Mitäpä jos se riittäisikin?

Taas tänään olen yllättänyt itseni lukemasta (ja kadehtimasta) muiden matka- ja lomakertomuksia. Olen tutkinut myös miten monta tykkäystä jokin päivitys on saanut tai kommentoiko sitä kukaan. Ja verrannut sitä kaikkea omaan itseeni, tietenkin.

Täydellisessä maailmassa minä olisin melkolailla samanlainen kuin muut - aktiivinen ja maailmalla kiertelevä nuori nainen, joka päivittäisi Facebookiin hauskoja kuvia kun oltaisiin kavereiden kanssa aurinkoisella biitsillä hymyt korvissa (tietenkin mahdollisimman kaukana Suomesta) tai bongailemassa uusia trendikkäitä bändejä hämyisten suurkaupunkien klubeilta.

Samalla olisin kuitenkin uniikki, se massasta hyvällä tavalla poikkeava tyyppi, jolla olisi mielipiteitä eikä se pelkäisi sanoa niitä ääneen. Kirjoittaisin omaksi tai muiden huviksi, tietenkin omalla erityisellä tyylilläni. Pukeutuisin miten huvittaa ja tietäisin jo muita ennen, mikä tulee olemaan in. Olisin se erakko, joka pärjää tilanteessa kuin tilanteessa yksin mutta silti sosiaalinen sekä siisti tyyppi, jonka elämää kaikki kadehtisivat.

(Kärjistäen mutta kuitenkin lähelle osuen.)

Haastavinta minulle tuntuu olevan tällä hetkellä tyytyminen siihen, millainen olen. Tyytymisellä itseensä en tarkoita mukavuusalueelle jäämistä. Tyytymisellä itseensä tarkoitan sitä, ettei minun oikeasti pitäisi kadehtia ketään muuta tai kenenkään muun tekemisiä, koska ei ole olemassa edellä mainitun kaltaista muottia, mihin istahtaa. Koska vaikka saavuttaisinkin tuon kaiken, olisin siitä huolimatta hyvinkin todennäköisesti nykyisten ajattelumallieni ansiosta tyytymätön itseeni ja näkisin vain ympärilläni lisää elämisen malleja, joihin pyrkiä täydellisyyden saavuttamiseksi.

-isi pääte harvoin tekee ihmisestä onnellisemman elämässään.

OCD:n kanssa elävälle ihmiselle on usein tyypillistä kovat vaatimukset itseänsä kohtaan - missään ei saa epäonnistua ja pitää olla vähintään yhtä täydellinen kuin muut, ellei vielä täydellisempi. Alitajuisilta vaikutteilta ei voi kukaan olla välttymättä mutta minä pitkään härskisti ja hyvin tietoisesti tein asioita sen vuoksi, koska joku toinen oli niin tehnyt ja niittänyt teollansa jos ei kunniaa niin mainetta ainakin. Tai tullut tosi onnelliseksi tai muutoin vain silmissäni täydelliseksi.

Tämä yhteiskuntakaan ei helpota meidän oloa, jotka yrittävät muuriensa murruttua hiljalleen löytää itsensä ja olla pyrkimättä siihen, että olisi aivan kuten muut tai vielä parempi. Pelkästään lukemalla lehtiä tai katselemalla televisiota minun kaltainen, heikohkon itsetuntemuksen omaava ihminen lukee/kuulee vain sen viestin, ettei tällaisena oikeasti riitä. Pitää olla jotain muuta, paljon enemmän ja se ajattelumalli, jos jokin, saa kaupalliset johtajat hykertelemään toimistopöytänsä takana.

On väärin tyytyä elämään elämää, jossa ei halua olla aidosti itsensä kanssa.

Nyt minun vanha minäni yrittää nalkuttaa minulle, miten väärin on jos tyydyn tänään vain ulkoiluun ja Frank Sinatran elämänkertaan. Koska eihän se ole mitään. Mitään siis verrattuna niihin kavereiden kavereihin, jotka ovat ulkomailla elämässä elämänsä hienointa aikaa. Tai niihin kavereihin, jotka hulluttelevat ystävien kanssa huvipuistossa ihan muuten vain ja lähtevät sen jälkeen juomaan kuohuviiniä kattoterassille. Minun ulkoilu ja kirjan lukeminen ei ole mitään niihin verrattuna.

Toisaalta, vain minä itse teen elämästäni näin raadollisen ja vaativan. Mitäpä jos siitä ajattelumallista pudottaisi pois sanan "vain". Mitäpä jos se ihan aidosti tänään riittäisikin tai olisi peräti huippusuoritus, että lukisin koko kirjan. Mitäpä jos sieltä Sinatran sanoista löytyisi jotain, joka herättäisi minua ajattelemaan elämääni toisin.

Mitäpä jos minä kerrankin riittäisin itselleni? 

Kippis ja kulaus!

Kolme viikkoa lomaa takana ja vielä ollaan pysytty tavoitteissa - lukuunottamatta yhden käden sormin laskettavissa olevia päiviä, jolloin olen aamukävelyllä päässyt todistamaan sitä puukoniskun tuntuista tuntumaa lonkassa ja todennut viisaimmaksi pysytellä kotona loppu päivän. Ahdistuskäyrässä kyllä on huomattu nousua kuluneen viikon aikana muutamastakin syystä ja parina iltana olen sortunut tekemään noita enemmänkin 5-vuotiaalle tyypillisiä mörkötarkistuksia. Siis katsomaan illalla sängyn alle, ettei siellä vain ole ketään..

..mikä kyllä näin päiväsaikaan naurattaa vähän itseänikin.

Yksi laukaiseva tekijä lienee se, että tajuan töiden alkamisen olevan jo lähellä. Toinen on törmääminen ihmiseen menneisyydestä, johon liittyy tunteita ja halua pyytää omaa käytöstä anteeksi. Kolmas tekijä on ihan varmasti se, etten pystynytkään lähtemään yön yli vierailulle läheiseen kaupunkiin kaverini luokse ja siinä sitä tapaamista peruessani samalla muiden ihmisten taatusti ansaittuja Facebook hehkutuksia lomamatkoistaan lukiessani iski jokin kateuden ja itsesäälin hyökyaalto.

Tänä kesänä kengässä on hiertänyt myös se, että olen vanhoista tavoistani poiketen lopettanut lähes kokonaan alkoholin juomisen. Ensimmäisen kerran maistoin alkoholia 16-vuotiaana ja täytettyäni 18-vuotta, alkoi pitkän pitkä juhlaputki. Ennen juhlin enemmän, lähivuosina vähemmän mutta aina siihen kuului enemmän tai vähemmän alkoholi. Oikeastaan en osannut ajatella lähteväni julimaan ilman alkoholia.

Viimeisimmän vuoden aikana olen kuitenkin päässyt seuraamaan mitä alkoholi tekee pakko-oireilleni. Siis sen lisäksi, että yhden kostean illan jälkeen aivoni tuntuvat kuoriutuvan itsekseen ulos vatsalaukku mukanansa. Alkoholin "rentouttava" vaikutus kyllä saattaa hivenen helpottaa esim. ulos lähtemistä mutta se seuraava päivä..se on keskivertopäivääni selkeästi huonompi pakko-oireiden osalta.

Minulle ei jää noiden kosteiden iltojen jälkeen epäselväksi, että minulla on krapula ja pääni on puurossa, joten skrappina oleminen on hankalaa. Ja se taas tietää sitä, että vaikka normaalisti lähtisin parilla tarkistuksella ulos, pitää minun krapulassa tarkistella ne vähintään kaksi kertaa sen verran eikä sekään yleensä riitä. Ahdistuksen määrä noina päivinä kasvaa herkästi ihan mitättömistäkin seikoista ja kärpäsistä tulee härkiä.

Epäilen vahvasti, että olen tainnut juoda välillä sen vuoksi, että kuvittelen olevani silloin paljon rennompi ja hauskempi. Toisin sanoen, olen käyttänyt alkoholia toisinaan sen vuoksi etten minä tiedä kuka minä olen tai hyväksytäänkö minut sellaisena ehkä vähemmän rentona mutta yhtä hauskana. Turruttanut juomisella siis pelkojani.

Eli kuten 98% muistakin suomalaisista.

Nyt kun olen päässyt tutustumaan itseeni tätä vähän hankakempaa reittiä pitkin, olen huomannut että minun harvoin tekee aidosti mieli alkoholia. Nautin yhä edelleen kylmästä valkoviinistä silloin tällöin mutta olen myös ymmärtänyt, että menneisyydessäni alkoholi on useinmiten ollut itselleni lyhyt pakoreitti ahdistavasta elämäntilanteesta ja tuonut hetkellisen unohduksen. Alun hämmennyksen ja siitä seuranneen ahdistuksen jälkeen minä olen harjoitellut eri tilanteisiin menemistä (kuten keikoille), joissa suurin osa ihmisistä on humalassa ja huomannut että pärjään selvinpäin siinäkin joukossa mainiosti.

Ja siinähän se ongelma ydin sitten tuleekin.

Suomessa moni tapahtuma ja tekeminen varsinkin kesällä sidotaan alkoholiin. Minua ei häiritse, jos ihmiset juovat seurassani. Valitettavasti olen kuitenkin huomannut, että minun selvinpäin oleminen häiritsee - ei kaikkia mutta riittävän usein monia. Minulla kun ei oikeastaan ole tälle harventuneelle juomiselleni mitään Suomessa hyväksyttävää selitystä, sillä järkyttävät krapulat eivät ole syy välttää juomista vaan oikeastaan vain meriitti.

Olenkin päässyt kuin koira veräjästä kaiken maailman baari-illoista tämän kevään ja kesän, kun olen voinut vedota tuohon rikkinäiseen lonkkaani. Ja se on oikeasti ollut hyvä syy, kokemuksesta tiedän mitä sen kanssa se juhlaillan jälkeinen päivä/viikko on. Mutta mitä sitten, kun se (toivottavasti) joskus kokonaan parantuu?

Myönnän sen, että se etten juo alkoholia kuten ennen, on itsellenikin vaikeaa välillä ymmärtää. Entinen minäni usein viikonloppuisin väittää, että jään paljosta paitsi - nykyinen muistuttaa, miten tapanani on juhlaillan jälkeen viettää koko seuraava päivä sängyn pohjalla päänsärkyä, huonoa oloa ja muita ahdistavia olotiloja potien. Silti se kivi tuntuu hiertävän minun kengässäni.

Kumpaakohan minä pelkään tässä enemmän - sitä, kutsutaanko minua enää mihinkään mukaan, koska juon niin harvoin vai sitä, että leimaudun tylsäksi harventamalla juomistani?

1v.

Tänään tämä blogi täyttää tasan yhden vuoden. Ensimmäisiä tekstejä lukiessa ymmärtää itsekin, miten hurja tämä matka tähän saakka on ollut. Se Korppikotka, joka aloitti 15.7.2012 tämän blogin kirjoittamisen, on kasvanut ihan silmissä.

(Kuvassa on valitettavasti vain kehno juhlasmoothieviritelmä ihanan itse leivotun kakun sijaan. Mutta käsi näppäimistöllä lupaan, että ensi vuonna teen sen kakun. Ihan itse.)

Huomaan kasvamista myös tekstien sisältöjä tutkiessa. Vaikka parin ensimmäisen kuukauden tekstit tuntuvatkin tänä päivänä hivenen vierailta, mitään en halua matkan varrelta poistaa. Nuo viime kesän tekstit tuntuvat sellaisilta, että minun tekisi mieli halata silloista itseäni ja lohduttaa, että ensi vuonna tähän aikaan kaikki on jo paljon paremmin. Sellainen minä kuitenkin olin silloin ja henkisen kasvun ansiosta tänä päivänä juuri sellainen kuin olen. Eikä siitä ole epäilystäkään, ettenkö minä olisi jo taas hiukan erilainen vuoden päästä.

Vuosi on mennyt valtavan nopeasti. Ja siihen mahtuu aivan valtaisasti - niin iloa, surua, onnistumisia kuin epäonnistumisiakin. Olen saavuttanut paljon, menettänyt paljon mutta saanut myös tilalle.

Ensinnäin - kiitos teille kaikille lukijoille, tuntemattomille ja tutuille. En tiedä, olisinko jaksanut jatkaa tätä ilman teitä. On ilo nähdä, että tavoitan tällä ihmisiä, jotka elävät niin erilaista mutta niin samanlaista arkea OCD:n kanssa. Tai teitä muita, jotka haluatte tietää jotain tästä sairaudesta tai jotka muuten vain olette eksyneet blogiini. Mikäli teillä on toiveita asiasisältöjen suhteen tai muita kysymyksiä OCD:sta niin niitä saa yhä edelleen jättää esim. kommenttiosiossa.

Kiitos Marakatti kärsivällisyydestäsi ja siitä, ettet anna minun paeta vaikeistakaan tilanteista - olet minulle maailman tärkein ihminen. Joku päivä olen vielä sellainen isosisko, jonka ansaitset.

Kiitos "isosiskolle", joka näytät esimerkilläsi ettei koskaan ole liian myöhäistä. Kiitos J, kadonnut kaksoisveljeni, että näytät minulle mitä on elää omaa unelmaansa. Kiitos H, ihan vain siitä että tiedän sinun olevan siellä - toivottavasti nähdään pian matkanne jälkeen. Kiitos T, ihanan hoopo kaksoissiskoni, vielä joku päivä pääsen sinne saakka syömään ne kaksi kiloa uusia perunoita. Kiitos M, joka olet antanut minun olla oma itseni eikä yhtään vähempää - ystävystyä voi nähtävästi ihan missä vaiheessa elämää tahansa. Kiitos Naapuri kolme metriä pitkästä pinnastasi. Kiitos sinä toinenkin M, joka olet tullut tavallaan takaisin elämääni - joskus ajan tarvitsee vain kulua. Kiitos vara-pikkusiskoni E, että elät rohkeasti elämääsi ja muistutat minua siitä, ettei asiat ole niin mahdottomia kuin kuvittelen.

Kiitos kaikille niille muillekin läheisilleni, joita en erikseen muistanut mainita mutta jotka olette olleet tässä vuodessani mukana. Minun onneni on, että minulla on teidät kaikki. 

Kiitos, että annatte minun yrittää yhä aina uudelleen ja onnistua/epäonnistua. Enää en pelkää, että olen se iso paha metsästäjä, joka saa pienestäkin liikkeestä teidän bambilauman karauttamaan kolmen vuoren taakse.

Minä kiitän myös sitä vuoden takaista pelokasta itseäni. Siitä, että olen uskaltanut - yhtäkään hetkeä en vaihtaisi pois.

Tyttö sinä olet tyhmä

Korjaan: Tyttö, sinä olit tyhmä. Liekö johtuu tiikeribalsamin katkusta, joka vallitsee asuntoni jokaisessa neliössä, vai väsymyksestä mutta oikeastaan minua naurattaa jo. Siis se, että jos kukaan muu perheestämme ei osaa sekoittaa tätä loma-aikaa niin minä teen sen ihan itse.

Jo viimeisellä työviikolla keväällä rikkomani lonkka oireili todennäköisesti liiallisen rasituksen vuoksi. Kävin hoidattamassa jalkaa mutta sieltä ei tullut sellaista apua, jota olisin vanhalta jäsenkorjaajaltani saanut. Olo kuitenkin helpottui hiukan ja jatkoin runsasta kävelyä. Pari kolme päivää sitten etureidessä tuntui vähän kipeältä mutta ajattelin sen menevän ohi - muistin kuitenkin vastoin kaikkia ohjeita kokeilla itse löytäisinkö tulehduskipupistettä lonkasta ja sorkinkin sitä aikani. Ei löytynyt. Toissapäivänä nivusessa tuntui kipeältä mutta sinnittelin päivän läpi. Eilen iltapäivällä lonkassa tuntui repäisy ja tiesin ylittäneeni lonkan sietokyvyn.

Lohduttavaa on se, että tiedän ensiavun ja aloitin välittömästi tulehduskipulääkekuurin sekä kylmähoidon. Lonkka ei ole niin tuskaisen kipeä kuin keväällä muttei se ihan kunnossakaan ole. Ja tämä tarkoittaa myös vähintäänkin parin päivän pakkolepoa kotona mikä taas on äärimmäisen huono juttu OCD:n kannalta.

Asioita on kuitenkin priorisoitava ja päätin vain olla tämän sekä huomisen päivän, tarvittaessa vaikka loppu viikon mutta vain sillä hinnalla, että särkyä vielä on. Fakta kun on, että OCD:lle ei tee myöskään hyvää 3 viikon pakkolepo, mikä olisi ihan varmasti tiedossa jos en nyt lepäisi - en tosin voi tietää onko se edessä siitä huolimatta. Etupihallani on puisto, joten tarvittaessa voin vaikka kaidetta pitkin liukua sinne huomenna makaamaan. Ylöspäin pääseminen olikin viimeksi se haasteellisempi juttu mutta lonkka näyttää onneksi sallivan sen kohtuudella - vinkkinä muille jalkavammaisille, älkää ikinä muuttako kerrostaloon, jossa ei ole hissiä.

Eilen ollessani kurjimmillani otin lohduttajakseni M. Akuunin ja tänään minun kanssani kullalla sekä timanteilla päällystettyä lonkkaa ovat suunnitelleet Mr. Pringles and his band Triple Chocolate Cookies. Illalla käymään tulee myös ehkä Valio mutta huomenna ensimmäiseksi etsin sisäisen soturinaiseni taas esiin ja kaivaudun haudastani pois listaamalla ne asiat, minkä vuoksi minun kannattaa jatkaa tästä ihan jollain toisella tavalla. 

Tyttö, sinä tosiaankin olit tyhmä mutta onneksi otat tästäkin opiksesi.

Minun kotini

Toissapäivänä minua alkoi ärsyttämään suunnattomasti se, miten tuuli puhalsi vasten kasvoja ja aina kun olin saanut kerittyä otsatukkani takaisin ojoon, puhalsi tuuli uudestaan sen sekaisin. OCD yrittää nyt todenteolla saada isompaa paikkaa elämässäni - uusia pelkoja, vanhoja pelkoja ja siinä sivussa tasaisesti nykyisiäkin. Pelkoja toisen ihmisen menettämisestä, ötököistä, sairauksista ja riittämättömyydestä.

Ei, se ei ole nujertanut minua mutta olen pari päivää huomannut olleeni huomattavasti ärtyneempi kuin loman alussa ja juurikin sen vuoksi, että tuo vanha ystäväni haluaisi tulla käymään luonani pidemmäksi aikaa. Tiedän sen johtuvan rutiinin puutteesta ja siitä, että kun sitä säännöllistä arkea ei ole täyttämässä päätä, on pelolle tilaa enemmän. Ja uskon, että myös OCD tajuaa saman.

Paitsi etten suostu.

Polkiessani jalkaa samalla kun asettelin kiukuspäissäni sitä otsatukkaa, tulin ajatelleeksi sitä, miten mahdottoman tehtävän edessä oikeastaan olin. Minä voin käydä kampaajalla huolehtimassa otsatukkani  pituudesta ja hiusteni terveydestä. Minä voin kammata otsatukkani aamulla ojoon (sillä usein yön aikana siitä on tullut otsairokeesi) ja laittaa vaikka kolmea hiustenhoitotuotetta pitämään sitä aloillaan.

Mutta tuulelle en voi mitään.

Tuuli on yhtä kuin ne pelottavat ja surulliset asiat tässä maailmassa. Niitä ei voi hallita eikä niitä voi kahlita. Voit ehkä yrittää suojata itsesi tuulelta pysymällä merenrannasta kaukana mutta sinä et voi estää sitä, etteikö suojaisassa puistossakin kävisi tuulen henkäys. Tuuli on olemassa, nyt täällä tai sitten tuolla toisella puolella maailmaa eikä kukaan voi sitä kokonaan täältä hävittää.

Noita pelottavia ja surullisia asioita on olemassa ja jokaiselle niistä jaetaan osansa, juuri sen verran kuin se ihminen pystyy kantamaan ja jaksaa kantaa - näin minä uskon. Pysyttelenkö minä kuitenkaan sisällä, jos näen, että ulkona hiukan tuulee? Tai palaanko sisälle, jos ulkona tuuleekin vaikka en sitä ikkunasta alunperin huomannut? En.

Joskus tuuli saattaa yltyä niin kovaksi, ettei merenrantaan lähteminen ole turvallista vaan kannattaa mieluummin pysytellä kotona. Silloin, kun puut irtoilevat maasta tuulen voimasta ja uhkaavat kotiasi, on pelkääminen sallittua. Et ehkä pelkää niin paljon, jos tiedät rakentaneesi kotisi niin turvalliseksi kuin voit. Mutta jos talosi on hataralla pohjalla, sinulla on ehkä syytäkin pelätä sen menettämistä.

Toissapäivänä minä sitten siinä hetkessä luovutin itseni tuulelle, annoin sen puhaltaa läpi ja jännitys laukesi. Tein tavallaan sovinnon tuulen kanssa. Ehkä vain otsatukkaihmiset ymmärtävät äskeisen vertauskuvan, ehkä vain OCD:n kanssa elävät, ehkä jotkut hipit tai ehkä ei kukaan muu kuin minä. Se kuitenkin on riittävästi.

Tuulia tulee, tuulia menee.

Minä olen vastuussa siitä kuinka vahva kotini on - henkisesti ja fyysisesti. Tuulet jatkavat puhaltamistaan. Voin joko jäädä hataraan kotiini pelkäämään pientäkin tuulen virettä tai rakentaa sen niin vahvaksi, että se jaksaa seistä paikallaan kovemmissakikin myrskyissä. Ja myrskyn jälkeen osaan pyytää tarvittaessa apua myrskyvaurioiden korjaamiseen, jos vaurio on jotain sellaista, jota en itse osaa korjata.

Minä en voi koskaan tietää, olenko rakentanut kotini sellaiseen paikkaan, johon nuo myrskyt eivät koskaan yllä tai yltävät joka vuosi. Minä tiedän kuitenkin sen, että tuulet ovat aina läsnä mutta harva todellisuudessa yltyy myrskyksi.

Rakennustöihin, siis.

Oman elämän Ally McBeal

Sitä oli ilmassa jo eilen vaikka kotoa pääsinkin suhteellisen kivuttomasti pois. Tänään se istua kökötti sitten päälläni koko sen ajan, kun tein kotoa lähtöä. Nimittäin se ahdistus. Ja sellaista ahdistusta ei ole kyllä ollut hetkeen.

Minä kyllä vallan hyvin tiedän miksi se siellä kököttää - huomenna olisi tiedossa vierailu kaverini ja hänen perheensä luokse eikä tunnetusti nämä lapsiperhevierailut ole minulle rentouttavinta aikaa. Minä en edelleenkään itse tiedä, haluanko lapsia enkä voi siten suoraan vetää viivaa oman lapsettomuuteni ja tuon ahdistuksen välille. Osan lapsivierailuistakin pystyn suorittamaan lähes 99% vapaana ahdistuksesta. Jostan kumman syystä nyt tämän perheen kohdalla ahdistus kasvaa vain usein suureksi.

Mistä se sitten voisi johtua? Siitä, että matkaa sinne on tunteja ja joudun olemaan pidempään poissa kotoa? Vai jäikö eräällä kerralla ihan muussa merkityksessä sanottu lause "Ikä ei tee lapsen saamista helpommaksi, meillä naisilla väkisinkin biologinen kello tikittä" kummittelemaan mieleen? Vai emmekö näe muissa merkeissä riittävän usein, siis ilman, että lapsi on läsnä? Vai ahdistaako minua se epätietoinen kellonsoittaja sisälläni, joka ei tiedä pitäisikö sen sisäisen kellon tikittää vai ei?

Ystäväni tietävät, että pidän lapsista - kyse ei ole siis siitä. Onhan minulla tuo omakin "lapseni", Marakatti, johon suhtaudun varmasti välillä ärsyttävänkin äidillisesti. En vain haluaisi tuntea oloani inhottavaksi ja itsekeskeiseksi ihmiseksi, koska koen ahdistusta kaverillani kyläilystä.

Kyläilyn jälkeen olo on yleensä ihan ok mutta sitä ennen..kaikki ahdistuskäyrät huutaa punaisella jo päivää ennen - kuten tänäänkin. En peru, sillä haluan nyt tosissaan miettiä mikä saa ahdistuksen nousemaan juuri tämän perheen kohdalla. Mitä siellä on sellaista, mikä sisääni on puserrettu pieneksi paperitolloksi?

Mitä minä en halua tuntea?


Viime yönä näin unta, jossa kävelimme kesäistä katua pitkin ja läpi porttikongin. Seisoin porttikongin toisella puolella ja katsoin, kun äitini, sisareni ja jonkun pienen tytön syliin laskettiin vauvat. Tunsin oloni hämmentyneeksi mutta näin yhtäkkiä, kuinka toinen pieni tyttö yritti viedä omaa pyöräänsä ahtaan laudoista kasatun onkalon läpi. Menin hänen lähellensä ja kerroin, miten kauniit ja päättäväisen siniset silmät hänellä on ja kysyin tarvitsisiko hän apua. Tarmokkaasti tyttö kieltäytyi. Kysyin voisimmeko yhdessä viedä pyörän oikealle paikalleen. Hän vastasi kyllä ja katsoi minua silmiin.

Hassua, mutta tuo unieni tyttö alkaa henkilöitymään yhdeksi ja samaksi tytöksi. Ehkä tästä alkaa se totaalinen pään pehmeneminen. Tai sitten minun on vain hyväksyttävä tuo sinisilmäinen tyttö matkaani - siitäkin huolimatta, että se ihan hoopolta kuulostaakin.

Ehkä me voimme auttaa toisiamme.

Ovi auki

Vasta pari päivää sitten huomasin, miten monta viikkoa rytmihäiriöt ovat pysyneet poissa. Vaikka töissä oli ollut kiire, ei keho ollut siitä huolimatta reagoinut tavalliseen tapaansa. Outoa, sillä yleensä viimeisellä viikolla ennen lomaa vähintäänkin närästys piinaa ja yleensä sillä on seurana lahjaton rumpali.

Eilen kävellessäni katua pitkin kohden puistoa ja katsellessani taivaalla lentäviä lintuja minut valtasi sellainen äärettömän hyvä olo. Tuntui siltä, että minun kuului olla juuri siinä paikassa ja siinä hetkessä. Tajuta, että tämä on minun elämäni ja eikä se voisi olla missään muualla kuin tässä. Ja nyt.

Tunne jonkin isomman asian oppimisesta valtasi viimeistään illalla, kun kaverini kertoi saaneen haluamansa työpaikan ulkomailta. Entinen minäni olisi kyllä onnitellut mutta pakahtunut kateudesta ja alkanut sättimään omia valintoja sekä sitä, miten säälittävää oma elämä olisi tuon ystävän elämän rinnalla nyt.

Onnittelin jälleen eikä sen jälkeen tapahtunut itsessä..mitään. Hämmennyin hetkeksi siitä itsekin. Miksi se ei tuntunutkaan samalta kuin ennen? Koska se työpaikka oli jotain mitä kaverini halusi mutta minä en halunnut. Enkä nimenomaa edes halunnut haluta, kuten olen ennen halunnut - koska uskoin, että minun täytyy olla kuin muut ja haluta täysin samoja asioita.

Kaverillani on oma polkunsa ja minulla omani eikä niitä voi verrata keskenään. Ei kenenkään polkuja voi. En epäile, etteikö tulevaisuudessakaan minulle tulisi turhautumisen hetkiä oman elämäni suhteen enkä voi olla koskaan varma mitä elämä tuo tullessaan. Tiedostan vain ehkä nyt voimakkaimmin sen, että portti ulos OCD:sta on se ovi, joka vie minut kohden elämäni suurinta muutosta.

Se on tehnyt sen jo nyt vaikka minulla on vasta toinen jalka siitä portista läpi - elän muutoksessa ja se luo rauhaa sisälleni. On olemassa jotain muutakin, kuin alituinen pelko ja musta varjo selän takana, jolle täytyy omilla teoilla luoda tilaa.

Blogin alkutaipaleella puhuin möröstä ja siitä kuinka tunsin sen läsnäolon. Nyt vuoden kuluttua minä katson sitä jo silmiin. Enkä pakene.