Jos sinä et näe sitä, voiko se silti olla olemassa?

Koin jonkinlaisen toisen ison 'No näinhän minä tosiaankin toimin'-välähdyksen edellisellä päätohtori-kerralla kun keskustelimme näistä ns. uusvanhoista oireista mm. sairauksiin liittyen. Minä olen oppinut pelkäämään tunteitani. Ja kun jokin tunne valtaa päänsisäistä maailmaani, turvaudun johonkin asiaan, joka on helpommin pelättävissä sen sijaan että menisin tuota tunnetta päin.

Näinkö yksinkertaista se tosiaan onkin?

Sain viime viikonloppuna isältäni viestin, johon vastasin mutta jonka jälkeen jäin miettimään, että mitäs sitten. Pitäisikö soittaa vai ei? Olikohan isällä ikävä vai ei? Mitä jos äiti vastaa kun soitan? Pitäisikö isän sijaan sittenkin soittaa veljelle? Soitanko lankapuhelimeen vai kännykkään?

Ja niin edelleen.

Loputon juupas-eipäs-reikäleipä-kamppailu alkoi ja yhtäkkiä ajatuksissani vain havahduin/ajauduin siihen, että mitä jos huulessani oleva luomi onkin vaarallinen - ihan kuin jossain tv-ohjelmassa olisi jollekin miehelle sanottu että siitä jostain, mikä oli sen huulessa (liekö luomi tahi ihottuma), että se voi olla syövän alku. Pitäisiköhän minun mennä näyttämään tätä lääkäriin? Onkohan se vaarallinen? Mikään vaarallisen luomen ehto ei kyllä täyty mutta entä jos se silti on? Miten pitkä elinaikani on?

Ja taas mentiin.

Maanantaina tuijottelin käsipeilin avulla vielä töissäkin tuota luomea ja vähän toistakin, kunnes olin taas itkun partaalla - ei minun elämäni voi olla tällaista. Siis sitä, että jos uskaltaisin koskea tahi katsoa itseäni, joutuisin pelkäämään että käynnistän sillä pakko-oireen. Juuri kun pikkuhiljaa olen oppinut löytämään itsestäni ulkoisia piirteitä, jotka miellyttävät minua itseänikin. Tiesin tavallaan, että kyse oli ihan jostain muusta kuin siitä luomesta mutten päässyt yksin irti.

Iltapäivästä pääsin onneksi purkamaan asiaa päätohtorini luokse ja asiaa kertoessanikin sekä lopulta päätohtorini sen minulle suomentaessa, tajusin taas itsestäni jotain. Tällaiselle tunnevammaiselle olisi jopa helpompaa mennä lääriin ja saada melanooma-diagnoosi kuin kohdata oma epävarmuus tunteiden suhteen. Toki sairastuminen syöpään olisi pelottavaa ja varmasti olisin kauhuissani mutta taas toisaalta tuollaisen diagnoosin jälkeen minulla olisi ympärilläni lukeneita lääkäreitä, jotka ottaisivat sairaudestani hoitovastuun ja varmasti tekisivät kaikkensa, että paranisin. Ja jos en paranisi, kyseessä olisi jotain mille kukaan ei voisi mitään ja minun olisi vain hyväksyttävä asian lopullisuus.

Tunnemaailmastani olen kuitenkin vastuussa yksin. Ja yhtälailla, minä en voi hallita myöskään toisten ihmisten tunteita. Joudun olemaan siten ihmisten kanssa epävarmalla alustalla koko ajan ja mieluummin vaihdan sen tunteista ja epävarmuudesta johtuvan epämukavan olon johonkin konkreettiseen pelkoon, kuten sairauksiin tai vesihanoihin.

Tosiaankin, näinkö yksinkertainen minä olen?

Jotenkin tuo ajatusmalli on helpottanut minua ihan suunnattomasti viime päivinä. Kun olen ollut jäämässä jumiin johonkin näppylään, on "siirrät nyt pelkosi tähän jostain tunteesta, mikä se on?"-kysymys katkaissut homman aika välittömästi. Aina en osaa sanoa, mikä tunne pakko-oireen laukaisee mutta hyviä oivalluksia olen saanut matkan varrelta.

Toki OCD-koneisto yrittää ulvoa pää punaisena, että MUTTA KUN SIINÄ ON IHAN VARMASTI JOTAIN VAARALLISTA, HALUATKO SINÄ TYHMÄ KUOLLA?? Mutta ei. Nyt minä en anna sille periksi. Tein sovinnon asiasta itseni kanssa niin, että menen sitten vaikka kerran vuodessa syynäyttämään tämän Korppikotkan päästä varpaisiin lääkärille ja tukin muina päivinä OCD:n suun. Tämä on vähän niin kuin sen vesihanankin kanssa - minä ihan oikeasti kyllä näkisin, jos se jäisi päälle. Ts. minä ihan varmasti huomaan, jos jotain on vialla kehossani.

Tämä on ajatuksena jopa rauhoittanut niin paljon, että vaikka kehoni reagoi nyt vähän yllättävällä tavalla sokerittomuuteeni, olen ollut rauhallinen. Ensi viikolla minulla on muutoinkin aika ko. alan lääkärille, joten voin varmistaa luuloni häneltä oikeaksi - ennen olisin rynnännyt ja varannut ensimmäisen ajan heti ongelman havaittuani. OCD taas kyllä yrittää kertoa, että jotain on aivan varmasti äärimmäisen pahasti pielessä eikä ajatus "oliko tämä kaikki nyt tässä" ole pysynyt kokonaan poissa mutta molemmat ovat paljon hiljaisempia kuin ennen vastaavien tilanteiden kohdalla.

Jos jotain muuta on vialla, kuin itse epäilen, sitten on mutta turha sitä on ennakkoon arvailla itse googlettelemalla kauhukertomuksia toisensa jälkeen - sitä diagnoosin tekemistä varten ovat eri alojen asiantuntijat opiskelleet vuosikausia.

Summasummarum, on helpompi pelätä jotain konkreettista olemassaolevaa ja silmin nähtävää asiaa kuin yrittää ymmärtää ja kohdata pääkopan sisällä heiluvat ja haahuilevat tunteet.



PS. Ai niin, viikon neurotic cooking -kuva meinasi unohtua - eilen siis paistoin uunissa elämäni ensimmäistä kertaa kalaa enkä joutunut syömään haluamattani sushia (vaikka niin vähän pelkäsinkin):

Tule sellaisena kuin olet

Nyt sain itseäni niskasta kiinni ja olin ostamatta mitään, minkä voi vaan suoraan lykätä uuniin - ihan itse netistä löydettyjä ohjeita miksaten tuloksena oli herkullinen fetatomaattisipuliaurinkokuivattutomaattiuunimunakas:

(..leikkurin virkaa toimittaa juustohöylä ja patalappuna oli lapanen. Mutta toimivat molemmat!)

Muutama uunin nappulan "auki-kiinni"-veivaus oli mutta olen taas päättänyt, että hyvissä ajoin ennen nukkumaanmenoa käyn katsomassa ko. nappulan kerran. Siitä huolimatta, että tiedän uunin olevan pois päältä ja etten ole veivannut muita nappuloitakaan päälle. Tämän parempaan en tällä kertaa pysty mutta ottaen huomioon, miten korkealla viime vuonna tähän aikaan ahdistuskäyrä oli pelkästään ajatuksesta laittaa uuni päälle, olen tyytyväinen.

Tämä viikko on ollut jo helpompi mutta välillä voimakkaita ahdistuspiikkejä iskee - eli oireissa ei mitään uutta. Päätohtorin luona jemmasin taas itkua melkeinpä viime minuuteille saakka kunnes yritin kertoa siitä, miten otettu olin Marakatin sanoista hänen blogissaan. Siis siitä, että minä olen juuri sellainen isosisko, kun hän tarvitsee. Eikä hän vaadi saati halua, että olisin toisenlainen.

Noilla sanoilla oli uskomaton voima ja niiden avulla sain avattua taas yhtä isoa solmua itsessäni, joka varmasti purki pari pienempää pois tieltä. Oikeastaan nuo sanat pysäyttivät pitkästä aikaa minut kunnolla. Haluaisin edelleenkin olla koko ajan parempi, vähempi oireisempi, energisempi, sosiaalisempi jne. . Siis siitäkin huolimatta, että tiedän monen ihmisen rakastavan minua kaikkine erikoispiirteineni. Kukaan muu kuin minä itse ei vaadi em. asioita minulta. Minä itse sitkeästi uskon ihmisten pitävän minua maanantaikappaleena, jonka vuoksi minun pitäisi olla koko ajan vähän parempi tullakseni hyväksytyksi.

Vaikka maanantaikappaleen sijaan olenkin uniikki, maailman ainoa Korppikotka, ja juuri sen vuoksi rakastettu.

Työstettävää on valtavasti mutta uskoisin itsekin saaneeni pari avainsanaa/verbiä sen ajatuksen vierelle, etten halua tehdä asioita pelosta käsin - luotan, annan rakastaa, riitän ja hyväksyn.

Mä en haluu kuolla tänä yönä

Ensimmäinen työviikko saatiin pulkkaan ja olo ei sen jälkeen kyllä ollut mitä mainioin. Onneksi arjessa on myös se hyvä puoli, että päätohtorointikin alkoi jälleen eikä minun tarvitse hetkeen pallotella näitä ajatuksia yksinäni. 11h unta teki onneksi edes kohtuullisia ihmeitä nuutuneeseen olotilaan ja tänään jatkoin siitä mihin keväällä jäin.

Tällä kertaa minulla ei ole kuvaa uunin käyttämisen tuloksista, koska en jaksanut tehdä varsinaisesti mitään itse vaan työnsin valmispatongin vain uuniin. Eli ei varsinaista neurotic cookingia. Mutta ideana ei ollutkaan tänään viikonloppuravinnon laadun parantaminen vaan että laittaisin sen uunin päälle.

Kuitenkin jopa se valmispatonkikin valkosipulivoilla, basilikalla ja leikkeleillä höystettynä oli niin hyvää, että puutelistani kärkeen nousi nyt uunivuoka. Se voisi helpottaa sellaisten ruokien laittamista, joista riittäisi hiukan pidemmäksi aikaa syötävää. Näin kesällä ja varsinkin kesälomalla sitä on kummasti huomannut, miten paljon sitä rahaa ruokaan menee, jos elää pelkillä "ei-lämmitettävillä" ruoilla. Joten yhden uunivuoan ostaminen tähän talouteen voisi tuoda pitkän pennin säästön.

Itse uunin käyttäminen ei tuottanut tälläkään kertaa tuskaa mutta tarkistamatta jättäminen sen sijaan tuo. En ole tapani mukaan kyyläillyt nyt noita nappuloita heti uunin käytön jälkeen vaan ajattelin nyt siedättää itseäni niin, että tämän kirjoituksen jälkeen käyn katsomassa ne nappulat kerran. Halutessani voin valvoa vaikka koko yön, jos minua pelottaa/ahdistaa siitäkin huolimatta että tiedän sulkeneeni uunin ja etten ole vääntänyt muitakaan nappuloita päälle.

Tästä se alkaa.

Minua on piinannut kuluneen viikon aikana taas sellainen kokovartaloahdistus, joka milloin on projisoitunut ötökkä-uutisointiin (eli kolmen korttelin päässä oli tehty ikävämpi alivuokralaislöytö, joka laukaisi itsessäni hallitsemattoman ahdistusreaktion päättäen sen lenkkareiden, joilla olin ko. korttelin läpi kävellyt ehkä kuukausi sitten, heittämisellä roskiin) tai omaan kehoon (eli olen saattanut hipaista itseäni kyljestä ja jäädä pitkiksi ajoiksi tutkimaan, että onhan molemmat kyljet samanlaisia ja ettei niissä ole vain mitään kyhmyjä, jotka tietäisivät syöpää tms.). Molemmat ovat tuttuja ystäviä vuosien varrelta mutta eläneet aika hiljaiseloa viimeisen vuoden. Olin itsekin jo kovin turhautunut käytökseeni kunnes huomasin päätohtorikäynnillä, kuinka kurkussani alkoi kuristamaan puhuessani näkemistäni unista ja tajusin pantanneeni taas jotain sisälleni.

Alitajunta on kyllä aina yhtä mysteerinen asia. Marakattia olen nähnyt kesän aikana usein mutta en ole koko kesänä kuullut muusta perheestäni mitään ja olen täten ajatellut, että myös pääni antaa siten lepoa aiheesta. Sitten kolmannen lomaviikon tienoilla aloin näkemään unia jälleen huoneista, joissa joko etsin äitiäni tai näin äitini kasvot poispäin minusta. Kissat palasivat myös näihin uniin ja eräs aamu heräsin itku kurkussa, koska tajusin unessa olleen emokissan kuolevan ja sen yksi suurisilmäinen pentu oli jäänyt odottamaan vastausta minulta suuret silmät minuunpäin käännettynä. Viimeisimmässä unessa juoksin jälleen talorykelmää läpi ja se päätyi vieraan miehen sanoihin "hän on jo lähtenyt".

En lähde analysoimaan uniani sen tarkemmin, sillä minulle noiden symbolien merkitys on selvää. Tai ainakin uskon niin. Pakkasin kuitenkin niitä merkityksiä tajuamattani sisälleni vielä viimeiset lomaviikot.

Tänään kävin elokuvissa katsomassa Renoir:n. En tiennyt elokuvasta juuri mitään ennakkoon mutta se trailerin perusteella tuntui mielenkiintoiselta. Niille, jotka eivät tunne tarinaa ja haluavat käydä katsomassa elokuvan, jättäkää loppu lukematta.

Olin tapani mukaan ensimmäisen 10 minuuttia levoton ja tunnuin hakeutuvan koko ajan jonkun pelon äärelle. Milloin hipaisin itseäni vahingossa ja olisin halunnut tarkastaa oliko siinä jotain vaarallista tai milloin ajatus palasi ötökkä-uutisointiin. Sitten muistin jotain Mikael Saarisen 'Leffaterapia'-kirjasta, jonka lukaisin kesällä - elokuva koskettaa tunteita. Tuo elokuva tai sen lähtöasetelma kosketti nyt jotain sellaista minussa, joka herätti tunteita. Ja tunnetusti tunteet herättävät minussa ahdistusta. Hengähdin syvään, rauhoituin ja annoin elokuvan viedä.

Kohtauksessa, missä Renoir hyvästelee poikansa hänen lähtiessä toista kertaa sotarintamalle, sai kyynelkanavani lopulta auki. Kurkkua kuristi koko matkan kotiin ja mietin sitä, miten en haluaisi koskaan joutua hyvästelemään minulle rakkaita ihmisiä. Pelkkä 'Hyvästi' sanan sanominen mielessä toi itkun silmiin. Pelko kuolemasta ja elämättömästä elämästä nousi pintaan. Kotiin päästyäni päästin itseni irti ja sulkiessa silmäni näin isäni.

Haluan uskoa, että tämä hiljaisuus kotoa tarkoittaa sitä, että isäni päästi minut vapaaksi. Minähän kirjoitin hänelle kirjeen jouluna, jossa selitin sairastumistani ja sitä miksi en voisi tavata äitiä. Kirjoitin myös, kuinka en haluaisi hänen koskaan jäävän yksin vaan minulle voisi soittaa aina. Siksi on kai tuntunut niin pahalta, ettei mitään ole kuulunut. Kunnes tajusin, että ehkä tämä voisi olla isän lahja minulle/meille. Sillä hänen voisi juurikin kuvitella tekevän näin - ottaa jotain sellaista kannettavakseen, jonka ansiosta hänelle rakkaat voisivat kulkea vapaammin.

Minun pitäisi nyt vain itse uskaltaa päästää irti.

Kun Korppikotka virheen teki

Viimeisen viikon aikana olen huomannut olevani jotenkin väsyneempi ja sisäänpäinkääntyneempi kuin hetkeen. Tuntuu kuin keho alkaisi pikku hiljaa valmistautumaan taas siihen. Että kohta se alkaa, se työ. Ja arki.

Sain eilen postissa muistutuslaskun salimaksusta ja lenkin jälkeen väsyneenä, sen tarkemmin kirjettä lukematta, soitin tuohtuneena salille ilmoittaen maksaneeni ko. laskun ja muistutuslaskun olevan täysin turha. Minähän en mitään laskuja unohda maksaa! Yhdessä asiakaspalvelijan kanssa käytiin läpi viitenumerot ynnä muut maksun yksityiskohdat emmekä keksineet syitä sille miksi lasku oli tullut minulle. Hän lupasi selvittää asiaa lisää ja soittaa minulle takaisin.

Tällä välin matkalla hammaslääkäriin minä mielessäni tuohtuneena ajattelin, kuinka heti menisin irtisanomaan salikortin sillä en haluaisi enää päivääkään olla tuollaisen salin asiakas. Okei, muutenkin näyttää tuon 80-vuotiaan lonkkani osalta siltä ettei salille ole tarvetta hetkeen mennä mutta olin ajatellut odottaa ensin urheilulääkärin konsultaatiota elokuussa ennen irtisanomista. Sitten asiakaspalvelija soitti takaisin ja kävi ilmi, että..

..minä olin maksanut 4 euroa liian vähän viime kuussa, joka kyllä kävi ilmi laskun loppusummasta - siis jos olisin sen viitsinyt tarkkaan lukea. 

Olin luurin suljettuani yhä varma, että olin oikeassa - minä en ole VOINUT maksaa laskua väärin. Kiukkuisen hämmentyneenä kaivoin laskun käsilaukusta ja tosiaankin, asiakaspalvelija oli oikeassa. Olin katsonut summan väärältä riviltä ja uudessa laskussa tämä luki selvästi. Minä olin siis tehnyt virheen eli mokannut, epäonnistunut, feilannut tai mitä näitä tilannetta kuvaavia sanoja onkaan. Minä, täydellinen ihmisparka, olin maksanut väärän summan salille ja saanut muistutuslaskun.

Miten noloa.

Sitten tuli itku. Ja vaikkei se iso itku ollutkaan, sai se minun kesällä löytyneen rennomman Korppikotkan puolen muistuttamaan, että kyseessä oli vain muistutuslasku ja tällaisia virheitä sattuu kaikille. Samaan aikaan kuitenkin myös OCD-koneisto käynnistyi ja muistutti, että miten tässä nyt näkee kuinka tärkeää on vielä tarkistamisenkin jälkeen tarkistaa - ettei vaan mitään sattuisi! 

Koska kuten näet, sinä teet virheitä jos et ole riittävän tarkka ja liian vähäisestä tarkistamisesta voi seurata oikeasti jotain todella kamalaa.

Onneksi Marakatin kanssa nähtiin vielä illalla ja sain OCD-koneistoni hiljenemään saatuani muuta ajateltavaa. Oikeastaan oli hienoa, että minä olin katsonut summan väärin. Ehkä sitä ei kannata ottaa säännölliseksi tavaksi mutta hyvä että se sattui ja näin, että asiat järjestyvät kyllä - maksoin laskun samana iltana pois.

On niin ärsyttävää ja turhauttavaa hokea itselle päivästä toiseen, miten maailma ihan varmasti kantaa vaikka sattuisi mitä. Ettei tarvitse tarkistaa vaan pitää luottaa. Sillä kuten nähtiin, jo tällainen pieni unohdus saa minut kääntymään sisäänpäin ja ajattelemaan, että miten paljon pahemmin olisi voinut käydä.

Toisaalta, päivittäin luen ihmisistä, joilla enää ei ole mahdollista kokea elämistä. Hengittää sisään ja ulos, työntää nenää ulos ikkunasta kun ulkona sataa vettä. Tai ehkä he vielä voivat hengittää mutta eivät nähdä, tuntea mutta eivät kuulla. Ja kun taikaiskusta minua alkaa ärsyttämään ja turhaudun siihen, miten valutan nämäkin minuutit hukkaan, koska pelkään että mitäpä jos. 

Ärsytys on kuin iso kivi kengässä ja nyt niitä on kengissäni kaksi. Voin kertoa, että sekin ärsyttää. Kaipaan niitä mukavuusalueen kivoja tossuja, joissa ei hiertänyt edes saumat. Heilun noiden kahden ajatuksen välillä tällä hetkellä voimakkaasti ollen koko ajan tietoisempi halustani tehdä muutoksia elämääni ja siihen, etten halua suunnitella ja elää sitä peloista käsin. 

Minä en vaan tunnu millään taas pääsevän sen seuraavan näkymättömän aidan yli. Ja se, jos jokin, ärsyttää.