Tilannekatsaus

Missä siis mennään puoli vuotta terapian alkamisen jälkeen ja yli puolitoista vuotta sen jälkeen, kun päätin että tämä riittää?

Pakko-oireiden kanssa heilutaan koko ajan ja rituaaleja syntyy helposti. Vanhat rituaalit ovat poissa ja aamulla pääsen lähtemään kaikki aamutoimet mukaan laskettuna arviolta puolessa tunnissa (siis siinä ajassa, mikä minulta hyvinä päivinä meni vielä kesällä pelkkään tarkistamiseen) enkä samalla tavalla tarkista oikeastaan mitään (paitsi ulko-oven). Illalla on jotain jämiä jäljellä (kuten ystäväni jatkojohto) ja vesihanojen kanssa olen turhan tarkka. Tosin nyt se niidenkin venkslaaminen, joka pahentui lomalla, on vähentynyt mutta eilen ja toissapäivänä nykäisin mm. jatkojohdon yöksi irti ihan vain koska halusin päästä nopeammin nukkumaan.

Hassua sinänsä, että minusta tuntuu että iltarutiineissa menee kauan, jos ne kestää yli 5 minuuttia. Niin se aika vain muuttaa.

OCD kuiskii kyllä korvaan jatkuvalla syötöllä, toisinaan vaimeammin, toisinaan äänekkäämmin. Ei ole kahta samanlaista päivää tämän erikoisominaisuutenikaan kanssa, ei päivääkään ettei OCD yrittäisi olla taas parempi ystäväni. Yhä edelleen välillä haaveilen siitä, että olisi päivä jolloin minun ei tarvitsisi suoriutua kotoa mihinkään - voisin vain olla. OCD:sta irti pyristeleminen tuntuu ihan työltä, josta tekisi mieli saada joskus lomaa.

Paitsi etten voi.

Vaihdoin väriä varmaankin terveestä punasta vitivalkoiseen kun päätohtorini sysäsi viime torstaina seuraavan etapin eteeni. Hella. Ja sillä pitäisi tehdä jotain. Ruokaa. Sitähän sillä yleensä muut tekee, kai? Minähän en ole omaani käyttänyt kohta kahteen vuoteen ja omasta mielestänihän pärjäisin vallan mainiosti ilmankin. Paitsi ettei se ole normaalia, etenkään kun syynä ei ole laiska kokki vaan peloissaan oleva neurootikko.

Pelkkä ajatus ruoanlaitosta omassa kodissa veti voimattomaksi ja olen nyt useampana yönä nähnyt painajaisia. Toisessa yritän etsiä tietäni ulos vanhasta kartanosta ja paeta jotain pelottavaa olentoa - kunnes reitilläni häivähtää joku/jokin ja tiedän olennon olevan edessäni. Toisessa unessa joudun kävelemään käärmeiden päällä ja itken samalla onko minun pakko tehdä se.

Tiesinhän minä, että matkaa olisi vielä mutta minä niin haluaisin olla tässä mukavuusalueella ihan vielä hetken..

Tunnen itseni niin hyvin, että oli parempi ottaa härkää sarvista kiinni mahdollisimman pian. Sain siis sovittua, että ensimmäisellä kerralla saan tehdä ruokaa ystävän kanssa ja tämän jälkeen joka viikko yhden kerran itsekseni. Nyt jo vatsahappoja nostattava päivä on sovittu parin viikon päähän ja minua pelottaa niin paljon, ettei sitä voi mitenkään kuvailla. Minä tiedän sen olevan normaalia toimintaa ihmiselle mutta tiedättekö sen tunteen, kun pitää hypätä korkealta vaikka jalat kieltäytyy toimimasta tai sukeltaa vaikka keuhkoissa ei tunnu olevan ilmaa?

Siltä minusta tuo ajatus hellan käytöstä tuntuu.

Ja jotta aika ei pitkäksi kävisi, myös syömishäröilyni viihdyttää minua taas. Erinäisistä syistä minun olisi hyvä vähentää sokerin käyttöä, joka minulle on yksi iso riippuvuus ja murheenkryyni. Olen nyt pari kolme viikkoa seuraillut miten oikein syön. Enpä oikein hyvin. Toisina päivinä liikaa, toisina päivinä liian vähän ja kolmantena vääriä asioita mutta riittävästi. Tavoittelen tasapainoisempaa ateriarytmiä mutta tunnemaailma kaappaa herkästi sinne irtokarkkilaarille. Ei ruokailuni pahimmasta päästä ole ollut eikä ahmimisia ole tullut mutta väsyttää kun tämäkin on niiin vaikeaa vaikka miten päin yrittäisin.

Vai teenkö mielessäni vain itse tästä vaikeaa?

Samalla kun kääntelen ajatusta "voiko syömishäiröleiman saanut koskaan laihduttaa saamatta muita ihmisiä niskaansa" päässäni, minua mietityttää eräs asia, minkä näin pari viikkoa sitten kuntosalillani. Tytön ikää oli vaikea arvioida mutta hänen untuvapeitteiset käsivartensa, alaspainettu katseensa ja pakonomainen liikkuminen silloin kun muut tekivät liikkeitä paikoillaan, toivat mieleeni minut itseni 15 vuotta sitten. Minun teki mieli mennä sanomaan hänelle, ettei hän ole löytänyt pakotietä vaan vielä syvemmän suon missä rämpii. Ettei näännyttämisellä saa oikeastaan mitään mutta menettää moninkertaisesti enemmän.

Mutta minä en saanut sanaa suustani ja tyttö karkasi silmistäni heti kun tunti loppui. Olisiko siihen pitänyt puuttua vai olisiko se ollut turhaa ja tuolle tytölle vain ahdistusta aiheuttavaa?

Minä olenkin tämän viikon miettinyt paljon sitä tyttöä, joka olin silloin itse pahimpina syömishäiriöaikoinani. Tänään ehdin monen viikon tauon jälkeen hotjoogaan ja itkin jo totuttuun tapaan loppurentoutuksen aikana. Kela pyörähti heti käyntiin kun lupa rentoutukseen heltisi ja musiikki täytti salin lämmön lisäksi. Tuon lyhyen hetken aikana lupasin sille täysi-ikäisyyttä lähentelevälle minälleni, ettei hän jää koskaan yksin. Siitä huolimatta että tekisin huonoja ratkaisuja sillä elämässä tulisi olemaan paljon hyvääkin. Ettei siinä ole mitään pahaa, jos pelottaa muuttaa yksin suureen kaupunkiin yhden jenkkikassin ja matkalaukun kanssa ilman vanhempien turvaa tai hyväksyntää.

Kaikki menee niin kuin on tarkoitettu. Kuuntele sisintäsi.

Symboleita elämälle

 Minulle iski tammikuun alussa se sama vaiva, joka jokaiselle blogin kirjoittajalle varmasti joskus iskee. "Miksi minä tätä kirjoitan?" "Onko kirjoittamisesta tullut minulle enemmän 'täytyy' kuin 'saa'?"

Minulle kirjoittamisesta oli tullut suoritus. Siinähän se ongelmieni yksi ytimestä onkin ollut, se, ettei mitään voi tehdä koska saan vaan koska minun täytyy. Tekeminen on  aina ollut mittari jolla arvioin itseäni muiden silmissäni ja yritän sitä kautta saada jonkinlaisen otteen minusta itsestäni. "Lukiko tänään blogia kukaan?" "Jos kerron, että olen aloittanut kuoroharrastuksen, pitääkö joku minua ihan hihhulina?"

Piti palata sinne kirjoittamisen alkujuurille, josta on kulunut aikalailla puoli vuotta. Toisaalta kovin pitkä aika, toisaalta niin lyhyt. Ja kun olen lukenut sivuja taaksepäin, on ollut jopa tuskallista itse nähdä miten pahoin olen voinut vielä viime kesänäkin vaikka se ei ole ollut elämässäni edes sitä kaikkein vaikeinta aikaa. Samalla kun olen hämmästellyt kuitenkin kykyäni nousta kunnon rähmälleen vedon jälkeen takaisin ylös, minä olen miettinyt sitä onko tämä kirjoittaminen minulle mahdollisuus vai kannattaako minun lopettaa tämä tähän. Saanko minä itse tästä jotain ja annanko tällä myös jollekin toiselle jotain. Vai kuvittelenko vain antavani kirjoittamisella jotain enkä saa siitä siten itse mitään.

Pari yötä sitten näin unta, jossa olin takaa-ajettuna pikkusiskoni kanssa. Välillä seurasin takaa-ajoa ulkopuolisen silmin ja välillä pakenin yhdessä Marakatin kanssa. En nähnyt missään vaiheessa mikä meitä uhkasi mutta tiesin sen uhkaavan meitä molempia. Vaikka minua jännitti, viimeisessä muistikuvassa (jälleen kerran) rautatieaseman luona tiesin takaa-ajajan olevan lähellä mutta samalla tunsin, kuinka kaikki päättyisi hyvin.

Minä luulen, että me molemmat omalla tavallamme pelkäämme geeniperimäämme. Minä olen jo vähän hurlumhei näiden pakko-oireiden kanssa muttei se poissulje sitä tietoa ja totuutta, että olen suurinta osaa suomalaisista alttiimpi sairastumaan kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Se pelottaa. Mutta samalla kuitenkin, sen alttiuden tunnistaminen helpottaa ja tiedän asioiden päättyvän niin hyvin kuin niiden on tarkoitus päättyä. Minulla on tukiverkosto, joka taatusti huolestuu jos alan valvomaan vuorokaudet ympäriinsä tai heittelemään radioita mereen, koska minua salakuunnellaan. Ja niin on siskollanikin.

Minä näin viime yönä unta hiusvaalennusprojektista ja siitä, kuinka hiukseni värjättiin kerralla blondiksi. Sen jälkeen matkustin hämmennyksissä bussilla päätyen rautatieasemalle, koska minun tarvitsi käydä wc:ssä. Vessoja oli paljon mutta niin myös ihmisiäkin. Kävin muutamalla ovella mutta aina kun pääsin niiden luo ja joku ihminen tuli niistä pois, olivat ne likaisia ja epämiellyttäviä muiden jäljiltä. Vihdoin avasin oven, jonka takana kaikki oli siistiä mutta lukko ei toiminut kunnolla. Muistan ihmetelleeni miten saan oven pidettyä kiinni. Ja sitten heräsin.

Hetken jo epäilin että uneni selkeät symbolit johtuivat eilen selailemastani unikirjasta. Kunnes mietin sitten hiukan tarkemmin viime viikkojen ajatuksia ja unia suhteessa tuohon uneen.

Minä löydän oman paikkani sieltä muiden ihmisten joukosta ja olen koko ajan matkalla kohden itseäni. Muut ihmiset kyllä mielellään sanovat mitä minun tulisi tehdä ja mielelläni heistä aiemmin otin mallia mutta ne mallit eivät ole läheskään aina sopineet minulle eivätkä tule sopimaankaan. Minun on kokeilemalla löydettävä omat juttuni. Minussa on vielä paljon piilotetttua ja pelkään kertoa koko totuutta toisille ihmisille. Minä pelkään vielä päästää itseäni täysin valloilleen mutta olen jo muutamia kanavia löytänyt, joiden avulla ilmaisen itseäni paremmin.

Niistä syistä ja muutamista muistakin, päätin palata takaisin. Ei sillä ole väliä lukeeko tätä kukaan. Tämä on osa minun bussiani ja rautatieasemaa. Minä en lupaa kirjoittaa tänne päivittäin mutta kirjoitan, jos siltä tuntuu sillä minä tiedän milloin minä haluan kirjoittaa jotain. Minä en tiedä ohjaanko tätä enemmän pakko-oireisiin, syömishäiriöön vai muuhun höpöhöpöön kuten uniin mutta päivät näyttävät sen hetken teeman.

Tuntuupa hyvältä olla täällä taas.

Räytymissunnuntai ja vakaita aikomuksia

Olen koko päivän ollut kuin yksi kiukkuinen orjantappura, jonka fiilikset vaihtelevat ärsytyksestä puhtaaseen kiukkuun ja sieltä itsesääliin - liikaa vauvakuvia facebookissa, liikaa vauvakeskusteluja facebookissa ja liikaa ärsyttävän onnellisia pareja kaupassa, joiden rinnalla sipsipusseineni näytin pohjasakalta. Söin sen pussillisen sipsejä ja pienen pussin korvapuusteja. Enkä lähtenyt kotoa mihinkään enää illalla. Availin keittiön vesihanan juuri kolme kertaa. Jokin hiertää todella pahasti sisälläni, ihan oikeasti.

Mutta minä en saa siitä kiinni.

Voinko minä kuitenkaan syyttää tästä itsesäälistäni ketään muuta kuin itseäni? En. Pakottiko joku tänään jäämään kotiin? Ei. Pakottaako joku katselemaan niitä vauvakuvia? Ei. Tiedänkö onko se onnelliselta näyttävä pari todellakin onnellinen? En. Käskikö joku availemaan sitä vesihanaa tai syömään itselle pahan olon? Ei.

Niinpä niin.

Olisi niin paljon helpompaa syyttää jotakuta toista omasta olostansa vaan kun en rehellisesti voi. Viime päivinä olen paljon miettinyt työkuvioitani ja sitä oliko viimeisin vaihto typerä. Kyllä, oloni on epämukavampi nykyisissä tehtävissäni enkä viihdy ko. ihmisten kanssa yhtä hyvin kuten edeltävien - mutta olenkohan edes kunnolla yrittänyt? Ennenkin epämukavasta on tullut rutiinia tai sitten olen vaihtanut riittävän pitkän ajan päästä muuhun, jos olo yhä on ollut epämukava tekemisen rutinoitumisen jälkeenkin. En ole luovuttanut ja sen vuoksi olen kasvanut. Minä en voi pahoin nykyisessä työssäni, minä en vain pidä (kuten harva ihminen pitää) siitä että joudun lähes joka päivä olemaan epämukavuusalueella.

Näin pari yötä sitten unta, jossa ylitin vilkasta tietä päästäkseni pysäkille - autot tööttäilivät, ihmiset huusivat minulle ja olin varma, että kuolen. Pääsin kuitenkin lopulta pysäkille, josta näin oikean kulkuneuvon menevän ihan toisella puolella tietä ja tien olevan pysäkille..tyhjä. Ei autoja, ei ihmisiä vaan suora ja tyhjä tie oikealle pysäkille.

Niin minun on tarkoitus mennä elämässä. Työ on se yksi kaista pelottavalla tien ylityksellä, matkalla kohden omia unelmia tulee vastaan myös pelottavia ja epämukavia asioita. Eikä aina asioita heti näe oikein. Mutta kun uskaltaa, voi myös löytää.

Yhden aikomuksen voisin tehdä seuraavalle kuukaudelle - minä en tee yhtään ylityötuntia. Minuutteja voin mutta otan ne seuraavana päivänä takaisin. Ja käyn kahvitunnilla vähintään kolme kertaa viikossa, ihan sama missä ja kenen kanssa mutta käyn. Ja joka aamu huoneeseen astuttuani aion sanoa itselleni, että seuraavat kahdeksan tuntia on vain työtä eikä mikään, mitä siellä tapahtuu kohdistu minuun henkilökohtaisesti vaan työhön. Eli leuka pystyyn aamulla, Korppikotka.

Sillä se on askel lähemmäksi oikeaa polkua.

Toisekseen, tämä itsesäälissä vellominen voisi vähentyä. Tuskin voin lopettaa sitä kokonaan mutta vähentää voin. Ensimmäinen askel siihen suuntaan olkoot, että ensi viikon palkkapäivän ja helmikuun välisen palkkapäivän välillä en aio ostaa yhtään mitään ylimääräistä ja käyn ruokakaupassa kaksi kertaa viikossa. En tiedä tunnistaako esim. muut syömishäiriöiset sitä tunnetta tuolla kaupoilla, kun yhdestä pikku korusta tuleekin kuittikasa, jonka arvo on 100e? Jotain tyhjyyttähän minä silläkin täytän mutta ei näin pidemmän päälle voi jatkua. Minulla on haaveita, jotka edellyttävät velattomuutta (tai ainakin helpottavat niiden toteuttamista). Joten miksi en yrittäisi? Voin tehdä vaikka itselleni listan kaikista niistä jutuista, joita voin tehdä ilmaiseksi ja toteuttaa ne tuolla aikavälillä, koska säästäväisyys ei tarkoita sitä että pitäisi jäädä kotiin. Onko väliä, vaikkei kukaan haluaisi lähteä museoon silloin, kun sinne on ilmainen sisäänpääsy? Ei, sillä se ei ole mitään henkilökohtaista minua kohtaan ja voin aivan hyvin mennä niihin yksinkin.

Kolmanneksi, hiilaripöllyssä oleminen ei ole koskaan tehnyt hyvää pakko-oireilleni. Toivon saavani ruokailuihini enemmän järkeä arjen alkaessa ja kirjoittaa itselleni vaikka kolme hyvää syytä siihen miksi minun pitäisi saada se sipsipussi marjasmoothien sijaan. "Minua ärsyttää" ei riitä vaan sen tulisi olla "Minua ärsyttää, koska xxx ja siksi haluan sipsejä". Josko löytäisin sieltä niitä akilleen kantapäitä (tunteisiinhan ne liittyy mutta että mihin tunteisiin, niin olisi kiva tietää).

Ehkä kaikki viime päivien takkuamiset on ollut huomisesta johtuvaa, ehkä ei. Mutta nuo aikomukset haluaisin pitää nyt seuraavan kuukauden lähelläni:

1. En tee ylitöitä
2. Pidän työn erillä henkilökohtaisesta elämästäni
3. 1kk tuhlausvapaa kuukausi (jonka voin määritellä tarkemmin kunhan saan excelin käsiini mutta yhtään uutta vaateriepua, korua tai kirjaa ei tule tuolloin hankittua. Poislukien kampaajan, se blondaushanke alkaa kyllä tässä kuussa)
4. Ilmaisharrastusten etsiminen
5. Pakko-oireiden parempi haltuunotto
6. Hiilariövereiden minimointi (ja ei, minä en aio karpata. Tarkoitan, etten syö saman illan aikana sitä sipsipussia ja suklaalevyä ja ja ja..)

Räytymispäivä julistetaan päättyneeksi - vielä kun saisi unen päästä kiinni niin olisi hirmu kiva..

t. Voi kun joskus oppisi ajoissa kääntämään lomauniaikataulut arkiuniaikatauluiksi ajoissa

Sunnuntai, kai.

Loman viimeinen päivä ja olen varmaan väsyneempi, mitä loman alkaessa. Tai no, en ihan mutta eipä mitään suunnatonta energiapiikkiä ole havaittavissa ja tekisi mieli jäädä tänäänkin vain kotiin nukkumaan. Mikä lie sitten fiksuin ratkaisu tälle päivälle, kun huomenna on jo selkeästi ahdistuskäyriä kasvattanut työpäivä - lähteä kotoa vai jäädä, mene ja tiedä.

Pakko-oireissa on huomattavissa taas nousua, sitä vesihanojen renksuttelua on ollut taas ihan turhan paljon ja samoin olen yllättänyt itseni nyhtämästä jatkojohtoja irti tai tsekkaamassa kahvinkeitintä. Vanhoihin kaavoihin ei olla palattu (joka on hyvä asia) mutta varsinkin illoista on tullut hankalempia. Tänään olenkin päättänyt sitten skarpata oikein urakalla siitä huolimatta, että haluaisin jäädä vain kotiin nukkumaan, jottei huominen olisi niin kamala. Se lipsuminen huonommalle kaistalle suututtaa itseäkin mutta myönnän tehneeni niin, joka on itselleni hyvin poikkeuksellista - jotenkin takki on ollut niin äärettömän tyhjä ettei ole jaksanut taistella yhtä voimakkaasti kiusauksia vastaan.

Olen kyllä poistunut kotoa joka päivä lomalla, kahta päivää lukuunottamatta jopa kaksi tai kolme kertaa. Mutta koska rahat on, kröhöm, taas aika finaalissa, on ollut pakko keksiä jotain ilmaistoimintaa eikä se ole tässä kaupungissa ihan helppoa. Ja sitten kun ei ole sitä ilmaistoimintaa keksinyt, on sitä suunnannut salille mikä ei ole ehkä näillä lomasyömisillä ihan hirveän hyvä juttu. Ruokailujenkin kanssa kun on alkanut pikkaisen mennä myös sivuraiteille (eli syön yhtenä päivänä liian vähän, seuraavana päivänä ihan liikaa ja kolmantena sopivasti), joten ehkä ei ole ollenkaan huono asia kun arki alkaa taas. Minun on ollut ja on yhä hyvä poistua kotoani mahdollisimman paljon mutta on niin kauhean vaikeaa tunnistaa edelleenkin sitä, mikä on aitoa kehon väsymystä ja mikä sitä, ettei halua pakko-oireiden vuoksi poistua.

Että älkää ihmiset ikinä kadottako yhteyttänne kehoonne, jos teillä sellainen vielä on.

Olen myös kiinnittänyt tällä lomalla huomiota siihen, että mitä enemmän sosiaalista painetta kotoa poistumiseen liittyy, sitä hankalampaa se on. Minun on jo ihan äärettömän vaikeaa pyytää ketään vähänkään vieraampaa esim. kahville ja sinne lähteminen, noh, on kaksinverroin vaikeampaa kuin jos menisin itsekseni esimerkiksi museoon. Minä olen aina kuvitellut olevani tosi sosiaalinen enkä jännittäväni ihmisten tapaamista mutta ei se taida ihan niin mennä - kaverin pyytäminen leffaan kesti noin kaksi vuorokautta ja sinne sitten lopulta lähtiessä kahvinkeitin kiinnosti kummasti. Kivaahan se sitten oli ja kaveri mielellään näki minua mutta voi hohhoijakkaa miten tahmeaa se kotoa poistuminen silloin oli.

Mitä noihin em. tilanteisiin sitten liittyy enemmän kuin esimerkiksi kaupassa käyntiin? Se, etten minä tiedä miten toinen ihminen reagoi. Minä en tiedä varmasti haluaako hän nähdä vai ei. Minä en tiedä mitä hän ajattelee minusta. Minä en tiedä uskallanko luottaa vielä häneen vaikka haluaisin. Minä en tiedä onko hänellä jo jotain muuta sovittuna ja jos on, koen sen helposti torjunnaksi.

Eli minä ajattelen taas aivan liikaa.

Valmiita lauseita huomista työpäivää varten yllätin itseni miettimästä viimeksi tämän aamun aamukävelyltä. Ja pari päivää sitten eräs pitkäaikainen ystäväni pyysi minua erääksi viikonlopuksi hänen seurakseen ja avukseen, jonka jälkeen olen painiskellut jälleen samojen teemojen ja "liika ajattelun" parissa. Minä haluaisin olla kovasti avuksi mutta pyytääkö hän minua ikinä enää, jos sanon etten ehkä pysty jäämään yöksi? Se nimittäin olisi ensimmäinen kerta näin vähän helpommalla ocd-kaudella, kun olisin kotoa yön poissa. Ja pelkkä ajatuskin hermostuttaa minua. Minulla on tiedossa myös töissä todella rankka kausi, joten mietin pystynkö lataamaan akkuja, jos vietän viikonloppuni jossain muualla kuin kotona - pystynkö rentoutumaan? Ja kyse ei ole muista ihmisistä vaan jälleen kerran vain itsestäni ja siitä etten tiedä mihin pystyn, koska en tunne itseäni. Että eiköhän siinä ole ensimmäinen pähkinä päätohtorini kanssa pureskeltavaksi vuodelle 2013.

Mutta jos jotain huonoa niin hyvääkin, pitkällisen pohdinnan jälkeen olen päättänyt alkaa palaamaan hiljalleen omaan hiusväriini. Nykyään olen tällainen korppikotkan musta mutta kasvatettuani juurikasvun reilusti näkyviin paistaa sieltä aito blondi - jopa sen 10 vuoden jälkeen mitä olen tuonne hiuksiin näitä hiusvärejä iskenyt. Osittain päätöksessä painavat terveydelliset syyt - hiukseni kasvavat sen verran nopeasti että hiusväriä joutuu lisäämään 4 viikon välein. Mutta pääsyy lähteä palauttamaan omaa väriä on se, että uskon hiusteni värjäämisen olleen vain yksi pakokeino ja meikkileikki muuttaa itseäni sellaiseksi, jota en ole. En voi vannoa, ettenkö palaisi takaisin tummaksi joskus tai voihan paniikki iskeä kesken tämän muuttumisleikinkin. Mutta minä oikeasti niin paljon haluaisin nähdä miltä näyttäisin siinä värissä, mikä minulle geeneissä on annettu.

Ja auttaisiko se minua viemään takaisin itseni luokse.

Tosin naureskelin tässä itsekin, että ei ole neuroottisena helppoa varata kampaajaakaan. Ensimmäisessä kampaamossa, minne menin, varasin ajan koska se oli saanut paljon suosituksia mutta keskustelukumppanini sanoma lause "eiköhän sekin osaa tehdä sen" jäi kaivertamaan. Jälkeenpäin tajusin että asia, joka jäi oikeasti kaivertamaan oli se ilmapiiri. Eli nyt sitten pitäisi soittaa ja perua aika koska en halua tuonne mennä. Ja sehän tunnetusti on yhtä tuskaa minulle, koska en voi sanoa että perun sen vuoksi "koska teidän paikasta jäi huonot fiilikset". Kokeilen siis olla tällä kertaa vetkuttelematta ja  heti huomenna soittaa ja sanoa, että haluan perua ajan enkä varata uutta. Jos kysyvät miksi, voin sanoa että tulin toisiin ajatuksiin.

..koska sehän on ihan totta, tavallaan.

Tervetuloa vuosi 2013

Sieltä se tuli, tuo uusi vuosiluku numero 2013. Itse otin sen vastaan piirrettyjä ja muiden ihmisten ampumia raketteja katsellen omasta kodista käsin. Ja täysin vapaaehtoisesti. Minulle on ollut kautta aikojen enemmän luonnollista vaihtaa "elämänvaihetta" silloin kun kesä kääntyy syksyksi, joten vuosikausia on tuntunut tässä vaiheessa vuotta asian juhlistaminen hölmöltä. Minä en edes oikein ymmärrä tai muista koko vuoden vaihtamisen perinnettä. Itse olen alkanut vähitellen ajatella, että elämä ikäänkuin vain liukuu yhdessä ajan ja ympäristön kanssa eteenpäin kalenteria tai kelloa katsomatta ja ihminen uudistuu, kun oikea hetki vain on - ei läheskään aina silloin, kun vuosi ja lupaukset vaihtuu. Mutta onhan sekin fakta, että ne numerot helpompi muistaa kuin kuun kallistuskulma tai sataneen veden määrä, minäkin pidän numeroista (vähän turhankin paljon ja väärissä asioissa) eikä minulta tosiaankaan ole pois, jos joku haluaa tietyllä hetkellä räjäytellä satoja euroja taivaalle - minä voin ostaa niillä rahoilla itselleni uudet kengät (joka outoa kyllä tuntuu olevan tietyltä ihmistyypiltä pois). Em. syistä päädyinkin siis näin mummomaiseen ratkaisuun enkä voisi olla tyytyväisempi siihen.

Vuoden ensimmäinen päivä. Siinä olisi vasta hyvä päivä tehdä lupauksia ja suunnitelmia eli ohjelmoida vuosi täyteen mahdollisesti onnistumisia mutta myös pettymyksiä. Olen niin kauan kuin muistan harrastanut uuden vuoden lupauksia - laihduttamista, terveellisiä elämäntapoja, sosiaalisuutta, uusia harrastuksia. Ja pettynyt tai unohtanut koko lupauksen viimeistään helmikuussa. Totta puhuakseni, en tiedä onko tällaisen suorituskeskeisen neurootikon fiksua luvata yhtään mitään - lupausten tekeminen on tähän saakka ollut kuin laittaisi enemmän kuin pari kolikkoa sinne "etpähän tähänkään pystynyt, olet tuomittu epäonnistumaan"-pankkiin.

Olen harrastanut myös elämäni osalta unohtamista, kaiken aloittamista alusta vuoden alussa ja eilen illalla totesin miten väärässä olen senkin suhteen ollut. Ei minun elämäni ala nyt. Se on ollut jo olemassa rapiat 31 vuotta. Kyllä, minä en ole arvostanut sitä mahdollisuutta joka vuosi. Mutta kaikki ne vuodet ovat muokanneet minua sellaiseksi kuin olen - sisäisesti ja ulkoisesti. Minä en voi nollata niitä muttei minun kannata jäädä myöskään elämään sinne ja keskittyä vain niihin hetkiin, jolloin olen tehnyt virheitä (ja niitä on kyllä tehty).

Mutta voin olla ylpeä siitä, miten hienosti olen jaksanut tämän ja ne kaikki muut vuodet taistella pakko-oireitani vastaan, vielä syksyllä minulla meni yli puoli tuntia kotoa lähtemisessä - 2 vuotta sitten 45 minuuttia ei edes riittänyt. Minä voin halata itseäni siitä hyvästä, miten olen uskaltanut tehdä niinkin vaikeita asioita, kuin pyytää omalle äidille paikkaa suljetusta laitoksesta. Minä voin heittää yläfemmat itseni kanssa siitä, miten uskalsin siirtää itseni jälleen kerran työelämässä mukavuusalueelta epämukavuusalueelle, koska tiedän sen avaavan minulle taas uuden oven. Minä voin kiittää itseäni ja läheisiäni siitä, että se ohuen ohut seitti on jaksanut kantaa ja pitänyt meidät yhdessä kaikki nämä vuodet. Minä olen osannut olla kaikkien kykyjeni mukaisesti isosisko Marakatille. Minä voin myös nostaa leukani ylös ollakseni ylpeä siitä minkälainen minusta on tullut, kaikesta huolimatta - koko ajan vähemmän kyyninen tai katkeroitunut ja hiljalleen juurensa hyväksyvä, herkkä ja pieniä onnellisia hetkiä tallentava, suuren sydämen omistava ihminen.

Minusta tuntuu pitkästä aikaa, että alan tuntemaan maan jalkojeni alla samalla, kun kädet ja pää hipoo pilviä.

Ei, vuodesta 2013 ei tule helppo siitäkään - onhan paranemisprosessi OCD:sta kesken eikä perhe-elämäni taatusti ole tasapaksua ottaen huomioon mm. äitini tämän hetkisen tilanteen. Mutta minä pyrin olemaan ajattelematta sitä niin, olla tuomitsematta kaikkea etukäteen. Sillä en minä voi tietää mitä elämä päättää, menetänkö, saanko vai tapahtuuko mitään. Se on pelottavaa mutta kuten aiemminkin olen sanonut, myös sangen kiehtovaa.

Minä jatkan siitä mihin 31.12.2012 jäin, oli jatkossa luvassa sitten mitä tahansa. Minä aion jatkaa itseeni tutustumista ja sisäisen tasapainon etsimistä. Minä aion jatkaa taistelua pakko-oireita ja syömishäröilyä vastaan. Minä aion myös tulevaisuudessa uskaltaa toivoa ja pettyä. Minä aion antaa entistä rohkeammin mahdollisuuksille mahdollisuuden. Minä aion luottaa taas hiukan enemmän ja pelätä hiukan vähemmän.

...mutta jos yhden toiveen saisi esittää, minkä itselleen soisi seuraavana kalenterivuonna (tai edes seuraavina sellaisina) niin:

Minä haluaisin rakastua siihen aitoon minääni palavasti.