Tiedostan tietäväni tiedostamisen tietämisen tärkeyden

Tänään on ollut hämmentävän tasainen päivä, hivenen jopa sellainen pumpulinen. Mitään suurempia ahdistuksia ja pakko-oireita ei ole ilmennyt, mutten toisaalta paria tuntia kauempaa ole kotoa poissa ollut. Olen koko päivän toimittanut pieniä kotiaskareita ja valmistautunut vähitellen huomiseen ohjaamalla ajatuksia koko ajan johonkin muualle. Sortunut olen myös siihen sohvamöllötykseen, mutta silloinkin olen huomiseen liittyvien asioiden antanut vain tulla mieleen ja siirtänyt ne syrjään. Olen yrittänyt ottaa myös tietoisuusharjoituksien vinkkejä (kuten hengittämällä tähän hetkeen palauttamisen ja olen sen jopa kaksi kertaa muistanut tehdä lähes automaattisesti) mukaan niihin hetkiin, kun pakko-oire on meinannut ottaa vallan. Ja myönnettäköön, ainakin näin pienessä mittakaavassa kurkisteltuna ei ne tietoisuusharjoitukset ihan huuhaata ole. Vaikka olenkin niiden kanssa aivan polun alkupäässä, luulen ymmärtäneeni niiden yhden idean.


Jokaisella on oma tapa kokea tietoisuus, koska jokainen on silloin vain itsensä kanssa - vain hengittäminen yhdistää meidät ko. harjoituksia tekevät toisiinsa.


Kyllähän olo on edelleenkin välillä kovin pöljä tietoisuusharjoituksia tehdessä eikä niistä ole tullut ihan vielä säännöllisiä, mutta pyrin niitä tekemään vähintään kerran päivässä, korkeintaan kaksi kerrallaan. Näihin liittyvää kirjaahan en ole lukenut, mutta se voi olla ehkä näin alkuun ihan hyväkin asia - voin kokea harjoitukset omana itsenäni enkä suorittamalla suorittaa niitä niin kuin kirjassa on sanottu ja kokea mahdollisia epäonnistumisia, jos en heti kyennyt siihen mitä kirjassa on lukenut. Joskus kalusteiden kokoaminen tai uuden elektroniikkalaitteen käyttöönotto on sujunut ilman ohjeitakin yrityksen ja erehdyksen kautta. Toisinaan taas ei. Katsotaan kumpaan koppaan nämä tietoisuusharjoitukset rymähtävät.

Mutta minä olen ainakin yrittänyt enkä siirtänyt asiaa sivuun.


Itseasiassa mietin pitäisikö minun kokeilla olisiko noilla harjoituksilla jotain apua tuohon iltaan, josta on alkanut tulemaan yhtä tuskaa (tai lähinnä siitä nukkumaan menosta). Kun nämä pakko-oireet tuntuvat olevan sellainen tornadon pyörre, jossa itse oireet pyörähtävät aina toiselta laidalta toiselle ajatusvirran nyhrätessä keskiössä. Nyt kun siis loma-aamuisin on ollut helpompaa ja nuo lenkille/kauppaanlähdöt alkaa menemään kivuttomasti, on ne oireet nyt siellä toisella laidalla eli illassa. Että auttaisiko niiden harjoitusten toistaminen myös iltaisin tasaamaan ja vähän supistamaan sitä tällä hetkellä pyörivää tornadoa sen koko leveydeltä.

Saattohoitajasta huolimatta huominen jännittää, mielikuvitukseni kun matkalle lähtiessä tuntuu tosiaan olevan kuin kiinalaisten olympiajoukkue - se aina terästäytyy ja kahmii lajien kuin lajien kultamitalit. Olen kyllä yrittänyt siirtää kaikki nuo "mitä tarkistan huomenna"-listojen teot huomiselle sitä mukaa kun niitä on mieleen tulee. Minä jopa mietin pitäisiö minun kaiken varalta vähän kuvata asioita, että rauhoittaisiko ne minua kun ahdistus matkalla mahdollisesti iskee. Näitä valokuvaamalla suoritettavia "varmistuksenvarmistuksia" en ole enää tehnyt kuin näin matkoille lähtiessä (joskus tein tätä jopa näiden perustarkistamisten yhteydessä kunnes kamerani hajosi eikä tästä kännykkäkamerasta ole sen huonon tehon vuoksi ollut samaa hyötyä, joten tuo kuvaaminen pakosta jäi) ja muistan kyllä vielä hyvin  viime keväisen matkan kotiin, jossa kolme ensimmäistä päivää vähän väliä tuijottelin kamerassani olevaa kuvaa kahvinkeittimestä, jonka johto oli irti pistorasiasta mutten kyennyt uskomaan sitä.

Can you see a point there? Mietippä siellä maalla ollessasi sen pistorasian sijaan sitä, mikä sinua oikeasti ahdistaa siinä hetkessä ja kirjoita se ylös. Eli ajattele ja tunne se ääneen, mikä se sitten ikinä onkaan.


Eniten minua taitaa jännittää omat reaktioni kotikotini tilanteeseen - tänä päivänä kun itku tulee niin helposti enkä haluaisi aiheuttaa isälleni enempää huolta itkemällä kotona sen nähden. Minä voin tehdä sen sitten myös isäni nähden, kun minä tiedän mille minä aina itken, mutta nyt kun oma pää on kuin huono sirkus, ei niiden syiden kertominen isääni ainakaan yhtään helpota. Toinen mikä jännittää on se, onko isä kertonut äidilleni, että tulen käymään ja minkälainen syyllistysruletti siitä tulee, jos on kertonut. Tuohon päässäni pyörivään sirkukseen ei ole vara palkata yhtään tanssivaa karhua lisää ja siksi en halua nähdä äitiäni tällä reissulla, minä kun en tiedä miten näiden nykyistenkään kanssa pärjään vai pärjäänkö ollenkaan.

Minun ei ole mikään pakko eikä se tee minusta kylmää. On ihan okei, että mitta tulee täyteen välillä myös niiden läheisimpien sukulaisten kanssa, ei kaikkea tarvitse jaksaa (kuten jotakuinkin ystäväni eilen sanoi).




Päivän pelko: Mitä jos x 1000
Päivän absurdi ajatus: Jos sormessani on pestosta valunutta öljyä kun näpyttelen tietokonetta, voikohan se aiheuttaa oikosulun koneeseeni?
Päivän biisi: King of Convenience - Sorry or Please

Kuinka pitkään silkkiuikku sukeltaa?

Tänä iltana tunkkaisessa bussin ikkunasta heijastuvassa peilikuvassani minua katsoi hymyilevä nuori nainen. Huolimatta siitä, että tiesin dödön pettäneen jo aikoja sitten ja naama helmeili kauniin hikisenä. Kurkkua ihan kuristi se onnellisuuden tunne, mikä minulla oli. Se, mikä minulla on ollut hukassa, löytyi taas. Vaikka kyseessä oli vain hetki ja tiedän, ettei oikotietä onneen ole, silti sen näkeminen edes vilaukselta sai minut uskomaan, että minä selviän tästä kyllä. Se on siellä jossain, kunhan minä jaksan maanitella sen esiin.

Tuo onnellinen minäni.


Tänään minä en luopunut. En kiellä, etteikö vielä aamulla olisi mielessä käynyt tekosyitä, joilla kuplastani ulos astumisen olisi voinut tänäänkin välttää - mielikuvitukseni leikitteli liian kuumasta ilmasta aina olympiakisoihin saakka. Mutta en tiedä, mitä siinä hetkessä tapahtui kun ainaisten selittelyjen sijaan kirjoitinkin Facebookiin, että syön ensin aamupalani ja lähden sitten tulemaan. Että minulla kestää, mutta minä tulen kyllä. Ja niin naurettavalta kuin se suurimmasta osasta tätä valtakuntaa tuntuu, halusin tuulettaa astuessani ulos portikongistamme. Minä en tiedä, jaksanko huomenna ponnistaa samalla tavalla, mutta en ajattele sitä vielä.

Tänään minä en luovuttanut.


Tuolla mukavuusalueella pyöriminen tuntuu olevan vahvuuteni kaikilla elämän osa-alueilla. Se koskee niin harrastuksia, ihmissuhteita kuin näitä pakko-oireitakin, valitsen jopa kulkuni mahdollisuuksien mukaan kadulla niin, ettei minun tarvitse kohdata itseä inhottavia/ahdistavia asioita. Olen huomannut, että ihminen aika pitkälle pärjää tekemällä asioita puoliteholla ja vähän sinne päin ilman, että itseään tarvitsee nostaa niiden henkilökohtaisten mukavuusalueiden rajojen ylitse - kunhan vain osaa pitää tietyt kulissit yllä toisten ihmisten silmissä ja olla erottumatta liikaa. Ja tämä on toiminut elämässäni ohjenuorana niin kauan kuin muistan.

Se ohjenuora lahosi viime syksynä kun ymmärsin, ettei se ole sovellettavissa pakko-oireisiin. Mitä enemmän niiden kanssa muka mukavuusalueelle pyrin, sitä pahemmalta minusta tuntuu niiden kanssa eläminen.

On totta, että vaadin itseltäni joissain asioissa paljon, missä voisin päästä muiden ihmisten silmissä vähemmällä. Mutta ne vaatimukset ovat väärässä paikassa väärään aikaan - kuten vaatimus osata uusi työ kahden viikon jälkeen tai juosta 10km kahden kuukauden juoksutauon jälkeen. Ne vaatimukset, mitä itselleni asetan ja joiden parissa itseäni ruoskin, on pääasiassa epärealistisia. Mutta asiat, joissa voisin vaatia itseltäni enemmän, soljuvat mukavasti suodattimen läpi sille mukavuusalueelle. Koko ajan kuitenkin tunnen olevani hiukan puoliteholla, ajavani autolla 60km/h vaikka alueella on satasen rajoitus. Koska olen huomannut, että elämästä selviää seuraavaan päivään silläkin tavoin.

Ainoa miinus siinä on vain, että silloin olen lakannut myös elämästä. Kukaan meistä ei selviä elämästä hengissä, mutta toiset ymmärtävät elää sen ennen sitä, mikä meitä kaikkia odottaa.


Tänään koin pitkästä aikaa hengittäväni kunnolla happea sisään siinä ystävän kanssa laiturilla istuessani. Minä olin saanut jätettyä sen haarniskani narikkaan ja saanut maistaa kesän parasta suklaakakkua. Siinä istuimme meren äärellä katsomassa sukeltelevaa silkkiuikkua ja kauempana mönkiviä ökyveneitä. Ja puhuimme kaikesta mitä mieleen tuli. Ja tuossa illalla bussissa istuessani hymyilin niille muistoille, mitä minulla tuon ystävän kanssa on. Sekä sille, miten pitkälle on tultu, vaikka välillä on tuntunut ettei missään ole mitään järkeä. Itseasiassa minusta tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että meistä on tullut aikuisia - hyvällä tavalla. Ei ne meidän leikki-ikäiset ikinä sisimmästämme katoa, mutta asioiden käsittelyyn on tullut ihan uudenlainen perspektiivi, sellainen, jonka läpi uskaltaa katsoa niin ne elämän nurjat kuin kultaisetkin puolet juuri sellaisena kuin ne silmiemme eteen astelevat.

Kaikella on tarkoituksensa, totta vie.


Päivän pelko: Ovathan kotiavaimet varmasti mukana?
Päivän absurdi ajatus: Teenkö näitä tietoisuusharjoituksia nyt ollenkaan oikein?
Päivän biisi: Disco Ensemble - Protector

Aallokolla

Joskus on käytävä pohjalla pimeässä nähdäkseen paremmin.

Välillä minä aina mietin, minkä verran yksi ihminen ehtii itkemään päivän aikana niin, että se on vielä luokiteltavissa vielä normaaliksi. Tällaista tutkimusta ei varmaan edes yksikään merten takainen yliopisto ole tehnyt, eli määrittänyt eri itkemisten asteita, joten minun on täytynyt määrittää tuo "normalius" (on muuten sana, jota olen viime aikoina alkanut inhoamaan) itse. Ja onhan itkeminen ylipäätänsä hankala laji tutkia, koska harva itkee julkisella paikalla (jos lapsia ei lasketa mukaan) ja ihminen melko varmasti vähintäänkin 70%:sti itkee yksin. 

En tiedä mitä tapahtui eilen, sitä luopumis-juttuun havahtumista lukuunottamatta, mutta olisin menestynyt itkuvirsimaratonilla. Olisin voinut jopa voittaa sen maratonin. Välillä yritin lukea kirjaa, sitten itkin. Sitten itkin ja yritin syödä. Söin ja itkin. Samaan aikaan. Itku tuli vielä rapussa matkalla Makuuniin vaikka silmiin sattui jo 4h itkemisen jälkeen. Jännä kyllä, Makuunin setä jätti tapojensa vastaisesti small talkin väliin nähdessään minut (note to self: ei ole typerää käyttää aurinkolaseja sisällä kesällä) ja ei ihme, ulkoisesta habituksestani olisi voinut päätellä että jotain vakavaa on sattunut.

"Minä en halunnut tällaista elämää"

"Olenko tullut jo hulluksi"

"Minä en enää jaksa tätä"

"Ei tämä ole ihmisarvoista elämää"

Vuorotellen nuo ajatukset pyörivät mielessäni sen maratonin aikana. Siinä niiden välissä teki mieli lyödä itseänsä, koska olin tuon tunnekuohun iskiessä pitänyt kiinni vanhoista huonoista tavoista ja ollut vastaanottamatta ystävän tukea. Miksi minä mietin, olisiko ystäväni pitänyt minua täysin sekopäisenä, jos olisin noita samoja asioita itkenyt hänelle? Miksi minä itsepintaisesti pidän kahta kauheammin siitä kuplan kauhtuneesta sohvasta kiinni sen sijaan, että luottaisin toiseen ihmiseen ja hänen kykyynsä tehdä arvio kuunnellako murheitani kahdella vai vain toisella korvalla? 

Pelkäänkö minä niin paljon sitä, ettei joku pidäkään minua ns. normaalina? Miksi minä niin paljon pelkään sitä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat?

En tiedä saanko noiden maratonin aikana lausuttujen lauseiden takaa oikeita asioita kiinni, mutta mitä ainakin pintapuolisia yhteenvetoja niistä voi tehdä? Ainakin sen, että näen nyt sen todellisuuden selkeästi, mihin olen ajautunut. Ja toisekseen, luulen pitäväni jo siitä ovenkahvasta kiinni, jonka takana se mörkö odottaa.

Mistä se taistelutahto nyt löytyisi avata se ovi?

Summasummarum, olen aloittanut nyt nuo tietoisuusharjoitukset. Tänään olen kaksi kertaa lähtenyt kotoani tarkistaen kertaallen (tai 1,5 kertaa) pelkistetysti vain hellan levyt. En mitään muuta. Ja ihan tarkoituksella olen molempia reissujani venyttänyt pidemmäksi, kävellyt vähän kauemmaksi tai poikennut vielä yhteen vaateliikkeeseen vaikka osa minusta on kuiskinutkin sitä vanhaa "Mitä jos"-virttä. Yritin ohjata ajatuksiani pois pakko-oireista, mutta voi kuulkaas että se tuli kalliiksi! Kaksi mekkoa, kengät ja kolme korua..

Olen myös varannut itselleni saattohoitajan tiistaiksi, kun matkustan maalle. Mieleeni on tuon matkustuspäätöksen jälkeen yrittänyt kummuta tasaiseen tahtiin myös kaikki ne pakko-oireiden tarkistuskohteet, joista olen jo päässyt aikoja sitten. Minä en kuitenkaan luovuta, sen kuin tulette ajatukset, olen valmis vastaanottamaan teidän ja siirtämään teidät sitten sivuun. Minä olen siitä kauhuissani, mutta entä sitten? Mitä hävittävää minulla enää on? Senkin myöntäminen ääneen saa minut pelkäämään jonkinlaista maailmankaikkeuden kostoa ja kaikkien kauhuskenaarioideni toteutumista, uskomatonta!!

On se taistelutahto olemassa siellä jossain, pienesti, mutta on olemassa. Kunpa se kasvaisi pian aikuiseksi.

Päivän pelko: Mitä jos..x 100

Päivän absurdi ajatus: Jos kirjoitan tämän lauseen ja ajattelen sen siis ääneen, tapahtuuko jotain pahaa?

Päivän biisi: Metric - Help I´m Alive

Omastatunnosta ja luopumisesta

"Soitatko isällesi joku päivä" sanoi äitini puhelimeni vastaajassa eilen aamulla klo 06:45 jätetyssä viestissä (Virhe 1: Kuuntelin viestin ja samantien huonon lapsen haarniska oli taas niskassani). Asia jää aamulla, mutta illalla kauppaan kävellessäni hyvissä fiiliksissä päivän vähemmän ahdistavasta olotilasta päätän pirauttaa isälle ihan pikaisesti (Virhe 2: Do I need to say more? Kts. edellinen virhe).

Jonkun aikaa juteltuamme isän kanssa niitä näitä kerron äidin jättäneen viestin vastaajaan ja sitten tulee ensimmäinen isku sisuskaluihin: "Äidillä on teitä tyttöjä niin kova ikävä ja se kyselee onko teistä kuulunut mitään". Toistan sen saman lauseen isälle mitä olen hokenut koko tämän äidin keväisen viihdeohjelman aikana ja sanon, että hoidan oman suhteeni äitiini niin kuin parhaaksi näen. Ja että äitini soittelee vain minulle, miltäköhän Marakatista mahtaa tuntua kun äiti tuntuu unohtaneen sen (Nro 1. yrityksissäni puolustautua. Huono sellainen).

Henki kulkee vielä.

Juttu jatkuu äidin ympärillä ja sitten tulee toinen isku:"Nyt kun soitit niin sanonko terveisiä äidille sinulta, kun se seuraavan kerran soittaa?". Siinä nakkipakettien äärellä kaupassa seisoessani pystyn tuntemaan kuinka sisuskalut vaihtaa paikkaa ahdistuskäyrän mennessä jo yläasteikolla ja änkytän vain että sano sille, että ei soita ainakaan varttia vaille seitsemän aamulla ja että minä kyllä itse soitan sille kun olen siihen valmis. Isä kuulostaa hivenen pettyneeltä ja minä epäkiitolliselta kimittävältä kakaralta. Puhelu katkeaa tässä vaiheessa huonon kentän vuoksi ja soitan uudelleen ostokset tehtyäni (Virhe 3: Miksi et voi joskus lopettaa ajoissa?).

Juttelu jatkuu ihan taas jostain muusta kuin äidistä ja päätän kysyä mummoni vointia eli isku numero kolme:"Koko ajanhan se kyselee, että tuletko tänne ollenkaan kesälomalla". Siinä vaiheessa päivällä pienesti kasaantuneesta itsesuojelumekanismista ei ole mitään jäljellä, ahdistuskäyrä ylikuumenee ja totean tästä kaikesta lyyhistyneenä, että kyllä minä sinne kesälomallani vielä ehdin ja alan heti kotiin päästyäni katsomaan sopivaa päivää (Virhe 4: Älä lupaile liikoja. Ikinä).

Tiedän, ettei isä tarkoittanut sanojaan niin kuin minä ne luurin toisessa päässä koin. Mutta hetkessä hyppäsin siihen samaan syyllisyyden onnenpyörään missä aikoinani perheeni kanssa pyörin. Minä olen huono lapsi, koska en halua nähdä äitiäni. Minä olen huono lapsi, koska en joka päivä soita isälleni. Minä olen huono lapsi, koska en pysty lähtemään kotikotiini ilman, että minulle tulee joku muu tarkistamaan hellan levyt. Minä olen huono lapsi, koska pelkkä ajatuskin kotikotiin menemisestä saa minut valtan ahdistuksen valtaan. Minä olen huono lapsi, koska en haluaisi nähdä minkälaiset jäljet äitini tempaukset on tällä kertaa jättäneet rakkaaseen isääni. Minä olen huono lapsi, koska pelkään etten pysty ohittamaan olankohautuksella mummoni kysymystä siitä mikä on oikein vialla. Minä pelkään että menemällä kotikotiin, minä murrun täysin enkä jaksa näyttää isälleni, että kaikki on hyvin. Minä en enää yksinkertaisesti osaa tehdä mitään oikein, olen jopa tuhlannut kesälomarahani niin hyvin ettei minulla oikeasti olisi rahaa ostaa junalippuja.

Kyllähän kaikkien lapsien pitäisi haluta nähdä vanhempansa ja rakastaa niitä sellaisina kuin ne ovat - kuten sinäkin toivot itseäsi rakastettavan.


Illalla pakko-oireet oli yhtä tuskaa ja rähisin turhasta Marakatillekin. Totuus on se, etten minä voi välttää sinne maalle menemistä - mummoni on vanha eikä hänen elinajastaan ole tietoa onko se vuosissa vai kuukausissa. En minä voi pettää lupaustani hänelle, vaikka pelkkä ajatuskin maalle lähtemisestä saa pahoinvoinnin aallon pyyhkäisemään ylitseni.

Tänään päivällä lähdin pikaisesti käymään kirjastossa enkä siis juurikaan tarkistanut mitään kotoa lähtiessäni, koska ajattelin viipyväni vain hetken eli eräällä tapaa jätin ts. suojautumatta ahdistavilta ajatuksiltani. Kirjastossa huomasin, että siellä esiintyi kehitysvamman omaavista henkilöistä ja heidän opettajistaan koostuva bändi. Jäin katsomaan heidän esitystään ja mitä minulle tapahtui, kun tuijotin sitä poikaa, joka yhdellä kädellä hakkasi niitä rumpujansa? Minä itkin. Taas. Jumankauta, en voi kohta mennä millekään julkiselle paikalle, kuka nyt alkaa oikeasti itkemään kuullessaan kun bändi soittaa "Kolme cowboyta"?

Ensimmäisiä kyyneleitä pyyhkiessäni minä mietin itkenkö säälin vuoksi tai näenkö taas siinä rumpalipojassa veljeni, jolta epäreilulla tavalla riistettiin oikeus normaaliin elämään? Sitten minä ymmärsin miksi itken. Tuo rumpalipoika soitti ja selkeästi nautti siitä mitä tekee eikä ollut vammastaan huolimatta luovuttanut.


Ja minä tajusin, miten paljosta minä olen jo tähän päivään mennessä luopunut.


Olen luopunut harrastuksista, joista nautin. Olen luopunut kavereista, joista olisi voinut tulla ystäviä. Olen luopunut uusista kokemuksista, joista olisi voinut tulla ikimuistoisia. Olen luopunut ihmisistä, joista olisi voinut tulla elämänkumppaneitani. Olen luopunut lupaavista töistä, joissa olisin voinut menestyä. Olen luopunut hetkistä ystävien kanssa. Olen luopunut matkustelemisesta. Olen luopunut omasta elämästä pitääkseni muita pinnalla. Olen luopunut muista pitääkseni itseni kasassa. 


Miksi?



Päivän pelko: Olenko maksanut tästä kaikesta pelkäämisestä jo liian ison hinnan, mitä jos tämä onkin liian myöhään?
Päivän absurdi ajatus: Teenkö tätä tietoisuusharjoitetta nyt ihan varmasti oikein, mitä tässä pitäisi ajatella?
Päivän biisi: Foo Fighters - Learn To Fly

Neurootikon raidat

Huomasin eilen illalla telkkaria katsellessani, että sängyn peitteelläni vipeltää jokin valkoinen pieni ötökkä tuhatta ja sataa. Jaiks ja pläts, se ötökkä siirtyi seuraavalle levelille. Mutta ne jotka ötökkäkammoni tietävät, voivat kuvitella minkälaisia hysteerisiä kuvioita kelasin päässä ja kuin salamaniskusta avasin läppärin ja aloin googlettelemaan erinäisten ikävien asuinkumppaneiden kuvia. Minulla on päivät ollut ikkuna auki ja vieressä on iso puisto, joten se pikkukaveri on voinut tulla sieltäkin. Mutta tietenkin voi olla täysin mahdollista, että asuntooni on pesiytynyt taas uusi tuholainen, vähintäänkin Amatsonien ihmissyöjämato!

Uskomatonta miten herkkänahkaiseksi sitä tällainen syntyperäinen maalaistyttökin on kaupungissa tullut - maalla tuollaisen olisin listinyt sen enempää miettimättä, nyt kaivan Googlesta kuvia ja teen ristinmerkkejä. 

Rauhoituin kuitenkin, katselin kuvat ja tyyppi oli 98% varmuudella sokeritoukka tai sitten joku ulkoa tullut jamppa. Eli vaara näillä näkymin ohi (huomaatteko, tässäkin lauseessa minä kuitenkin jätin sen varan, että mitä jos näinkin väärin ja googletin väärin..huoh, mihinpä sitä neurootikko raidoistaan pääsisi), naamaani ei tule kukaan popsimaan nassuunsa yön aikana. Naapurissa on kylppäriremontti ja viereisessä korttelissa rakennetaan ja vähän väliä räjäytellään, joka on varmaan laittanut koko kaupunginosan önniäiset liikkeelle. Toki yöllä tuntui, että pitkin jalkoja vilistää jos jonkinnäköistä kaveria, mutta sain nukutuksi enkä nukkunut edes valot päällä. Oudointa oli se, että illalla tapahtuneet perinteiset tarkistamiset meni jotenkin oudon kevyesti.

Kun sain projisoitua ahdistukseni johonkin konkreettiseen ja todelliseen kohteesen, kuten nyt tuohon önniäiseen, perinteiset tarkistukset ikään kuin vaan helpottuivat?

Tänä aamuna sain kömmittyä lenkille ja jo illalla olin päättänyt putsata kylppärin siltä varalta, että tuo eilen nähty kaveri oli sokeritoukka vaikkei missään päin asuntoa näkynyt viitteitä kaverin sisaruksista tai muusta perheestä. Iltapäivällä päätin lähteä hakemaan hyväksi havaitsemaani hyönteismyrkkyä varastoon mikäli sokeritoukkainvaasio päättää iskeä (ja taas lauseessa sekä ajatuksessa neurootikolle tyypillistä varmistelua sen mahdollisesti iskevän katastrofin varalta - koska eihän sitä koskaan tiedä) ja jälleen kuin ihmeen kaupalla, perinteiset tarkistukset menivät tosi kevyesti ja vähäisin määrin vaikka tiesin olevani kotoa poissa yli tunnin. 

Eli kun aivoillani on jotain jännempää mutusteltavaa, ahdistus ikään kuin siirtyy pois sen tieltä? Huomenna aamulla aloitan ihan takuulla päiväni parilla tietoisuusharjoituksella, niin ei ahdistuksen pois siirtämiseksi tarvitse etsiä ötököitä.

Miinuksena ainoastaan tästä päivästä löydän sen, että olen alkanut levittämään tätä pakko-oireilua tuonne hygienian suuntaan lomallani. Se on vielä ihan normaaliksi luokiteltavaa huolellisuutta, mutta huomaan, että mielessäni alkaa pyörimään tuo "Mitä jos.."-lause yhä voimakkaammin esim. käsien pesun yhteydessä. Eli nytkin kun myrkyttelin kevyesti (don´t worry Marakatti, en vetänyt överiksi sitä tällä kertaa)  tuon sängyn kulmauksenja sohvantauksen suojakäsineet käsissäni, piti kädet silti pestä tuon jälkeen useasti saippualla. Sitten tajusin, että pidin myrkkypulloa keittiön lavuaarissa ja sain päähäni, että sitä myrkkyä tarttuisi seuraavalla tiskauskerralla astioihini ja kuolisin siihen. Siitä seurasi siis lavuaarin putsausta pesuaineella, jonka jälkeen tietenkin kädet piti pestä taas, koska olin käsitellyt tuota pesuainetta. Se pyyhe, jolla olin käsiäni kuivannut ja se rätti, jolla olin tuota lavuaaria pyyhkinyt, piti tietenkin heittää pois. Ja sitten vielä yksi käsien pesu, jonka jälkeen vihelsin pelin poikki.

Ei, ei ja vielä kerran ei. En suostu.

Nyt ei enää venytetä yhtään tätä sarjaa enää, eiköhän minulla ole ihan riittävä määrä näitä neurooseja jo takataskussa. En enää etsi uutta pakotietä elämästäni kysymällä tuota "Mitä jos"-kysymystä vaan kysyn pikemminkin itseltäni, että "Mikä sinua nainen nyt ahdistaa?"

Tänä aamuna äiti oli soittanut taas ja jättänyt vastaajaan viestin kuulostaen jo ihan normaalilta. Ja minä en pysty soittamaan takaisin, vieläkään. Mikä minua oikein vaivaa? Ja mitä minä edes sanoisin, vaikka soittaisinkin?

Vastaus sille käsien pesemiselle taisi olla siinä.

Päivän pelko: Pystynkö tuntemaan äitiäni kohtaan enää mitään?

Päivän absurdi ajatus: Jos lasken hyönteismyrkyn tähän altaaseen suljettuna, voiko se tiputtaa myrkkyä altaaseen niin, että sitä tarttuu astioihin, kun tiskaan, vaikka olisin huuhdellut altaan sen jälkeen monta kertaa?

Päivän biisi: Muse - Butterflies and Hurricanes

15 teesiä tiellä hulluuteen

Juttelin eilen puhelimessa veljeni kanssa siitä kuinka vaikeaa useimmille ns. tavallisille ihmisille on ymmärtää neurootikoiden toistamispakkoa. Olen minäkin kuullut asiasta puhuessani lauseet "Mikset vain sitten lopeta tarkistamista" sekä "Sehän on ihan turhaa tarkistaa jos sitä ei ole käyttänyt koko päivän aikana" ja minä ymmärrän erittäin hyvin, että tätä on vaikea ymmärtää - eihän tässä olekaan mitään järkeä. Siksipä minä ajattelinkin kirjoittaa auki sen mitä minä pelkään noin niin kuin näennäisesti, kun minun täytyy tarkistaa joku asia. Ne ovat toki vain niitä näkyvämpiä pelkoja ja tiedän jo nyt, että niiden taustalla on jotain Muumilaakson Mörköäkin isompia mörköjä mutta oheisesta listasta voi nähdä mörköjen ulkokuoren. Ja myönnän, että pelkkä ajatuskin noiden pelkojen kirjoittamisesta ja ääneen lausumisesta laittaa sormet hikoamaan, minä kun vissiinkin pelkään, että niiden ääneen sanominen saa ne toteutumaan..

-----------
Otan esimerkiksi tavallisen arkipäivänä (kun olen töissä) enkä aseta tarkistuskohteita mihinkään tiettyyn ahdistusjärjestykseen mutta yritän laittaa ne siihen järjestykseen, missä ne tarkistan, koska rutiinit ovat tulleet vallan tutuiksi tässä muutamien vuosien aikana. Ohessa siis 15 teesiäni:

Aamulla..

1. Ikkuna: Pelkään, että jos ikkuna jää auki ja päivällä alkaa satamaan, menee pilalle huoneiston ikkunalauta ja saan huudot vuokranantajalta sekä joudun omakustanteisesti uusimaan tuon maalipinnan. Pelkään myös, että jos ulompi ikkuna ei ole kunnolla kiinni ja tuulee kovasti, voi se rikkoa sisäikkunan ja taas tulee huudot ja korjauskuluja. Ikkunasta satanut vesi voi myös kastella tv:n ja kun laitan sen seuraavan kerran päälle, se vähintäänkin räjähtää ja aiheuttaa tulipalon. Viime aikoina olen myös ajatelut, että ikkunasta voisi periaatteessa sisälle tunkeutua ylimääräisiä vieraita tänne neljänteen kerrokseen. Vähän niin kuin Hämähäkkimies. Täysin ymmärrettävä ja normaali pelko tosiaan.


2. Tietokone: Tietokoneen pitää olla suljettuna, koska jos se jää päälle, se ylikuumenee ja sytyttää sen alustana olevan pöydän/tuolin palamaan ja koko talo palaa. Tarkistan siis palaako virtavalo vaiko ei.

3. Tv:n, digiboxin ja radion johdot sekä jatkojohto: Jatkojohdosta tulee olla virta pois päältä, koska jos ei ole, syntyy laitteisiin oikosulku ja ne räjähtävät, josta seuraa tulipalo. Tv:n yms. johdot eivät myöskään saa olla lähelläkään patteria, koska ne voivat osuessaan siihen sulaa ja syttyä palamaan (kesällä tämä pelko on helpompi ohittaa, jännä kyllä).Tuijottelen siis aamuisin sitä, ettei johdot osu patteriin ja ettei jatkojohdon valo ole päällä ennaltaehkäistäkseni katastrofin.

4. Palovaroitin: Tämän tarkistan kerran kuussa painamalla kädet hioten sitä tarkistusnappia, mistä lähtee se kamala ääni, koska laki sanoo että palovaroitin on tarkistettava kerran kuussa. Mutta sen lisäksi aina viikon alussa tarkistan sen toimivuuden tuijottamalla kattoon ja metsästämällä sitä punaista valon välähdystä, joka kertoo sen olevan toiminnassa. Koska jos palovaroittimeni ei toimi, tulipalon syttyessä en saa vakuutusrahojani vaan joudun ikuiseen velkavankeuteen.

5. Vessan lavuaarin vesihana: Vesivahinko. Voin jättää vesihanan auki ja talo on kohta kuin Nooan Arkki. Kaikki huutaa ja jälleen kerran siitä vesihanan auki jättämisestä seuraa ikuinen kadotus. Sen epäilyksen poistaakseni kokeilen kolmella eri rituaalilla onko se hana nyt varmasti pois päältä ja hokemalla sitä mantraa ettei näe vesiputousta.

6. Lavuaari: Luin yhdestä tenttikirjasta ettei vakuutusyhtiö korvaa vesivahinkoa jos lavuaarissa on jokin tukkeena. Näen siis lentäviä käsisaippuoita ja tarkistan ettei lavuaaria peitä mikään vaikka olenkin jo siirtänyt kauan sitten käsisaippuan pois lavuaarin reunalta, samoin hammasharjat yms.

7. Suihkun hana: Vesivahinko, jälleen kerran. Kts. kohta 5. Vaikken olisi käyttäytkään suihkua aamulla, pitää se tarkistaa. Koska periaatteessahan olisin voinut tönäistä sitä samalla kun pyörin aamulla siinä vessassa. Tähän riittää yksi rituaali ja tuo sama vesiputous-mantra, toki tarkistan myös samalla ettei siinä lattiakaivon päällä ole mitään mikä estäisi veden valumista sinne siltä varalta, että se vesihana jäisikin päälle.

8. Keittiön pistorasiat: Pitää tarkistaa, ettei niihin ole kytkettynä mitään sähkölaitetta vaikka jo puoli vuotta sitten lakkasin käyttämästä kahvinkeitintä, koska pelkäsin jättäväni sen päälle enkä noita pistorasioita ole koskaan mihinkään muuhun käyttänyt. Eihän sitä tiedä jos olenkin siihen jollain aivojen pimentymis hetkellä kytkenytkin jotain ja siksi minun pitää tarkistaa ovatko pistorasiat tyhjät.

9. Keittiön lavuaari: Kts. kohta 6. Minä kyllä aina tiskaan tiskini viimeistään päivän päätteeksi mutta eihän sitä tiedä, jos vaikka lautaset osaavatkin lentää.

10. Keittiön vesihana: Kts. kohta 5. Vaikken olisi aamulla käyttänytkään (useinmiten en käytäkään) hanaa, tulee se tarkistaa. 2 rituaalia riittää tälle - se, että katson onko se vesihanan kahva oikealla kohdallaan ja että näkyykö siinä hanan kohdalla taaskaan sitä Niagaran putousta.

11. Mikro: Mikron johdon täytyy olla irti. Koska oikosulku on varsin todennäköinen, jos jätän johdon seinään. Ja voihan mikro mennä vaikka päälle siitä huolimatta, että se sijaitsee korkealla jääkaapin päällä ja koska en ole kotona sitä huomaamassa, voi se syttyä palamaan. Ja samalla palaa loputkin asunnosta, kaikki huutaa ja minä joudun kadotukseen. Joten johdon täytyy olla irti.

12. Liesituuletin: En ole tehnyt ruokaa hellalla saati uunissa yli vuoteen, koska en uskalla käyttää niitä enkä ole siis tarvinnut liesituuletintakaan. Mutta olenhan periaatteessa voinut tönäistä vahingossa sen päälle. Siksi sen asetukset pitää olla nollassa ja valo ei saa olla päällä. Koska mitähän siitäkin seuraisi, kun yli vuoden pölyä itseensä imurin lailla kerännyt liesituuletin jäisi päälle? Jälleen kerran, kaikki palaa, kaikki huutaa ja minä joudun kadotukseen ja lakkaan olemasta ihmisarvon arvoinen.

13. Hellan levyt: Suosikkini. Tietenkin kaikki palaa, kaikki kuolee, kaikki huutaa ja minä menetän ihmisarvoni jos ne jää päälle. Siitä huolimatta etten minä ole niitä käyttänyt yli vuoteen. Koska onhan periaatteessa mahdollista ainakin jossain määrin että minä olisin ne tönäissyt päälle kävelemällä niiden ohi liian läheltä. Siksi ne pitää tarkistaa ja tällä hetkellä minulla on olemassa tähän viisi rituaalia - tarkistan läheltä kohtaako hellassa oleva viiva sen nollan x 5, katson vähän kauempaa lasit päässä onko ne numerot varmasti nollat hokemalla mantraani "sivu-alas-sivu-ylös" (jotka ovat siis ne nollan muodot), jonka jälkeen katson vielä onko hellan levyjen valot pois päältä. Tämän jälkeen siirryn lähemmäs ulko-ovea ja katson sieltäkin vielä näkyisikö uunissa valoa, joka kertoisi sittenkin minun nähneen väärin hetki sitten ja jonka jälkeen vielä varmistan näenkö hellassa valoja, jotka paljastaisivat niiden sittenkin olevan päällä.

14. Avaimet: Ne täytyy tarkistaa ennen kuin suljen ulko-oven, koska jos niitä ei löydy, en voi tietää jäikö ne sisään, tiputinko ne vai varastiko ne joku. Ehdottoman ei siis avainten hukkaamiselle, mitä siitäkin seuraisi jos ne hukkaisin? Lukot joudutaan vaihtamaan ja kaikki on minun vikani.

15. Ulko-ovi: Se voi jäädä auki, kaikki varastetaan ja vakuutus ei korvaa, koska minä olin huolimaton. Siksi ulko-oven kiinni oleminen täytyy tarkistaa painamalla sitä kaikilla voimillansa n. 5 sekuntia, kuunnella kuuluuko irtipäästämisen jälkeen oikeanlainen paukahdus ja sen jälkeen sitä pitää nykiä vielä vähän, ettei se varmasti aukene.

Tämän kaiken jälkeen minä voin lähteä töihin.


Illalla..

Ennen nukkumaan menoa toistuvat kaikki muut edellisen listan tarkistukset mikroa ja liesituuletinta lukuunottamatta ja läppäri täytyy ravistella ylösalaisin, jotta voisin varmistua siitä, ettei sen sisään ole jäänyt leivänmurusia, jotka voisi koneen kuumetessa sytyttää sen palamaan. Tarkistamisien vuoksi olen alkanut nyt varsinkin kesälomalla venyttämään nukkumaan menemistä, koska en halua tarkistaa. Eilen menin nukkumaan puoli kahdelta vaikka aina aiemmin olen ollut se outo tyyppi, joka menee ilta kymmeneltä viimeistään nukkumaa, lomallakin ihan viimeistään yhdeltätoista.

--------

Tiedän, että on ihan normaalia tsekata tuolta listastani muutamia juttuja aamulla töihin lähtiessä, mutta minä olen vienyt tämän äärimmäisyyksiin. Ei ole normaalia tarkistaa noita asioita 30-45 minuuttia hikoillen kuin pieni sika ja niellä suuhun pyrkiviä sappinesteitä. Sydän tuntuu tulevan rinnasta ulos, niskaan sattuu, selkään sattuu, jalkoihin sattuu ja silmissä sumenee mutta minä en voi luovuttaa, ennenkö olen varma, että näen oikein.


Ei ollut mitenkään ihme, ettei Kelaa tarvinnut vakuutella siitä, että olen vienyt tämän riittävän pitkälle eikä sitä haastattelupuhelua koskaan kuulunut - myönteinen tukipäätöskin tuli alle standardiodotusajan.


Marakatti sanoi yhden uuden pelkoni ääneen yksi päivä ohimennen kutakuinkin sanoilla, että hänelläkin on alkanut joskus olemaan samanlaisia tapoja kuin minulla on. Ja minä kauhistuin. Siitä hetkestä alkaen minä aloin pelkäämään, että kertomalla näistä jutuista tai pyytämällä apua minä sairastutan tähän samaan lepraan myös kaikki ne, joille tästä kerron tai joilta vielä uskallan pyydän apua. Minä en halua sysätä heille vastuuta tästä kaikesta vain siksi, etten minä itse pysty ja ottaa riskiä, että he liittyisivät tähän neuroottiseen lahkoon. Se on asia, mitä en antaisi itselleni anteeksi ikinä. Minä en toivo tätä helvettiä edes pahimmalle vihamiehelleni, saati niille, joista maailmassa eniten välitän.

Ja tuo em. ajatuskuvio kertonee se miten vääristynyt minun maailmani on suhteessa muihin, miten syvällä tätä koko soppaa uin. Unohdan, että ainoastaan minä olen se, joka on sairas. Se, joka saa päähänsä alkaa tarkistamaan jotain asiaa sairaalloisen paljon, koska joku toinenkin näyttäisi tekevän niin. Kerran.


Minä en ole sokea. Minä en vain enää luota siihen, että kerta vilkaisulla näkisin asioiden olevan kunnossa. Milloin tarkistamista muka häiritsee joku ulkopuolelta tuleva ääni, milloin omat ajatukset. Minä kyllä tiedän kaiken olevan ok ja minä tiedän, että minä olen niin ahdistunut, etten siltä ahdistukselta pysty enää muistamaan sitä mitä juuri hetki sitten näin. Minä luin tuon asian kirjasta ja minä osaan lukea. Mutta entä jos kuitenkin olen niin ahdistunut, etten näekään, että se vesihana on auki..

Jos tunnen turvattomuutta jo itse itsessäni, kuinka voisin luottaa ulkopuoliseen maailmaan ja siihen, että se kantaa?

Sääli, etten minä voi luovuttaa tästä mielikuvituksestani osaa niille, jotka sitä ovat vailla - kuten esim. suomalaisille elokuvaohjaajille, tämän sairauden kanssa kun ei ole onni omata vilkasta mielikuvitusta. Minä pystyn sadasosasekunnissa näkemään kaikki nuo edellä mainitsemani kauhukuvat täysin teräväpiirtona. Ja kun minä vielä pelkään päivän mittaan monia muitakin asioita, on elämäni kuin huono versio Monkista.

En käytä mielikuvitusta ollenkaan siihen, mihin se on varmastikin kohdallani tarkoitettu käytettäväksi. Minä en haaveile sillä asioista, minä pelkään sen avulla.





Päivän pelko: Mitä jos en enää jaksaisikaan pelätä, tapahtuisiko silloin jotain pahaa?
Päivän absurdi ajatus: Jos kirjoitan pelkoni julki, onkohan niillä suurempi todennäköisyys toteutua?
Päivän biisi: Korn - Narcissistic Cannibal

Piiri pieni pyörii

Tein sunnuntaina päätöksen kokeilla olisiko yhdellä tarkisteluvapaalla päivällä mitään vaikutuksia olotilaani ja tarkistuksiini eli en pakottaisi itseäni poistumaan kotoa kertaakaan, jos en haluaisi. Paskan marjat, sanoisi kettukin - heräsin yhdeltätoista, söin aamiaisen kolmelta, nukuin yhdet horteiset kahden tunnin päikkärit, söin taas vähän ja kruunasin koko komeuden käymällä iltalenkillä Makuunissa, joka sijaitsee kotoani n. 100m päässä. Pieleen meni, vaikutukset nolla tai pikemminkin miinusmerkkiset, jos tämän aamun lenkille lähtö on eilisen peilinä. Mutta, jotain hyvää sentään silläkin kokeilulla oli. Iltalenkillä Makuuniin piipahdin kirjastoon palauttamaan kirjoja ja huomasin kirjaston hyllyssä Marianne Käckon kirjan "Tapa minut, äiti!", jota on suositeltu meidän syömishäröilijöiden luettavaksi yhdessä jos sun toisessakin blogissa. Lainasin kirjan ja luin sen samalta istumalta samalla kun mutustelin Makuunista haettua iltapalaani.

Oli kornia syödä karkkia samaan aikaan kun luki tekstiä, missä kerrotaan kuinka joku melkein kuoli, koska ei suostunut syömään enää. Mitään suurta herätystä en kirjan luettuani kokenut, en uponnut niin syvälle itse aikoinani. Tajusin kuitenkin, että asiat olisi voinut mennä pahemminkin jo varhaisessa vaiheessa, mutta jokin laittoi minut selviytymään jo silloin. Ja se sama mystinen voima on auttanut minua selviytymään tähän päivään saakka, kampeamaan itseni, päivä toisensa jälkeen eteen tuotujen esteiden ylitse.

Mikä se voima on ja miksi se tuntuu olevan hukassa juuri nyt kun haluaisin tästä OCD pirulaisesta eroon? 

Itse koen, että tällä hetkellä syömishäröilyni on kuin siinä jalankulkija-liikennemerkissä oleva lapsi, jota se aikuinen OCD pitää kädestä kiinni. Tiedän, etten ole ollenkaan ainoa pakkoneurooseista kärsivä ihminen, jolla on myös syömishäiriötausta takana, ymmärtääkseni se on hyvinkin yleistä. Onhan sekin asioiden kontrolloimista äärimmäisellä ja epänormaalilla tavalla, kuten OCD:kin. Itselläni syömishäröilyni näkyvin osuus (eli sairalloinen laihuus) oli kovin lyhyt ja vielä tänäkin päivänä minä ihmettelen mitä tapahtui. Miten ymmärsin, etten voi jatkaa enää niin ja miksi minulle ei käynyt niin kuin kirjan tytölle ja lakkaisin haluamasta syödä? Tässä kohtaa omassa elämässäni päätin lukion, olin ensimmäistä kertaa rakastunut ja sain hyväksymiskirjeen ammattikorkeakouluun. Koinko minä, että pelastus ahdistuksesta tulikin muutosta eikä minun enää tarvinnut olla syömättä?

Ja hyppäsikö OCD pari vuotta tämän jälkeen vain anoreksian tilalle?

Itse kuitenkin koen, että syömishäröilyni tänä päivänä on jo 90% menneisyyttä. Kyllä minä tiedostan vieläkin paljonko missäkin ruoassa on kaloreita noin suurinpiirtein, mutta olen itselleni tänä päivänä hyvänä päivänä paljon sallivampi kuin ennen - enkä tällä tarkoita noita "voitelenkehonidonitsillasipseilläpatongeilla"-päiviä, ne eivät ole hyväksi kellekään. Kunpa minä vielä saisin tänä päivänä ihmiset uskomaan, että jos puhun laihduttamisesta, en tarkoita sillä itseni näännyttämistä. En minä halua olla sairaalloisen alipainoinen, minä tiedän tarvitsevani ravintoa elääkseni ja tehdäkseni niitä asioita, mistä pidän. Vallan hyvin minä tiedän myös ettei paino kerro sitä miten hyvä itsetuntoni on tai kuinka paljon ihmiset minua rakastavat. Mutta silti jos mainitsenkaan sanan "laihduttaminen", alkaa kuoro vieressä laulamaan ettei minun tarvitse laihtua ja olen vain pinnallinen. Tai että minusta tulee taas luuranko, jos laihdutan, minun pitäisi hyväksyä itsensä sellaisena kuin olen - ja jonka jälkeen minua kaduttaa se, että ylipäätään avasin suuni. 

Minulla ei tunnu olevan toisten mielestä enää oikeutta kehooni historiani vuoksi.

Tunnen yksinkertaisesti oloni vieraaksi tässä kehossa, minä en viihdy tässä 10kg isommassa olomuodossa, mitä olen viime kesään verrattuna. Minä tiedän, ettei 10 kilon kadottaminen toisi pelastusta tästä ahdisuksesta taikka OCD:sta, mutta ei niiden kantaminenkaan mitenkään asiaa edistä, etenkin kun inhoan sitä, mitä olen tehnyt itselleni ahmimalla nuo kaikki sipsit ja karkit kurkustani alas. Välillä mietin pelkäänkö itsekin alitajuisesti sairastuvani anoreksiaan uudelleen, koska tunnen tietoisesti tyriväni kaikki yritykseni poistaa nuo näkyvät kerrokset ja kilot, joiden alla oikea minäni piileksii. Vai onkohan se kärsimättömyyteni, joka pilaa kaiken, kun asiat eivät menekään niin kuin haluan enkä pääse tavoitteeseeni suunnitellussa ajassa? Pilaanko kaiken heti alussa, koska en halua näyttää ihmisille minkälainen epäonnistuja minä voisin olla? Vai pelkäänkö sitä elämää, minkä tuo 10 kilon kevennys minulle tarjoaisi eikä minulla olisi enää mitään, minkä alle piiloutua?

Onko tästäkin läskistä tullut minulle vain yksi suojakilpi ja tekosyy lisää olla kohtaamatta ahdistusta? Eli kun ahdistun ajatuksesta tehdä pakkotarkistuksia, on sittenkin helpompi syödä liikaa ja jäädä kotiin, koska tunnen itseni siten epämiellyttävksi enkä halua mennä ihmisten ilmoille?

Just. Piiri pieni se vaan pyörii.

Päivän pelko: Pidänkö edes työstäni, mitäköhän minä todella haluan tehdä?

Päivän absurdi ajatus: Jos kynteni alla on kaurahiutale ja käteni käy lähellä pistorasiaa, voikohan kaurahiutale tippua sinne pistorasiaan aiheuttaen oikosulun?

Päivän biisi: Jukka Poika - Älä tyri nyt

Yksi lippu läskileirille, kiitos!

Tekisipä nyt mieli lyödä yläfemmat itsensä kanssa. Myöhemmin eilisen uskoa tulevaisuuteen valaneen blogitekstin kirjoittamisen jälkeen löysin itseni ensin syömästä täytettyä patonkia, sen jälkeen kinuskilla kuorrutettua donitsia voidellen kehoni lopuksi vielä 400g sipsipussilla. Hyvä tyttö. Näin juuri. Sinähän et tiedäkään mitä siitä seuraa kun ahmit hiilariherkkujasi ja hinaudut verensokerisi kanssa sinne maailman huipulle?

Idiootti.

Siinä vaiheessa kun verensokerini on lähtenyt taas ihan omille reissullensa silmiini ilmestyy se jo kuuluisa "Jos katse voisi tappaa"-katse, poskilihakset kiristyy ja alan vähintäänkin oman pääni sisällä kiukuttelemaan kaikille. Koska tietenkin kaikkien muiden vika on se, että minulla on paha olla juuri siinä hetkessä. Eilen kohteeksi osui Marakatti, mutta se on jo sen verran näppärä tyttö tulkitsemaan tuota katsetta, että antoi minun fiksusti rähistä itsekseni, jonka jälkeen pystyin jo itsekin toteamaan olevani ihan todella typerä, oikea Dorkalandian kruunaamaton kuningatar.

En tiedä onko minun alitajuisesti tarkoitus kiukutella itselleni siitä, että mokasin taas syömällä liikaa - en ole saanut koskaan siinä vaiheessa kiinni ajatusmallistani. Mutta niin tai näin, muistutan tuossa hetkessä niitä klo 03:30 baareista könyäviä ja itsekseen öykkäröiviä laskuhumalaisia apinoita, jotka vuoroin itkee omaa surkeuttaan ja välillä laskee housut kinttuihin näyttääkseen persettä koko maailmankaikkeudelle. Okei, en minä sitä noin pitkälle vie, älkää pelätkö, mutta uskon tunnetilan olevan täysin sama.

Tuohon tilaan pääsemiseksi ei riitä perinteinen karkkipussi vaan minun tulee oikeasti syödä paljon hiilaripitoisia asioita. Ja minä pystyn syömään niitä ihan valtavasti. Kun olen niitä hiilaripitoisia asioita ahminut riittävän paljon yli äyräiden, tulee totaalinen sammahtaminen, jolloin joko annan periksi tarkistamisille ja nukun aamuun saakka nähden kamalia painajaisia tai herään pienessä krapulassa tarkistamaan, että valtakunnassani on kaikki hyvin. Ja nuo hiilaribakkanaalien jälkeiset tarkistamiskeikat on jotain ihan omaa luokkaansa, ne tuntuvat kestävän ikuisuuden.

Verensokerin sahaaminen ei tee siis hyvää myöskään pakkotarkistamisille, miksi minä silti teen sen saman virheen yhä uudelleen ja uudellen?


Näitä bakkanaaleja tulee onneksi tänä päivänä harvemmin mutta se mikä ne laukaisee, on minulle yhä epäselvää. Minä jos joku tiedän viimeisimmän ruoka/laihdutustrendit, ruokien kalorimäärät ja muistan vallan hyvin minkälainen olo minulla on ahmimisten jälkeen. Enkö minä vain tunnista rajojani? Olenko vain väsynyt? Kyllästynyt? Haluan antaa periksi? Unohtaa?

Miksi minä en juuri tuossa hetkessä pysty pysäyttämään itseäni?

Välillä minusta tuntuu, että latomalla sen pussillisen sipsejä sisääni yritän vain käyttää sitä eräänlaisena tulppana sille tunne/ajatusvyörylle, mikä sisältäni on nyt viime syksystä alkaen lähtien syöksynyt ulos. Se vyöry, minkä ilmaisemiseksi minä pääasiassa voisin heittää sitä itkuvirsi keikkaa, koska en tunnista siitä sekasotkusta muuta mutta jolle tulevaisuudessa tulee varmasti löytymään muitakin muotoja. Eli koska minulla ei ole ehkä juuri siinä taianomaisessa bakkanaaleja edeltävässä hetkessä mitään, mitä tarkistaa ja välttää ahdistusta, minä ahmin?

Wikipediassa sanotaan pakkoneurooseista kärsivien ihmisten olevan usein normaalia älykkäämpiä. Minä kyllä vähän epäilen..




Päivän pelko: Toivottavasti bakkanaaleista ei tule 3 päiväisiä festareita
Päivän absurdi ajatus: Ovatkohan nuo kukat myrkyllisiä?
Päivän biisi: Jukka Poika - Pläski

Suhteellisuusteoria

"Mutta kaikkihan on suhteellista" sanoi Marakatti eilen illalla kun kitisin päivästäni keskellä Facebookin yltiöpositiivista viestitulvaa silloin kun itseni tekisi mieli laittaa statukseksi viisi kirjainta sisältävä sana joka alkaa v:llä ja päättyy vokaaliin. Kaikki on suhteellista, totta tosiaan. Mutta silloin kun oma maailma tuntuu samalta kuin King Kongilla eläintarhan häkissä, on hankala nähdä sitä missä lähtökuopissa tässä oikein seistään verrattuna muihin. Ja mikä on se asteikko, jolla minä mittaan elämässä onnistumista ja tyytyväisyyttäni päivään.

Asteikkoni on kuin suoraan korkkiruuvitehtaalta - kiero ja väärä maanantaikappale.

Viime vuoden 5 viikon kesälomalla, jolloin nämä pakkotarkistamiset oikeastaan räjähtivät käsiin, muistan kolme kertaa suunnitellusti nähneeni jonkun ystäväni/kaverini/tuttavani ja käyneeni silloin tällöin aamukävelyllä. Tämän jälkeen kävin yleensä lähikaupassa ja söin. Ja katsoin Gilmoren tyttöjä samalla kun söin niitä kaupasta hankittuja päivän ruokia eli sipsejä ja Fourettsin (tms.) suklaatäytteisiä keksejä ja kun ne loppuivat, hain Makuunista karkkia vannoen, etten tee tätä enää huomenna vaikka tiesin, että tekisin kuitenkin. Siinä oli kaikki mitä tein koko 5 viikon kesäloman ajan.

Suhteellisuusteoriaa 2012:
Lomani on nyt kestänyt viikon ja 4 päivää. Olen joka ikinen aamu poistunut kotoani vähintään tunniksi aamukävelylle/hölkälle ja tällä viikolla niiden kaikkien pituudet ovat hiponeet pikemminkin 1,5h. Olen myös itselleni asettamieni tavoitteiden mukaisesti poistunut aamulenkkien lisäksi kotoa päivittäin myös toisen kerran, ollen poissa vähintään tunnin vaikka istuen tuossa meidän etupihalla, mutta poissa neljän seinän sisältä. Olen syönyt lähes päivittäin 5 pientä ateriaa sallien pieniä herkkuja silloin tällöin ja minulla on ollut vain yksi "ahmiminen", joka sekin tosin oli ihan suunniteltu ja tietoinen valinta. Kyllä, minä eilenkin aloin itkemään kun en meinannut päästä yöllä nukkumaan tarkistellessani niitä pirun hellanlevyjen valoja (voisinpa tästä syyttää sitä tunneaaltoa ja sen kieltämistä, minkä illalla katsottu romanttinen elokuva olisi herättänyt. Mutta hei camoon, Ben "Yksi katse" Affleck ja Gwyneth "Kaikkien heikkojen naisten äiti" Paltrow ei herätä minussa muuta halua kuin repiä silmäni irti päästä). Että ei niiden tarkistusten suhteen mitään ihmettä ole tapahtunut.

Kuitenkin, suhteessa viime vuoden samaan hetkeen, onhan minulla mennyt paljon paremmin kun kokonaisuutta katsoo.

Tahdon vain aina unohtaa sen, etten minä ole kuin muut ja en mittaa elämääni samalla asteikolla kuin muut. Elämässäni on tapahtunut paljon sellaista, mitä kukaan ei tule koskaan kokemaankaan eikä kukaan siten voi antaa minulle valmiita vastauksia siihen mitä minun tulisi tehdä. Minun on löydettävä ne vastaukset itse itsestäni. Mutta kun ei tiedä kuka on ja itsetunto asteikolla 1-10 pyörii jossain -20 paikkeilla, yrittää sitä epätoivoisesti löytää vastauksia itsestään muilta ihmisiltä ja vertaa elämäänsä muiden elämiin.

Käsi ylös, kuinka moni on yrittänyt saada vanhenpaansa pakkohoitoon, kuinka moni tietää vanhempansa näkevän harhoja, kuinka moni on paastonnut yli kaksi viikkoa, kuinka moni on nähnyt kun läheinen ihminen yrittää ottaa hengen itseltänsä? Muutamia mainitakseni, minä en todellakaan ole niin kuin muut.

Itseasiassa kaikkien pitäisi mitata elämäänsä sillä henkilökohtaisella mittarillaan, verrata missä suhteessa mennään omiin unelmiin eikä vain verrata sitä, mitä minulta puuttuu suhteessa siihen, mitä muilla ihmisillä on. Minä en näe elämääni niin kuin sinä sen näet mutten myöskään minä näe sinun elämääsi niin kuin sinä itse sen koet. Minunkin pitäisi siis muistaa se, että olen päihittänyt tavoitteeni tälläkin viikolla joka päivä. Ja etten minä unelmoi eniten tällä hetkellä kaukomatkasta Karibialle vaan siitä, että minä tietäisin kuka olen ja mitä haluan. Että minä paranisin tästä. Ja sen unelman saavuttaakseni minun on purettava sen edestä tämä pakkotarkisteluista syntynyt muuri, joka tarkoittaa pienten päivittäisten tavoitteiden asettamista yhden tiilenpään murskaamiseksi. Sitä, että lähden kotoa kaksi kertaa päivässä pois. Vasta sen jälkeen kun muuri on purettu minä voin esimerkiksi aidosti tietää haluanko lähteä Australiaan vielä joskus eikä sinne lähteminen olisi vain pakomatka menneisyydestä.

Minulla on aikaa. Ja jos ei ole ja jään auton alle tänään, voinpahan kuolla tyytyväisenä siihen, että minä olen oikeasti yrittänyt tehdä töitä unelmani eteen. 


Tiedän, että tätä blogia lukee muutamat ystäväni, joten toivon, ettette lakkaa päivittämästä niitä vaaleanpunaisia päivityksiä Facebookiinkin. En minä sitä tuota eilisellä kirjoituksella tarkoittanut. On hyvä karahtaa karikoille näistä omista ajatuskuvioista välillä ja ilman raapaisupintaa toisesta ihmisestä se ei olisi mahdollista. Joten olkaa onnellisia ja ilmaiskaa se oman suhteellisuusteorianne mukaisesti.



Päivän pelko: Mitä jos äitini ehtii menehtyä ennen kuin itse olen valmis ottamaan häneen yhteyttä?
Päivän absurdi ajatus: Jos kävelen tätä seinän viertä ja kompastun omiin jalkoihini, voinko tippua tuon 2 metrin päässä olevan kaiteen yli katuun?
Päivän biisi: Linkin Park - Burn it down

Olen elossa

Eilen olin ystäväni tukena, joka hyppäsi benjihypyn. Ei oltu nähty vuoteen ja mitä pidempään puhuttiin, sitä enemmän ymmärsin miten syvälle olen tässä kaikessa ajautunut omien päivittäisten valintojeni kautta. Ja sen sama todellisuus näyttää tänään minulle keskaria täyttämällä Facebookin aurinkoisista matkakuvista ja päivityksistä kuinka ihanan täydellistä kaikilla on. Enkä minä kestä sitä. Haluaisin pakata repun, uusia passin, lähteä pois maasta ilmoittamalla siitä vain Marakatille ja aloittaa alusta.

Luoja, että minä olen hukassa itseni kanssa.

Sairasta

Enää 20 minuuttia siihen, kun minun täytyy alkaa tarkistamaan.Oksettaa, ahdistaa ja pyörryttää ajatuskin vaikka olen koko operaatioon varannut 45minuuttia - sen verran kuin minulla meni tarkistamiseen pahimmillaan tänä keväänä. Enkä ole vessan vesihanaa lukuunottamatta käsitellyt yhtäkään niistä asioista, jotka joudun pian tarkistamaan, hellan levyjäkään en ole käyttänyt yli vuoteen.

Miksi minä siis teen tämän itselleni?

Viime aikoina olen ollut niin valtaisan pettynyt siihen etten minä vaan pysty lähtemään kotoa ilman, että tarkistan vähintään 11 asiaa.Tai että jos tarkistaisinkin ne niin miksi siihen menee 30-45minuuttia vaikka minä joka kerta vannon, että ei tänään, tänään tarkistan kaiken vain kahdesti, jonka jälkeen kävelen kotoa ulos.Minun tekisi mieli nostaa itseni kauluksista ylös ja paiskata katuun - lakata käyttämästä äitikorttia siihen, että minun pitää olla itselleni armollinen tällä tavoin. Lakata selittelemästä. Jos tarkistaisin ne 11 asiaa vain kaksi kertaa olisi se siitä huolimatta epänormaalin paljon. Minä olisin yhä neurootikko,jolla on parantumiseen vielä matkaa.

Miksei vähempi tarkistelu voisi olla itselle sitä armollisuutta? Haluanko minä tällä tarkistamisella jotenkin vain rankaista itseäni? Tarkistaminen ei saa olla liian helppoa? Minulla pitää ensin olla paha olla, jotta minulla voi olla myös hyvä olo?

Sairasta, sanoisi neurootikkokin.

Päivän pelko:Mitä jos x 100 asiaa
Päivän absurdi ajatus: Kävelinköhän niin läheltä hellaa,että olisin voinut tönäistä sen päälle?
Päivän biisi: Elastinen - Päivä kerrallaan

Korjaan kirjoitusvirheet myöhemmin,en uskaltanut avata konetta ennen lähtöä..

Edit: Virheet korjattu. Ja pääsin ulos, aikaa kului 35 minuuttia. Vielä vessan hanojen kohdalla selkäranka piti ja tarkistin ne vain kahdesti ja kaikki näytti menevän hyvin. Mutta sitten taas kerran...)

Huomiohuorausta

Aamulla tein jotain sellaista, jota en ole koskaan aikaisemmin tehnyt. Sen vakituisen aamukävelyreittini sijaan päätin kotoa ulos päästyäni lähteäkin täysin päinvastaiseen suuntaan ja tuosta valinnasta tullut tunne oli lopulta niin vapauttava, että kävelin aina Mustikkamaalle saakka. Aamuherätykseksi tuli Reittioppaan mukaan 10,8km. Uutta ei ollut se, että valitsen toisen reitin. Uutta oli se, että en ole koskaan aiemmin Mustikkamaalla käynyt vaikka se onkin tuossa "ihan kävelymatkan päässä". Eli minulla ei ollut hajuakaan siitä mitä reittiä sinne kulkisin ja eksyisinkö luvattomalle maaperälle - ei liiallista ennakointia reittivalintojen suhteen eikä tienpuolen vaihtamista silloin, kun vastaan käveli muita ihmisiä tai jouduin ohittamaan kesäinhokkini terassin täynnä kaljasta pinkeitä setiä ja tätejä vaikka tunsinkin itseni satakiloiseksi mursuksi kuivalla maalla. Minä vain kävelin ja Mustikkamaalla teki mieli tuulettaa.

Olen yrittänyt olla vähemmän kriittinen kirjoituksieni suhteen, koska ymmärrän niiden olevan niitä suunnittelemattomia yrjöjä, joiden kuuluukin tulla näkyviin sellaisena kuin ne ovat. Mutta välillä minä mietin kirjoitanko näitäkin tekstejä vain saadakseni huomiota. Valitsenko minä draamaillakseni sanani niin, että elämäni kuulostaisi paljon kamalammalta kuin mitä se oikeasti on.

Olenko minä vain epätoivoinen huomionarkkari? 

Lapsuudessani moni asia oli hyvin - oli ruokaa, vaatteita, väkivallaton ympäristö, sisaruksia ja keskenään toimeentulevat vanhemmat. Mutta silti tuntui alituiseen siltä, että jäin vaille sellaista huomiota, jota kasvava lapsi/nuori olisi tarvinnut. Ei, minä en syytä ketään, koska elämä oli nyt vain sellaista ja vanhempani taatusti tekivät silloin sen minkä pystyivät. Kun vanhemmilla oli paljon töitä, veljeäni kiusattiin koulussa ja pikkusiskoni hädin tuskin käveli niin minä opin selviytymään ja saamaan hetkellisesti huomion sillä, etten minä aiheuttanut mitään ikävää ja menestyin siinä mihin ikinä ryhdyinkin. 

Huomion metsästys jatkui kouluvuosinakin - jos sain huomion ja joku minut hyväksyi kaverikseen, ei mennyt kauaa kun halusin lisää huomiota niiltä vielä vähän suositummilta tytöitä ja hylkäsin tuon vanhan kaverini toisten tieltä. Sen vuoksi ajauduin hyvin usein ns. kolmanneksi/viidenneksi pyöräksi erinäisiin tyttöporukoihin. Janosin sitä, että saisin olla jonkun paras ystävä, jonkun ihmisen keskipiste. Ja kun huomasin, etten sitä yrityksistäni huolimatta ollut tytöille, saati pojille, oli se kuin mäkkäriateria nälkäiselle ja huonolle itsetunnolle. 

a) Olen ruma b) Kukaan ei välitä, paitsi, jos en aiheuta mitään pahaa kenellekään

Ja vaikka minä myöhempinä vuosina juhlin joka viikonloppu, näännytin itseni 40 kiloiseksi ja söin jauhoja suoraan pussista lihoen taas lähemmäksi 70 kiloa, ei kukaan huomioinut sitä mitenkään vaikka kaikki tekoni huusivat sen puolesta. Että minäkin halusin vain tulla nähdyksi.

Jälkeenpäin moni silloinen tuttava on sanonut kuinka näki, ettei kaikki ollut hyvin, muttei uskaltanut puuttua. Ja minä olen voinut sanoa heille, että ei se mitään. Olisin halunnut lisätä tuohon perään, että se olisi ollut ainoa asia, jota minä kaipasin. Että joku olisi huomannut miten eksykissä olin, mutta ainoa mitä nähtiin, oli hyvä koulumenestys ja se, että kuuntelin, olin läsnä ja välitin silloin kun kukaan muu ei sitä tehnyt. Jätin lauseen lisäämättä, koska en halunnut loukata ketään. Selvisinhän minä ongelmitta kuitenkin.

Tähän päivään asti. 

Nyt nuo kaikki typerät teiniongelmat ovat myös pinnassa kaiken muun tämän roskan keskellä. Ja nuo teininä lanseeraamani lainalaisuudet pätevät yhä sisälläni. Siksi minä yhä mietin, että teenkö tämän vain saadakseni huomiota. Eli onko kaava yhä sama vanha vai olisiko sillä oikeasti mitään väliä, vaikka tätä blogia ei näkisi tai lukisi kukaan.

Ehkä itseni täytyisikin miettiä ennemmin sitä miksi minä en voisi vain unohtaa muut ja kirjoittaa ilman, että ylianalysoin sen perimmäistä tarkoitusta? Mitä ihmettä minä tässä kirjoittamisessa arastelen, sitäkö, että olen itselleni vihdoinkin rehellinen mistä minä tulen ja millaiseksi elämäni on mennyt?

Päivän pelko: Miten ikinä pystyn huomenna olemaan sovitulla paikalla sovittuun aikaan?

Päivän absurdi ajatus: Entä jos avaimet tippuvat taskustani mereen?

Päivän biisi: Muse - Map of The Problematique

Työtä etsii ammattitaitoinen itkuvirsien esittäjä

Arvasin, että tämä tunne tulee tämän bloginkin kanssa eteen. Se "muka tunne" kun ei enää millään jaksaisi kirjoittaa ja haluaisin unohtaa koko jutun. Sama tunne hiipii esiin ainakin harrastuksissa - innostun äärimmäisen helposti, mutta kun kokeilua on takana n. 2 viikkoa, tulee totaalinen kyllästyminen. Tai siksi minä itse olen tähän saakka kutsunut, kun olen keskeyttänyt n. 90% aloittamistani harrastuksista elämäni aikana. Ja se sama "muka tunne" hiihtää perässäni myös aamuisin ja iltaisin, kun olen päättänyt, etten tarkista sitä vesihanaa kuin kerran. Se "muka tunne" kertoo, että en minä tänään jaksa, minä sitten huomenna olen päättäväisempi ja tarkistan sen vesihanan oikeasti vain kerran.

Ja siitä seuraa itseensä pettyminen, koko ajan vahvistuva kehä, joka vastaavasti ruokkii sisälläni olevaa ahdistusta, joka taas ruokkii niin tarkistamisia kuin syömishäröilyäkin. Ja niin edelleen, karuselli jatkaa pyörimistään.

Enpä minä oikeasti taida tietää edes mitä kyllästyminen oikeasti on, koska käytän kyllästymistä verukkeena lähes kaikkeen elämässäni. Oikeasti minä luulen, että jälleen kerran minun on vain niin äärimmäisen vaikeaa raahata itseäni pois sieltä kuplasta, omalta mukavalta mukavuusalueelta, jossa ei tapahdu mitään pahaa eikä yllättävää. Kun se alkuhuuma ja innostus levyjen tarkistamisesta vain kerran on muuttunut vaiheeksi, jossa tulee ponnistaa ja kurkata nurkan taakse tietämättä mikä siellä odottaa, minä saan tuon "muka tunteen", että minä kyllästyn ja etten minä muka jaksa.

Siksi minä käyn tänne kirjoittamassa päivittäin vaikka pelkän "olen elossa"-lauseen. Minä vien kerrankin jotain loppuun.

En tiedä pelottaako minua katsoa sinne nurkan taakse, koska minä en tiedä mitä siellä odottaa enkä minä siis tietäisi, miten minun tulisi sitä asiaa käsitellä. Mietin tänä päivänä monia asioita kuten ihmisten kanssa käytyjä keskusteluita ja tapahtumasarjoja ennakkoon. Minä omassa pikku päässäni vilkkaan mielikuvituksen avulla päätän ja suunnittelen miten keskustelu tullaan käymään ja mitä tapahtuu. Ja sen minä luulen olevan yksi suurimmista ongelmistani - minä ennakoin aivan liikaa.

Tottakai jokainen joskus miettii ennakkoon asioita, mutta minä olen vienyt ennakoinninkin liiallisuuksiin. Näkyvintä se toki on tarkistusten yhteydessä, mutta en ole tajunnutkaan miten paljon ihan oikeasti ennakoin ihan kaikkea, mietin jopa nyt sitä ennakkoon, minkälaisen keskustelun tulen torimyyjän kanssa tänään käymään. Olen aiemmin uskonut vain "haaveilevani" asioista, siis miten niiden tulisi optimaalisimmin mennä, mutta ei se ole sitä. On eriasia päättää olevansa tiukka ja sanoa "ei" ylimääräiselle työlle kuin suunnitella ennakkoon kuinka keskustelee asiasta, mitä toinen osapuoli sanoo ja visualisoida ilmeineen ja eleineen koko tapahtumaketju omassa päässänä.

Kun sitten tapahtuukin jotain, mitä en ole suunnitellut, menen ns. ihan puihin ja tuskin saan sanaa suustani. Olen ns. lukossa ja fyysisesti tuntuu siltä, että jonkinlainen yhtä kokoa liian pieni panssari aseteltaisiin päälleni. Ja siinä minä änkytän, yritän saada ajatuksiani toimimaan ja sätkyn hermostuksissani, koska eihän sen niin pitänyt mennä. Milloinkahan minä pölvästi opin, etten minä ohjaile tätä maailmaa ja sen tapahtumia? Etten minä voi antaa toisille ihmisille vuorosanoja?

Minä en ole yllättänyt itseäni pitään, pitkään aikaan - niin paljon, että se tuntuisi ihan sydämessä saakka. Ja se on todella surullista.


Em. asian vuoksi minä varmastikin välttelen tällä hetkellä niitä asioita, joissa joutuisin kohtaamaan ihmisiä, joiden käytöksestä ja tunteista minua kohtaan en voi olla varma. Minulla on olemassa 5 äärimmäisen hyvää ystävää (Marakattia en laske tähän edes mukaan, sen on pakko olla sukulaisuussuhteen vuoksi kanssani hyvää pataa), joiden näkemiseksi olen valmis kulkemaan läpi siitä tarkistusten portista, jonka olen tuohon kuplaani rakentanut. Olen siihen valmis, koska yksikään heistä ei ole kohdallani luovuttanut enkä minäkään halua enää luovuttaa heidän kohdallansa. Heidän kohdallansa minä olen valmis taistelemaan, koska luotan heihin ja aistin heidän hyväksyntänsä minusta sellaisena kukkupäänä kuin tälläkin hetkellä olen. Mutta muiden ihmisten kohdalla tuon portin avaaminen tuntuu monta kertaa raskaammalta, sillä minä en tiedä mitä odottaa. Minä en tiedä mitä he minusta ajattelevat, miten käyttäytyvät ja mitä sanovat. Siksi minä en tiedä, onko sieltä kuplasta ulos astuminen heidän kohdallansa sen tarkistelun arvoista vai tuleeko itsetunnolle turpaan samantien.

Minut on kasvatettu siihen, ettei kehenkään kannata luottaa, koska ihmiset pettävät sinut. Aina. Ja lopulta tulet jäämään yksin. Sen vuoksi minä olin pitkään se, joka petin aina kaikki kaverini ja ystäväni. Oli helpompaa pettää kuin tulla petetyksi, jättää ja hylätä ennen kuin tuli jätetyksi ja hylätyksi. Sitten siitä huolimatta minuun uskoi ensin yksi ja sitten toinen ihminen. Ja nyt heitä on jo viisi. Viisi ihmistä, joiden luottamuksen arvoinen minäkin tahdon olla. 

Maailmassa minä eniten haluan parantua tästä ja alkaa taas elämään.



Päivän pelko: Mitä jos minä en tästä enää laihdu?
Päivän absurdi ajatus: Jos näppiksen rakoon menee leivänmuru, voikohan kone syttyä siitä palamaan?
Päivän biisi: Major Label - When I´m with You You Are Safe


ps. Sääli ettei Suomessa ole enää tilausta itkuvirsien esittäjille, koska nyt jos joskus voisi olla minun hetkii kokeilla sitä ammattia. Ei kun hei, jos en väärin muista, ko. perinne taisi olla vielä voimissaan jossain päin Aasiaa! Oiskohan se siis passin uusimisen paikka..

Halloo, halloo, halloo, onko sairaala?

Mikä olisikaan sen miellyttävämpi herätys aamulla klo 06:30 kuin kirkkaasti verhojen läpi paistava aurinko ja osastohoidossa olevan äitini puhelinsoitto. Pimennysverhot saan ostettua enkä äitini soittoihin tällä hetkellä vastaa, mutta silti minä vaan jäin miettimään tätä Suomen terveydenhuoltoa. En ole laisinkaan hoitoalan ammattilainen, mutta silti minua kummastuttaa kuinka maniasta nautiskelevan ihmisen annetaan pitää puhelin myös osastohoidossa. En minäkään ketään eristyksiin haluaisi, mutta mielestäni äidilleni puhelin on vain yksi väylä paeta sitä oikeaa todellisuutta sieltä itsevaltiuden keskiöstä ja vain hidastaa paranemisprosessia. Mene ja tiedä sitten, ehkä ne sairaalassa tietävät mitä tekevät.

Ja siinä aamuaurinkoa katsellessani jäin miettimään pitäisikö minun kuitenkin soittaa sairaalaan ja sanoa asiasta. Minä en niin millään jaksaisi enää huolehtia, mutta taas toisaalta 2/5 osaa biologisesta perheestäni on päättänyt, että on vain parempi myötäelää sairaudessa eikä välittää siitä, että äitini soittaa heille "enää vain aamu kuuden jälkeen 10 kertaa päivässä, koska sillä on varmaan siellä tylsää". Että jos minä en asiaa sairaalaan ilmoita, ei sitä ilmoita kukaan muukaan. Vai luotanko siihen, että ne siellä sairaalassa ihan oikeasti osaavat työnsä ilman omaisten vinkkivitosiakin?

Ehkä on ihan hyvä, että sen maniakauden päätteeksi  äidilläni "on vähän tylsää", eihän se sairaala mikään sirkus ole. Ja olihan siinä jo leipää ja sirkushuveja riittävästi, kun äitini matkusteli taannoin taksilla ympäri Etelä-Suomea eikä meistä kukaan oikeasti tiennyt missä se oli ja oliko se edes hengissä.

Käyn jatkuvasti vastaavia keskusteluja itseni kanssa, tuntuu kuin sisälläni olisi kaksi sumopainijaa koko ajan kehässä ottamassa mittaa toisistaan. Herrat (tai miksi ei rouvat, en tiedä onko naissumopainijoita olemassa) Vast Uu Ton ja Vast Uul Linen käyvät vääntöä siitä, pitäisikö joku asia tehdä. Minä en tarkoita tällä pelkästään tarkistamisia vaan tuntuu, että käyn tänä päivänä melkein minkä tahansa asian tiimoilta samaa juupaseipäs-keskustelua. Ja tämä juupaseipäs-keskustelu korostuu yleensä asioissa, joihin liitän jotain negatiivista. Tänäkin aamuna minä taisin olla oikeasti vaan niin kauhean surullinen siitä, mihin oma perhe on ajautunut. Ja että minä olen ajautunut sen ulkopuolelle ja muodostanut oman perheyksikköni Marakatin kanssa. Mutta en minä senkään totuuden jälkeen silti yhä edelleenkään tiedä, missä tässä kohtaa juuri tässä asiassa kulkee se vastuullisuuden/vastuuttomuuden raja. En minä tiedä mikä riittää tai mikä on oikein. Pitäisikö siis vai eikö pitäisi? Voisiko joku ystävällisesti antaa tähän ja kaikkiin muihin elämän varrelle sattuviin kysymyksiin ne oikeat vastaukset?


On vaikea nähdä muita värejä, jos on ns. kasvanut mustavalkoista tv:tä katsellessa. 


Minähän en ymmärrä samalla tavalla esimerkiksi termiä "vastuuton" kuin sen 90% ihmisistä ymmärtää. Minulle vastuuttomuus on jotain sellaista, minkä muut käsittävän "inhimilliseksi", "unohtamiseksi", "tavalliseksi elämäksi". Vilkas mielikuvitukseni kostautuu tässäkin, se kaivaa aina kaikennäköisistä termeistä ne ääripäät. Pystyn hetkessä näkemään, kuinka se vesihanan auki unotaminen leimaisi minut lopun elämäkseni vastuuttomaksi ja ajaisi velkahelvettiin eikä kukaan enää sen jälkeen haluaisi olla kuullakaan minusta ja menettäisin täten koko ihmisarvoni. Helppoa. Ja sitten tarkistetaan taas, koska minä en halua jäädä yksin.

Ja silti, mitä kauemmin nyhjään tässä nykyisessä kuplassani enkä uskalla sitä puhkaista, sitä enemmän yksin ja ulkopuolelle jään elämästä.  


Olen näissä tarkistelukuvioissa huomannut, että syy miksi jokin tarkistus keskeytyy ja se pitää aloittaa uudelleen, on se, että mieleeni pulpahtaa erinäisiä ajatusvyöryjä. Ajatukset voivat olla täysin irrationaalisia ("Ostaisinko tänään kengät") tai melko järkeviä, esimerkiksi ihmissuhteisiin liittyviä ("Minäkin haluaisin poikaystävän" "Inhoaakohan se työkaveri minua"). En käy siinä vaiheessa ajatuksissani vielä mitään kauhukuvia läpi palavasta talosta, joka siis suoranaisesti liittyisi tekemääni tarkistustoimenpiteeseen,  mutta nuo muut ajatukset häiritsevät keskittymistä sen verran etten usko, että näin kuitenkaan varmasti oliko se hellan levy nollassa. Ja sitten tarkistetaan taas. Ja vielä kerran. Samalla toivon, että voisin tallettaa nuo ajatusvyöryt ulkoiselle kovalevylle niiden myöhempää tarkastelua ja tulkitsemista varten. Minä niin haluaisin ymmärtää, mitä sinä alitajuntani niissä minulle haluat sanoa.

Terapeuttini antoi kesäläksyksi lukea muutamia kirjoja ja tehdä tietoisuusharjoituksia, jotka auttaisi em. ongelmaan ja olenhan minä jo saanut ne kirjat lainattua. Ja ajattelen joka päivä, että kyllä minä huomenna teen niistä ensimmäisen ja luen sitä ensimmäistä kirjaa vähän. Ja joka päivä minusta tuntuu, että nyt minulla on niin rankkaa, että olen itselleni armollinen ja teen jotain muuta kivaa. Ja joka päivä ajattelen, että eihän loman pidä olla suorittamista, rentoudun nyt. Että kyllä minä heti huomenna sovin tapaavani jonkun ja menen sinne enkä peru viime hetkillä, mutta tänään, juuri tänään olen itselleni kiltti ja annan vapaapäivän tarkistamisesta enkä siis tapaa ketään.

Ja siellä minä istun yhä kuplassani ja toivon, että kunpa tulisi joku, joka puhkaisisi kuplan vaikka tiedän, ettei sitä kuplaa voi puhkaista kukaan muu kuin minä itse. Kunpa tulisi joku muu, joka ottaisi vastuun ja minä saisin olla hetken vailla huolen häivää. Kunpa tulisi, joku ihan muu.

Päivän pelko: Onkohan mikroni turvallinen kun se on jo noin vanha, pitäisiköhän minun ostaa uusi ihan kaiken varalta ennen kuin mitään tapahtuu?
Päivän absurdi ajatus: Jos pesin juuri käteni ja sormenpäät ovat kosteat, voinko laittaa tietokoneen laturijohdon pistorasiaan?
Päivän biisi: M.A. Numminen - Kuinka saisin rikki kookospähkinän

ps. En tiedä tuntuuko muista blogien kirjoittajista samalta vai onko se vain tämä henkilökohtainen aihe, mutta omat kirjoitukset näyttävät jälkeenpäin katsottuna ihan oksennusrykäisyiltä, samoilta kuin se helmiäispuuro marjasekoituksella vihreässä ämpärissä 3-luokalla. Mutta kaippa tämän sairauden kulku on kuten oksennustaudissakin: Ensin oksennuksen mukana poistuu viimeisimmäksi syödyt kiinteät asiat muuttuen vähitellen sappinesteiksi ja vasta kun vatsalaukku on oikeasti tyhjä, on olo kutakuinkin ookoo.

ps.2. Kiitos rakas mielikuvitukseni edellisestä.

Mikä on neurootikon unelma-ammatti? - Tarkastaja

Aloitin tämän aamun soittamalla äidin sosiaalityöntekijälle ja käymällä puntarissa. Huti yksi ja huti kaksi - tulos oli sama kuin olisi alkoholistina aloittanut aamunsa pullollisella punaviiniä tai antanut peliriippuvaiselle paketin arpoja.

Pääsin kuitenkin ulos ja lenkille vaikka päässä soikin lakkaamatta se viime viikkojen listahitti, että mitä jos minustakin tulee samanlainen kuin äidistäni miksattuna erinäisiin neuroottisiin kauhukuviin tulipalosta ja vesivahingoista. 

Mitä siis, jos minäkin lakkaan ymmärtämästä mikä on yön ja päivän ero, mitä jos minäkään en ymmärrä poliisien pysähtymismerkkiä ajaessani ylinopeutta ja pysäyttämiseeni tarvitaan piikkimatto? Mitä jos minullakin alkaa olemaan harhoja, mitä jos minun itseni pysäyttämiseksi tarvitaan piipaa-auto ja pari viikkoa suljetulla? Mitä jos kaikki alkaa siitäkin huolimatta pian taas alusta?

Minä kuitenkin tiedän jo tänä päivänä, että minä olen minä ja enkä äitini, vaikka olen kautta aikojen saanut kuulla kuinka samanlaisia me olemme ja vaikka häntä muistutankin ulkoisesti. Minä olen valinnut eri tien kuin äitini. Vaikka se tie tuntuukin välillä siltä, että ajaisin vuoristoradalla vaunulla, missä ei ole jarruja ja kaikki pelot kolisee samalla niskaan kuin konsanaan alasimet Kelju K. Kojootin päälle. Minä olen valinnut toisin. 

Olen pitkään halunnut löytää syyn siihen, miksi juuri minusta tuli tällainen neurootikko mutta mikään kirja ei tunnu antavan yksiselitteistä vastausta. Netti on pullollaan teorioita streptokokista, stressireaktiosta aina geeniperimän tasolle saakka mutta mikään niistä ei tunnu kertovan suoraan minusta ja minun taustoistani. Onko syyllinen perimäni, esimerkiksi äitini tai hänen veljensä, jotka ovat niin kauan kuin vaan muistan kärsineet erinäisistä mielenterveysongelmista? Kävikö minulla todella huono mäihä noissa geeniarpajaisissa ja minusta kuulukin tulla hullu? Vai vaikuttiko sittenkin enemmän ympäristö, joka pakotti minut tunnollisena tyttönä selviytymään hengissä, keinolla millä tahansa? Iskikö ennenaikainen estrogeenivajaus, streptokokki vai mikä ihme minussa oikein on vikana?

Vaikka etsin vielä syytä, en enää etsi syyllistä. Hyvinä hetkinä mietin, että sairauteni on juuri minulle tarkoitettu, koska olen niin vahva, että kestän sen ja olen onnellinen siitä ettei esimerkiksi pikkusiskoni joudu kärsimään tästä. Huonoina hetkinä olisin taas valmis nyrkkeilykehään maailmankaikkeuden kanssa koska tämä on niin epäreilua.

Olen päätynytkin ajattelemaan alustavasti itsestäni ja sairaudestani näiden kaikkien teorioiden keskellä niin, että minulla on ollut suurempi alttius sairastua geeniperimäni myötä ja ympäristössäni tapahtuneiden asioiden yhteenlaskettu summa oli sille alttiudelle kuin bensa liekeille. Rinnastaisin siis tylysti sairauteni yhdeksi riippuvuuden muodoista - yhtälailla kuin alkoholisti pakenee ahdistusta alkoholiin, minä pakenen sitä vesihanojen tuijotteluun. Tosin koska en ole alisuoriutuja, pidän tiukasti kiinni myös syömishäröilystäni ja siitä seuraavasta itseinhosta hellojen tarkistelun seurana. Eipähän ole vaikeaa näillä eväillä täyttää yhden vuorokauden tunteja. Tämä minun oma teoria toki ei selitä sitä, miksi muut ehkä tunneköyhistä lähtökohdista olevat eivät jaa tätä tarkistamisen iloa kanssani. Tai miksi se kultalusikka suussa syntynyt hinkkaa kätensä vereslihalle vesihanan alla vaikka näennäisesti kaikki on valmiiksi annettu. Mutta tällä hetkellä minun on tätä helpompi ajatella näin, kolmen vuoden päästä voin olla täysin erimieltä.

Mutta kuten kaikissa kauhuelokuvissa käy, vaikka kuinka päättäisi ettei avaa sitä ovea, jonka takana tietää mörön odottavan, tulee vääjäämättä se hetki lähemmäksi kun ovi on pakko aukaista ja kohdata mörkö silmästä silmään. Minä aavistan jo hiukan, miltä se mörkö näyttää. Ja tiedän, että minun pitäisi kääntyä.


Päivän pelko: Mitä jos minusta tulee samanlainen kuin äidistäni
Päivän suosikit ahdistusasteikolla: Hellan levyt ja vessan vesihana
Päivän kappale: The Killers - Under the Gun

Bye Bye Baby

Minä en muista tarkalleen sitä hetkeä, kun löysin nykyisen jokapäiväisen kumppanini. Mutta muistan sen hetken, kun päätin, että meidän on tullut aika erota.

Päivä oli kutakuinkin vuosi sitten, 5 viikon kesäloma oli päättynyt ja työt alkaneet. Se oli kuin mikä tahansa arkiaamu mutta minä istuin eteisen lattialla ja itkin. Itkin sitä etten tiennyt pääsenkö töihin sinä aamuna. Itkin sitä, että olin tarkistanut ja valokuvannut hellanlevyjä, vesihanoja, johtoja ja virtapistokkeita jo yli tunnin enkä vain pystynyt irtautumaan. Itkin sitä, että olin viettänyt koko 5 viikon kesälomani pääasiassa kotonani, koska en halunnut tarkistaa enää. Itkin sitä, että illuusioni siitä, että kaikki on kuitenkin vielä hallinnassa, oli murtunut. Itken itseasiassa aina vieläkin, kun palaan siihen hetkeen vaikken lopulta edes tiennyt, mitä silloin itkin. Mutta siinä eteisen lattialla kyhjöttäessäni päätin, että tämä riittää. Mitä tahansa sisälläni oli sykkyrässä ja solmussa, minä haluaisin sen ulos.

Pääsin töihin ja varasin ajan lääkärille.

Kulunut vuosi on sisältänyt useita keskusteluja erinäisten päätohtoreiden kanssa, vierailuja SyHä-klinikalla, mutta vihdoin valtio antoi minulle kaksi leimaa keskelle otsaa (ihme ylisuorittamista taas normaaliin kansalaiseen nähden) ja myönsi, että olen riittävän kukkuu saadakseni tukea terapiaan. Ja se oli päivä, kun itkin onnesta. Sinä päivänä oli ihanaa olla neuroottinen ja vielä syömishäiriöinenkin.

Minun onneni (jota en ole aina ymmärtänyt) on ollut aina se, että minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka todellakin rakastavat minua sellaisena kuin olen ja yrittävät ymmärtää. Ne samat ihmiset, jotka ovat siitä huolimatta jääneet, että itse olen käyttäytynyt ala-arvoisesti. Blogini on osittain osoitettu teille, kiitokseksi siitä, että olette siellä ja siksi, että ehkä saisitte lisää lihaa luiden ympärille niihin asioihin, mitä teille olen yrittänyt/yritän kertoa.

Toisekseen, kun ahdistuksen hanat aukaistiin viime syksynä, on sen jälkeen ajatustulva ollut niin valtava, etten ole kaikkia hyviä oivalluksia saanut kiinni sieltä tulvan keskeltä ja ajattelin blogin olevan väylä niiden konkretisoimiseksi. Olen ollut aina hyvä kirjoittamaan ja kirjoituksissani uskallan olla rehellisempi itselleni kuin päivänvalossa, ehkä ymmärrän itseäni paremmin kun saan ajatukseni talletettua johonkin. Yritin kyllä tavallistakin päiväkirjaa mutta surkastuneet sormi/käsilihakseni eivät pysy tämän ajatusvirran perässä. Jätetään ne lihakset siis surkastumaan ja mennään sieltä mistä nykyaikana aita on matalin.

Kolmanneksi, en itse koskaan löytänyt suomeksi kirjoitettua blogia OCD:sta, josta olisi voinut saada vertaistukea. Toisaalta en sitä alkuun kaivannut, koska tunnen ihmisiä, jotka kärsivät/nauttivat tämän sairauden lievemmistä muodoista. Nyt kun oma terapiointiprosessi lähti liikkeelle, olisi ollut kiva lukea minkälaista taivalta toiset neurootikot taivaltavat. Joten jos tänne joku joskus eksyy hakusanalla "OCD" niin tervetuloa ja varoitus välillä liiallisuuteenkin menevästä mustan huumorin käytöstä. En voi sille(kään) mitään.

Päivän pelko: Montakohan kirjoitusvirhettä tähän tuli?
Päivän tarkistukset: Vähäiset (syy: Marakatin seura)
Päivän kappale: Pariisin Kevät - Painovoimaa