan. Jo aamulla heräillessä oli jotenkin väsynyt olo vaikka unta takana olikin yli 9h. Aamulenkillä sama tahmea ja nihkeä olo jatkui eikä siitä lenkistä sitten mitään tullutkaan. Kotiin päästyäni tuntui kun pitäisi mennä takaisin nukkumaan tai teipata silmät auki. Joka kuukausittainen vitsaus ja aina minä unohdan sen vaikka ensimmäinen merkki eli jääkaapin tyhennys nähtiin jo eilen (paketillinen ruispaloja, kolme isoa rasiaa marjoja, vanilijajogurttia - vähemmästäkin olisi pitänyt tajuta).

Nyt siis pysähdyn, kuuntelen kehoani eli tänään en suorita sitten niin yhtään mitään.

Liekö juuri tuon eilisen jääkaapin putsauksen myötä mutta tänään tietoisuusharjoituksia tehdessäni (kyllä, ajatukseni ovat kuin pilviä ja minä olen sininen taivas - pilvet ei vaan tahdo liikkua mihinkään ja minäkin olisin sinisyydestäni kovin epäileväinen) mieleeni välähti pari uutta muistijälkeä niiltä ajoilta, kun kulutin aikaa näännyttämällä itseäni nälkään eli ollessani n. 18-vuotias. Hassua sinänsä, mitä kaikkea mieleni tallentaakaan, se on tullut huomattua viime aikoina muutenkin. Mutta kun yritän muistaa jotain muita juttuja niiltä täysi-ikäisyyden ajoilta, humisee muistoni tyhjää.

Tai ehkä siellä on vielä jotain sellaista, mitä en pystyisikään käsittelemään. Tai sitten nuo muistot ovat juuri niitä käänteen tehneitä muistoja eikä muilla asioilla olekaan niin väliä.

Kaikki lähti siis karkkilakosta kaverin kanssa noin kuukausi ennen joulua - kaveri sortui aiemmin mutta minä jatkoin, koska huomasin, että pystyin siihen ja sain siitä ihailua osakseni. Tuolloin aloimme kuljeksia lähikaupungeissa (vai kuntiako silloin vielä olivat) poikien perässä ja tunsin itseni rumaksi ankanpoikaseksi kaikkien kauniiden ja itsevarmojen kavereideni seurassa. Ja tuo oli myös sitä aikaa kun roikuin kaveriporukassa, jossa olin haluttua seuraa pääasiassa vain silloin, kun muita ko. jengistä ei ollut saatavilla.

Ja ne armonpalat kelpasivat minulle, koska ei minulla ollut ketään muutakaan.

Seuraava mielikuva karkkilakon jälkeiseltä ajalta on kun nukun kotini sohvalla hiihtolenkin jälkeen ja ajattelen, miten hienoa on etten ole syönyt kuin kolme appelsiinia sinä päivänä. Isä herättää minut koska on tuonut pyytämiäni rusinoita kaupasta. Minä syön koko kilon pussillisen rusinoita maidon kanssa, sillä minulla on niin nälkä. Ja ne rusinat maidon kanssa tuntuu parhaalta mitä olen koskaan syönyt.

En ole aivan varma, onko tämä seuraava mieleen palannut kohtaus ennen vai jälkeen tuon edellisen, mutta uskoisin, että vasta jälkeen. Olen viettänyt viikon Vuokatissa hiihtäen ja liikkuen kaverini perheen kanssa ja muistan siellä kärsineeni jo huonoa omaatuntoa Domino-keksien syömisestä. Kun palasin kotiin illalla, kävelin yläkerran puntarille ja lukema näytti 58.6kg - olin tyytyväinen siihen etten ollut lihonut.

Minä voin nähdä sen lukeman vieläkin aivan kirkkaasti.

Seuraavat välähdykset ovat kesältä. Kävelen kuumana kesäpäivänä kasvimaalta ja tunnen, miten ennen tuskin päälle mahtuneet valkoisista samettifarkuista tehdyt shortsit melkein tippuvat päältäni. Voin nähdä lonkkaluiden yläosan piirtyvän selkeästi ihosta ja se tuntuu mahtavalta. Ja minä nautin, että saan tehdä fyysistä työtä kuumana kesäpäivänä, koska sehän pitää minut laihana.

Meillä on sekarotuinen koira Veera ja alan tekemään Veeran kanssa pitkiä lenkkejä. Ensin lenkit sujuvat kävellen, sitten juosten. Muistan vielä sen kerran, kun tulin lenkiltä kotiin, jossa meillä oli vieraana tuttavaperheemme äiti. Ja kuinka äitini ja tuo tuttavaperheemme rouva ihastelivat sitä kuinka pitkästi olinkaan jaksanut juosta.

Syön myös usein (ja melkein ainoastaan) sinä kesänä olohuoneemme sohvalla porkkanoita, joita olemme saaneet äitimme veljeltä. Ne löytyvät mustasta isosta saavista multaan upotettuna (kai se oli joku säilöntäkeino) ja minusta ne porkkanat maistuvat ihanalta. Voin vielä tänäkin päivänä maistaa sen porkkanan maun suussani (koska ne oikeasti olivat ihan superhyviä, kai).

Eräänä loppukesän päivänä muistan syöneeni keittiön pöydän ääressä yhden ruisleivän kurkulla vaikka äitini pyytää syömään enemmän - ilmoitan ettei ole nälkä. Kerron lähteväni rullaluistelemaan kaverini kanssa läheiseen kaupunkiin. Olo on ihanan kevyt kävellessäni autotalliin hakemaan autoani. Kieltäydyn syömästä kaverini äidin tekemää ruokaa ja illalla menemme baariin, jossa minusta tuntuu hyvältä olla huomion keskipisteenä ja kuulla kehuja urheilijamaiseta olemuksestani. On ihan parasta olla laiha!

Kurkkuleipä oli ainoa ruoka, mitä tuona päivänä söin ellei 5 tequilashottia lasketa.

Viimeistään saman vuoden syksyltä muistan jättäneeni koulun tarjoamat lounaat väliin - milloin minkäkin vuoksi. Voin muistaa vielä sen sohvatuolin, johon jäin odottamaan muita ja tuntien todella voimakasta oloa. Voin vielä muistaa minkälaiset vaatteet minulla silloin oli ja minkälaista hajuvettä käytin. Sitä minä en enää muista, söinkö tuolloin enää juurikaan mitään ja jos söin, mitä söin.

Samaisena syksynä aloitin myös läheisessä kaupungissa thainyrkkeilyn ja istuin siis parina iltana viikossa koululla välttelemässä kotiin menoa, ettei minun tarvitsisi syödä. Treenien jälkeen ajoin kotiin ja löysin itseni usein vessasta ihailemassa miten solisluut näkyivät jo ja kylkiluistakin jo muutama. Lonkkaluiden tuntuminen sormenpäissä tuntui rauhoittavalta.

Tuona syksynä äitini joutuu jälleen sairaalaan ja hoidan perheen ruokaostoksia sekä huolehdin pikkusiskoni pääsystä kouluun. Muistan jo sitä ennen usein kiikuttaneeni kaupasta äidilleni tai pikkusiskolleni suklaata "muuten vain" tai leiponeeni paljon kuivakakkuja. Nyt nuo ruokaostokset sisältävät herkkuja muille mutta ei minulle. Ja muistan, kuinka käytyäni katsomassa äitiäni sairaalassa siskoni ja veljeni kanssa, lähden hetkeksi sairaalasta pois käydäkseni apteekissa ostamassa laksatiiveja. Muistan yhä edelleen sen kadunpätkän, jota kävelin ja kuinka olin pukeutunut pinkkeihin housuihin ja valkoiseen palmikkoneuleeseen - oli harmaata ja vettä tihuutti taivaalta eikä kadulla liikkunut muita.

Samalta syksyltä muistan kuinka kävelen portaita ylös huoneeseeni ja näen, kuinka vanhempani seisovat huolestuneina keittiössä ja pyytävät minua syömään. Kieltäydyn ja kävelen huoneeseeni, haluan olla yksin. Menen puntarille myöhemmin ja se näyttää 43,2 kiloa. Minua itseänikin hiukan pelottaa mutta en pysty vielä lopettamaan.

Tuo oli toinen ja viimeinen kerta kun kukaan koskaan yritti puuttua siihen etten syö.

Syksy tuo myöhemmin mukanaan ensimmäisen poikaystävän, jota kohtelin kovin ikävällä tavalla lopulta ja on yksi niistä asioista, joita haluaisin pyytää anteeksi. Syksyn jälkeen koittava talvi tuo mukanaan myös väsymisen ja mielikuvat siitä, kuinka lusikoin nälissäni paketista sokeria. Talvi tuo mieleeni poikaystävän positiivisen kommentoinnin siihen, miten paljon minä syönkään muihin tyttöihin verrattuna. Talven jälkeisen kevään muistoja värittää vehnäjauhojen syöminen suoraan pussista silloin kun kaikki muut ovat poissa kotoa. Alkukeväällä minä päätän myös katkaista välit poikaystävääni, koska minua ahdistaa.

Lakkiaisviikonlopun jälkeen muistan istuneeni aamuyön tunneilla keittiössämme ja syövän täytekakun puolikkaan. Viimeistään siitä hetkestä lähtien suhteeni ruokaan muuttui eräänlaiseksi vääristyneeksi taisteluksi riittävän ja ei-riittävän välillä. Ja sillä tiellä minä olen vieläkin.

Edelleenkin minua hämmästyttää se, miten terävästi voin nuo kaikki muistot muistaa - tuoksut, vaatteet, sään ja muiden ihmisten liikkeet. Tuon 1,5 vuoden jälkeen muutin pois kotoani ja kaupunkiin opiskelemaan piilottaen nuo em. muistot jonnekin kauas mieleni onkaloihin. Ahmimiseen palasin vuosia myöhemmin mutta kestoltaan tuo ajanjakso oli ehkä puolen vuoden mittainen.

Ainoa, mitä en pysty kunnolla muistamaan, on se, mitä tuona 1,5 vuoden aikana tunsin. Mutta sen muistan, etten itkenyt kertaakaan.

Päivän pelko: Jos en tänään tee muita poistumisharjoituksia kotoa kuin tuon aamuisen, onko huominen aamu yhtä tuskaa?
Päivän absurdia ajatus: Mitä jos herkuttelu jää taas päälle, jos käyn ostamassa irtokarkkipussin?
Päivän biisi: Don Huonot - Riidankylväjät (uskokaa tai älkää mutta tuo oli yksi isoimmista hiteistä silloin kun minä pääsin vihdoin luvallisesti baareihin - ja voin tämänkin tuomiin juhlintahetkiin palata salaman lailla)

Möllötellen

Nyt iskee väsymys tämän kirjoittamisen kanssa ja jo eilen piti ottaa blogiin vähän etäisyyttä. Mutta jottei asiat itseltäkään ihan unohdu, pitää asioita laittaa edes pienesti ylös. Ja nyt siihen on aikaa, kun aamukävelyllä on käyty, pyykit pesty ja aamupalat sekä lounas nautittu eli voin hyvällä omallatunnolla löhnöttää sohvalla.

Takaisin aikajanalle on palattu jo heti torstai iltana (eli illat n. 22 minuuttia ja työaamut n. 25 minuuttia) ja lenkille lähtökin sujuu ihan minuutissa tai parissa. Tänään pesulapäivänä siedättelin itseäni hoitamalla pyykkien peseytyessä muita asioita vaikka taas kotoa oli lähdetty vain parissa minuutissa. Sitten tulin välillä kotiin ja jätin tarkistamiset väliin lähtiessäni hakemaan pyykkejä (katse jo vaelsi valoille mutta käänsin kasvot samantien pois) vaikka tiesin, etten ihan hetkessä ole takaisin vaan pahimmillaan minulta voi mennä tunti. Vaikken tänään olekaan poistumassa enää kotoa pidemmäksi aikaa, olen yrittänyt antaa päivän mittaan pääkopalleni erilaisia ärsykkeitä ettei se ihan jämähtäisi - olen vain fyysisesti jo niin puhki, että tuskin tätä ruhoa saan mihinkään enää illasta liikautettua

Että kyllä tämä taas tästä.

Mitään valtavia muutoksia en tarkistuksiin tehnyt sen torstain turhautumisen jälkeen mutta liikuttelin pieniä palasia ja otin illalle sekä aamulle eri järjestykset. Ja kai turhauduin sitten riittävästi saadakseni ryhtiä liikkeisiini. Töissä olen myös hiukan saanut skarpattua ja liikkumassa olen käynyt tasaisesti sekä muistanut kehua välillä itseäni.

Torstain blogi oli yhtä itsensä läksyttämistä ennen kuin muistin, että moni asia on vielä hyvin. Ja niiden faktojen palauttaminen mieleen auttoi varmastikin kampeamaan itseä taas pinnalle.

Monta asiaa jäi tehtäväksi ensi viikolle mutta josko niistä saisi tehtyä edes kaksi juttua. Sama pätee töihin. Perjantaina jo sujuvasti roikuin luurissa vaikka pahaa teki mutta kukaan ei sitten vastannut - tavoittelen ensi viikolla huimaa kolmea puhelua minimissään ja sekin lasketaan, jos kukaan ei vastaa. Jostain on kuitenkin aloitettava. Minä yritän lakata vertaamasta itseäni muihin ja tehdä asioita pikku hiljaa, jos hitaudestani tulee jotain sanomista niin kyllähän minulla on tositarinoita kerrottavana siitä, miksi en nyt jaksa enkä halua juosta siinä työelämäpyörässä ihan täysiä.

Jos äitisi flippasi 99% varmuudella lopullisesti/katoaisi/joutuisi virkavallan kanssa tekemisiin/vietäisiin kuukausiksi suljetulle tai tajuaisit sairastuneesi sairauteen, josta paraneminen kestää vuosia, kuinka hyvin sinä oikein jaksaisit perehtyä uusiin tehtäviisi?

Nyt minä luvallisesti möllöttelen siis loppu päivän, mieli on jotenkin tosi tyyni - liekö osittain fyysisen väsymyksenkin ansiota. Vähän kyllä tekisi mieli kipaista Makuuniin ja Alepaan hakemaan bulimikon illallistarpeet (ei, en edelleenkään oksenna. Kutsumme vain kunnon herkuttelua Marakatin kanssa tuolla nimellä) mutta äh, en ainakaan vielä viitsi vaan mieluummin käperryn viltin alle ja lepään ihan hetken...

Päivän pelko: Mitä jos tulen kipeäksi?
Päivän absurdi ajatus: Mitä jos en pelannutkaan lottoa oikealle ajanjaksolle vaikka sanoin kassalla, että pelaisin seuraavat kaksi kierrosta?
Päivän biisi: Samuli Putro - Mitäpä jos