Paaston aika

Oman pikku projektini myötä olen tullut miettineeksi viime aikoina sitä miten sosiaalinen media (lähinnä Facebook) vaikuttaa minuun ja pakko-oireisiini/syömishäiriööni tällä hetkellä. Tai oikeastaan, miten se vaikuttaa siihen millaisena näen itseni.

Kirjautuessani Facebookiin uutisvirta näyttää 90% aiheita: Lapset, parisuhde, omistusasunto, matkailu ja erityissuoritukset elämässä. Näiden esiintyvyystodennäköisyys on vielä aikalailla tuossa järjestyksessä. Eli toisin sanoen ne kertovat, mitä minun sosiaalinen verkostoni (joka suurinpiirtein noudattaa omaa ikähaarukkaani +- 7 vuotta) tekee elämässään tai ainakin antaa ymmärtää tekevänsä.

Tiedostan itsekin, että Facebook on eräänlainen epätodellinen maailma, jossa ihmiset valitsevat halutun totuuden itsestään - teenhän itsekin niin olematta juhlimatta siellä jos minusta esimerkiksi tuntuu hyvältä olla juuri tänään tämän näköinen ja kokoinen kuin nyt olen. Sillä ei nimittäin ole arvoa ko. foorumin normistossa eikä sillä siten ostettaisi itselle peukutuksia, noita tuon sosiaalisen foorumin valuuttoja ja suosion mittareita.

Ehkä hyvän itsetunnon omaavat ihmiset eivät ajattele peukkuja tahi kommentteja minkäänlaisena mittarina mutta meille huonohkon itsetunnon omaaville ihmisille (tai ainakin minulle), jotka haemme hyväksyntää ja lupalappua olemassaolollemme läpi elämämme hinnalla millä tahansa, yksi peukku merkitsee eri asiaa kuin 15 peukkua. Samalla aikaa kun yritämme saada olemassaolollemme hyväksyntää peukutuksilla, Facebookissa silmiemme eteen juoksee jatkuvaa uutisvirtaa siitä mitä meidän kuuluisi tehdä, jotta olisimme sosiaalisesti yhtä arvokkaita kuin muut ihmiset.

Nuo uutisvirran asiat eivät suoranaisesti ole niitä asioita, joita elämässäni haluaisin/en haluaisi. Mutta se virta peukutuksineen toistaa päivästä toiseen minulle asioita, joita minun selkeästi yhteiskunnan ja sosiaalisen median/foorumeiden normien mukaan tulisi haluta ja tehdä. Ja pian huomaan itsekin uskovani niihin. Ei ole yhtä arvokasta kävellä merenrantaan Suomessa kuin Kreikassa. Ei ole yhtä hienoa harrastaa kävelyä kuin juosta maraton. Ei ole yhtä hienoa nauttia rajattomasta vapaudesta päättää mihin aikaan herätä kuin herätä lapsen suukkoon poskella. Ei ole yhtä hienoa viettää viikonloppua pyjamassa kuin vetää perseet/harrastaa kulttuuririentoja/tehdä ystäväperheen kanssa ruokaa/hypätä laskuvarjolla lentokoneesta.

Minä en tarkoita etteikö ihmiset saisi iloita heille tärkeistä asioista, hyvä vain jos ihmiset ovat löytäneet sisältöä elämäänsä ja mukavia asioita tapahtuu. Mutta tuo uutisvirta saa päivä päivältä enemmän itseni uskomaan siihen etten minä ole mitään. Etten minä tee mitään arvokasta. Olen surkea, raihnainen ja epäonnistunut luuseri, joka tarkistelee vesihanoja eikä sillä ole minkäänlaista arvoa yhteiskunnassa, jos tänään jättäisin sen väliin. Olen yksi nolla, sillä minulla ei ole elämässäni mitään, mitä muut voisivat ihailla.

Pidemmän aikaa olen Facebookissa harrastanut yhden naisen vastarintaa hyödyntämällä verbaalisia kykyjäni kääntämällä yksinkertaisia arkisia asioita moniulotteisiksi ja hauskoiksi tarinoiksi. En saa kuitenkaan ostettua sillä ihmisarvoa lisää kuin rajallisen määrän, sillä suurin osa tuosta Facebook-verkostostani ei tunnu huomioivan olemassoloani sitäkään kautta. Heille en siis pääasiallisesti tunnu olevan minkään arvoinen eikä minussa ole heille mitään mitä ihailla/kadehtia, sillä heillä on paljon enemmän sellaisia juttuja, joita kuuluisikin normistojen mukaan olla.

Ehkä minun läsnäoloni kaverilistalla onkin heille muistutus siitä, että asiat voisi olla huonomminkin.

Ehkä teen itsestäni totaaliluuserin tällä päivityksellä mutta minun kehittymistä ihmisenä tai itseni löytämistä saati itsetunnon vahvistumista ei nuo Facebookin kaltaiset yhteisöt tue - en ole tällä hetkellä riittävän vahva olemaan ottamatta vaikutteita muilta siitä mitä minun tulisi tehdä. Ehkä kaikki muut kestävät sen ja kykenevät olemaan omia itsejänsä myös Facebookissa tuntematta huonoa omaatuntoa valinnoistaan. Yritän kyllä tätä nykyä toistaa jokaisen maraton/vauva/omistusasunto/matka-päivityksen kohdalla, ettei minun tarvitse tehdä noin, sillä en tunne vielä itseäni niin hyvin, jotta voisin olla varma tuosta halustani.

Mutta se ei tunnu riittävän. Vielä.

Luulen, että jonkinlainen Facebook-paasto tekisi minulle hyvää, muilla sosiaalisilla verkkofoorumeilla en onneksi pyörikään. Voisi olla omallekin ajatusmaailmalle ja itsetuntemukselle tervehdyttävää olla kuormittamatta niitä jatkuvasti tiedolla siitä, mitä kaikki muut tekevät vs. mitä kaikkea minä en tee. Ehkä sitten voisin hyvällä omallatunnolla viettää päivän neverheard-museossa ja/tai kaivaa vaan nenääni.

Viikkokatsaus - hallitseva säätila OCD

Askel eteen: Tänään kotoa kaupungille lähdettyäni havaitsin yhden maksukortin puuttuvan lompakosta. Syntui pieni paniikki, jonka jälkeen muistin käyttäneeni korttia aamulla kun aamulenkin jälkeen hain kahvimaitoa kaupasta. Ennen olisin syöksynyt kotiin, nyt päätin pitäytyä suunnitelmassa tästä unohduksesta huolimatta (heh, perustelin sen sillä, että oikeasti kortilla ei ollut oikeastaan rahaakaan, joten varkaallekaan siitä ei olisi mitään iloa). Nopeasti unohdin koko jutun ja muistin sen vasta päästyäni kotiin. Maksukortti oli lenkkihousujeni takataskussa.

Askel taakse: Istahdin hetken kirjastossa ja vastapäiselle paikalle saapui laitapuolen kulkija. Ajatus vilisti heti kaikennäköisiin itiöihin, joita tuo tyyppi ehkä kanniskelisi kamoissaan ja vaatteissaan - ahdistuskäyrä huusi punaisella. Istuin paikollani vielä 2 minuuttia kunnes hajuun vedoten (joka oli kieltämättä kamalahko) siirryin muualle istumaan. Jälkeenpäin hävetti ja toivoin ettei ko. hemmo huomannut mitään, mutta toisaalta reaktio oli niin puhdas pelon synnyttämä tapahtumaketju ettei paljon puhtaampi voisi olla ja siten se lopulta oli hyvin opettavainen.

Paikoillaan pysyminen: En tehnyt tänäänkään hellalla ruokaa. Viime viikonloput ahdistus äidistä on ollut teemana, jonka vuoksi olen ollut armollisempi itseäni kohtaan ja ollut käyttämättä hellaa. Tänään ajatus kävi jo mielessä kunnes muistin mikä päivä huomenna on - äitienpäivä. Ja siinä meni sitten se hetki. Toisaalta olen kyllä muiden tarkistamisten kanssa saanut paikoitellen skarpattua, joten lasken tämän vain paikallaan pysymiseksi.

Parasta tässä viikossa on kaiketi se, että liikettä oireiden sisällä tapahtuu enkä ole täysin hautautunut kuplaani.

Langanpätkä

Se on kuin kaksi kutistuvaa kehää kiertävää kiveä kohtaisi toisensa. Kuuluu vaimea kolahdus ja hiljaisuus palautuu kivien palatessa kehällensä. Kehän ajan myötä pienentyessä yhteentörmäykset lisääntyvät mutta kumpikaan ei siitä huolimatta jousta. Kunnes tilaa ei enää ole ja kivet ovat jatkuvalla törmäyskurssilla. Syntyy hankausta, kipinää, pinnat haurastuu. Ennemmin tai myöhemmin toinen antaa periksi ja halkeaa.

Ristiriidat.

Kivet tässä tapauksessa eivät kierrä symmetrisellä kehällä vaan pyörivät kuin lottopallokoneessa. Koskaan ei tiedä rytiseekö kerralla parikin kiviparia yhteen vaiko vain yksi tai kuluuko päivä ilman törmäyksiä. Nuo yhteentörmäykset näyttäytyvät vesihanojen veivailuna, liian vähäisenä syömisenä, avainten tarkisteluna tai sipsipussina olohuoneen pöydällä. Kipinät ovat itkukohtauksia ja hankaus tuntuu siltä kuin koko kehoa peittäisi yhtä kokoa liian pieni nahka. Tekisi mieli vetää peitto korviin ja heijata itseään pimeän huoneen nurkassa, sillä mikään noista murikoista ei näyttäisi antavan niin paljon periksi, että halkeaisi.

Voiko nyt vain joku pysäyttää ajan, juuri nyt tähän, että minä saisin hiukan lisäaikaa etsiä ja ottaa edes yhdestä langanpätkästä elämässäni kiinni?