Kaksi taakse

Joo-o, mitä sitä nyt sitten sanoisi..Altistukset ovat hankalia. Aikakäyrä on taas nousussa  ja kaikki tuntuu jotenkin vaikealta. Äh, en nyt oikein tiedä missä vika piilee. Olen tehnyt tämän viikon aikana jopa jotain sellaista mitä en ole aikoihin tehnyt eli palannut tarkistamaan uudelleen. Tuntuu että aamut ovat ihan yhtä isoa sähläystä.

Saas nähdä mitä huomisestakin tulee, kun pitää lunastaa itselle lupa pitää kivaa.

Oma systeemini on nyt sotkettu ja OCD laittaa sen vuoksi vastaan kahta kauemmin. Mikä lie. Minä en niin millään vaan jaksaisi käydä tätäkin vääntöä, koska tilanne oli jo niin hyvä. Ärsyttää, ärsyttää ja ärsyttää. En minä luovuta, en todellakaan. Mutta kun pitää ottaa taas kaksi askelta taaksepäin niin..

..se ottaa päähän.

Tänään taidan kömpiä ajoissa nukkumaan ja toivoa, että huomenna tilanne on parempi. Ehkä hyvin nukuttu yö antaa minulle vähän ruista ranteeseen ja tehoa korvien väliin.

Ole jo hiljaa, OCD.

Hyvää pikkujoulua!

Huh, nyt on ensimmäiset pikkujoulut juhlittu ja puoli kolmelta iltapäivällä sain silmäni auki todetakseni, että kivaa oli, kiitos vain Naapuri! Minähän en ole juurikaan käynyt kuluneen vuoden aikana ulkona viikonloppuisin kahdesta syystä - sen vuoksi, että koen itseni ällöttäväksi lihottuani 10kg viimeisen 1,5 vuoden aikana ja siten pidän itseäni lähinnä epämiellyttävänä häiriönä miesten näkökentässä sekä koska joudun ansaitsemaan hauskanpidon tarkistamalla vielä vähän tarkemmin ja vielä vähän paremmin.

Eilinen oli hauska ilta ja sain vedettyä turpaan sitä syömishäiriöistä minääni, joka kuiski minulle keskellä baaria kuinka lihomiseni vuoksi minusta ei ole kukaan kiinnostunut - eihän kukaan kykene katsomaan minuun päinkään. Ennen minä olen antanut sille vallan lopulta ja itkenyt viimeistään matkalla kotiin. Terapian ja tietoisuusharjoitusten tulokset alkavat näkymään tässäkin, sillä baarissa noiden ahdistavien ajatusten tullessa suljin silmät ja aloin hengittämään musiikkia. Pari kertaa toistin tämän ja lopulta syömishäiriö hiljeni. Kotimatkankin pystyin vain ajattelemaan sitä miten paljon jalkoihini sattuukaan ja mietin otanko riskin sairastua kävelemällä tuon vajaan 3km sukkasillaan.

Liekö kiitos kuohuviinin, altistus- vai tietoisuusharjoitusten mutta sain siirrettyä ajatukseni taas muualle ja kävelin kengät jalassa rappuun saakka.

Vanhat altistusharjoitusten kohteet ovat pysyneet kunnossa, eilen keittelin kahvit ja ostin uudet verhot - tarvitsi saada vähän uutta väriä elämään enkä olisi voinut onnistua valinnoissani enää paremmin. Sen lisäksi sytytin jouluvalot mihin en olisi pystynyt vuosi takaperin. Tuntuu niin hienolta.

Uusien altistusharjoitusten osalta ollaan matkan alussa. Historiallista kyllä, eilen tapahtui asia mitä ei ole tapahtunut 1,5 vuoteen - laiton hellan levyn päälle (ja sammutin sen) ja tein sen jopa kaksi kertaa. Kiusaus jäädä sihtaamaan sitä nappulaa suoraan oli suuri mutta selvisin siitä mielestäni jos en kiitettävästi niin ainakin hyvin. Ajatukset laukkasivat villisti heti ovesta poistuttuani varsinkin ensimmäisellä kerralla ja otin silloin käyttööni taas ajatusten siirron toiseen kohteeseen ja soitin veljelleni - kestoa altistusharjoitukselle kertyi 1,5h enkä syöksynyt tarkistamaan kotiin saavuttuani hellan levyä. Toisella kerralla menin ostoksille (kesto 1,5h) ja jonka jälkeen oikeastaan unohdin kotiin saavuttuani kokonaan sen, että olin mennyt näpläämään sitä hellan nappulaa.

Vesihanaa en edes miettinyt. Uskomatonta.

Mielenkiintoista on se, miten kovia fyysisiä oireita saan näistä altistusharjoituksista. Vertaisin niitä jostain ruoka-aineesta (kuten sokeri) tai jopa tupakasta luopumiseen, tosin kestoltaan altistusharjoitusten jälkeiset "vieroitusoireet" ovat lyhyempiä. Minä nimittäin palelen todella voimakkaasti noiden altistusten aikana ja jälkeen. Minä aivan tärisen. Sen lisäksi vatsani kramppaa, varsinkin harjoitusten jälkeen. Minulta tuntuu lähtevän se vähäinenkin näkö (varsinkin harjoituksen aikana tai sitä ennen suoritettavissa rituaaleissa). Mutta ne häviävät kuin itsestään kunhan en kiinnitä niihin liikaa huomiota.

Tältäkö tuntuu, kun vuosien aikana rakennettua suojamuuria aletaan moukaroimaan?

Altistusharjoitukset jatkuvat niin, että en enää aamuisin (enkä iltaisin) saa tarkistaa keittiön vesihanaa - hellan nappulat jäävät odottamaan ensi viikonloppua. Ei harjoitus tule olemaan helppo vaikka tänä viikonloppuna menikin ihan ok (tosin tänään harjoituksia ei jännä kyllä tullut tehtyä kun ulos en taida ehtiä ennen nukkumaanmenoaikaa :D ). Mutta siitä jatketaan ja eilinen onnistunut vääntö syömishäiriöisen minäni kanssa antaa taas vähän luottamusta.

Raskaat huvit vaativat reilut lepohetket enkä vaadi itseltäni tämän enempää. Kömmin vain ei-dieetti-minttukrokanttisuklaajuustokakun kanssa sohvan pohjalle, avaan telkkarin ja annan itseni silittää sitä osaa minussa, josta eilen näin jo selkeämmän häivähdyksen.

Minua itseäni.

Altistuksia, kierros kaksi

Altistuksissa aloitan viikonloppuna kierroksen kaksi - sen verran luottamusta ensimmäinen viikko on tuonut. Viikonloppuna ohjelmassa on levyn päälle laitto ja sammuttaminen sekä sen jälkeen kotoa poistuminen ilman tarkistamista. Sen lisäksi aion jatkossa päivittäin jättää keittiön vesihanan tarkistamatta. Annoin itsellleni reilun vuorokauden aikaa tottua ajatukseen, se toimi viimekin kerralla, joten toivotaan sen toimivan tälläkin kertaa.

Lista on pitkä mutta sieltä on jo ruksittu kaksi asiaa pois - se on kaksi pelättävää asiaa vähemmän mitä ennen.

Tiedän, että suurimman osan teidän mieleen ei tulisi edes harjoitella moisia tai altistukseni kohteet tuntuvat todella pieniltä asioilta. Pakkoneuroosit ovat vain siitä ihmeellinen asia, että sen kanssa eläessä katoaa tuntuma siihen edes kohtuullisen normaaliin tapaan toimia. Minä en pelkää hammaslääkäriä mutta tietyllä tasolla ymmärrän kyllä ystäviäni, jotka sinne eivät suostu menemään kuin pakon edessä tai tainnutetuna. Vertaisin omaa altistusprosessiani samaan - teen jotain sellaista mitä yli kaiken pelkään, mutta vain koska minun on pakko.

Pelkoja on kaikilla, joten lakataanhan arvostelemasta tai vähättelemästä toisiamme niiden perusteella?

Hellan levyjen näpläämisen päätettiin jäävään viikonloppuun, jottei töihin lähdöstä tule viikolla ihan katastrofia. Vaikka luottamusta ja uskoa itseen onkin tullut, seistään tässä vielä sen verran kapealla laudalla, että parempi nostattaa ahdistustasoa pikku hiljaa. Pientä pelkoa pitää olla mutta ajatuskin hellan levyjen käytöstä päällä ja sammuttamisesta aamulla saa paniikin iskemään ihonpintaan kiinni. Se olisi siis liikaa mutta tuo viikonlopun pätkä tuntuu sopivalta. Ja hanan tarkistamista olen jo itsekseni harkinnut, joten se tulee loogisena jatkumona mielestäni tälle koko altistusprosessille.

Pelko on mukana seuraavassakin askeleessa mutta sen rinnalle on noussut nyt myös kovaäänisempi Toivo.

Huomaan jännityksen jo nyt kehossani, ihan samanlaista oli lauantaina kun ensimmäistä kertaa ties miten pitkään aikaan en kahvinkeiton jälkeen nykinyt kahvinkeittimen johtoa irti kotoa poistuessani. Tällä kertaa minulla on kuitenkin yksi erävoitto takana joka toisaalta luo epäonnistumisen pelkoa mutta myös luottamusta.

Tiedän, että minä pystyn siihen.

Pakko kyllä nauraa näille neurootikon kuulumisille itsekin - kyllähän tähän "lahkoon" kuuluvilla on paljon muutakin elämää. Altistusprosessi ja sen kehittyminen tuntuu samalla vain niin kiehtovalta myös itsestänikin, että unohdan kertoa esim. että löysin tänään täydellisen iltalaukun, joka sopii niin virallisempaan kekkulointiin kuin vähän vähemmänkin viralliseen - unohtamatta sen parasta ominaisuutta eli sitä usein iltalaukuista puuttuvaa neurootikon ystävää vetoketjua!

Minä, Korppikotkien A.P.A-kisan ikuisuus ykkönen lupaan, että kun olen juhlistanut 32 ikävuoden täyttymistä, alan ainakin kuukaudeksi osto(s)lakkoon.

(*A.P.A = Aina Pers Aukinen)

Tarkistan eli olen olemassa

Päivittämisestä on taas ehtinyt vierähtämään pari päivää ja sen huomasi omassa olossaan tänään jo niin paljon, että päätin kertoa kuulumisiani vaikka teenkin tämän toinen silmä auki. Ei, siinä toisessakaan silmässä ei ole mitään vikaa mutta väsyttää niin paljon illan ulkoilun jälkeen, että silmiä ei ihan koko ajan jaksa pitää auki.

Laiskuuden lajihan se sekin on - kirjoittaa toinen silmä auki.

Altistusten kanssa sujuu hyvin - tai on ainakin tähän saakka sujunut. En ole sen enempää näplännyt minään vuorokauden aikana verhoja saati kahvinkeitintä. Itseasiassa tämä on ollut jotenkin pelottavan helppoa.

Pakko-oireiden kanssa noin muuten ollaan taas otettu muutama minuutti takapakkia keskimääräisissä tarkistamisajoissa mutta pitkäänhän menikin niin hyvin. Yksi pääsyyllinen lienee töissä alkanut ja ennakoon jännittänyt "puhelinrumba", jonka sisältö koostuu hyvinkin vaikeista asioista (tässä tapauksessa molemmille osapuolille). Oma puhe kuulostaa jotenkin vieraalta ja käytän ihan outoja sanoja (heh, tänään sanoin yhdelle ihmiselle puhelimessa että sain blackoutin. Todella asiallista..), koska paniikissa puhun mitä sylki suuhun tuo. Kaippa se siitä tasapainottuu kun aikaa kuluu ja kokemusta tulee lisää - eilen jopa soitin yhden puhelun aivan vapaaehtoisesti ilman pakkoa saada asia sinä päivänä valmiiksi, joten eteenpäin ollaan menty töissäkin.

Epämukavuusalueella ollaan taas.

Toinen syy pakko-oireiden pieneen takapakkiin on oma väsymys - olen nyt joka ilta kierrellyt kaupungilla ostoksilla tai muuten vaan aikaa kuluttamassa ja tullut kotiin myöhään. Ilta on sitten venynyt pikään enkä ole malttanut mennä ajoissa nukkumaan. Nytkin minua väsyttää mutta en jaksaisi mennä tarkistamaan vielä.

Miksi minä en voi jättää tarkistamatta, sillä mikään ei viittaa siihen näin hereillä ollessakaan, että jokin olisi vialla?

Ei ole pakko-oireisen elämä helppoa ei. Jonkinlaisen edistysaskeleen kuitenkin otin oman tunnemaailman kanssa kun kerroin isälleni sairastuneeni OCD:n. En tiedä onko hän tai äiti koskaan ymmärtäneet sairauteni vakavuutta, sen tiedon vastaanotto kun on aiemmin vaikuttanut siltä kuin se olisi kielletty kokonaan. Eilen kerroin asian uudelleen ilman syyttelyitä ja pyysin isääni välittämään viestin myös äidilleni - että minun on oman sairauteni vuoksi ollut pakko ottaa etäisyyttä, etten minä ole siis vain unohtanut tai ollut välinpitämätön.

Tuntui siltä, kuin isä olisi vihdoin ymmärtänyt mitä sanoin.

Positiivista lienee myös se, että olen nyt ensimmäistä kertaa fiilistellyt tulevaa joulua ja hankkinut ensimmäiset ikiomat kuusenkoristeet jouluvaloineen. Liekö sitten pakko-oireiden ja/tai tunnemaailman työstämisellä ollut tähän vaikutusta, sillä minä en ole koskaan kokenut olevani jouluihminen. Eikä minulla ole mitään muita suunnitelmia kuin hankkia kuusi, kuunnella joulumusiikkia ja katsoa Gilmoren tyttöjä koko joulu.

Joulu tuntuu sitten lapsuuden ensimmäistä kertaa kutkutuksena vatsanpohjassa sen ahdistavan velvollisuuden ja omantunnon välisen ristiriidan sijaan.

Viikonloppuna minulla olisi tiedossa ensimmäiset pikkujoulut hyvän ystävän kanssa ja tänään sain fysiatrilta luvan aloittaa liikunnan jälleen varovaisen reippaasti. Jännä kyllä, heti sali lakkasi kiinnostamasta ja pöydällä olevaan joulukalenteriin tekisi mieli tehdä pieni inventaario. Hyviäkin  asioita siis tapahtuu enkä halua uskoa enää siihen, että sen jälkeen automaattisesti tapahtuu jotain pahaa. Asioita tapahtuu niin kuin ne on tarkoitettu tapahtuvaksi.

Vain minä itse voin vaikuttaa siihen miten elän niiden kanssa.

Altistusta ja ahdistusta

Tänään kaivoin kahvinkeittimen kaapista ja keitin sillä aamukahvit melkein vuoden tauon jälkeen. Tosin maisteltuani kahvia keittämisen jälkeen totesin sen maistuvan jopa pahemmalta kuin työpaikan automaattikahvin eli liekö kalkki tai vanhuus tehnyt tehtävänsä ko. halpismasinaalle. Sitä kuravettä juodessani päätin, että jos uskallan jättää kahvinkeittimen johtoineen seinään ja olla tarkistamatta sitä poistuessani ulos, saan käydä ostamassa uuden keittimen. Ylävatsaa puristi, silmissä sumeni ja paleli mutta..

..Tervetuloa kotiin, sinä ihana pinkki Moccamasterini <3

Minä en edes ole ko. värin suuri fani mutten voinut vastustaa kiusausta, sillä rakastuin siihen heti - oikea muoto, oikea sävy eikä liian iso. Ja mikä parasta, tuossa neidissä on automaattinen virran sammutus kahden tunnin jälkeen. Siinä se saa nyt olla, johto seinässä tuomassa väriä aiemmin niin karuun keittiööni.

Minä en luovu vaan otan takaisin.

Sen lisäksi nostin tänä aamuna ikkunalaudalla olleet verhot alas, jotka ovat siellä olleet paossa patteria. Koska jos verhot koskettavat lämmintä patteria, ne syttyvät tietenkin palamaan. Tietenkin.

Lähdimme terapiassa siis torstaina herättelemään pientä pelkoa minussa ja sen sietämistä, kahvinkeittimen käyttö sekä verhojen uudelleen asettelu olivat tehtävistä ensimmäiset. Teimme listaa minua pelottavista asioista ja vaikka osa tuntuukin vielä aivan mahdottomilta (kuten uunin päälle laittaminen), tiedän tämän päivän tunteista, että suunta on oikea.

Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa..

Se tunne ei kuitenkaan kanna niin paljon, että saisin mentyä ystäväni syntymäpäiville tänään. Vaikka tällä viikolla on ollut muutamia menestyksekkäitä sosiaalisia tilanteita vieraiden ihmisten kanssa, jolloin en ole reagoinut niihin varmistamalla bussikorttini läsnäoloa, tuntuu ajatus mahdottomalta tänään. Eikä se johdu kahvinkeittimestä tai verhoista, en ainakaan itse usko - ajatus olemisesta tänään muiden kuin läheistensä kanssa on minulle liian ahdistava tai sen selittäminen puolitutuille tai vieraille, miksi lähden tunnin synttäreitä juhlittuani kotiin. Tai sen selittäminen, miksen juo tai räplään avaimiani vartin välein.

Marakatti aikoo katkaista välejä muuhunkin perheeseen, äiti on kuulemma alkanut taas "vanhuuden höperöitymään" enkä ole yrityksistä huolimatta saanut isääni langan päähän selvittääkseni tilannetta meidän välillä.

Enkä minä halua mennä toisen ihmisen iloisiin juhliin koska en ole varma kykenenkö hallitsemaan ahdistustani näkymättömästi. Tai ehkä minä ennakoin liikaa tai pelkään romahtavani tämän päiväisen suorituksen jälkeen, ehkä tämä on luovuttamista liian aikaisin. Mutta minä en halua, että kenellekään tulee paha mieli.

Siksi minä päätin jäädä kotiin.

Harmaa, harmaampi, musta

Pahoitteluni, että täällä on viime päivinä ollut niin hiljaista. Ehkä vähän yllättäen itsellekin, keskiviikon tiedotteet sai vetämään myös harmaan pilviverhon itsensä ympärille. Meillä ei koskaan ole vietetty erityisesti syntymäpäiviä tai isän/äitienpäiviä ja muistaminen niinä päivinä on ollut oma valinta. Mutta sitten kun se pienikin mahdollisuus viedään pois niin huomasin istuvani taas jonkinlaisessa tyhjiössä, tietämättä mitä tehdä, sanoa tai edes ajatella.

Tältäkö vanhemmattomista tuntuu?

Dramatisointia tai ei, siltä minusta on nämä viime päivät tuntunut. Eilinen isänpäivä oli kaikkein pahin, sen sijaan että olisin ollut onnellinen muiden puolesta, tunsin katkeruutta niitä kohtaan, jotka isänpäivän ihanuutta hehkuttivat Facebookissa. Miksi minulta vietiin oikeus ilmaista se? Miksi minun isäni ei halua nähdä minua ilman ehtoja?

Viime päivien synkeän harmaisiin ajatuksiin lienee suurena syynä se, että tunnen ne tavallisetkin tunteet monta kertaa voimakkaampina kuin ne, joiden tunnemaailma on selkeä - tunnenhan niitä nyt oikeastaan ensimmäistä kertaa niin, että myös tiedostan ne. Mutta mitä nyt sitten seuraavaksi? Isä oli soittanut eilen siskolleni, paikkaillut sanomisiaan ja sanonut että hänelle kyllä saisi soittaa. Mutta..sellaista puhelua ei tullut minulle eikä isä ole muutenkaan vapaaehtoisesti soittanut minulle kuukauteen. En haluaisi olla liian vaativa tai katkera (tai kaikkea siltä väliltä) ja kaivaa tätä kuoppaa isäni ja itseni välillä enää syvemmäksi mutta tuntuu kuin minusta olisi imetty kaikki sanat ja teot pois.

Miten tästä eteenpäin?

Ihmeellistä kyllä, tällä ei ole ollut suurta vaikutusta pakko-oireisiini, ne ovat käyttäytyneet ihan ihmisiksi tai jopa paremmin kuin ennen. Nukkumaan on menty toisinaan tarkistamatta tai vähäisin tarkistuksin ja lenkille lähdöt ovat sujuneet vapaapäivinä minuutissa. Rytmihäiriöt väheni, kun päätin pitää pidennetyn viikonlopun. Närästys on kyllä palannut ja aiheuttanut ongelmia mutta kärkipelaajana siinä stressin sijaan taitaa olla liian rasvainen ruoka. Toki näiden pakko-oireiden kanssa on yhä elämä kuin trapetsilla tanssimista eikä huomisesta voi olla varma mutta olosuhteisiin nähden tuntuu kuin pakko-oireetkin olisivat ojentaneet auttavan kätensä minua kohtaan.

Antaneet minulle tilaa ajatella ja tunteilla.

Totuus on se, etten minä haluaisi mennä huomenna töihin vaan jäädä kotiin nukkumaan ja kuuntelemaan kun alakerran koirat räksyttää koko päivän. Mutta totta on myös se, etten minä välttämättä pientä ulkoilua lukuunottamatta saisi itseäni ulos täältä, jos jäisin sairaslomalle saadakseni pumpun pysymään normaalissa rytmissä - viimeksi eilen illalla torkuttuani taas tuntikausia mietin, ettei tämä voi olla minun loppuelämäni. Nukkua, tuijotella elokuvia sekä käydä kävelyllä. Sehän se tässä onkin kaikkein vaikeinta kun ei tiedä, olisiko sairaslomat enemmän hyväksi vai pahaksi ja kumpi painaa puntarissa aina enemmän, fyysiset vai henkiset ongelmat.

Miksi elämään ei ole saatavilla valmiita käsikirjoituksia?

Suprise, suprise..

Ah, mikä onnenkantamoinen! Turhaan mietin isäni syntymäpäiviä, sillä hän oli tänään ilmoittanut pikkusiskolleni ettei meidän tarvitse mennä kotikotiin ollenkaan mikäli emme ole väleissä äidin kanssa. Ja että hän aikoo olla koko huomisen päivän metsällä eli soitella ei kannata.

Kiitti..kai.

Syynä on tietenkin mikäpä muu kuin äitimme. Hänet on lähetetty lisätutkimuksiin rinnasta löytyneen kasvaimen vuoksi mutta tietoa siitä, onko kyseessä hyvänlaatuinen vai pahanlaatuinen kasvain, ei ole yhä edelleenkään. Ja isä on huolesta sairas ja umpiväsynyt eikä kykene sen vuoksi sietämään sitä, että minä ja Marakatti pidämme yhä päämme äidin suhteen.

Kiristys..onko seuraavaksi lahjonta vai uhkailu?

Tiedän, että äidin kanssa kommunikointia on mietittävä uudelleen mikäli tiedossa on jotain todella vakavaa. Mutta entisen sijaan, minä en lähde ensimmäiseksi huonon uutisen kuultuani unohtamaan itseäni ja omaa hyvinvointia. Meistä kukaan ei voi tietää, elääkö vielä huomenna tai edes tunnin päästä. Jos sen ajatuksen yhdistäisi tuohon oman itsensä uhraamiseen, eihän minun kannattaisi jatkossa enää muodostaa mielipiteitä itse. Sen kuin vain syöksyilisi paikasta toiseen niin kuin muut haluaisivat minun syöksyilevän.

Se aika meni jo.

Tiedän sanonnan, jossa sanotaan että "järki loppuu siihen mistä periaate alkaa". Äitini kanssa keskustelemisessa ei ole kyse kuitenkaan periaatteesta. Järkeni sekä tunteeni sanovat (vielä en kyllä ihan erota kumpi on kumpi), etten ole siihen valmis. Soittamalla äidilleni aiheuttaisin vain enemmän pahaa mieltä kaikille, koska en osaa suhtautua äitiini vielä sairaana ihmisenä.

Käsittelen häntä vielä sellaisena äitinä, jota minulla koskaan ei ollut.

Olisi niin ihanaa käpertyä huomenna vain kotiin ja unohtaa, että isä täyttää vuosia eikä hän halua minusta kuulla ilman ehtoja. Nukkua ja lukea ajatukset unohduksiin. Mutta se olisi luovuttamista ja omasta elämästä luopumista. Huomenna on monta syytä herätä ja mennä ulos.

Tärkein niistä olen minä itse.

Tunnemaailma - Taikamaailma

Toiset reagoivat jännitykseen ja muihin tunnetiloihin kiukuttelemalla. Toiset vetäytyvät omiin oloihinsa sohvan nurkkaan. Jotkut saavat vatsanpuruja. Ja minä reagoin erilaisiin tunnetiloihin yrittämällä kohdistaa viivan ja nollan hellanlevyjen nappuloissa aiheuttamalla itselleni sillä myös sekä kiukkua, vetäytymistä että vatsanpuruja.

OCD on kyllä aikamoinen diktaattori - se ei tyydy koskaan yhteen omaan vaan haluaa sen lisäksi myös kaiken sen, mitä muillakin on.

Eilen aamulla yllätin itsenikin pääsemällä kotoa jo 23 minuutissa (ja oli sentään maanantai) eikä illallakaan paljon sen kauempaa mennyt, vaikken aikaa ottanutkaan (kellon juoksemisen kun tuntee sekä mielessä ja kehossa tietyn pisteen jälkeen). Tänä aamuna kaikki vaikutti hyvältä tietoisuusharjoituksiin asti kunnes..

*PAM* Isällä on syntymäpäivä torstaina, mitä jos kirjoittaisin hänelle kirjeen lahjaksi - kirjeen, jossa kiittäisin siitä, miten hän on jaksanut tätä sirkusta vuodesta toiseen ja olla minulle silti isä niillä keinoin, joita hänelle on suotu?

Koska olen tätä nykyä tällainen sentimentaalinen hömppä, joka liikuttuu jopa ensilumesta, tuli kyyneleet silmiin jo pelkästä ajatuksesta kirjoittaa kirje. Sen jälkeen ajatushanat olivatkin auki ja keskittyminen tietoisuusharjoitukseen sekä tarkistusrituaaleihin yhtä tuskaa. Ehdin miettimään tarkistamisen aikana mm. sitä, kuinka en pidä Marakatin yhdestä ex-poikaystävästä (Marakatti kyllä tietää tämän) ja sitä, kuinka serkkuni on niin onnellinen, kun omaa sellaiset vanhemmat kuin omaa. Molemmat ajatukset ilman mitään näkyvää asiayhteyttä siihen aamuun tai edes edeltäviin päiviin.

Ne ovat pois päältä (en pidä siitä)..Mutta en ole varma (en halua että Marakattia sattuu).. Ne ovat pois päältä..(minäkin haluaisin tuollaiset vanhemmat tai edes kummivanhemmat).. Mutta onko ne kuitenkaan..

Lähtöön meni 26 minuuttia vaikka yleensä tiistait ovat helpompia kuin maanantait.

Saman kirjeasian ajatteleminen työmatkalla sysäsi liikkeelle hetki sitten vanhan-uuden-pakko-oireen käytyäni suihkussa. Suljin hanan. Aukaisin sen ja suljin uudelleen. Ja aukaisin ja suljin. Aukaisin ja suljin.

Siellä se on suljettuna ja pysyy eikä tätä oiretta kaiveta kyllä enää naftaliinista. Minä taidan vain potea huonoa omaatuntoa siitä, etten kykene/uskalla ilmaisemaan tunteitani edes omalle isälleni. 

On välillä niin suunnattoman turhauttavaa, miten herkkä OCD on reagoimaan pieneenkin tunnemaailman juttuun. Jotenkin senkin vuoksi välillä pelottaa edes ajatella niitä tunnemaailman juttuja vaikka minun pitäisi juuri ajatella niitä saadakseni niihin tolkkua. Mutta ehkä ydin onkin siinä uskaltamisessa ja sen tajuamisessa, että maailma kannattelee minua silti.

Siitäkin huolimatta ja juuri sen vuoksi, että minulla on tunteita - joille vain ei koskaan aiemmin ole ollut tilaa

Se, miten saan ne tunteet yskäistyä pihalle muuallakin kuin päätohtorini vastaanotolla, onkin sitten toinen tarina..

Ihania pieniä mummoja

Niin se on taas viikonloppu vierähtänyt ilman, että olen tehnyt oikeastaan mitään. Tai no, olenhan minä lukenut kolme kirjaa ja katsonut sen kuuluisan luurankoni Bridget Jones "Elämäni sinkkuna"-elokuvan jälleen kerran. Mitäköhän sanottavaa sitä siis muille taas keksisi kahvipöydässä vai tekisikö niin kuin yleensä ja jättäisi kahvitunnit alkuviikosta väliin?

Ei ole ollut mitään sellaista tarjolla, joka saisi minut tahtomaan suorittamaan rituaaliani.

En tiedä muista pakko-oireisista mutta helposti ne viikonloput, kun mitään erityistä ei ole tarjolla, menee kotona. Nyt kun liikunta on 99% pannassa, ei minulla tunnu olevan mitään harrastuksia tai ylipäätänsä tekemistä, joka saisi minut edes yrittämään kotiovesta ulos. Lukeminen on ihanaa ja olen onnellinen sen harrastuksen löytämisestä mutta se ei pakota minua ulos. Neulomisen ilon olen löytämässä jälleen kerran mutta eipä sitäkään voi mennä tekemään ulos. Rahani olen onnistunut taas sijoittamaan turhan hyvin kahdessa viikossa eikä tarvitse edes haaveilla extempore-reissusta muualle Suomeen tai edes naapurimaihin.

Olen kehittynyt erinomaiseksi keksimään syitä, miksi minun ei viikonloppuisin tarvitse poistua kotoa kuin kauppaan.

Kirjan kanssa voisi mennä kahvilaan, samoin neuloksen kansssa. Voisin olla kurinalaisempi rahojeni kanssa niin, että niitä riittäisi koko kuukaudeksi - silläkin summalla, jonka olen käyttänyt tällä viikolla suklaaseen ja muihin vähemmän terveellisiin valintoihin, olisin viettänyt ainakin yhden iltapäivän elokuvissa. Ulkoillessa soittaminen ystäville ei olisi kallista tai lähinaapurin pyytäminen iltakävelylle vaatii vain yhden tekstiviestin hinnan.

Ne eivät tunnu vain olevan riittävän hyviä syitä tarkistamiseen.

Olen elämäni aikana romuttanut kymmeniä siltoja takanani ja tehnyt lujasti töitä, että ihmiset pysyisivät poissa - niin ristiriidassa kuin se onkin sen sisällä kytevän tarpeen kanssa olla toisten ihmisten lähellä. Olen kyllä varmasti tyypiltäni enemmän erakko kuin vuorovaikutusshoppailija mutta olen vienyt erakkoutumiseni liian pitkälle. Minua kyllä vielä joskus naurattaa se mielikuva, kuinka minut sitten vanhana löydetään kotoani muumioituneena, koska kukaan ei osannut kaivata minua 5 vuoteen.

Mutta ei enää niin usein, koska olen tajunnut sen olevan kohdallani realistista - ellen tee jotain.

Perjantaina kävellessäni kotiin kaupasta huomasin ylämäessä hitaasti tallustelevan mummon isojen kauppakassien kanssa. Pysäytin hänet hetken mielijohteesta ja kysyin voinko auttaa - minä kun yleensä en sekaannu muiden asioihin. Mummo antoi minun kantaa kauppakassinsa kotiovelle saakka johon jäimme jutustelemaan niitä näitä. Tuo yli 90-vuotias nainen kertoi omasta viisaasta isästään, joka oli opettanut lapsilleen kertotaulua kesäisinkin ja sen ansiosta muisti toimi vieläkin yhtä terävästi kuin partaterä. Tai siitä, kuinka hän oli aikalailla prikulleen kävellyt samaa työmatkaa parikymmentä vuotta kuin minä nyt. Tarinointimme keskeytti toinen naapuri ja kiittelin kovin juttutuokiosta, koska en olisi voinut kuvitella olevani missään muussa paikassa juuri silloin. Minä nimittäin ymmärsin jotain, josta jo perjantaina blogiini kirjoitin.

Jos minä en opi luottamaan, menee elämä minulta ohitse.

Tuo mummo ei kysynyt kuka minä olen, mistä minä tulen tai miksi autan häntä. Hän luotti minuun ja halusi ikäänkuin "kiitokseksi" jakaa jotain itsestään täysin ventovieraalle ihmiselle. Hän tuskin koskaan tulee ymmärtämään miten suuren palveluksen hän teki ja tuskin kovin moni muukaan teistä. Mutta tuon mummon käytös ja sanat muistuttivat taas minua siitä, miten paljon itsestä on kiinni minkälaiseksi oma elämä tulee. Ikäviä asioita tapahtuu, toisille enemmän ja toisille vähemmän, mutta loppupeleissä elämäsi laatu on sinusta itsestäsi kiinni. Muistin taas, kuinka rakastankaan historiaa, sillä olisin voinut istua siinä rappusilla tuntikausia kuuntelemassa tuon mummon tarinoita. Ja muistin taas, kuinka pieni ele itseltä voi olla ihan valtavan suuri toiselle.

Tuo kokemus vaati minulta ainoastaan luottamusta toiseen ihmiseen.

Minä pärjään sosiaalisesti hyvin eikä pakko-oireideni vakavuutta voi nähdä päällepäin, mistään sosiaalisten tilanteiden pelosta tässä tapahtumassa ei siis ollut ollenkaan kyse. Mutta minä olen sekä pitänyt muut ihmiset poissa että ollut sekaantumatta muiden elämiin pitääkseni itseni turvassa omassa turvattomuudessani ja kyetäkseni piilottamaan ahdistukseni määrää. Pitkä tiehän se ei ollut, koska se tie kuljettiin loppuun viime syksynä mutta riittävän rumaa jälkeä se on tehnyt minuun itseeni ja pitkään uskoin, ettei asiat olisi enää kaikilta osin korjattavissa.

Mennyt on mennyttä enkä saa tekemättömäksi tehtyjä asioita. Mutta tuon pienen mummon ele osoitti kuitenkin sen, ettei kaikki ole vielä ollenkaan menetettyä - että minuun luotetaan, jos minä vain itse luotan toisiin.

Se riittää minulle nyt.

Havaittu aurinko risukasassa

Minulla on ollut hyvä viikko. Jopa oudon hyvä. Aamulähdöt ovat menneet kirkkaasti alle 30 minuutin ja jopa 25 minuutin - tänä aamuna tuuletin jälleen rapussa kun kello näytti 22 minuuttia.

Mitä on tapahtunut?

Minä olen oivaltanut asioita. Olen alkanut hyväksymään pikkuhiljaa sitä tosiasiaa, että minun ystäväni oikeasti rakastavat minua sellaisena kuin minä olen ja minä voin luottaa siihen, siitäkin huolimatta, että minut on opetettu olemaan luottamatta mihinkään.  Tajuntaani on hiipinyt se tosiasia, etten en voi pitää OCD:ta kilpenä ja suojana toisia ihmisiä kohtaan, koska vain toisten ihmisten seurassa voin vähitellen opetella olemaan heikko.

Minä haluan antaa ihmisille mahdollisuuden ymmärtää. 

Minä olen alkanut ymmärtämään miten elämän suorittaminen on palkinnut minut - pakko-oireilla ja rytmihäiriöillä. Ja että ainoastaan minä itse olen avain toisenlaiseen elämään. Olen tehnyt tietoisia päätöksiä työpäiväni kulusta enkä kävele työpisteelleni enää kuin olisin menossa 8 tunnin kilpa-ajoihin. Minä en ole samanlainen kuin muut, joten minun on epäreilua asettaa myöskään itseäni kilpailuasemaan muiden kanssa. Haluan vain tehdä työni ja vapauttaa siitä stressaamiseen käytettyä energiaa vapaa-aikaani.

Koska minä alan heikosti hahmottamaan, että työ-minäni ei ole sama kuin se Korppikotka, joka sisimmässäni asuu.

Minä olen myös tehnyt tietoisia päätöksiä perheeni suhteen. Olen päättänyt olla menemättä maalle isän syntymäpäivien aikaan. Olen päättänyt pitää äitini vielä siellä kotelossa, mihin olen hänet kesän episoden jälkeen tallettanut, sillä olen vielä liian katkera ymmärtääkseni aidosti hänen kantaansa asioihin.

Minä en ole vielä valmis ja tuntuu hyvältä sanoa se.

Ja kuin ihmeen kaupalla tällä viikolla tupsahti sähköposti, joka aukaisi minulle sellaisen oven, jonka olemassaoloa olin salaa kaivannut ja vain muutamalle ihmiselle maininnut. Palaan sen sisältöön hiukan myöhemmin mutta kuten eräs ystäväni totesi - pitää tarkkaan mitä haluaa elämässään, koska se voi oikeasti käydä toteen.

(Ja ei, minä en ole palannut siihen, että jos ajattelen jotain negatiivista tapahtuvaksi, se tapahtuu. Vaan tämä "varo mitä haluat, voit saada sen"-teoria koskee enemmän positiivisen energian kohdentamista omassa elämässään. Kuulemma kirjasta "Vetovoiman salaisuus" löytyy syvempi analyysi aiheesta ja sen minä aion lukea seuraavaksi.)