Taste of Freedom..

..maistui hiukan juustolta, aurinkokuivatuilta tomaateilta, basilikalta ja pestolta. Vaikka moni asia onkin mennyt pieleen viime viikkoina, päätin olla enää pakenematta tätä. Kiitos erityisvalmentajalleni ja lastenvahdilleni Marakatille, olet super <3

Kohtaamisia Dallaspullan kanssa

Tänään seisoskellessani siinä Dallaspulla-tiskin takana minä tajusin etten minä edes halua syödä sitä roskaa mitä olen syönyt viimeisimmät viikot. Minua ahdistaa ne eikä niistä tosiaan tule edes enää hyvä olo. Oikeammin sanottuna, olen alkanut haaveilemaan oikeasta ja terveellisestä ruoasta, jota voisin tehdä kotonani.

Kunhan vaan pääsisin sen yhden kynnyksen yli.

Eipä se ajatusleikki silti sen pidemmälle johtanut vaan "päivällinen" oli kaksi dallaspullaa sekä rasia salmiakkia ja iltapala paketti maustettuja riisikakkuja. Oikein hienoa, sinne meni 10 euroa oikein kivasti kun laskee, että töissä ostin välipalaksi suklaapatukan ja pikkupussin karkkia.

Ja kuka se olikaan vuosi sitten se tyyppi, joka väitti ettei minulla ole ongelmaa ruoan kanssa ja kiukutteli syömishäiriöklinkalle menosta? Minä itse.

No sille itsenäiselle ja hetkelliselle kiukuttelulle oli syynsä, koska pelkäsin silloin etten pääsisi hoidattamaan koskaan OCD:tani. Tosin en nyt ole koko aikana mitään ihmeitä odottanut syömiseni suhteen mutta oikeastaan on ihan hyvä merkki, että alan tuntemaan kyllästymistä tähän tempoiluuni ruoan kanssa. Toiset syövät elääkseen, toiset elävät syödäkseen ja sitten olen minun kaltaiseni, jotka eivät osaa päättää miten siihen lautasella pötköttävään lihapullaan suhtautuisi. Oikeastaan mitä pidemmälle tämä OCD:sta paranemisprosessi on edennyt, sitä selkeämmin olen tajunnut miten älytön suhteeni ruokaan on.

Marakatti tulee viikonloppuna käymään ja se on oikein hyvä myös siltä kantilta, että huomaan ottaneeni taas askelen taaksepäin tarkistelujen kanssa. Ei mitään suurta mutta iltaan on tullut selkeä rutiini (ovi, avaimet, pankkikortit ja sen viimeisen vesilasillisen hakeminen..) - tosin se ei vie enää sitä 20 minuuttia vaan ehkä 5. Mutta rutiini kuitenkin eikä se ole hyvä. Kahvinkeitintä tunnustan myös tarkistelleeni mutta vain jos olen sitä käyttänyt. Takapakkia kuitenkin. Ei Marakatti minun puolestani mitään asioita voi eikä saa korjata mutta vierailu tuo ehkä sellaista shokkihoitoa positiivisella tavalla arkeen, joka myös auttaa päästämään taas irti ja löytämään elämään se hyvä draivi, joka minulla oli ennen tätä sairastelukierrettä.

Ja emmeköhän mekin kohtaa hellaseni tässä lähipäivinä.

Näin viime yönä unta..

..jossa kävelin metsässä. Yhtäkkiä oli tullut hämärä ja huomasin että edessäni olevassa joessa oli niin kova virtaus, etten pääsisi siitä yli. Ahdisti ja pelko pimeästä sai hetkeksi vallan kunnes huomasin hiukan etäämmällä kohdan, josta voisin mahdollisesti päästä yli. Minä en ollut varma yltääkö jalat pohjaat vai tuleeko äkkisyvää mutta minä menin kirkkaaseen veteen. Pian kävelin suoraa liejuista metsäjokea pitkin ja olin pian jonkinlaisen mäen päällä. Minä en tiennyt missä olin mutta päätin jatkaa tietä eteenpäin kunnes kohtasinkin pariskunnan lapsineen, joka sanoi että keskusta on ihan lähellä. He neuvoivat minut kävelemään jonkinlaisen mökin läpi, jonka takana pysäkki olisi. Saavuin mökkiin ja tuli minun vuoroni kiivetä tikkaita. Ne muuttuivat kesken kaiken jonkinlaiseksi putkeksi, joka kapeni kapenemistaan ja tajusin turhautuneena että putki oli ylhäällä niin kapea etten pääsisi läpi. Päästin irti ja päätin etsiä toisen tien.

Ei liene sattumaa, että unessani esiintyi monta asiaa joita olen viime viikkoina ja päivinä miettinyt. Sitä kuinka uskallan kävellä jo sinne veteen pienen pelkuroinnin jälkeen vaikken tiedä yltääkö jalat pohjaan. Sitä kuinka olen muutamien ihmissuhteiden tajunnut olevan vain yksisuuntaisia. Ja ettei epäonnistuminen ole aina lopullinen katastrofi vaan avaavan vain toisenlaisen mahdollisuuden. Eikä minun tarvitse solahtaa siitä samasta putkesta kuin muut vaan voin itse valita ja löytää reittini.

Tieto lisää tuskaa

Niin. Sen toisen suuren päivän piti olla eilen. Sen päivän, kun otan kansankielellä härkää sarvista ja teen uunissa niitä sämpylöitä.

Mutta pieleen meni. Torstaina nousi kuume uudelleen ja sain vihdoin itselleni riittävän pätevän syyn mennä takaisin lääkäriin vaikka ääni olikin ollut lähes kokonaan poissa pari päivää ja kurkku oli ollut kuin raastinrauta. Virusperäistä (tietenkin) mutta jotta välttäisin sen kolmannen virusperäisen flunssan tahi nykyisen uusiutumisen, määrättiin kotona lepäämistä maanantaihin saakka.

Kuten olen sanonut, kotiin jääminen ja siellä useiden päivien oleskelu ovat pahasta pakko-oireille. Mutta fysiikassakin on olemassa ne rajat, jotka kertovat milloin se kotiin jääminen on välttämätöntä vaikka muu osa sinusta huutaisi pysymään liikkeessä. Minä olen vain aina ollut huono sairastamaan enkä haluaisi millään jäädä sairaslomalle. Enkä tosiaan siitä syystä, että se tekisi pakko-oireilleni pahaa vaan siksi, ettei toiset ajattelisi minun olevan huono työntekijä ja lintsaavan töistä.

Niin. Tietenkin kaikki ajattelevat juuri niin. Sillähän ei ole mitään väliä mitä lääkäri sanoo vaan sillä, mitä ne kaikki muut ihmiset ehkä ajattelevat.

Ei edes kuume tai neverendinräkä vaan vasta runsaina palanneet rytmihäiriöt saivat minut myös henkisesti antamaan periksi tälle sairaslomalle. Ollaan sitten. Minä ehdin myöhemminkin. Olen lihonut tänä aikana noin biljoonakiloa, koska olen pääasiassa syönyt vain puhdasta roskaa pahaan mieleen ja painaakseni ikävät tunnetilat sinne jonnekin sipsimuhennoksen sekaan vatsalaukkuuni. Olen maannut niin paljon että niskaan ja selkään sattuu. Unirytmi on mitä sattuu ja nukun 4h päiväunia.

Mutta eilen en huomannut enää yhtään lisälyöntiä.

Tunnollisuus, tuo kirottu luonteenpiirre, joka tekee tällaisista normaaleistakin asioista vaikeaa - puhumattakaan pakko-oireista. Ja aika pienellä todennäköisyydellä sellainen elämään rennosti suhtautuva ja ei-niin-tunnollinen hippi tykkääkään vesihanoista yhtä paljon kuin me maahan tuijottelevat tunnolliset tupajumit.

Kotona yksin ollessa (etenkin kun lääkärin määräyksestä pitää pysyä mahdollisimman paljon hiljaa eikä voi edes soittaa kenellekään), ehtii miettiä ihan liikaa. Kaikkea ei pysty tv:n päiväsarjatkaan turruttamaan vaan jos sattumalta eksyy vaikka Yle Areenalle katsomaan dokumenttia kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavista lapsista, on ajatuksilla liikaa aikaa käännellä aihetta. Minun niin pitäisi pysyä tuolta poissa tai ainakin sellaisista aihepiireistä, joita en ole vielä valmis käsittelemään. Mutta..

..en tiedä lukeeko tätä kukaan muu omaikäiseni, jolla esim. jompikumpi vanhemmista sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä tms. muuta mielen sairautta, mutta pelottaako teitä koskaan se, että sairastutte itse? Tai pelottaako lapsien hankkiminen, koska tuo sairaus on sukurasitteena?

Itseasiassa en ole juuri ko. asiasta lukenut vaikka äitini on saanut diagnoosin aikapäiviä sitten. Miksi? En itse vasta omasta sairaudesta parantumisvaiheessa olevana pysty käsittelemään tuota lukemaani tietoa relevantisti vaan hysterisoidun herkästi siitä, että minä tulen ennemmin tai myöhemmin sairastumaan tuohon, sillä nykyiselläni saan ihan varmasti löydettyä jokaisen oireen itsestäni. Mutta koska sukurasitteena on tosiaan tämä jonkinmoinen mielenvikaisuus (ei vain äidilläni vaan myös hänen veljellään sekä muutamia vakavia masennuksia muilla lähisukulaisilla), niin olen tosissani alkanut miettimään kannattaako minun edes haaveilla vanhemmuudesta. Haluanko minä tosiaan siirtää tämän geenin eteenpäin? Tai haluaako kukaan ottaa sitä riskiä kanssani, että lapsemme sairastuisi johonkin näistä suvussamme esiintyneistä sairauksista?

Joskus mietin, että olisi niin paljon helpompaa, jos olisin syntynyt sukuun, jossa on paljon sydänsairauksia. Tai keuhkosairauksia. Ehkä dementiaa tai diabetestä. Koska ne sairaudet toiset ihmiset ymmärtävät - tätä sukurasitetta suurin osa ei halua edes ymmärtää.

Mitä ihania keveitä ajatuksia sunnuntaille. Oikein sellaisia vaaleanpunaisia glitterillä höystettyjä. Ehkä minun olisi viisaampi katsella vaan niitä Gilmoren tyttöjä. Tai ehkä se on vain tämä räkä, joka estää noita ajatuksia poistumasta päästäni.

Ehkä pitäisi syödä taas yksi levy suklaata ja unohtaa siten koko juttu.

Elvistä ja hiukan heviäkin

Kolmas ytimekäs päivitys yhteen vuorokauteen. Tämä on taas tällaista kaatopaikkakirjoittamista (kuten omasta mielestäni sangen leikkisä ja moniulotteinen otsikkokin sen jo kertoo) ja vähemmän kosketuksissa itse blogin pääaiheeseen (jos sellaista tässä edes enää on) mutta ehkä näitä miettii joku muukin. Ei ehkä neurootikko mutta joku muu yhtä..serpentiinillä oleva.

Eilen raahauduin päivällä kauppaan. Kotiin päästyäni ja yskittyäni ensin tovin eteisessä lyyhistyin sinne ja itkin puhtaasta väsymyksestä. Siitä, etten jaksaisi sairastaa. Siitä, ettei minulla ole ketään kuka hakisi minulle sen suklaalevyn kun itse en sitä jaksaisi tehdä. Siitä, ettei ole sama asia olla tässä iässä lapseton ja sinkku kuin olla lapseton ja parisuhteessa. Siitä, että minun perheeni on satojen kilometrien päässä eikä heistä tulisi kuin yksi apuun, jos pyytäisin. Siitä, ettei minulla ole niin suurta sijaa niiden ihmisten elämässä joilla on merkitystä omassani. Siitä, ettei kukaan kuulisi minun itkevän ja tulisi kysymään onko kaikki kunnossa.

Itsesäälin huipentuma. Tai sitten suurimmaksi osaksi täyttä totta. Ainoa mikä siinä häiritsee on se, ettei sillä itselle tärkeimmällä tunnu olevan mitään merkitystä. Marakatti sanoi tänään, että lopultahan me kaikki olemme kuitenkin yksin ja se pitää kyllä paikkaansa. Minä olen ollut vain niin kauan yksin itsekseni kuin muidenkin kanssa, ettei siinä ole mitään järkeä. Siksi kai myös vaatimukset varsinkin ulkomaailmaa kohtaan ovat tätä nykyä kohtuuttomia - tiedän sen itsekin ja olen leikkinyt sillä ajatusleikillä ihan riittävästi.

Minkä vuoksi vuosia itseensä sulkeutunut ihminen muuttuisi yhtäkkiä sellaiseksi, jolle haluaisitkin soittaa? Minkä vuoksi haluaisit jakaa jotain itsellesi vähemmän tärkeää ihmisen kanssa jota et oikeastaan koe edes tuntevasi? Jos sinulla on jo elämässäsi luotettavia ihmisiä, miksi yrittäisit vielä kolmannen kerran sellaisen kanssa, josta et voi koskaan olla varma?

Mutta se tärkein..

Miksi minä itse en ole koskaan riittävästi? Miksi minä en itse tee itselleni sijaa omassa elämässäni?



(Tekee ehkä ihan hyvää päästä välillä ihmisten ilmoille. Ihan jännittää malttaako yskä olla vai tullaanko maitojunalla huomenna töistä taas kotiin.)

Terveisiä alitajunnalta

Näin viime yönä unta..

..että olimme matkalla etelään kaverini kanssa ja jostain syystä meidän piti mennä Pietarin kautta, josta eteenpäin pääsemiseksi tarvitsin viisumin. Muistan ajatelleeni unessa että kaverini on taas valinnut halvimman mahdollisen vaihtoehdon, koska on niin pihi (tämä on totta tosielämässäkin) ja että perille olisi paljon helpompi lentää. Yhtäkkiä huomasin ettei minulla ole rajalta eteenpäin pääsemiseksi tarvittavaa viisumia. Minä en ollut osannut tehdä sitä ja minua hävetti kertoa se kaverilleni. Kaverini mielestä olisi viisainta lähteä hakemaan viisumi paikanpäältä toimistosta, jonne oli matkattava junalla (tms. muulla sen tapaisella kulkuvälineellä). Menimme eteiseen, jossa aloin sitomaan kengännauhojani ja olin hermostunut koska minua ärsytti että olin valinnut juuri ne kengät sinä päivänä. Toista kenkää en meinannut löytää ja olin sitä etsiessäni vahingossa pukea jalkaani kaverini lapsen kengän. Vihdoin sain kengät jalkaan ja yhtäkkiä kaverillani oli hänen lapsensa lapsenrattaissa mukana. Kävelimme alikulkutunnelliin, jossa vasemmalla puolella tuli vastaan sankoin joukoin pyöräilijöitä ja minua pelotti. Aloimme juosta ja siirryimme oikealle puolelle, jossa vastaan tuli enää satunnaisia pyöräilijöitä ja pääsimme etenemään mutta mietin koko ajan miten ehdimme.

Kiitos alitajunta. Eipä sitä olisi enää selvemmin voinut sanoa mikä kivi tällä viikolla on kenkää hiertänyt. Ehkä vain en mene Facebookiin muutamaan päivään..tai odotas, muutamaan viikkoon. Ehkä kuukauteen. Niin, ja lakkaan syömästä sokeria koska se näyttää olevan turhan hyvää pataa alitajuntani kanssa.

Note to self

"Itsesäälin määrä kertoo siitä, miten paljon muilla ihmisillä on vaikutusta elämääsi."

"Sen sijaan, että laskisit miten monta kertaa kaaduit ja miten kauan kesti päästä ylös, laske ne kerrat kun pääsit ylös ja kuinka paljon pidemmän matkan kuljit tällä kertaa kaatumatta."

Tekisi mieli vielä kerran kuunnella Pariisin Kevään 'Tulivuoria' ja katsoa Gilmoren tyttöjä yksi jakso. Itseasiassa teen ne molemmat. Sadas päivitys eikä oikein mitään sanottavaa.

Tai ehkä on, paljonkin. Ainakin itselleni.

Niinpä tietenkin

Huomennahan piti olla "se suuri päivä". Noin kaksi minuuttia sitten peruin treffit kuitenkin ystävän kanssa ja suljettuani luurin tunsin itseni vuosisadan luuseriksi. Itkuhan siinä pääsi.

Minä en ole luovuttaja.

Sunnuntaina hiipi seuralaiseksi yskä pienen lämmön kera ja tänään en enää ole pystynyt olemaan montaa minuuttia yskimättä. Yskä alkaa heti, jos nousen ylös taikka liikun ja rauhoittuu kokonaan vain jos nukun. Maanantain pystyin olemaan vielä töissä mutta tiistaina lähdin pois iltapäivästä. Torstaina kävin töissä käymässä todetakseni ettei puhuminen onnistu yskimättä. Tänään lääkäri totesi yskän olevan vain yskää, kirjoitti kiltisti sairaslomalapun tälle päivälle ja käski tulla takaisin jos kuume nousee, kylkeen tai rintaan ilmestyy outoa kipua tai yskin vielä samalla tavalla kahden viikon päästä.

Kiitos myötätunnosta.

Minä en ole ollut vuosiin näin kipeä. Miksi siis juuri nyt? Miksi kun pakko-oireiden kanssa on kaikki mennyt kohtuu hyvin ja olisin valmis seuraavaan vaiheeseen? Miksi silloin kun syömiset on vihdoinkin alkaneet olla kunnossa? Miksi silloin kun minulla on sovittuna kaikkea kivaa ja töissäkään ei koko ajan ahdista? Miksi minun piti mennä sinne tanssisalilla missä ilmanvaihto hoidettiin pitämällä ikkunaa auki? Miksi minä kävelin sieltä pois hikisenä räntäsateessa enkä vaivautunut tekemään asialle jotain jo salilla?

Minulla ei ole hyviä ennakko-odotuksia sille mitä tämä tekee pakko-oireille - syömiset on jo päin v*ttua (anteeksi ruma sanavalinta) kun unirtymistä ei ole tietoakaan, puhumattakaan niskoista ja lopusta rangasta jotka on kipeytyneet tästä jatkuvasta yskimisestä. Tai mielestä, joka mustenee mustenemistaan yskän joko pysyessä yhtä huonona tai huonotessa. Tunnen oloni maailman surkeimmaksi olennoksi ja haluaisin kadota tältä pallolta. Niin kai kaikki haluaisivat kipeänä mutta tuon huomisen vuoksi tunnen oloni erityissurkeaksi, oikeastaan ihan nollaksi.

Vihaan sinua maailmankaikkeus. Todellakin vihaan.