24. luukku: Hyväksyminen

Viimeinen luukku.

Äkkiä se meni, tuo joulukuu. Se piti lyhykäisyydessään kuitenkin sisällään mahdottoman paljon - niin tunteita kuin oppihetkiä itsestä ja muista. Haikeaa tavallaan mutta toisaalta olen tämän kautta saanut uusia ideoita kirjoittamiseen. Ja ennen kaikkea taas muistanut, miten valtava apu kirjoittamisesta on niinä huonoina ja erittäin huonoina hetkinä.

Itselle on kirkastunut viime kuukausina yhden asian tärkeys ja haluan sen jakaa kaikille, niin joulua kuin vuoden muitakin päiviä ajatellen. Näiden sanojen myötä tämä joulukalenteri hiljenee ja allekirjoittanut siirtyy toviksi blogin ulkopuolelle nauttimaan lomasta ja joulusta :

Hyväksy itsesi. Ja rakkaimpasi.

Ihan sellaisenaan, epätäydellisyyksineen ja eriävine mielipiteineen.

Muista, ettei toisen muuttaminen onnistu, jos se toinen ei itse halua muuttua. Mieti, pystytkö elämään sen tiedon kanssa vai päästätkö irti. Joskus sekin voi olla molempien osapuolten kannalta oikea ratkaisu vaikka aiheuttaakin luopumisen tuskaa. Luopuminen ei ole aina luovuttamista.

Joskus se on vapauttamista.

Mutta kaiken jälkeen ja yhä edelleen, hyväksyminen on tärkeintä - itsesi, tekojesi ja rakkaimpiesi. Mennyt on mennyttä mutta seuraava sekunti on mahdollisuus. Mikään ei kannusta yhtä paljon kehittymään ihmisenä kuin se tieto, ettei hyväksyttävyytesi ole sinun itsesi tai tärkeimpien ihmistesi silmissä siitä kehityksestä tai muutoksesta riippuvaista. 

Vaan sinä olet juuri hyvä, sellaisenaan.

Kiitos teille, jotka olette hyväksyneet minut.

- Korppikotka -

Luukku 23.: Pelko

Pelko. Siitä kaikessa tässä on kyse. Pelosta.

Pelkään, että huolimattomuudestani syttyy tulipalo, syntyy vesivahinko tai megalomaaninen tuhohyönteisinvaasio iskee. Pelkään sairastuvani syöpään ja kuolevani.

Pelkään jopa sanoa noita pelkojani ääneen.

Pelkään ihastua, koska pelkään epävarmuutta. Pelkään antaa tunteiden viedä, koska pelkään päästää irti kontrollista. Pelkään rakastaa, koska pelkään, ettei minussa ole riittävästi kenellekään rakastettavaa.

Suomennettuna:

Minä pelkään, että minut hylätään.

Molemmat matkakumppanini ja opetusisäni perustuvat pelolle. Ja minä olen niiden pitkään antanut rakentaa linnaansa sisimpääni. Uskonut ihan kaiken, mitä ne ovat sanoneet. Tulkinnut ympäristöni viestejä yhdessä niiden kanssa ja saanut vahvistusta uskomuksilleni - minä en kelpaa tällaisena kuin olen. Pitää yrittää vielä enemmän. Miellyttää, olla sanomatta vaikka mieli tekisi sanoa. Suoriutua ja onnistua. Tehdä oikein ja täydellisesti.

Sitku.

Pelon kautta maailma vääristyy. Syntyy toinen todellisuus. Sellainen, missä ei koskaan ole itselleen ja muille riittävästi. Ei nyt, ei eilen eikä huomenna.

En tiedä milloin astuin itse ulos sieltä. Se, että näen maailmani olleen pitkään vääristynyt, kertoo kuitenkin että olen sieltä poissa. Olen jossain oikean todellisuuden ja pelon välimaastossa. Siellä mistä näkee entisen ja edessä olevat mahdollisuudet mutta tietää, että sinne "jonnekin" on vielä pitkä matka.

Tuntuu kuitenkin hyvältä hengittää vähän vapautuneemmin.

22. luukku: Ahdistus ja mitä sitten?

OCD ja syömishäiriö ovat pakokeinoja ahdistukseen ja niihin tunteisiini, jotka sillä hetkellä piilevät taustalla. Nyt, kun olen riisunut rituaaleja ja pyrkinyt järkeistämään syömisiäni, olen toden teolla päässyt tutustumaan tuohon ahdistukseen. Siihen oman tarinani alkulähteille.

Ahdistus ilmenee minulla vanhojen tuttujen pakko-oireiden, -ajatusten sekä ylensyömisen lisäksi ihan fyysisinä oireina. Olen huomannut, että viime päivinä suorastaan tärisen välillä ahdistuksen voimasta - jopa tämän tekstinkin kirjoittaminen tuntuu jännityksenä kehossa.

Ahdistus tulee aaltoina. Se tulee oikealta, vasemmalta, takaa ja edestä. Ylhäältä ja alhaalta. Välillä hiljenee, välillä voimistuu. Kaikkina noina hetkinä olisi helpompaa tukeutua ja jumiutua siihen mieleen tunkevaan pakkoajatukseen tai tarkistaa se vesihana vielä kerran, hakea kaupasta rasiallinen suklaata ja sipsejä.

Tällä kertaa olen päättänyt kohdata sen. Antaa ajatusten olla ajatuksia. Ymmärtäen suurimman osan niistä olevan vain vääristyneiden ajatusmallirakenteiden tuottamaa valhetta, niitä pakkoajatuksia. Minä olen viallinen, minä en pysty tähän, epäonnistun. Väliin mahtuu niitä ajatuksia, joita vahvistan sanomalla niitä välillä ääneen. Minä selviän tästä. Annan ahdistaa. Tämä on ainoa oikea tie.

Anna tulla. Minä annan sen olla ja mennä.

Mitä muuta minä teen samalla kun tunnen ahdistusta? Jatkan elämääni. Voisi olla muitakin keinoja mutta minä kokeilen tätä. Lähestyvä joulu ja sen tuomat tunneaallot eivät suinkaan tee tätä helpommaksi mutta nyt en anna itseni paeta sieltä nurkasta. Olen itkenyt lukuisia kertoja, koska se helpottaa. Mennyt ulos ihmisten pariin vaikka tiedän, että minä hetkenä tahansa saatta ahdistus ja itku tulla. Kirjoittanut, koska se auttaa jäsentämään sitä kaikkea mitä pään sisällä tapahtuu ja itkenyt vähän lisää. Lukenut ja katsonut elokuvia. Jatkanut altistuksia ja sopinut ihmistreffejä.

Olen vasta näitä OCD-sotkuja selvittäessäni tajunnut, miten paljon olen pelännyt ahdistusta. Pitkään kielsin sen kokonaan, sitten tunnistin jo sen mutten antanut itseni tuntea sitä. Nyt se sitten tunkeutuu joka soluun. Tältä se siis tuntuu. Kokonaisvaltaiselta.

Siitä huolimatta ja ehkä siksi, että se tuntuu tähän tilanteeseen nähden täysin absurdilta, olen opetellut joka aamu herätessäni kiittämään siitä. Että saan herätä ja nähdä tämänkin päivän - toi se sitten mitä tahansa tullessaan. Ahdistusta, itkua, surua. Iloa, naurua, onnea. Se on salaisuus, joka kerrotaan minulle illalla nukkumaan mennessä.

Kiitos.

Luukut 17.-21.: Ahdistus

Se käy päälle kuin yleinen syyttäjä. Potkii sinusta ilmat pihalle kuin koulukiusaaja. Leikkaus ilman puudutusta, sotatantere ilman pakopaikkaa. Repii, viskoo, heittelee. Kuristaa ja viiltelee. Vie voimat. Äänen. Kaiken.

Yksi joulukortti. Se ei ollut iso toive. Vain yksi joulukortti.

Kamalia pakkoajatuksia, uusia ja vanhoja. Nyt kun olen taistellut vastaan ja pitäytynyt lisäämästä tarkistamisia, ovat pakkoajatukset voimistuneet. Tiedän niitä olevan minullakin mutta ne ovat olleet niin tiiviisti nivoutuneita itse rituaaleihin, että niiden voima ja nopeus paljastuu vasta nyt, kun näkyvin suojakilpi on laskettu alas.

Ne eivät ole totta. Eivät ole. Ei ole. 

Minä tiedän sen.

Jälleen voin sanoa, ettei ahdistus tullut yllätyksenä kun viimeisen viikon olen vastaillut niihin uteliaisiin kyselyihin mitä teen jouluna. Kasvattanut kulisseja ja hankkinut jouluvaloja joulukuuseen, että olisi jotain kerrottavaa. Lähettänyt itse kaksi joulukorttia, joihin erityisesti toiseen latasin paljon odotuksia. Ja ahdistus on kasvanut pystysuorassa suhteessa kriittisen jouluaaton lähestymiseen ja siihen, että postiluukku on tyhjä.

Tik-tak. Tik-tak.

Viime yönä unessa minua seuranneesta kissasta löytyi kyljestä aukko, josta näki sen sisäelimet. Isä totesi kissan nähtyään, että veli oli yrittänyt paikata jo kissaa ja näin tikin jäljet aukon vieressä. Laskin kissan isäni syliin ja lähdin hakemaan neulaa, lankaa sekä desifiointiainetta. Huusin matkalla isälle, että minun mielestäni kissa pitäisi lopettaa mutta en ollut varma kuuliko isä. Tiesin, etten päätä kissan kohtaloa.

Tiesinhän minä sen.

Kaiketi tämä pitää ottaa edistymisaskeleena, tämä ahdistuksen tunteminen, joka on minun kohdallani tiivistelmä pettymyksen, surun ja hylkäämisen tunnesäikeistä. Se on ihan kamala tunne enkä minä ihmettele enää oikeastaan, miksi olen piilottanut tämän kaiken pakko-oireiden ja syömishäiriön taakse.

Pieni osa minusta yhä toivoo, että maanantaina se kortti tulisi ja avaisi tätä möykkyä edes vähän. Loput minusta puskee kuin raivohärkä eteenpäin ja siksi uunissa on vetäytymässä uunipuuro. Vaikka tämä joulu olisi yhtä itkun ja altistusten sekamelskaa, vien sen läpi.

Nyt en luovuta.

Luukut 15 ja 16: Syyllisyys ja "Syyllisyys"

Syyllisyys on ollut yksi peruskivistäni.

Syyllisyyttä siitä, etten ole ollut kyllin hyvä isosisko/pikkusisko/ystävä/kaveri/työkaveri/tytär/lapsenlapsi/yhteiskunnan jäsen/ihminen/tai mitä tahansa rooli, joka on kulloiseenkin tilanteeseen sopinut. Katse on ollut koko ajan suunnattuna taakse tai ympärille - koskaan tekemiseni/olemassaoloni/sanani/eleeni eivät ole olleet jälkeenpäin katsottuna riittävän hyviä tai ne eivät ole olleet yhtä hyviä, kuin ympärilläni olevilla on ollut.

Itseeni ja nykyisyyteen olen harvoin katsonut - se on ollut liian ahdistavaa.

Syyllisyyttä liiasta syömisestä/liian vähäisestä syömisestä/liiallisesta tarkastamisesta/liian vähäisestä tarkastamisesta/liian voimakkaasta tunteesta/liian haaleasta tunteesta/ sanomatta jättämisestä/sanomisesta. Syyllisyys on minussa kuin se yläasteen aikainen raggari, joka pompottaa niin opettajia kuin oppilaitakin. Uhkaa ja häiriköi. Arvostelee ja vähättelee.

Syyllisyys on oikea tunne ja sitä jokainen tuntee joskus ihan aiheesta. Sen läpikäymisen ansiosta voi yltää seuraavalla kerralla parempaan tapaan kohdata/tehdä asioita eikä syyllisyyttä tarvitse erikseen pelätä. Minä olen sitävastoin alkanut hallita elämääni syyllisyyden ja muutaman muun tunteen kautta. Koska minä pelkään syyllisyyttä ja syyllisyyteni herättää pelon. Kun on syyllinen johonkin, on epäonnistunut. Ja epäonnistuminen tarkoittaa, että seuraavalla kerralla pitää yrittää vielä paremmin.

Olla parempi. Hyväksyttävämpi. Silloin kukaan ei hylkää.

Kierre.

Mihin jatkuva itsensä syyllistäminen ajaa? Itsetunnon latistumiseen, itsensä vähättelyyn ja arvottomuuden olotilaan. Mikään ei koskaan riitä eikä tule riittämään.

Ja mitä sitten, kun ensimmäistä kertaa huomaa sen kaiken olevan ihan turhaa kuormaa? Tulee helpotuksen kyyneleet. Näkee itsensä ja sen hetken. Tietää, että kaikki se mitä on tehnyt, on riittävästi. Enempään tai vähempään ei olisi ollut itsellänsä mahdollisuutta vaikuttaa.

Minä olen. Riittävän hyvä. Itselleni.

Ja mikään muu maailmassa ei ole yhtä riittävästi kuin se.

13. ja 14. luukku: Vaativuus ja Armollisuus

Tätä joulukalenteria pitäessäni olen hiljalleen alkanut hahmottamaan, että tunteilla on vastinparinsa. OCD:n ja elämäni myötä olen näissä vastinpareissa ajautunut aina joko toiseen ääripäähän tai lakannut tuntemasta molempia.

Ei harmaata aluetta.

Eilen makoilin kotona toipuessani muuttoapulaisen tehtävistä - viime kerrasta viisastuneena otin täydellisen lepopäivän seuraavalle päivälle särkylääkekuureineen sekä pitkine venyttelysessioineen ja nyt näyttäisi siltä, että lonkka selvisi tästä muutosta vahingoittumattomana.

Lepopäivän lisäksi oli lauantai ja virallinen 'neurotic cooking' -päivä. Siinä sitten iltapäivällä havahduttuani nälkään yritin ehdottaa itselleni, että koska olen niin väsynyt niin minun ei ole pakko laittaa ruokaa. Viime viikot ja päivät oli olleet niin tunnelatauksia täynnä, että voisin olla itselleni armollinen ja tyytyä vaikka siihen leipään.

Eikun..opinko minä tuosta keskiviikon jutusta mitään?

Tunnemaailmaan pohjautuva OCD on siitä ikävä seuralainen, että sen tarjoamat vaihtoehdot kuulostavat alkuun ihan oikealta tunteelta ja ratkaisulta. Olen vasta viime päivien aikana alkanut pääsemään jyvälle siitä, että oikeampi tunne ja ratkaisu on yleensää juuri päinvastainen. OCD tarjosi eilen väsymyksen perusteella tunteeksi armollisuutta ja ruoanlaiton välttämistä. Ja olisihan se ollut paljon miellyttävämpää kuin oman pääni tarjoama vaativuus tehtävän suorittamisesta väsymyksestä huolimatta.

Nyt sain vaativuudelta lahjaksi täyden vatsan ja rutkasti ylpeyttä - mitä lahja olisi ollut silloin, jos olisin valinnut ensimmäisen vaihtoehdon?

Tunteita on helppo väärinkäyttää ja -ymmärtää. Vaativuuden voi pukea lukemattomiksi tarkistuskerroiksi ja armollisuuden puolen kilon karkkipussiksi. Sisukkuus voi olla itselle asetettujen kalorirajojen alapuolella pysymistä ja rohkeus yhtäläisyysviivana maailman ympäri matkustamiselle.

Olisi hyvä tehdä itselle selväksi, mitä kulloinenkin tunne itselle merkitsee siinä hetkessä, missä se ilmenee. Vaativuus on positiivinen sana, jos sen linkittää eilisen kaltaiseen itsensä ylittämiseen - negatiivinen, jos sen liittää täydellisyyden tavoitteluun. Armollisuus on negatiivinen, jos sillä tietoisesti välttelee itselle tärkeitä tekoja - positiivinen, jos sen liittää hetkeen, kun syystä tai toisesta oma henkinen/fyysinen jaksaminen on kortilla eikä energiaa esim. kuntosalille menemiseen ole.

Viime päivät ovat olleet jotenkin todella valaisevia OCD:n suhteen. Se on todellakin vain se kanamunan kuori peittämässä todellisia tunteita ja sen liikehdintää. Kuori on tullut niin ohueksi, että huomaan jo sen alla olevan liikehdinnän ja osaan aavistaa sen perusteella, milloin tiedossa on hankalempi aamu/ilta oireiden kanssa. Sanoinkin taannoin päätohtorilleni, että olen vesihanaa aukoessani ja sulkiessani yllättänyt itseni useamman kerran miettimästä, että mikä muu keino tälle tunteiden käsittelylle voisi olla kuin se pakko-oire.

Vihdoinkin.

Luukut 9.-12.: Luovuttaminen ja epäonnistuminen

Luovuttamisen ja epäonnistumisen tunteet ovat toinen symbioosissa elävä kaveriparini. Ja koska ne ovat liittoutuneet voimakkaasti yhteen, on niiden vetovoimakin kaksinkertainen.

OCD:ssahan on päällisin puolin kyse epäonnistumisen pelosta. Mutta yhtä monta kuin on neurootikkoa tai tavallista tallaajaa, on myös epäonnistumisen asteikkoja. Meille, jotka olemme tehneet epäonnistumisen ehkäisemisestä elämäntehtävämme, on helppoa luetella ja perustella tuo muiden korviin älyttömältä kuulostavan asteikon sisältö - toisen mielestä on pahinta koskettaa johonkin (koska pelkää esimerkiksi sairastuvansa vakavasti) ja toisen mielestä hanan tarkistaminen viisi kertaa on fiksua (koska pelkää aiheuttavansa vesivahingon). Tavallinen tallaajakin osaa varmasti kertoa mitä omassa elämässään pitää epäonnistumisena ja mitä ei.

Mutta mitä sen asteikon ulkokuoren alla piilee? Oletko koskaan miettinyt?

Minä olen luovuttanut lukuisia kertoja edeltävinä päivinä. En niin paljon pakko-oireiden kohdalla kuin oman pääni sisällä. Pahimmalta sen nauhan "et sinä siihen kuitenkaan pysty, et sinä kuulu sinne" uskominen tuntui eilen, kun jätin menemättä ystävälleni tärkeään tapahtumaan. Tiesin ennakkoon valinnan olevan minulle vaikea ja päivällä kurkkuun saapunut kaktus antoi pakotien. Ensimmäistä kertaa elämässäni itkin, kun vastasin, etten pääse.

Minä halusin mutten pystynyt.

Luovutin.

Luovuttamisesta seuraa väistämättä epäonnistumisen tunne. Ja takaraivossa kalvava epäonnistumisen tunne muistuttaa kyllä olemassaolostaan seuraavan kerran, kun pitäisi valita yrittääkö vai luovuttaako. Kierre on hetkessä valmis.

Minun on yhä vaikea sietää sitä etten kykene vielä kaikkeen sellaiseen, mihin moni tavallinen ihminen kykenee - tai ainakin kuvittelen heidän kykenevän. Jotenkin tuntuu, että se "kyllä minä voitan tämän erän" -nauha alkaa olemaan jo niin läpikulunut, ettei se anna vastusta tuolle megafonista kaikuvalle "minä tiedän, ettet kuitenkaan pysty, et sinä sitä oikeasti halua, et sinä uskalla" -mantralle.

Mitä tilalle?

Hyvää tässä on se, että tunnistan jo tilanteet, joissa aloitan tuon kädenväännön. Eihän se niinä päivinä paljon lohduta, kun jonkin kivan sosiaalisen tilanteen sijaan luovuttamalla valitset istua jäätelökulhon kanssa kotona - vahvistaaksesi vain uskoasi siihen, että olet mihinkään muuhun kykenemätön lihava ihmiskasa. Mutta kai tämänkin on vain mentävä hankalimman kautta.

Itseasiassa.

Luovuttaminen ja epäonnistuminen ei tarkoita, että niin on aina.

Ne ovat mahdollisuus yrittää uudelleen.

8. luukku: Luottamus

Luottamus on tänä päivänä yksi kauneimmista suomenkielen sanoista mitä tiedän. Yhtä paljon kuin minä sitä pelkään, minä myös sitä haluan tuntea. Se pakottaa minut paikkaan hirveimpään, täydelliseen henkilökohtaiseen kontrollin menettämiseen.

Sen arvon minä päätin kuitenkin ottaa kumppanikseni vaikka tiesin alkumatkamme olevan yhtä mukavaa kuin hampaan irti repiminen ilman puudutusta.

Minua ei koskaan opetettu luottamaan - ei ihmiseen, ei ympäristöön, ei yhteiskuntaan. Ainoa varma asia oli, ettei mihinkään tai kehenkään kannattanut luottaa, sillä se väistämättä toisi vain pettymystä ja pahaa mieltä. Ja pettymykset välttääkseen, kannatti pitää muut kaukana ja olla antamatta heille mitään itsestänsä. Ainoa, joka ei koskaan pettäisi sinua, olisit sinä itse.

Ja juuri sehän se minut kuitenkin pahiten petti.

Sen, mitä tiedän ja muistan menneistä, auttaa minua kyllä ymmärtämään tuon arvomaailman valinnan. Se oli oikea ratkaisu siihen tilanteeseen. Nyt olen kuitenkin OCD:n myötä joutunut purkamaan tuon ajattelumallin osiin ja huomannut sen jälkeen, etten uskokaan siihen enää.

Uuden, paikkaavan ajattelumallin kasaaminen onkin sitten toinen juttu.

Viisaiden ihmisten sanoja tämän pidennetyn viikonlopun kuunnelleena - minun täytyy yrittää tehdä arvojeni mukaisia valintoja eli luottaa. Se ei tapahdu hetkessä eikä kertaheitolla. Mutta sen kasvavan luottamuksen huomaa niissä hetkissä, kun on lähdössä tapaamaan ystävää ja kotoa lähtemiseen menee murto-osa siitä, mitä normaalina arkiaamuna. Ja kun saa lahjaksi lauseen "luulen, että osaisit arvostaa näitä" kera kaksi hattivattia ja tiedät siinä olevan kaiken, mitä sillä hetkellä tarvitset.

Se tarkoittaa, että sillä kivisellä polulla kompurointi alkaa kantamaan hedelmää. Luottamusta. Luottamusta ympäröivään maailmaan ja minulle tärkeisiin ihmisiin. Luottamusta sinuun itseesi.

6. ja 7. luukku: Rohkeus ja Sisu

Se tekee pienistä asioista isoja. Isoja sinulle, pieniä muille.

Niiden kohtaaminen ja ylittäminen hävettää, eihän kukaan oikeasti tällaista pelkää. Jopa sillä hetkellä, kun teet niistä selvää, mietit, miten nopeasti OCD mieleesi pelkoa kylvää. Pienistä asioista, hetkistä hyvistä, materiaalia se kyllä repii vaikka mistä.

Niitä pieniä ylittämisiä kuitenkin tarvitaan, rohkeudeksi kohdata jotain vielä vaikeampaa. Ne näyttävät yleensä täysin mahdottomilta, pelkkä ajatuskin tuntuu ahdistavalta. Eikä tuolloin sisäinen hälytyskellosi jätä sinua rauhaan, vaan kerta toisensa jälkeen jauhaa: "Miten järjetön tekosi onkaan!". Sydän sykkii, silmissä sumenee eikä pelkoakaan etteikö tekisi mieli luovuttaa - se olisi vain niin paljon helpompaa.

Sitten toisinaan, jostain kumpuaa se sisu, minä pystyn. Kävi mitä tahansa, minä pystyn. Minä olen vahvempi sinua. Minä en enää kuuntele sinua. Minä pystyn. Minä teen sen.

4. ja 5. luukku: Inho ja Pettymys

Halusin näistä kahdesta kirjoittaa yhdessä, koska ne muodostavat sitkeimmän noidankehän sekä OCD:ssa että syömishäiriöhistoriassani. Halusin näistä siitäkin syystä kirjoittaa yhdessä, sillä herättyäni toissayönä voimakkaaseen pahoinvointiin ja nojailtuani päätäni hetken taas kylmään posliiniponiin, tunsin näitä molempia. Ja samalla kiitin hiljaa mielessäni onneani, että sentään yhdessä asiassa psyykkeeni on minun puolellani - en pysty oksentamaan kuin todella voimakkaan oksennustaudin myötä eli ura bulimikkona on poissuljettu.

Onneksi.

Useinmiten inhosta seuraa pettymystä ja pettymyksestä seuraa inhoa. Kyllä ne vierailevat välillä yksinkin mutta harvemmin muiden tunnetilojen kanssa. Ja niin kauan kuin muistan, ne ovat näytelleet hyvinkin keskeistä roolia elämässäni.

Vahvimmin tätä esiintyy syömisiin liittyvissä asioissa ja viime aikoina kyseinen asia on ollut "out of control". Tällä historialla en periaatteessa (kai) saisi rajoittaa syömisiäni mitenkään mutta toissayön perusteella sisuskaluillani on mitta tullut täyteen tätä täydellistä kontrolloimattomuutta siitä, mitä tungen kitusiini. Enkä minä ihmettele, kun mietin mitä sinä iltana olin syönyt - sipsejä ja piparitaikinaa enkä tosiaankaan mitään pieniä määriä.

Inhoan sitä, kun menetän järkevän kontrollin syömisiini mutta turrutan sillä hetkellä sokerilla ja rasvalla mieleni. Kun en enää pysty jatkamaan, seuraa pettymys omaan käytökseen. Ja seuraavana aamuna katson peilistä itseäni inhoten ja vannon, etten enää koskaan.

Aina minä päätän etten enää tänään mutten ehkä usko sitä itsekään sillä hetkellä - sillä niin monta kertaa olen enemmän uskonut sitä puolta minussa, joka sanoo, etten pysty kuitenkaan.

Olen vienyt myös tämän pettymyksen ja inhon kierteen OCD:n. Siellä pääroolia näyttelee pettymys - miten monesti olenkaan vannonut, etten tänä aamuna tarkista ja silti uskonut sitä puolta itsessäni, joka kertoo etten pysty siihen kuitenkaan? Pettymys itseensä. Jonkin asian inhoaminen taas saattaa laukaista ihka uuden pakko-oireen ikäänkuin automaationa. Ja mitä muuta se ohimenevänäkin hetkenä aiheuttaa kuin pettymystä itseensä?

On ok tuntea pettymystä ja inhoa toisinaan mutta niiden ei tule olla elämää hallitsevia tekijöitä, kuten minulla. Olen pakko-oireideni suhteen oppinut olemaan itselleni ystävällisempi epäonnistumisten hetkillä mutta pelkään sen latistavan "minä pystyn siihen" -lausetta (kuten syömiseni kanssa on tällä hetkellä käynyt).

Avainkysymykset ovat kuitenkin jossain siinä. Miksi olen itselleni niin ilkeä ja vaativa? Mistä johtuu, että en usko pystyväni? Mitä tarinaa epäonnistuminen kertoo oikein minulle, jos sitä todella tarkasti kuuntelen? Mikä uskomus pettymysten aiheuttamiseen liittyy? Mitä tilaa elämässäni minä täytän "en pysty"- uskomuksillani ja niitä seuraavilla inholla ja pettymyksellä?

Sitä sanotaan, että pähkinät ovat tehty purtavaksi - minä taidan tässä suhteessa olla sitten kookospähkinä.

3. Luukku: Suru

Suru on yksi paksuimmista jääpuikoista sisälläni, jonka sulattelu tulee kestämään vielä pitkään. Tutustuttuani taannoin vanhoihin kirjoituksiini olen ollut häkeltynyt siitä miten pitkään olen ollut itkemättä tai tuntematta surua vaikka näihin vuosikymmeniin sitä on mahtunut monen mielestä jo kohtuuton määrä.

Voi, kunpa minä voisinkin päättää, että kaikki sureminen loppuu tähän minulta ja läheisiltäni eikä elämissämme tapahtuisi enää koskaan mitään pahaa.

Suru sanana viestii jostain ikävästä mutta se myös kertoo menettämisestä ja kaipauksesta. Ja ne molemmat taas jostain rakkaasta. En pysty muistamaan, missä vaiheessa päätin niin mutta tein surusta itselleni etäisen vieraan, hyvinkin asiallisen ja kliinisen, koska se oli helpompi käsitellä niin. Kaukana itsestä. Ja sisimmästä.

Pidin sitä, että minua sanottiin kylmäksi - se tuntui niin hienolta ja voimakkaalta, että suorastaan puhkuin ylpeyttä.

Surullista.

OCD kuitenkin pakotti minut avaamaan oven myös surulle. Ja nyt minä suren nykyisyydessä tapahtuvien asioiden lisäksi menneitä suruja, koska ilman niiden läpikäymistä ei tapahdu myöskään uusiutumista. Raskasta mutta joka kerta niin äärettömän puhdistavaa - oli kyse sitten pienen tai suuren surun suremisesta.

Ennen tämän päivityksen kirjoittamista katsastin Yle Areenasta jakson McLeodin tyttäriä - jakson, jossa yksi päähenkilöistä saatetaan haudan lepoon. Vaikka arvelinkin jakson päättyvän omaan itkuun, katsoin sen silti. En tiedä itkinkö jonkin oman asian hautaamista, läheisen menettämisen pelkoa, kuoleman lopullisuutta vai jotain muuta. Päätöstekstien pyöriessä ruudulla tunsin sisälläni pelon sijaan kuitenkin rauhaa.

Minä pystyn jo tuntemaan surun, joka kertoo taas siitä, että tuolla jossain sisimmässäni kykenen tuntemaan myös aitoa rakkautta. Vihdoinkin. Kiitos, OCD.

2. luukku: Toivo

Toivo. Teille suurimmalle osalle kuvassa on kynttilä. Minulle se symboloi toivoa. En muista milloin viimeksi olisin sytyttänyt kynttilän - ehkä viisi tai kuusi vuotta sitten? En tiedä, mistä se uhmakkuus kohdata tämä pelko tänään tuli eikä sillä ole väliä.

Sytytin, annoin palaa ja sammutin.

Minä toivon kaikille tasapainoista oloa sisimpään. Itse en ole sitä vielä löytänyt mutta toivoa on. Toivo antaa minun mielessäni ymmärtää, että jotain muuta on tulossa. Parempaa, helpompaa. Ehkä sitten joskus minun päivän suurin tekoni ei ole tämä, ehkä joku päivä teen vielä jotain, mikä pelottaa minua vielä enemmän.

Niin minä ainakin toivon.

1. luukku: Odotus

Minä odotan tällä hetkellä lunta, joka toisi vähän valoa tuohon matalana laahaavaan taivaanrantaan. Olen aina ollut talvi-ihminen ja rakastan lunta sekä pakkasta. Molemmissa niissä on jotain sellaista virkistävää ja puhdistavaa, että niitä kaiken helteen poltteen ja kurassa kahlaamisen jälkeen kaipaa.

Odotan myös lomaa. Takana on rankka työsyksy ja viimeisin yhtä päivää pidempi lomajakso on ollut heinäkuussa. Joten olen aika kaput. Loppu. Slut. Finaalissa. Edessä on varmasti 3 raskasta työviikkoa mutta sitten voin pari viikkoa vain nauttia olostani.

Odotan varovasti myös joulua. Pitkään ajattelin, etten ole jouluihminen enkä vieläkään oikein pidä siitä, mitä odotuksia ja kaavoja jouluun ladataan. Oma jouluallergiani johtuu niin edellämainituista kuin omaan perheeseenikin liittyvistä joulumuistoista, joihin ei aina ole maalattu kovin pehmeitä sävyjä. Mutta sen jälkeen, kun pari vuotta sitten päätin viettää joulun itsekseni, olen pikkuhiljaa alkanut odottamaan joulua ja Joulupukin kuumaalinjaa, piparkakkutaikinaa ja Lumiukkoa (jonka aikana itken. Joka_kerta).

Odotus on yksi pahimmista punaisista vaatteista OCD:lleni. Oikeastaanhan koko OCD perustuu sille, että odotan jotain tapahtuvaksi ja pyrin sen "jonkin" odottamani ennaltaehkäisemään pakko-oireillani. Tai järkevillä toimenpiteillä, kuten itse olen aikoinaan näitä pakko-oireitani perustellut. Nyt tiedostan kyllä, että ne ovat kaikkea muuta kuin järkeviä toimenpiteitä (etenkin noin miljoona kertaa toistettuna) mutta niistä irtipääseminen ja ajatuskaavojen muuttaminen onkin sitten toinen juttu. Myös ns. oikea odottaminen, oli tiedossa sitten jotain mukavaa tai epämukavaa, aiheuttaa herkästi pakko-oireiden lisääntymistä. Mikä vastaavasti juontaa juurensa siitä, että odottaessani olen joutunut luovuttamaan kontrollin kohta tapahtuvasta asiasta jollekin toiselle osapuolelle tai maailmankaikkeudelle.

Odotellaan siis ihan rauhassa ja ollaan tässä hetkessä ennakoimatta seuraavan sekunnin sisältöä - mitään sellaista ei tapahdu tai ole tapahtumatta mikä ei olisi tarkoitettu tapahtuvaksi.

Plättyjä, plättyjä

Kulunut viikko on sisältänyt huomattavasti enemmän kamppailua oireita vastaan, mitä edeltävä. Eikä ihme, sillä tein pari tunnustusta päätohtorilleni ja siinä ohella pari kolme viikkoa jemmattu itku pääsi valloilleen. Oikeasti, en ymmärrä mikä siinä itkemisessä vieläkin voi olla niin vaikeaa vaikka olen sitä harjoitellut jo kohta pari vuotta. Ja eikö siihen minun paksuun päähäni ole jo uponnut polttokirjaimin, ettei sen tarpeen piilottamisesta hassujen vitsien tai ylipirteän olemuksen taakse, ole mitään hyötyä?

Ei näemmä.

Tai kyllähän minä huomasin, että painuin edeltävällä viikolla todella lukkoon parin ison tunnetilan jälkeen. Klonks. Siinä oltiin taas, oman panssarin takana kun ulkomaailman tapahtumat kävivät kestämättömäksi sisäisen tilani kanssa. Heräsin tilanteeni vakavuuteen ollessani katsomassa puolitoista viikkoa sitten elokuvaa, jonka aikana molemmin puolin minua olleet sekä edessäni istuneet naiset itkivät. Valtoimenaan. 

Ja minä mietin, miksi minussa ei herännyt mikään.

No, siitä päästiin ja panssari on taas varovasti raollaan. Hiukan mentiin taaksepäin muttei paljoa. Syöminenkin on vähän tasapainoisempaa eikä niihin tunnetilojen käsittelyyn ole tarvinnut niin useasti ottaa tuota syömishäiriökaveriani mukaan kuin menneinä viikkoina. Eilen otin taas pahinta vihollistani nappulasta kiinni ja tein porkkanalettuja a´la Luolalaboratorio (kaapissa ollut lähes käyttämätön psylliumpussi oli vaivannut mieltäni jo pidempään - ja nyt löysin ainakin yhden hyvän sekä helpon tavan saada tuo pussi tyhjäksi. Tosin ensi kerralla tähän tulee joko a) multaporkkanoita tai b) enemmän porkkanoita):

Tuskailin pitkään myös blogia vaivanneen mustahkon värimaailman kanssa ja pohdin tällä viikolla paljon sitä, miten toisin ne värit tänne. Kunnes sen eilen keksin..

Blogimaailmassa näyttää olevan trendikästä perustaa näin joulukuussa joulukalenteri, joten päätin että vaikka tämä yhteinen ystävämme ei olekaan ison yleisön keskuudessa niin suosittu kuin kengät tahi tapetit, on tasapuolisuudenkin nimissä tuollainen kalenteri perustettava! Luvassa siis "Tunne" -joulukalenteri, jonka sidon löyhin naruin OCD:hen. Voi olla, että toisina päivinä avataan yksi luukku ja toisina kolme mutta idea on kutakuinkin sama kuin perinteisissä kalentereissa. Kalenteri ei ole yhtä makea kuin muut mutta toisinaan ehkä yhtä yllättävä tai sitten niin kovin tutun oloinen.