Well hello there..OCD!

Viimeiset pari päivää ovat olleet hyvä esimerkki siitä, miten syvällä pakko-oireet istuvat minussa ja miten vaikeaa paraneminen oikeasti tästä sairaudesta on.

Eilen näin pitkästä aikaa kaveriani, jonka kanssa olen tuntenut ikuisuuden mutten ehkä kokenut koskaan olevani ystävä. Siis sellainen kaveri, jonka kanssa on kiva viettää aikaa silloin tällöin mutta jolle en pystyisi kertomaan esimerkiksi tästä blogista. Ja lähtö aamulla oli vaikein aikoihin, mitään en jäänyt tarkistelemaan mutta vesihanaa tuli auottua ja pitkästä aikaa tunsin kehossani ahdistusta. Miksi? Koska olin menossa tapaamaan ihmistä, jonka käytöksestä en tiennyt varmaksi sanoa - olisiko hän vihainen siitä ettei olla nähty pitkään aikaa, kyselisikö syitä vai olisiko puhtaasti iloinen? Ja toinen, en pysty luottamaan häneen. Hän ei ole koskaan pettänyt luottamustani mutta silti koen, ettei sellaista yhteyttä olisi, että hän ymmärtäisi.

Kuinka tyypillinen hetki reagoida siihen kaikkeen pakko-oireilla - ei ollenkaan tietoa miten toinen ihminen reagoi enkä siten voinut valmistautua tilanteeseen mitekään tai keksiä selityksiä.

Tapaaminen meni hyvin ja lupasin, että nähdään jatkossa useammin. Enhän minä voinut sanoa, että en ole voinut nähdä sen vuoksi että elämäni on ollut niin ahdistavaa, etten ole päässyt kunnolla ulos. Ohitin koko aiheen, koska toinen ei vaatinut vastauksia.

Siinäs näin, suurimmat draamat tapahtuvat pääasiassa vain omassa päässäni.

Tänään lähdin päivällä museoon, jonne minun piti jo viime kesänä mennä mutten päässyt - arvatkaa vaan miksi. Kaikki meni hyvin, kunnes menin avaamaan yhden paperinukkerasian ja niitä ihastuneena selaillessani näin mustan roskan ja..PAM. Onkohan se joku ötökkä? Torakka? Lude? Apua. Suljin rasian ja lähdin pois. Kunnes palasin taas uudelleen saman rasian luo, avasin sen ja kokeilin roskaa uudelleen. Onkohan se ötökkä? Joku verenimijä? Vaarallinen? Murskasin tuon roskan todentaakseni ajatuksen vääräksi. Ei auttanut. Aloin miettimään, että mitä jos palanen sitä oli mennyt neuleeseeni ja kuljettaisin sen kotiini, joka olisi kohta täynnä tuhoeläimiä. Menin vessaan, pesin kädet kunnes vihdoin sain pysäytettyä operaation.

Se oli roska, teki mieli huutaa itselleni ja hakata päätä oveen - itketti, miten nopeasti tuo ajatus varasti kivan päiväni.

Ahdistava ajatus ja siitä seuraava oksettava olo seurasi vielä salille saakka, jossa se pikkuhiljaa vaileni. Ja kotiin päästyäni nostin neuleeni takaisin kaappiin enkä vienyt sitä hysteerisena pakkaseen tuulettumaan. Sen jälkeen päätin kirjoittaa tuon ahdistavan ajatuksen pois todistaakseni itselleni sen olevan heikko, vaikka sen kirjoittaminen ahdistikin - minä inhoan ötököitä, ihan kaikkia, niiden ääneen sanominenkin puistattaa minua.

Ja miksi tein tuon kaiken? En tajua. Ehkä vapaus alkoi maistua liian kivalle, ehkä joku lapsuusmuisto heräsi tai sitten vain neuroottisuus yritti henkäistä itseään uudelleen eloon. Että siinäs näette, että vaikka yhdellä osa-alueella meneekin hyvin niin paatti lähtee niin herkästi vuotamaan. Tämä on ihan joka päiväistä kädenvääntöä ja itseensä uskomista.

Minä en halua enää pelätä.

Muutoin on mennyt ihan kivasti, kotoa on poistuttu parikin kertaa päivässä ja olen tehnyt asioita, joista olen nauttinut. Ahdistavia unia olen kyllä nähnyt eikä ruokailujen kanssa ihan putkeen ole mennyt mutta ei ihan persmäkeenkään. Asia, jota voisin lisätä on sosialisointi, muttei se ole ihan helppoa kun olen tainnut kuluneen vuoden aikana tuhota liudan kaverisuhteita jäämällä kotiin. Minulla on kyllä ystäväni mutten voi heitäkään liikaa "kuormittaa" ja kyllä minulle tekisi hyvää palauttaa myös muitakin kaverisuhteita tai luoda uusia. Ja toisaalta taidan nauttia myös siitä, ettei minun pidä olla missään tiettyyn aikaan vaan voin vaan lähteä tekemään..sitä mitä haluan.

Palataan tuohon sosialisointiin, yksinäisyyteen ja itsenäisyyteen taas huomenna, viimeistään ylihuomenna - niitäkin aiheita kun tuli myllättyä joulunpyhät. Kello kutsuu jo kirjan kanssa sohvalle, ensi vuodeksi voisin myös luvata yrittää muistella minkälaista on oikeasti olla nuori aikuinen eikä tällainen..mummo :D

Hullusti luova vai luovasti hullu?

Puoli kuudelta aamulla sain viestin että ystäväni, jolle minun piti tänään mennä päiväksi kyläilemään, on tullut kipeäksi. Olin siinä jo hetken kieriskellyt puoliunessa ja päätin nousta samantien ylös ja kipittää aamu seitsemän joogaan. Hulluutta, joku sanoisi. Ihanaa, sanoisin minä. En minäkään ihan täydessä kunnossa ole, nenä hiukan valskaa ja olo on pienesti kökkö mutta hotjoogassa on kuitenkin mahdollisuus säätää "tehoa" itse, joten ajattelin käydä tekemässä hyvin lempeän tunteroisen mittaisen harjoituksen.

Ja onneksi menin, koska siellä minä pillitin taas loppurentoutuksessa. En minä oikein tiedä itkeäkö vai nauraako tälle taidolleni mutta päätohtorini lisäksi tuo on toinen paikka missä pystyn rentoutumaan täysin. Siitähän se itku kertoo, että minä rentoudun ja vapaudun. Tänään itku oli paljon piiskaavampaa (ei, minä säästin kyllä meidän joogaohjaajaa enkä parkunut ääneen mutta huomasin kehoni reagoivan tuohon itkuun monta kertaa voimakkaammin) ja kuin automaationa mieleeni piirtyi täysin tarkasti yksi kuva, missä olen noin 4-vuotias. Ja voi sitä surun ja turvattomuuden määrää..

Annoin surun tulla, pidin pientä itseäni sylissä ja sanoin olevani turvassa ja vapaa leikkimään. Otin kädestä kiinni, katsoin silmiin ja päästin irti.

Välillä minä itsekin olen miettinyt näiden joogakokemusten myötä olenko sekoamassa lopullisesti, sitä kun on nääs geeneissä sitä hulluutta, kunnes päätohtorini kysyi näistä vastaavista kokemuksistani olivatko ne ohjatun rentoutuksen tulos. Sillä näitä vastaavia oman sisäisen lapsen "kohtaamisia" tehdään kuulemma myös terapiassa ohjatusti. Sen jälkeen mietin hetken pitäisikö minunkin tehdä nämä turvallisesti ohjauksen alaisena ja päätin etten - annan intuition viedä minua. Minä en ole sekoamassa, itseasiassa minun täytyy tehdä tämä, jotta voisin kasvaa minuksi. Ja jos se rakas kakara haluaa tulla kuulluksi joogan loppurentoutuksessa, se tulee. Ainahan minä itsekin olen väärässä paikassa väärään aikaan äänessä, joten miksipä ei tuo pieni Korppiskin.

Antaa mennä vaan.

Ulkona on kurja sää ja oma nuhaisuus taitaa viedä terän suurilta suunnitelmilta lähteä taas ulos valokuvaamaan. Ehkä piipahdan alennusmyynneissä, jotta toistoja kotoa poistumiselle tulisi. Ja sitä myöden pakko-oireetkaan eivät saisi niskapersusotetta, mikään kun ei ole niille parempaa herkkua kuin neljän seinän sisään jämähtäminen.

Mutta siihen eiliseen ohjelmaan, jonka linkitin tännekin. Minä en tiedä teistä muista mutta minut tuo ohjelma tuntui herättävän päiväunilta - se selitti sen miksi minä olen alkanut inhota sanontoja ja sanoja "palata ruotuun", "jatkuva itsensä kehittäminen" tai "olla normaali". Mikään ei ruoki maailmantaloutta niin hyvin kuin syyllisyys. Onnellinen ihminen, ihan sellaisenaan onnellinen ihminen, ei ole maailman kannalta hyödyllinen. Se ehkä tekee työnsä hyvin ja kuluttaa sen verran mitä tarvitsee elääkeen mutta se ei elä yli varojensa eikä tarvitse luottokortteja, se ei jumppaa salilla pudottaakseen ne +200g mitkä tuli jouluna kun uskalsi vihdoin syödä muutakin kuin kaksi näkkäriä päivässä, sen ei tarvitse osallistua kymmenelle "näinkaivatnenääsioikein"-kurssille joka kevät ja syksy eikä se onnellinen ihminen tarvitse takamukseensa implantteja näyttääkseen Jenni Huuever Lupesilta oman itsensä sijaan. Se onnellinen ihminen nimittäin luottaa siihen, että maailma kantaa ja antaa kaiken tarpellisen. Se onnellinen ihminen myös tiedostaa ja hyväksyy hengittäessään sen, että lopussa on kuolema.

Ajattelitteko tai huomasitteko tuon ohjelman katsottuanne, te muut OCD-lohkoon kuuluvat, ettei kukaan muukaan taida tässä maailmassa luottaa siihen, että elämä kantaa? Eli emme olekaan uniikkeja tämän ainutlaatuisen ominaisuutemme ansiosta, kuinka surullista...

Entäpä ne luovat hullut? Minä olen monissa keskusteluissa ystävien, työkavereiden ja tuiki tuntemattomien kanssa peräänkuuluttanut sitä, että tämän maan talouteen ei auta muu kuin päästää ne Pelle Pelottomat vapaaksi. Tässä maassa kierretään monilla aloilla kehää eikä uskalleta uudistua ja se romuttaa tämän maan perustuksia. Ei pelkkä Nokia tai Marimekko riitä pitämään yllä tätä vähääkään, mitä hyvinvointivaltiosta on jäljellä. Me tarvitsemme luovia hulluja mutta onko niitä enää kun kaikki on niin kontrolloitua ja jengi pysyy ns. ruodussa?

Minä en taida olla ainoa, jonka mielikuvitus ja luovuus on järjestelmän myötä isketty pakettiin.

Ei, minä en tarkoita luovalla hulluudella ainoastaan sitä että menee juoksemaan alasti torille tehdäkseen perfomanssin nyky-yhteiskunnan tilasta. Tai no, jos joku niin haluaa niin tehkööt niin, sellainen luova hulluus ei ole minulta tai tältä maalta pois, ei todellakaan. Hulluus on ylipäätään monesta ihmisestä yhä edelleen niin pelottava sana, että sen yhdistäminen luovuuteen on suuri rikos.

Mitä me oikein siinä pelkäämme, että luova hulluus päästettäisiin vapaaksi?

Uusia ideoita, mahdollisuuksia ja näkökulmia. Uusia ratkaisuja ja asioita, joita me emme olleet koskaan tulleet ajatelleeksi. Keinoja ilmaista itseänsä ja sisimpäänsä. Nykyisen elämämme kyseenalaistamista.

Kyllä, minä itken mielelläni joogassa ja olen pikkaisen kukkuluuruu.

Mietintämyssyyn täytettä

Joulunpyhät näyttää lusitun tänä vuonna onnellisesti ohitse. Ja minulla oli tämän päivän blogipäivityksen aiheiksi mietittynä vaikka ja mitä, kunnes painoin Marakatin linkittämää linkkiä aamukahvin seuraksi ja tuntui, kuin olisin kuunnellut itseäni. Laitan sen nyt tänne myös - se ei ole pelkästään syömishäiriöisille tai pakko-oireisille vaan ihan jokaiselle, joka miettii omaa elämäänsä ja valintojansa. Onko onnellinen ihminen pahaksi taloudelle ja siten koko maailmalle? Onko ihmisen elämä kontrolloitua ensimmäisestä sydämenlyönnistä alkaen? Luottaako kukaan enää toiseen ihmiseen tai elämään?

http://areena.yle.fi/tv/1689294

Palataan tämän herättämiin ajatuksiin huomenissa.

Joulumieltä, tältä tieltä

Eilen illalla tuli hiukan hölmö olo päivityksen jälkeen, hetken tuntui siltä, että olisin kehuskellut jotenkin nykyisellä tilanteellani tai antanut sellaisen kuvan, että kaikki olisi todella helppoa nyt. Ja sitten otin itseäni olkapäistä kiinni ja pysäytin ajatuskehän siihen paikkaan. Miksi minulla ei olisi oikeus nauttia siitä, että elämäni on jälleen vähän helpompaa - miksi pitäisi olla aina vain vaikeaa, jotta elämiseni ja olemiseni olisi jotenkin arvokkaampaa? Kummallinen ajatus.

Minä haluaisin, että esimerkiksi kaikki ne kotinsa vankina olevat pakko-oireiset voisivat kokea tämän saman. Mutta miksi minä en voisi olla se, joka näyttäisi sen vapauden olevan mahdollista? Minua ehkä hiukan pelottaa siirtyä siihen eturintamaan, olla jossain siellä pakko-oireiden ja normaliuden välimaastossa - yksin. On ollut helpompaa lukittautuneena kotona, tuntea kuuluvansa johonkin "porukkaan". Tunnen ehkä hiukan syyllisyyttäkin siitä, että kaikki on tapahtunut jotenkin niin helposti. Minulla pitäisi olla vaikeampaa, miksi minä olen jälleen se, jolle kaikki tuntuu tapahtuvan niin mutkattomasti - miksi minä en joudu kärsimään enempää? Kummallisia ajatuksia nekin.

Ihmismieli on kummallinen, etenkin jos sen radat muistuttavat käytettyä serpentiiniä vappupäivänä. Kyllä minulla on vielä pitkä matka aivan sinne terävimpään normaaliuden kärkeen enkä ehkä sittenkään ole todella ymmärtänyt kuinka valtavan muutoksen olenkaan kokenut viime viikkoina. Niitä asioita minä olen tämän aamun miettinyt.

Ja niiden mietteiden pohjalta päätin jatkaa valitsemaani polkua. En halua nostaa itseäni yhä edelleenkään korokkeelle mutta haluan yhä olla se esimerkki, joka näyttää että asiat ovat mahdollisia vaikka elämä asettaa tiiliseiniä tielle. Minä haluan vertaisena antaa toivoa ihmisille, jotka ovat pakko-oireidensa vankina tai niille, jotka haluavat ymmärrystä rakkaidensa käytöksestä. Minä haluan itse vakavasti sairaan äitini tyttärenä antaa toivoa niille, joiden vanhemmat ovat sairastuneet mielenterveysongelmiin.

Minä haluan antaa inhimillisyydelle äänen.

Tänään tiedossa vielä on viimeiset jouluostokset ja siivous. Aion huomisen viettää mahdollisimman paljon poissa koneen ääreltä, joten toivotan tätäkin kautta rauhallista joulua kaikille - kukin viettäköön sen tavallaan mutta toivottavasti edes hetken itseänsä rakastaen.

                                                               - Korppikotka -

Kosmisia kukkasia

Onpa ollut luvattoman pitkä kirjoitustauko, miinusta minulle. Mutta koska muuten mennään sen verran plussalla pakko-oireiden kanssa, luulen asioiden olevan aika tasapainossa. Lomailla saan seuraavat 2 viikkoa, joten toivottavasti myös se palauttaa lisäenergiaa kirjoittamiseen.

Ihanaa. Perjantaina teki mieli itkeä helpotuksesta kun kello tuli kolme ja sain lähteä kotiin.

Mitä siis pakko-oireille kuuluu? Oikeastaan niiden kanssa mennään aika samalla tasolla kuin viime viikot ollaan menty. Niitä muutamia tarkistushäntiä on yhä edelleen (kuten avaimet ja ovi) mutta nekään eivät vie aikaa edes minuutteja. Pientä pelleilyä on aina silloin tällöin vesihanojen kanssa (en siis tarkista niitä samalla tavalla kuin ennen vaan availen niitä varmistaakseni hanan sulkemisen) mutta nekin on kohtuudessa. Sellainen valtaisa vapauden tunne on vaihtunut voimakkaaseen fyysiseen väsymykseen mutta sekään ei liene ihme, koska pakko-oireista "vierottuminen" tuo minulle fyysisiä oireita, niin miksipä en reagoisi myös kehollani sille, että minussa vapautuu jotain.

On raskasta päästää irti.

Minä en muista milloin olisin ollut näin väsynyt. Takki oli tyhjä viimeisen työviikon eikä mikään oikein ottanut sujuakseen (eikä sujunutkaan paikoitellen sitten niin yhtään). Mutta en voi olla itseäni kohtaan kuin armollinen kun vuotta katselee taaksepäin - se on sisältänyt aivan valtavasti kaikkea. Olen saanut taistella oikeudestani terapiaan, vieraillut syömishäiriöklinikalla, vaihtanut työtehtäviä, aloittanut kirjoittamisen, tilannut äidilleni piipaa-autoja, pettynyt, uskonut ja tukenut niin isääni, veljeäni kuin siskoani. Aloittanut terapian, silittänyt itseni uneen, romuttanut uskomuksiansa, itkenyt ja päästänyt osasta oireita ja ahdistusta irti. Olen muuttunut, kasvanut ja oppinut tuntemaan itseäni.

Aloittanut uuden elämän.

Ihminen jaksaa ihan uskomattomia asioita. Toisina päivinä minä mietin mistä ihmeestä saan sen taistelutahdon ja voiman jaksaa päivästä toiseen. Miksi minä haluan jatkaa vaikka toisinaan mustia viikkoja on monta peräkkäin. Miksi minä jatkan eteenpäin vaikka muut kehottavat pysähtymään tai kääntymään takaisin.

Minä olen ymmärtänyt ettei minulla ole muita elämiä kuin tämä yksi - toisin kuin luulin, minä en tiedä mitä se tarjoilee mutta tästä päivästä alkaen minä uskallan katsoa sitä silmiin.

Vaikka ruokailut ovatkin heittäneet viimeisellä työviikolla ihan häränpyllyä, ei ahmimista ole syntynyt. Olen kyllä syönyt juu sipsejä ja suklaata mutta "pakkosyödäkaappityhjäksiettentunnemitään"-olotiloja ei ole tullut. Ja sipisen ynnä muiden herkkujen syönnin luulen johtuneen myös tästä väsymyksestä, joka ei taida lähteä kuin hyvällä unella, joogalla, ulkoilmalla, ystävillä ja terveellä ravinnolla.

Seuraavana kahtena viikkona minä aion ottaa kaksi viikkoa takaisin yhdestä niistä viime vuosien aikana vietetyistä lomista, jolloin en ole oikeastaan poistunut kotoa.

Minulla on yllättävän hyvä olla. Kirjeet vanhemmille on kirjoitettu ja paketit matkalla maalle. Tänään juttelin pitkän tovin veljeni kanssa äidistä ja vaikka tilanne ei nyt olekaan vaaleanpunaisia hattarapilviä vastaava, ei se lietso myöskään ahdistusta. Ainakaan vielä. Täytynee hyväksyä, että äitini tulee kuulumaan siihen joukkoon ihmisiä, joita aina silloin tällöin salakuunnellaan. Siihen astetta maanisempaan toimintaan voidaan puuttua ja puututaankin mutta jos äiti on tuossa tilassaan onnellinen, käy säännöllisesti tapaamassa hoitajaa/lääkäriä eikä ole vaaraksi itselle tai muille niin..

..voinko minä olla hyväksymättä sitä?

Elämä on vaikeita asioita täynnä. Mutta kun ajattelen, miten minun ystäväni ovat hyväksyneet minut outouksineni tai miten he ovat hyväksyneet omat, ehkä hieman vinot, juurensa, miksi minä en hyväksyisi omiani? Mikäli toisella ihmisellä ei ole paha olla eikä hän aiheuta muille pahaa, miksi minä kieltäisin hänet sellaisena kuin hän on?

Kuten eräs europarlamentaarikko ja pappismies taisi jossain Iltalehdessä sanoa, on joulun aika sellaista kosmisen ykseyden aikaa. Sellaisena minäkin näitä seuraavia päiviä pidän. Minä aion omistaa hiljaisia ajatuksia ihmisille ja eläimille jotka yhä ovat, lähellä tai kaukana sekä ihmisille sekä eläimille, jotka ovat jo poistuneet keskuudestamme. Ja omistan minä myös hetken itselleni, sille menneelle, nykyiselle ja tulevalle Korppikotkalle, sillä sen jos jonkin ihminen itsekin ansaitsee.

Kaiken hyväksyvän rakkauden itseänsä kohtaan.

Elämä jatkuu ja hyvä niin

Tänään oli vaihteeksi vaikeampi päivä. Mitään en tarkistanut kuten ennen mutta ennen lähtöä ne vesihanat piti vielä kertaalleen aukaista ja sulkea ennen kuin vakuutuin niiden olevan kiinni. Ja porttikongissa välähti mieleen, että jäiköhän jouluvalot päälle ja kipitin takaisin kotiini mutta tarkistin onneksi vain ne valot. Siinä vaiheessa olin jo raivoissani itselleni ja koko matkan joogasalille kihisin kiukusta. Olin niin kiukkuinen, että se tuntui ihan ihonpinnassa asti. Toiset ihmiset ärsyttivät, ne tuijottivat joko liian pitkään, tönivät tai jäivät maleksimaan eteeni. Mietin jopa, että pitääköhän minun peruuttaa tapaaminen ystäväni kanssa, koska ajatuskin toisen ihmisen läheisyydestä sai vanteen kiristymään pääni ympärillä.

Sitten tuli onneksi jooga ja loppurentoutus, jossa itkin - jälleen.

Onneksi tuo ystäväni on jo aiemmin selittänyt, ettei ole epänormaalia itkeä joogaamisen (tai muun vastaavan liikuntamuodon) yhteydessä. Itseasiassa se on hyvinkin normaalia. Itkeminen alkoi heti rentoutuksen alettua ajateltuani itseäni hymyilevänä pienenä lapsena ja päätyi siihen, kun mielikuvissani silittelin oman pienen itseni turvallisesti nukkumaan.

Ja kireys oli poissa.

Hoopoltahan se tuntuu ja toivon, että meidän salin ohjaaja on sen verran kokenut, ettei hätäänny näistä reaktioistani. Ei ainakaan hätääntynyt nyt. Itkeminen on jälleen kerran hyvä merkki ja se alkaa sujumaan jo luonnostaan mutta aina se yllättää kuitenkin vähän.

Oli aamun vaikeuteen muitakin syitä. Menin syömään pitkästä aikaa eilen illalla pussillisen sipsejä, jotka heittivät verensokerini niin sekaisin, että nukahdin illalla puoli kuudelta. Puoli yhdeksältä heräsin vaihtaakseni sohvalta sänkyyn ja heräsin aamulla puoli kahdeksalta. Sen lisäksi kuulin ettei Marakatilla mene ihan putkeen mutta neuroottinen mieleni jäi hokemaan sitä, että josko se onkin minun ja minun valintojeni syy ettemme jaksa juurikaan puida tällä hetkellä omaa elämäämme toisille (tiedän, ettei se ole syyni - olen täällä Marakatti sitten kun jaksat taas puhua). Kolmanneksi kävin perjantaina päivällä eräissä rutiinitutkimuksissa ja pakokauhu iski, kun huomasin röngtenlääkärin hiljentyvän ja ottavan useita kuvia vasemmasta kyljestäni.

Tiedättekö sen hetken, kun elämä tuntuu vilahtavan filminä silmien edessä?

Siinä minä yritin miettiä, kuinka onnellinen olen etten ole yksin - oli tulokset mitä tahansa. Ja että pakko-oireet eivät auta siihen, että jotain pahaa voi tapahtua kuitenkin. Ja että onko siellä kasvain vai kaksi?

Vaaraton.

Vaaraton mastopatia. Luin rivin monta kertaa yhä uudelleen ja uudelleen. Jaloista tuntui lähtevän tunto ja ajatuksissani kävelin töihin. Vaaraton. Väsymys iski samalla sekunnilla ja peruin illan pikkujoulut, joissa olisin joutunut olemaan 99% seurassa, joka ahdistaa. Vaaraton.

Ei ihme, että tänä aamuna oli vaikeaa.

Minä sovin lääkärin kanssa, että alan kerran vuodessa käymään vastaavissa tutkimuksissa jo ihan äitini taipumuksen vuoksi. Vaikkei perinnölliseksi syöväksi olevaa laatua ole löytynytkään vielä suvustamme, ei minun kannata jättää asiaa arvan varaan. Minä lupasin samalla itselleni olla googlettelematta mitä kauheaa tietoa tuon mastopatian ympäriltä löytyy (koska sitähän netistä ihan taatusti löytyy) sen asiallisen lisäksi - tutkihan minut lääkäri ja eiköhän hän ole nähnyt vastaavia tapauksia ennenkin.

Tältä erää asiat ovat sillä osa-alueella hyvin. Mutta te naiset, jotka luette tätä blogiani, lupaattehan käydä säännöllisesti myös mammografiassa tai siinä vähemmän kivuttomassa ultrassa? Kiitos <3

Silmät auki

Yhtenä kappaleena perillä töissä. Huoh. Ei ollut kyllä mikään helpoin aamu mutta en kyllä jäänyt pahemmin mitään tarkistelemaankaan, oikeastaan toimin niin kuin olen viime päivät toiminut vaikka vähän jännitinkin mitä tuosta lähtemisestä tulee. Ja oikeastaan minusta on hyvä, että tunteet oli jo pinnassa heti aamusta sillä se on paranemisen merkki - en enää peitä niitä niin voimakkaasti pakko-oireilla.

Tuli eilisen blogipäivityksen jälkeen mieleeni selvittää teille lukijoille hiukan sitä, miksi kirjoitan paljon tunnemaailman käsittelystä blogissani enkä aina suoranaisesti siitä, miltä pakko-oire tuntuu tai miten tarkistan. Minun pakko-oireillani on nimittäin havaittu olevan suora yhteys tunnemaailmaani, jossa on kasapäin käsittelemättömiä tunteita ja tunteita joita en osaa nimetä. Monilla OCD-jengiin kuuluvalla on taustalla paljon muutakin mutta mitä pidemmälle oma päätohtorointini on edennyt, sitä voimakkaammin nähdään yhteys pakko-oireillani tunteisiini. Oikeastaan pakko-oireideni taustalla ei ole juuri muuta mutta se ei tee toki parantumisesta välttämättä yhtään sen helpompaa. Oikeastaan on aika pelottavaa nähdä miten retuperällä koko tunneskaalani on (olen sen kyllä jo pidempään arvannut niin olevan mutten näin pahasti) ja miten paljon olen padonnut sisääni.

Siitä siis johtuvat nämä minun itkupäivitykseni, sillä se tuntuu olevan voimakkaimpana tunteen ilmaisukeinona. Ja luulen, että kannan sisälläni kaikkein eniten surua ja pettymystä, joiden purkamiselle luontevinta on itku.Yrittäkää jaksaa lukea ja jättäkää välistä jos alituinen itkemiseni tai perhesuhteiden pohtimiseni ei tunnu luontevalta lukea, kyllä minä myös siitä pintapuolesta kirjoitan sekä rinnalla kulkevasta syömishäiriöstä (joka kuin ihmeen kaupalla on hiljentänyt ääntänsä koko ajan näiden pakko-oireiden työstön ohella). Ne eivät vaan tässä hetkessä ole tuntuneet niin tärkeältä kuin sen purkaminen, mitä sisälläni tapahtuu.

Kiitos kuitenkin joka ikiselle lukijalle, teitä on ollut aivan valtavasti ja se ei lakkaa hämmästyttämästä minua päivä toisensa jälkeen - pikku hiljaa on alkanut tuntua siltä, että myös tällä kirjoittamisella on tarkoituksensa. Oli ilo käyttää tämäkin kahvitunti siihen, että saan jakaa näitä asioita kanssanne - vähemmän neuroottista keskiviikkoa siis kaikille!

Joulun odotusta

Joulu, tuo vihattu ja rakastettu juhlapyhä on pian täällä. Se aika vuodesta, kun toisten istuessa yhdessä lämpimästi sohvalla toinen heittää perheensä lumihankeen. Se aika, kun odotetaan paljon ja petytään paljon.

Minä itse päätin jo kauan sitten, että vietän sen tässä omassa pienessä yksiössäni Gilmoren tyttöjä katsellen kuusen valossa ja syöden suklaata. Vuosi on ollut jotain niin käsittämättömän raskasta etten näe mitään järkeä lähteä kokeilemaan omaa tunnekestävyyttäni maalle. Ei se kannattaisi.

Meinaan tänään tuli yllättäen joulupaketti maalta ja itkin sen avattuani varmaankin puoli tuntia.

Nyt olisi niille silmätipoille tarvetta, jotka jälleen unohdin ostaa. Kyyneleet kyllä huuhtovat hirveän näppärästi vesiliukoisen ripsivärin pois (vinkvink tytöt ja ripsaria käyttävät pojat) mutta huomenna näytän allergisen reaktion saaneelta. Tai krapulaiselta.

Ei paketti sisältänyt mitään ihmeellistä mutta se herätti minussa niin hallitsemattoman tunneaallon etten oikein itsekään osannut nimetä mikä siinä oli "se" juttu. Nähtyäni äitini neulomat lapaset minulle tuli surullinen oli - vähän harakanvarpain neulotut lapaset sylissäni itkin kai sitä miten epäreilua minusta on, että kaikki on mennyt niin pieleen. Kukaan ei suunnitellut tätä. Kukaan ei halunnut tätä.

Silti niin kävi. Ja hän on äitini siitä huolimatta.

Paketissa oli myös erästä suosikkiruokaani, isän pakkaamana. Ja taas mentiin - kyynelvarastoni tuntuu olevan ehtymätön. Isäni ei ehkä osaa sanoa rakastavansa minua mutta hän yrittää muulla tavoin kertoa, että kyllä hän rakastaa. Pieniä juttuja mutta isoja juttuja. En minä välitä enää sanoisiko isä minulle mitään noin suurta ikinä.

Minulle riittää tämä. Minä tiedän nyt.

Silittäessäni valokuvaa kahdesta nelijalkaisesta pikkuveljestäni (kiitos vain isoveli, jos tätä luet) sain jo hymyn aikaiseksi - kyllä minun perheeni minua rakastaa. Minulla on niin kauhea ikävä jopa noita kahta karvapalloa, en minä ole nauttinut siitä että olen pitänyt etäisyyttä perheeseeni. Kukaan ei ole syyllinen siihen, mikä tilanne on tänä päivänä. Minä itsekin suljin perheeni pois kuten suljin monen muunkin silloin, kun jo ensimmäisen kerran sairastuin syömishäiriöön. Minä olen paennut aina ikävien asioiden kohtaamista ja sulkenut silmäni haluamatta uskoa sitä mitä näen.

Minä haluan aloittaa alusta perheeni kanssa.

Minä aion kirjoittaa kirjeet molemmille vanhemmilleni. Viha on häilentynyt ja tilalle tullut empatia. Tai voisiko jopa sanoa, että rakkaus - mahdollisesti. Nyt luulen pystyväni kertomaan sen, miksi kulunut puoli vuotta on mennyt niin kuin on mennyt. Ja miksi minusta tuli tällainen, "vähän" neuroottinen.

Jännityksellä odotan, mitä tämä tekee pakko-oireilleni - tunnekanavien aukaisu kun yleensä tuottaa niille nousukäyrän. Oikeastaan tunnemaailmallani on ihan viivasuora yhteys pakko-oireisiini. Pahempia tarkistamisia ei ole viime päivinä ollut vaikka osa niistä tuleekin kuin ns. apteekin hyllyltä ennen kuin ehdin tajuta tekeväni niitä. On hyviä päiviä kun kaikki sujuu kuin tanssi. Ja niitä aamuja kun yllätän itseni nykimästä sitä ovea.

Nyt taitaa alkaa uusi erä.

Onnellisuusteoria

Minä olen ikäni pelännyt enemmän tai vähemmän kaikkea. Tänään tajusin siellä joogasalin loppurentoutuksessa maatessani, että yksi suurimmista peloistani aikuisiällä on olla onnellinen. Olin sitä ennen vuodattanut (taas vaihteeksi) pari kyyneltä puhtaasta onnesta ja siitä hyvästä olosta mikä minulla siinä matolla maatessani oli ollut mieleni sekä kehoni kanssa. Kehoni, jota olen viimeiset 15-vuotta vain rangaissut. Ja mieleni, jonka olen kaltereiden taakse lukinnut.

On ollut turvallisempaa olla onneton, koska silloin ei tiedä mitä se onni on, jonka voi joku päivä menettää.

Onhan se nyt aivan absurdi ajatus. Mutta viime päivinä, kun olen kuljeskellut tuolla kaupungilla "vapaalla jalalla", olen yllättänyt itseni usein ajattelemasta sitä, että mitä jos minä menetän tämän. Mitä jos vaikka itse tai läheiseni sairastuu vakavasti ja menetän tämän kykyni tuntea onnea. Mitä jos niistä verikokeista löytyy jotain tai mitä jos minun äitini ei selviäkään siitä leikkauksesta? Mitä jos minusta tulee sitten taas onneton, mitä hyötyä on olla onnellinen, jos sen joskus kuitenkin menettää?

Saanko minä enää koskaan sitten tästä tunteesta kiinni, kun minua itkettää se, miten paljon tätä maailmaa rakastankaan?

Minä siis pelkään olla onnellinen. Se voima, jonka saan tästä, on niin pelottavaa enkä oikein enää tunne itseäni. Minä, vannoutunut "vihaankaikkiaidolsjavoicemukalaulukilpailuja" ostin eilen Jesse Kaikurannan levyn ja olen sitä soittanut repeatilla kohta vuorokauden. Minä sanoin isälleni äsken puhelimessa, että olen kiitollinen, että hän on juuri minun isäni ja voin aina soittaa hänelle, jos hanasta tulee ruskeaa vettä. Minä kuuntelen joululauluja ja ostan humoristisia jääkaappimagneetteja. Minä olen ihastunut, toisen osapuolen tietämättä mutta silti. Minä olen myös ihastunut joogaan.

Kuka minä oikein olen? Ja mitä jos minä menetän tämän tunteen?

Luulen, ettei ajatus ole kovin vieras meille pakko-oireisille tai elämässään jonkun muun kriisin kanssa elävälle. Meidän elämäntyömmehän on pelätä. Onnellisuus on jotain, mikä ei sovi kuvioon. On helpompi kestää jonkin menettämistä, jos on jo valmiiksi onneton.

Tämä tunne on kuitenkin yhtä pelottava kuin kiehtovakin, etten aio luopua siitä. Minua itkettää se, miten paljon minä pelkään olla onnellinen. Mutta minua itkettää myös se, miten onneton olenkaan ollut ja miten paljon elämästä ja onnellisuudesta on sen vuoksi valunut hukkaan. Siksi ajattelin pyrkiä joka päivä keräämään niitä asioita, joista olen onnellinen - tallentaisin ne tänne, jotta voisin helposti palata niiden luokse sen väistämättä ikävän elämän todellisuuden iskiessä vastaan (ellei sitten ihmelääkettä ikuiseen nuoruuteen ja terveyteen löydetä). Palauttaisin niin mieliin asioita, jotka ovat tehneet minut onnelliseksi ja antaneet voimaa jatkaa. Minä en halua menettää enää yhtään päivää pelolle ja epäluulolle. Ne ovat tehneet minut sairaaksi, ei onnellisuus.

Minä uskon, että onnellisuus on asia, joka kannattaa saavuttaa edes hetkeksi vaikka sen samantien menettäisikin. Minä en saa tästä maailmasta mitään mukaani mutta voin valita, miten ne kaikki sekunnit käytän, jotka minulle on tarkoitettu tässä maailmassa käytettäväksi. Vaikka se pelottaa niin paljon, että hengitys salpautuu, minä haluan tehdä sen vaihtokaupan. Ottaa riskin olla onnellinen ja ehkä menettää sen.


Minä olen onnellinen siitä, että silmäni osaavat yhä nauraa vaikka ne ovat nähneet elämänsä aikana niin paljon surullisia asioita, ettei se ole edes kohtuullista. 

Minä olen onnellinen siitä, että voin kuulla yhä lumen satavan maahan vaikkei korvani ole koskaan kuulleet sellaisia asioita, joita ne olisivat halunneet maailman eniten kuulla.

Minä olen onnellinen, että voin hengittää yhä sisääni kylmää pakkasilmaa vaikka keuhkoni ovat tallettaneet sisään vuosikausien ajan ne äänet, jotka olisin halunnut sanoa mutta joita en ole pystynyt sanomaan. 

Minä olen onnellinen siitä, että minä saan olla edes tämän pienen hetken onnellinen.

Tears of Joy

Tänä aamuna liikutuin kyyneliin saakka tajutessani miten kauan olen vankilassani istunut ja miten hyvältä vapaus tuntuu. Tuntuu kuin olisin herännyt elämään uudelleen seistessäni siinä lumisateessa. Näkemään ihan eri tavalla. Tuntemaan ihan erilailla. Minun teki mieli juosta halaamaan ihmisiä ja kertoa heille miten onnellinen olen.

Vankilan ovi on auennut.

Minä tiedän, että tiellä on vielä monta tiukkaa mutkaa ja ojaan tullaan välillä pelmahtamaan mutta jo tämä vaihe tuntuu niin hyvältä, että jokaisen kipeän asian purkaminen on ollut sen arvoista. Tämä vaihe on ollut todella raskas ja jatkuvaa vääntämistä itsensä kanssa - huomaan olevani jopa ihan fyysisestikin väsynyt altistusten vuoksi. Eivätkä kaikki lähtemiset kotoa tai illan nukkumaanmenot ole menneet täydellisesti vaan olen esim. jäänyt availemaan ja sulkemaan sitä vesihanaa.

Mutta vain hetkeksi. Ja käskenyt sitten OCD:n olla hiljaa.

Ja niidenkin jumittelujen takana on ollut usein joku tunne, kuten rakkaus (olet ajatuksissani, parhain mummoni). Viime päivät ovat olleet vain jotain ihan uskomattoman vapauttavaa, tuntuu kuin vuorokauteen olisi tullut tuntikausia lisää aikaa. Unimaailmakin on alkanut olemaan paljon suorempi. Onhan tämä koko ajan tasapainottelua ja aistien herkistämistä oman toiminnan yhteydessä, sillä pakko-oireet yrittävät kyllä uida millä tahansa heikolla hetkellä takaisin elämään. Mutta aina yksi erävoitto antaa niin paljon uskoa siihen, että joskus minun ei tarvitse enää tarkkailla sitä vähääkään.

Vaan voin vain toimia.

Tiedättekö, minä en olisi ikinä uskonut pystyväni tähän. En näin nopeasti. En näin hyvin. Mutta tarvitsin siihen vain yhden ihmisen, joka uskoi.

Näin itsenäisyyspäivänä en voisi olla elämästäni kiitollisempi - etenkin kun tuntuu siltä että olen saanut siitä valtavan palan takaisin.

Ihmeitä tapahtuu kai sittenkin..

Poistuin tänään aamulla kotoa tarkistamatta mitään ja palasin kotiin vasta puoli tuntia sitten - olin siis koko päivän poissa. Siis en tarkistanut yhtään mitään. Mitään. Olo oli ja on vähintäänkin hämmentynyt. Tiedän, että tämä on vasta pieni askel kohti normaalimpaa elämää mutten olisi vielä kaksi kuukautta sitten uskonut pystyväni tähänkään.

En ole lähtenyt kotoa tarkistamatta ainakaan 4 vuoteen.

Illalla oli tarkoitus yrittää samaa mutta keskittyminen hajosi oman huonon valmistautumisen vuoksi ja kävin "hakemassa lasin vettä", kokeilin oven olevan kiinni (2 kertaa) ja laskin avaimet (kerran). Ei täydellistä mutta 90% hyvä, sillä aikaa tuo raiteilta suistuminen vei vain ehkä pari minuuttia, jos sitäkään. Huomenna sama uusiksi.

Tiedättekö ystävät rakkaat, on ihanaa kun väsyttää ja tietää, että voi vain nukahtaa.

Hyvää yötä <3

Oodi terapialle

Tänään minulla oli poikkeuksellisesti päätohtoripäivä ja taidettiin saada yksi uusi isompi lovi tuohon muuriini. En tiedä mitä taikoja minulle tehtiin mutta puristus rinnassa lakkasi ja hengitys kulki taas paremmin tunnin jälkeen. Toiset pystyy siihen varmaan itsekin ahdistavan tunteen iskiessä mutta minä en vielä. Minä tarvitsen jonkun toisen kuljettamaan minut sen polun läpi - ohjaamaan oikeaan suuntaan, näyttämään sen tien yhä uudelleen ja uudelleen mikä minulta on jäänyt pienestä pitäen kulkematta.

Onneksi joku haluaa tehdä tätä työksensä.

Toiset tuntevat itsensä niin hyvin, että näkevät myös ongelmiensa läpi. Minä en, tai noh, vähitellen alan näkemään enemmän. Mutta silloin kun toinen ihminen toimii ja kohtaa ongelmansa, minä seison kädettömänä paikallaan, sillä minulla ei ole hajuakaan mitä minun pitäisi tehdä. Menen siis tarkistamaan tai syömään.

Siksi minä koen kuuluvani niiden onnekkaiden joukkoon, jotka saavat käydä puhumassa itsestänsä kerran viikossa.

Minä tajusin myös kotimatkallani sen, ettei minun ja päätohtorini yhteistyö lopu siihen kun pakko-oireet saadaan hallintaan. Matka tulee olemaan vielä pitkä. Pakko-oireiden hallinnan lisäksi terapian on tarkoitus antaa minulle jatkossakin välineitä selviytyä elämään kuuluvista asioista, joita minulle kukaan ei ole koskaan opettanut. Minä olen niistä asioista tähän saakka selviytynyt tarkistelemalla vesihanoja ja ovia tai syömällä.

Niiden tilalle tulee jotain sellaista, mikä suurimmalle osalle ihmisistä on päivänselvää.

Minulla on toiveikas olo vaikka seuraava altistus saakin minut pelkäämään jo nyt. Kerron siitä sitten kun se on ohitse, sillä en halua kasata itselleni liian suuria paineita. Minä aion pystyä siihen vaikka pelkään. Pelkään paljon.

Joskus laastari on kuitenkin kokeiltava irroittaa.

Ihana ilta

Kuluneet kolme päivää ovat sisältäneet niin huonoja kuin hyviäkin hetkiä mutta ainakin nyt tämä myrskyssä seilannut paatti näyttää asettuneen vähän tasaisemmalle aallokolle. Tai no, kuten joskus olen todennut aikaisemminkin, että OCD osaa yllättää aina - niin hyvässä kuin pahassakin, joten huomisesta ei taas tiedä.

Torstai ilta ja perjantai aamu olivat ihan katastrofaalisia, aamulla meni puoli tuntia töihin lähtiessä. Mutta toisaalta ymmärrän sen, jännitys illan ja oman tunnemaailman välillä oli niin suuri, että se peilautui heti aamuun. Vaikka lähteminen olikin yhtä tuskaa, minua kuitenkin helpotti tietää mistä se johtuu.

Tosin senkään taakse ei aina kannattaisi piiloutua - uhkana kun on tuomita aamu valmiiksi epäonnistumaan.

Ilta oli hauska ja naurettua tuli taas vedet silmissä. Toki toimin myös pöytämme yleisenä viihdemestarina ja sain kaikille taatusti aikaiseksi hyvän vatsalihastreenin mutta se ei ehkä ollut enää samanlaista pakenemista "älkää kysykö minulta mitään henkilökohtaista" ajatuksesta vaan myös vakaville aiheille oli tilaa. Löysin myös yhdestä ihmisestä jonkinlaisen hämmästyttävän hyvän yhteyden - ihan käsittämätöntä kuinka toisten kanssa voi jutella aiheesta kuin aiheesta niin, että toinen ihminen jatkaa aina omaa lausetta juuri niin kuin oli itse sen ajatellut sanoa.

Kun uskallan päästää toisia lähelle, voin löytää sieltä uusia ystäviä.

Lauantai aamuna kömmin jälleen ylös vasta iltapäivällä eikä altistuksia tullut siten tehtyä, tosin illalla ei tarkistuskierrokseen mennyt kuin ehkä viisi minuuttia, joten ihan hukkaan ei sekään päivä mennyt. Tänäänkään en ole päässyt laittamaan hellan levyjä päälle (koska sen ja seuraavan tarkistamisen väliin olisi tullut aivan liian lyhyt aika, miniminä kun pidän sitä paria tuntia itselleni tällä hetkellä) mutta tein jotain mitä en ole tehnyt pitkiin aikoihin.

Lähdin lenkille tarkistamatta mitään.

Tunnin viivyin ulkosalla enkä edes ajatellut asiaa sen enempää. Pian pitikin lähteä tapaamaan ystävää ja sinnekin lähtö tuli suoritettua kohtuudella, reilussa 20 minuutissa. Altistusharjoituksen tein tässä vain puoliksi, sillä noiden hellan levyjen käyttö on sen verran iso juttu, että haluan itse määritellä ajan jonka olen sen jälkeen poissa. En halunnut pilata iltapäivää ystäväni kanssa sillä, että olisin halunnut syöksyä kotiin tunnin kuluttua. Joskus sekin on tehtävä muttei tänään. Sen lisäksi valuttelin keittiön vesihanaa tultuani kotiin varmaan 10 minuuttia ihan siedättämisen ilosta - ja sen toivon, että vanhan kivitalon vesiputket eivät ensikään yönä jäätyisi.

Olen tyytyväinen.

Tässä viikonlopussa on ollut paljon hyvää. En ole taaskaan antanut sen ajatuksen häiritä, mitä muut ajattelee minusta - olen toisten silmissä nolannut itseni täysin laulamalla epävireisesti "Sata salamaa" noin 200 ihmisen edessä (tosin niistä 150 ihmistä lauloi mukana) mutta itse olen oikeastaan jopa ylpeä, että pystyin siihen. Olen päästänyt ihmisiä taas lähemmäksi ja saanut siten itselleni todennäköisesti uusia ystäviä. Kyllä, minä en uskaltanut ilmaista kiinnostustani erästä ihmistä kohtaan mutten toisaalta jäänyt myöskään säälimään itseäni sen suhteen - sille on kyllä aikansa ja paikkansa, jos niin on tarkoitettu. Minä kävin pitkästä aikaa myös puntarilla ja huomasin, että vähempi painosta stressaaminen ja mukava tekeminen on jättänyt parin viikon aikana 3 kiloa jonnekin.

Ja tämä viikonlopun oikeastaan kruunasi se aika minkä sain viettää tänään ihmisen kanssa, joka on tuntenut minut yli 10v. Ja nimenomaa tuntenut, tuo ihminen on varmaan ollut kautta aikojen yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka ovat arvanneet miten ahdistunut olen ollut - jopa paremmin kuin minä itse. Sen kaiken arvokkuuden minä ymmärsin nähtyäni hänet pitkästä aikaa.

Siksi minä pyydän vielä näin julkisestikin anteeksi, että annoin itsesääliaikojeni tulla hetkeksi väliin - kuten kerroin, tunteet ovat vain tänä päivänä niin voimakkaita niiden iskiessä päälle, ettei minulla ole vielä riittävän tehokkaita kikkoja päästä niiden kanssa sinuiksi nopeasti vaan väärässä ajassa ja paikassa niillä voi olla epätoivottuja vaikutuksia.

Onneksi minulla on sinut. Ja teidät muut. Vuosi vuoden jälkeen.


ps. Haluaisin sanoa sille ihmiselle, joka eräällä hakusanalla on eksynyt blogiini, että kerro. Jollekin. Se helpottaa oikeasti. Minua ei ole kukaan lakannut rakastamasta sen vuoksi vaan päinvastoin, muutamien ystävien kanssa olen tullut sen ansiosta läheisemmäksi kuin koskaan - ja olen siten oppinut itsekin rakkaudesta ja luottamuksesta.

Tai jos et kykene luottamaan kehenkään lähelläsi niin paljoa, niin esimerkiksi Suomen Tourette - yhdistyksen alaisuudessa on alkanut uutta OCD vertaistukitoimintaa (heidän nettisivuiltaan löytyy lisätietoa) - se on hyvin matalan kynnyksen paikka lähteä jakamaan kokemuksia tästä sairaudesta. Itselleni se ei tässä paranemisvaiheessa sopinut vilkkaan mielikuvitukseni ja siitä seuraavan kykyni alkaa "copycatteilemaan" kuultuani toisten oireista vuoksi mutta luulen, että lähes kaikille muille se sopii - etenkin jos lähelläsi ei ole ketään kenelle kertoa.

Kaksi taakse

Joo-o, mitä sitä nyt sitten sanoisi..Altistukset ovat hankalia. Aikakäyrä on taas nousussa  ja kaikki tuntuu jotenkin vaikealta. Äh, en nyt oikein tiedä missä vika piilee. Olen tehnyt tämän viikon aikana jopa jotain sellaista mitä en ole aikoihin tehnyt eli palannut tarkistamaan uudelleen. Tuntuu että aamut ovat ihan yhtä isoa sähläystä.

Saas nähdä mitä huomisestakin tulee, kun pitää lunastaa itselle lupa pitää kivaa.

Oma systeemini on nyt sotkettu ja OCD laittaa sen vuoksi vastaan kahta kauemmin. Mikä lie. Minä en niin millään vaan jaksaisi käydä tätäkin vääntöä, koska tilanne oli jo niin hyvä. Ärsyttää, ärsyttää ja ärsyttää. En minä luovuta, en todellakaan. Mutta kun pitää ottaa taas kaksi askelta taaksepäin niin..

..se ottaa päähän.

Tänään taidan kömpiä ajoissa nukkumaan ja toivoa, että huomenna tilanne on parempi. Ehkä hyvin nukuttu yö antaa minulle vähän ruista ranteeseen ja tehoa korvien väliin.

Ole jo hiljaa, OCD.

Hyvää pikkujoulua!

Huh, nyt on ensimmäiset pikkujoulut juhlittu ja puoli kolmelta iltapäivällä sain silmäni auki todetakseni, että kivaa oli, kiitos vain Naapuri! Minähän en ole juurikaan käynyt kuluneen vuoden aikana ulkona viikonloppuisin kahdesta syystä - sen vuoksi, että koen itseni ällöttäväksi lihottuani 10kg viimeisen 1,5 vuoden aikana ja siten pidän itseäni lähinnä epämiellyttävänä häiriönä miesten näkökentässä sekä koska joudun ansaitsemaan hauskanpidon tarkistamalla vielä vähän tarkemmin ja vielä vähän paremmin.

Eilinen oli hauska ilta ja sain vedettyä turpaan sitä syömishäiriöistä minääni, joka kuiski minulle keskellä baaria kuinka lihomiseni vuoksi minusta ei ole kukaan kiinnostunut - eihän kukaan kykene katsomaan minuun päinkään. Ennen minä olen antanut sille vallan lopulta ja itkenyt viimeistään matkalla kotiin. Terapian ja tietoisuusharjoitusten tulokset alkavat näkymään tässäkin, sillä baarissa noiden ahdistavien ajatusten tullessa suljin silmät ja aloin hengittämään musiikkia. Pari kertaa toistin tämän ja lopulta syömishäiriö hiljeni. Kotimatkankin pystyin vain ajattelemaan sitä miten paljon jalkoihini sattuukaan ja mietin otanko riskin sairastua kävelemällä tuon vajaan 3km sukkasillaan.

Liekö kiitos kuohuviinin, altistus- vai tietoisuusharjoitusten mutta sain siirrettyä ajatukseni taas muualle ja kävelin kengät jalassa rappuun saakka.

Vanhat altistusharjoitusten kohteet ovat pysyneet kunnossa, eilen keittelin kahvit ja ostin uudet verhot - tarvitsi saada vähän uutta väriä elämään enkä olisi voinut onnistua valinnoissani enää paremmin. Sen lisäksi sytytin jouluvalot mihin en olisi pystynyt vuosi takaperin. Tuntuu niin hienolta.

Uusien altistusharjoitusten osalta ollaan matkan alussa. Historiallista kyllä, eilen tapahtui asia mitä ei ole tapahtunut 1,5 vuoteen - laiton hellan levyn päälle (ja sammutin sen) ja tein sen jopa kaksi kertaa. Kiusaus jäädä sihtaamaan sitä nappulaa suoraan oli suuri mutta selvisin siitä mielestäni jos en kiitettävästi niin ainakin hyvin. Ajatukset laukkasivat villisti heti ovesta poistuttuani varsinkin ensimmäisellä kerralla ja otin silloin käyttööni taas ajatusten siirron toiseen kohteeseen ja soitin veljelleni - kestoa altistusharjoitukselle kertyi 1,5h enkä syöksynyt tarkistamaan kotiin saavuttuani hellan levyä. Toisella kerralla menin ostoksille (kesto 1,5h) ja jonka jälkeen oikeastaan unohdin kotiin saavuttuani kokonaan sen, että olin mennyt näpläämään sitä hellan nappulaa.

Vesihanaa en edes miettinyt. Uskomatonta.

Mielenkiintoista on se, miten kovia fyysisiä oireita saan näistä altistusharjoituksista. Vertaisin niitä jostain ruoka-aineesta (kuten sokeri) tai jopa tupakasta luopumiseen, tosin kestoltaan altistusharjoitusten jälkeiset "vieroitusoireet" ovat lyhyempiä. Minä nimittäin palelen todella voimakkaasti noiden altistusten aikana ja jälkeen. Minä aivan tärisen. Sen lisäksi vatsani kramppaa, varsinkin harjoitusten jälkeen. Minulta tuntuu lähtevän se vähäinenkin näkö (varsinkin harjoituksen aikana tai sitä ennen suoritettavissa rituaaleissa). Mutta ne häviävät kuin itsestään kunhan en kiinnitä niihin liikaa huomiota.

Tältäkö tuntuu, kun vuosien aikana rakennettua suojamuuria aletaan moukaroimaan?

Altistusharjoitukset jatkuvat niin, että en enää aamuisin (enkä iltaisin) saa tarkistaa keittiön vesihanaa - hellan nappulat jäävät odottamaan ensi viikonloppua. Ei harjoitus tule olemaan helppo vaikka tänä viikonloppuna menikin ihan ok (tosin tänään harjoituksia ei jännä kyllä tullut tehtyä kun ulos en taida ehtiä ennen nukkumaanmenoaikaa :D ). Mutta siitä jatketaan ja eilinen onnistunut vääntö syömishäiriöisen minäni kanssa antaa taas vähän luottamusta.

Raskaat huvit vaativat reilut lepohetket enkä vaadi itseltäni tämän enempää. Kömmin vain ei-dieetti-minttukrokanttisuklaajuustokakun kanssa sohvan pohjalle, avaan telkkarin ja annan itseni silittää sitä osaa minussa, josta eilen näin jo selkeämmän häivähdyksen.

Minua itseäni.

Altistuksia, kierros kaksi

Altistuksissa aloitan viikonloppuna kierroksen kaksi - sen verran luottamusta ensimmäinen viikko on tuonut. Viikonloppuna ohjelmassa on levyn päälle laitto ja sammuttaminen sekä sen jälkeen kotoa poistuminen ilman tarkistamista. Sen lisäksi aion jatkossa päivittäin jättää keittiön vesihanan tarkistamatta. Annoin itsellleni reilun vuorokauden aikaa tottua ajatukseen, se toimi viimekin kerralla, joten toivotaan sen toimivan tälläkin kertaa.

Lista on pitkä mutta sieltä on jo ruksittu kaksi asiaa pois - se on kaksi pelättävää asiaa vähemmän mitä ennen.

Tiedän, että suurimman osan teidän mieleen ei tulisi edes harjoitella moisia tai altistukseni kohteet tuntuvat todella pieniltä asioilta. Pakkoneuroosit ovat vain siitä ihmeellinen asia, että sen kanssa eläessä katoaa tuntuma siihen edes kohtuullisen normaaliin tapaan toimia. Minä en pelkää hammaslääkäriä mutta tietyllä tasolla ymmärrän kyllä ystäviäni, jotka sinne eivät suostu menemään kuin pakon edessä tai tainnutetuna. Vertaisin omaa altistusprosessiani samaan - teen jotain sellaista mitä yli kaiken pelkään, mutta vain koska minun on pakko.

Pelkoja on kaikilla, joten lakataanhan arvostelemasta tai vähättelemästä toisiamme niiden perusteella?

Hellan levyjen näpläämisen päätettiin jäävään viikonloppuun, jottei töihin lähdöstä tule viikolla ihan katastrofia. Vaikka luottamusta ja uskoa itseen onkin tullut, seistään tässä vielä sen verran kapealla laudalla, että parempi nostattaa ahdistustasoa pikku hiljaa. Pientä pelkoa pitää olla mutta ajatuskin hellan levyjen käytöstä päällä ja sammuttamisesta aamulla saa paniikin iskemään ihonpintaan kiinni. Se olisi siis liikaa mutta tuo viikonlopun pätkä tuntuu sopivalta. Ja hanan tarkistamista olen jo itsekseni harkinnut, joten se tulee loogisena jatkumona mielestäni tälle koko altistusprosessille.

Pelko on mukana seuraavassakin askeleessa mutta sen rinnalle on noussut nyt myös kovaäänisempi Toivo.

Huomaan jännityksen jo nyt kehossani, ihan samanlaista oli lauantaina kun ensimmäistä kertaa ties miten pitkään aikaan en kahvinkeiton jälkeen nykinyt kahvinkeittimen johtoa irti kotoa poistuessani. Tällä kertaa minulla on kuitenkin yksi erävoitto takana joka toisaalta luo epäonnistumisen pelkoa mutta myös luottamusta.

Tiedän, että minä pystyn siihen.

Pakko kyllä nauraa näille neurootikon kuulumisille itsekin - kyllähän tähän "lahkoon" kuuluvilla on paljon muutakin elämää. Altistusprosessi ja sen kehittyminen tuntuu samalla vain niin kiehtovalta myös itsestänikin, että unohdan kertoa esim. että löysin tänään täydellisen iltalaukun, joka sopii niin virallisempaan kekkulointiin kuin vähän vähemmänkin viralliseen - unohtamatta sen parasta ominaisuutta eli sitä usein iltalaukuista puuttuvaa neurootikon ystävää vetoketjua!

Minä, Korppikotkien A.P.A-kisan ikuisuus ykkönen lupaan, että kun olen juhlistanut 32 ikävuoden täyttymistä, alan ainakin kuukaudeksi osto(s)lakkoon.

(*A.P.A = Aina Pers Aukinen)

Tarkistan eli olen olemassa

Päivittämisestä on taas ehtinyt vierähtämään pari päivää ja sen huomasi omassa olossaan tänään jo niin paljon, että päätin kertoa kuulumisiani vaikka teenkin tämän toinen silmä auki. Ei, siinä toisessakaan silmässä ei ole mitään vikaa mutta väsyttää niin paljon illan ulkoilun jälkeen, että silmiä ei ihan koko ajan jaksa pitää auki.

Laiskuuden lajihan se sekin on - kirjoittaa toinen silmä auki.

Altistusten kanssa sujuu hyvin - tai on ainakin tähän saakka sujunut. En ole sen enempää näplännyt minään vuorokauden aikana verhoja saati kahvinkeitintä. Itseasiassa tämä on ollut jotenkin pelottavan helppoa.

Pakko-oireiden kanssa noin muuten ollaan taas otettu muutama minuutti takapakkia keskimääräisissä tarkistamisajoissa mutta pitkäänhän menikin niin hyvin. Yksi pääsyyllinen lienee töissä alkanut ja ennakoon jännittänyt "puhelinrumba", jonka sisältö koostuu hyvinkin vaikeista asioista (tässä tapauksessa molemmille osapuolille). Oma puhe kuulostaa jotenkin vieraalta ja käytän ihan outoja sanoja (heh, tänään sanoin yhdelle ihmiselle puhelimessa että sain blackoutin. Todella asiallista..), koska paniikissa puhun mitä sylki suuhun tuo. Kaippa se siitä tasapainottuu kun aikaa kuluu ja kokemusta tulee lisää - eilen jopa soitin yhden puhelun aivan vapaaehtoisesti ilman pakkoa saada asia sinä päivänä valmiiksi, joten eteenpäin ollaan menty töissäkin.

Epämukavuusalueella ollaan taas.

Toinen syy pakko-oireiden pieneen takapakkiin on oma väsymys - olen nyt joka ilta kierrellyt kaupungilla ostoksilla tai muuten vaan aikaa kuluttamassa ja tullut kotiin myöhään. Ilta on sitten venynyt pikään enkä ole malttanut mennä ajoissa nukkumaan. Nytkin minua väsyttää mutta en jaksaisi mennä tarkistamaan vielä.

Miksi minä en voi jättää tarkistamatta, sillä mikään ei viittaa siihen näin hereillä ollessakaan, että jokin olisi vialla?

Ei ole pakko-oireisen elämä helppoa ei. Jonkinlaisen edistysaskeleen kuitenkin otin oman tunnemaailman kanssa kun kerroin isälleni sairastuneeni OCD:n. En tiedä onko hän tai äiti koskaan ymmärtäneet sairauteni vakavuutta, sen tiedon vastaanotto kun on aiemmin vaikuttanut siltä kuin se olisi kielletty kokonaan. Eilen kerroin asian uudelleen ilman syyttelyitä ja pyysin isääni välittämään viestin myös äidilleni - että minun on oman sairauteni vuoksi ollut pakko ottaa etäisyyttä, etten minä ole siis vain unohtanut tai ollut välinpitämätön.

Tuntui siltä, kuin isä olisi vihdoin ymmärtänyt mitä sanoin.

Positiivista lienee myös se, että olen nyt ensimmäistä kertaa fiilistellyt tulevaa joulua ja hankkinut ensimmäiset ikiomat kuusenkoristeet jouluvaloineen. Liekö sitten pakko-oireiden ja/tai tunnemaailman työstämisellä ollut tähän vaikutusta, sillä minä en ole koskaan kokenut olevani jouluihminen. Eikä minulla ole mitään muita suunnitelmia kuin hankkia kuusi, kuunnella joulumusiikkia ja katsoa Gilmoren tyttöjä koko joulu.

Joulu tuntuu sitten lapsuuden ensimmäistä kertaa kutkutuksena vatsanpohjassa sen ahdistavan velvollisuuden ja omantunnon välisen ristiriidan sijaan.

Viikonloppuna minulla olisi tiedossa ensimmäiset pikkujoulut hyvän ystävän kanssa ja tänään sain fysiatrilta luvan aloittaa liikunnan jälleen varovaisen reippaasti. Jännä kyllä, heti sali lakkasi kiinnostamasta ja pöydällä olevaan joulukalenteriin tekisi mieli tehdä pieni inventaario. Hyviäkin  asioita siis tapahtuu enkä halua uskoa enää siihen, että sen jälkeen automaattisesti tapahtuu jotain pahaa. Asioita tapahtuu niin kuin ne on tarkoitettu tapahtuvaksi.

Vain minä itse voin vaikuttaa siihen miten elän niiden kanssa.

Altistusta ja ahdistusta

Tänään kaivoin kahvinkeittimen kaapista ja keitin sillä aamukahvit melkein vuoden tauon jälkeen. Tosin maisteltuani kahvia keittämisen jälkeen totesin sen maistuvan jopa pahemmalta kuin työpaikan automaattikahvin eli liekö kalkki tai vanhuus tehnyt tehtävänsä ko. halpismasinaalle. Sitä kuravettä juodessani päätin, että jos uskallan jättää kahvinkeittimen johtoineen seinään ja olla tarkistamatta sitä poistuessani ulos, saan käydä ostamassa uuden keittimen. Ylävatsaa puristi, silmissä sumeni ja paleli mutta..

..Tervetuloa kotiin, sinä ihana pinkki Moccamasterini <3

Minä en edes ole ko. värin suuri fani mutten voinut vastustaa kiusausta, sillä rakastuin siihen heti - oikea muoto, oikea sävy eikä liian iso. Ja mikä parasta, tuossa neidissä on automaattinen virran sammutus kahden tunnin jälkeen. Siinä se saa nyt olla, johto seinässä tuomassa väriä aiemmin niin karuun keittiööni.

Minä en luovu vaan otan takaisin.

Sen lisäksi nostin tänä aamuna ikkunalaudalla olleet verhot alas, jotka ovat siellä olleet paossa patteria. Koska jos verhot koskettavat lämmintä patteria, ne syttyvät tietenkin palamaan. Tietenkin.

Lähdimme terapiassa siis torstaina herättelemään pientä pelkoa minussa ja sen sietämistä, kahvinkeittimen käyttö sekä verhojen uudelleen asettelu olivat tehtävistä ensimmäiset. Teimme listaa minua pelottavista asioista ja vaikka osa tuntuukin vielä aivan mahdottomilta (kuten uunin päälle laittaminen), tiedän tämän päivän tunteista, että suunta on oikea.

Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa..

Se tunne ei kuitenkaan kanna niin paljon, että saisin mentyä ystäväni syntymäpäiville tänään. Vaikka tällä viikolla on ollut muutamia menestyksekkäitä sosiaalisia tilanteita vieraiden ihmisten kanssa, jolloin en ole reagoinut niihin varmistamalla bussikorttini läsnäoloa, tuntuu ajatus mahdottomalta tänään. Eikä se johdu kahvinkeittimestä tai verhoista, en ainakaan itse usko - ajatus olemisesta tänään muiden kuin läheistensä kanssa on minulle liian ahdistava tai sen selittäminen puolitutuille tai vieraille, miksi lähden tunnin synttäreitä juhlittuani kotiin. Tai sen selittäminen, miksen juo tai räplään avaimiani vartin välein.

Marakatti aikoo katkaista välejä muuhunkin perheeseen, äiti on kuulemma alkanut taas "vanhuuden höperöitymään" enkä ole yrityksistä huolimatta saanut isääni langan päähän selvittääkseni tilannetta meidän välillä.

Enkä minä halua mennä toisen ihmisen iloisiin juhliin koska en ole varma kykenenkö hallitsemaan ahdistustani näkymättömästi. Tai ehkä minä ennakoin liikaa tai pelkään romahtavani tämän päiväisen suorituksen jälkeen, ehkä tämä on luovuttamista liian aikaisin. Mutta minä en halua, että kenellekään tulee paha mieli.

Siksi minä päätin jäädä kotiin.

Harmaa, harmaampi, musta

Pahoitteluni, että täällä on viime päivinä ollut niin hiljaista. Ehkä vähän yllättäen itsellekin, keskiviikon tiedotteet sai vetämään myös harmaan pilviverhon itsensä ympärille. Meillä ei koskaan ole vietetty erityisesti syntymäpäiviä tai isän/äitienpäiviä ja muistaminen niinä päivinä on ollut oma valinta. Mutta sitten kun se pienikin mahdollisuus viedään pois niin huomasin istuvani taas jonkinlaisessa tyhjiössä, tietämättä mitä tehdä, sanoa tai edes ajatella.

Tältäkö vanhemmattomista tuntuu?

Dramatisointia tai ei, siltä minusta on nämä viime päivät tuntunut. Eilinen isänpäivä oli kaikkein pahin, sen sijaan että olisin ollut onnellinen muiden puolesta, tunsin katkeruutta niitä kohtaan, jotka isänpäivän ihanuutta hehkuttivat Facebookissa. Miksi minulta vietiin oikeus ilmaista se? Miksi minun isäni ei halua nähdä minua ilman ehtoja?

Viime päivien synkeän harmaisiin ajatuksiin lienee suurena syynä se, että tunnen ne tavallisetkin tunteet monta kertaa voimakkaampina kuin ne, joiden tunnemaailma on selkeä - tunnenhan niitä nyt oikeastaan ensimmäistä kertaa niin, että myös tiedostan ne. Mutta mitä nyt sitten seuraavaksi? Isä oli soittanut eilen siskolleni, paikkaillut sanomisiaan ja sanonut että hänelle kyllä saisi soittaa. Mutta..sellaista puhelua ei tullut minulle eikä isä ole muutenkaan vapaaehtoisesti soittanut minulle kuukauteen. En haluaisi olla liian vaativa tai katkera (tai kaikkea siltä väliltä) ja kaivaa tätä kuoppaa isäni ja itseni välillä enää syvemmäksi mutta tuntuu kuin minusta olisi imetty kaikki sanat ja teot pois.

Miten tästä eteenpäin?

Ihmeellistä kyllä, tällä ei ole ollut suurta vaikutusta pakko-oireisiini, ne ovat käyttäytyneet ihan ihmisiksi tai jopa paremmin kuin ennen. Nukkumaan on menty toisinaan tarkistamatta tai vähäisin tarkistuksin ja lenkille lähdöt ovat sujuneet vapaapäivinä minuutissa. Rytmihäiriöt väheni, kun päätin pitää pidennetyn viikonlopun. Närästys on kyllä palannut ja aiheuttanut ongelmia mutta kärkipelaajana siinä stressin sijaan taitaa olla liian rasvainen ruoka. Toki näiden pakko-oireiden kanssa on yhä elämä kuin trapetsilla tanssimista eikä huomisesta voi olla varma mutta olosuhteisiin nähden tuntuu kuin pakko-oireetkin olisivat ojentaneet auttavan kätensä minua kohtaan.

Antaneet minulle tilaa ajatella ja tunteilla.

Totuus on se, etten minä haluaisi mennä huomenna töihin vaan jäädä kotiin nukkumaan ja kuuntelemaan kun alakerran koirat räksyttää koko päivän. Mutta totta on myös se, etten minä välttämättä pientä ulkoilua lukuunottamatta saisi itseäni ulos täältä, jos jäisin sairaslomalle saadakseni pumpun pysymään normaalissa rytmissä - viimeksi eilen illalla torkuttuani taas tuntikausia mietin, ettei tämä voi olla minun loppuelämäni. Nukkua, tuijotella elokuvia sekä käydä kävelyllä. Sehän se tässä onkin kaikkein vaikeinta kun ei tiedä, olisiko sairaslomat enemmän hyväksi vai pahaksi ja kumpi painaa puntarissa aina enemmän, fyysiset vai henkiset ongelmat.

Miksi elämään ei ole saatavilla valmiita käsikirjoituksia?

Suprise, suprise..

Ah, mikä onnenkantamoinen! Turhaan mietin isäni syntymäpäiviä, sillä hän oli tänään ilmoittanut pikkusiskolleni ettei meidän tarvitse mennä kotikotiin ollenkaan mikäli emme ole väleissä äidin kanssa. Ja että hän aikoo olla koko huomisen päivän metsällä eli soitella ei kannata.

Kiitti..kai.

Syynä on tietenkin mikäpä muu kuin äitimme. Hänet on lähetetty lisätutkimuksiin rinnasta löytyneen kasvaimen vuoksi mutta tietoa siitä, onko kyseessä hyvänlaatuinen vai pahanlaatuinen kasvain, ei ole yhä edelleenkään. Ja isä on huolesta sairas ja umpiväsynyt eikä kykene sen vuoksi sietämään sitä, että minä ja Marakatti pidämme yhä päämme äidin suhteen.

Kiristys..onko seuraavaksi lahjonta vai uhkailu?

Tiedän, että äidin kanssa kommunikointia on mietittävä uudelleen mikäli tiedossa on jotain todella vakavaa. Mutta entisen sijaan, minä en lähde ensimmäiseksi huonon uutisen kuultuani unohtamaan itseäni ja omaa hyvinvointia. Meistä kukaan ei voi tietää, elääkö vielä huomenna tai edes tunnin päästä. Jos sen ajatuksen yhdistäisi tuohon oman itsensä uhraamiseen, eihän minun kannattaisi jatkossa enää muodostaa mielipiteitä itse. Sen kuin vain syöksyilisi paikasta toiseen niin kuin muut haluaisivat minun syöksyilevän.

Se aika meni jo.

Tiedän sanonnan, jossa sanotaan että "järki loppuu siihen mistä periaate alkaa". Äitini kanssa keskustelemisessa ei ole kyse kuitenkaan periaatteesta. Järkeni sekä tunteeni sanovat (vielä en kyllä ihan erota kumpi on kumpi), etten ole siihen valmis. Soittamalla äidilleni aiheuttaisin vain enemmän pahaa mieltä kaikille, koska en osaa suhtautua äitiini vielä sairaana ihmisenä.

Käsittelen häntä vielä sellaisena äitinä, jota minulla koskaan ei ollut.

Olisi niin ihanaa käpertyä huomenna vain kotiin ja unohtaa, että isä täyttää vuosia eikä hän halua minusta kuulla ilman ehtoja. Nukkua ja lukea ajatukset unohduksiin. Mutta se olisi luovuttamista ja omasta elämästä luopumista. Huomenna on monta syytä herätä ja mennä ulos.

Tärkein niistä olen minä itse.

Tunnemaailma - Taikamaailma

Toiset reagoivat jännitykseen ja muihin tunnetiloihin kiukuttelemalla. Toiset vetäytyvät omiin oloihinsa sohvan nurkkaan. Jotkut saavat vatsanpuruja. Ja minä reagoin erilaisiin tunnetiloihin yrittämällä kohdistaa viivan ja nollan hellanlevyjen nappuloissa aiheuttamalla itselleni sillä myös sekä kiukkua, vetäytymistä että vatsanpuruja.

OCD on kyllä aikamoinen diktaattori - se ei tyydy koskaan yhteen omaan vaan haluaa sen lisäksi myös kaiken sen, mitä muillakin on.

Eilen aamulla yllätin itsenikin pääsemällä kotoa jo 23 minuutissa (ja oli sentään maanantai) eikä illallakaan paljon sen kauempaa mennyt, vaikken aikaa ottanutkaan (kellon juoksemisen kun tuntee sekä mielessä ja kehossa tietyn pisteen jälkeen). Tänä aamuna kaikki vaikutti hyvältä tietoisuusharjoituksiin asti kunnes..

*PAM* Isällä on syntymäpäivä torstaina, mitä jos kirjoittaisin hänelle kirjeen lahjaksi - kirjeen, jossa kiittäisin siitä, miten hän on jaksanut tätä sirkusta vuodesta toiseen ja olla minulle silti isä niillä keinoin, joita hänelle on suotu?

Koska olen tätä nykyä tällainen sentimentaalinen hömppä, joka liikuttuu jopa ensilumesta, tuli kyyneleet silmiin jo pelkästä ajatuksesta kirjoittaa kirje. Sen jälkeen ajatushanat olivatkin auki ja keskittyminen tietoisuusharjoitukseen sekä tarkistusrituaaleihin yhtä tuskaa. Ehdin miettimään tarkistamisen aikana mm. sitä, kuinka en pidä Marakatin yhdestä ex-poikaystävästä (Marakatti kyllä tietää tämän) ja sitä, kuinka serkkuni on niin onnellinen, kun omaa sellaiset vanhemmat kuin omaa. Molemmat ajatukset ilman mitään näkyvää asiayhteyttä siihen aamuun tai edes edeltäviin päiviin.

Ne ovat pois päältä (en pidä siitä)..Mutta en ole varma (en halua että Marakattia sattuu).. Ne ovat pois päältä..(minäkin haluaisin tuollaiset vanhemmat tai edes kummivanhemmat).. Mutta onko ne kuitenkaan..

Lähtöön meni 26 minuuttia vaikka yleensä tiistait ovat helpompia kuin maanantait.

Saman kirjeasian ajatteleminen työmatkalla sysäsi liikkeelle hetki sitten vanhan-uuden-pakko-oireen käytyäni suihkussa. Suljin hanan. Aukaisin sen ja suljin uudelleen. Ja aukaisin ja suljin. Aukaisin ja suljin.

Siellä se on suljettuna ja pysyy eikä tätä oiretta kaiveta kyllä enää naftaliinista. Minä taidan vain potea huonoa omaatuntoa siitä, etten kykene/uskalla ilmaisemaan tunteitani edes omalle isälleni. 

On välillä niin suunnattoman turhauttavaa, miten herkkä OCD on reagoimaan pieneenkin tunnemaailman juttuun. Jotenkin senkin vuoksi välillä pelottaa edes ajatella niitä tunnemaailman juttuja vaikka minun pitäisi juuri ajatella niitä saadakseni niihin tolkkua. Mutta ehkä ydin onkin siinä uskaltamisessa ja sen tajuamisessa, että maailma kannattelee minua silti.

Siitäkin huolimatta ja juuri sen vuoksi, että minulla on tunteita - joille vain ei koskaan aiemmin ole ollut tilaa

Se, miten saan ne tunteet yskäistyä pihalle muuallakin kuin päätohtorini vastaanotolla, onkin sitten toinen tarina..

Ihania pieniä mummoja

Niin se on taas viikonloppu vierähtänyt ilman, että olen tehnyt oikeastaan mitään. Tai no, olenhan minä lukenut kolme kirjaa ja katsonut sen kuuluisan luurankoni Bridget Jones "Elämäni sinkkuna"-elokuvan jälleen kerran. Mitäköhän sanottavaa sitä siis muille taas keksisi kahvipöydässä vai tekisikö niin kuin yleensä ja jättäisi kahvitunnit alkuviikosta väliin?

Ei ole ollut mitään sellaista tarjolla, joka saisi minut tahtomaan suorittamaan rituaaliani.

En tiedä muista pakko-oireisista mutta helposti ne viikonloput, kun mitään erityistä ei ole tarjolla, menee kotona. Nyt kun liikunta on 99% pannassa, ei minulla tunnu olevan mitään harrastuksia tai ylipäätänsä tekemistä, joka saisi minut edes yrittämään kotiovesta ulos. Lukeminen on ihanaa ja olen onnellinen sen harrastuksen löytämisestä mutta se ei pakota minua ulos. Neulomisen ilon olen löytämässä jälleen kerran mutta eipä sitäkään voi mennä tekemään ulos. Rahani olen onnistunut taas sijoittamaan turhan hyvin kahdessa viikossa eikä tarvitse edes haaveilla extempore-reissusta muualle Suomeen tai edes naapurimaihin.

Olen kehittynyt erinomaiseksi keksimään syitä, miksi minun ei viikonloppuisin tarvitse poistua kotoa kuin kauppaan.

Kirjan kanssa voisi mennä kahvilaan, samoin neuloksen kansssa. Voisin olla kurinalaisempi rahojeni kanssa niin, että niitä riittäisi koko kuukaudeksi - silläkin summalla, jonka olen käyttänyt tällä viikolla suklaaseen ja muihin vähemmän terveellisiin valintoihin, olisin viettänyt ainakin yhden iltapäivän elokuvissa. Ulkoillessa soittaminen ystäville ei olisi kallista tai lähinaapurin pyytäminen iltakävelylle vaatii vain yhden tekstiviestin hinnan.

Ne eivät tunnu vain olevan riittävän hyviä syitä tarkistamiseen.

Olen elämäni aikana romuttanut kymmeniä siltoja takanani ja tehnyt lujasti töitä, että ihmiset pysyisivät poissa - niin ristiriidassa kuin se onkin sen sisällä kytevän tarpeen kanssa olla toisten ihmisten lähellä. Olen kyllä varmasti tyypiltäni enemmän erakko kuin vuorovaikutusshoppailija mutta olen vienyt erakkoutumiseni liian pitkälle. Minua kyllä vielä joskus naurattaa se mielikuva, kuinka minut sitten vanhana löydetään kotoani muumioituneena, koska kukaan ei osannut kaivata minua 5 vuoteen.

Mutta ei enää niin usein, koska olen tajunnut sen olevan kohdallani realistista - ellen tee jotain.

Perjantaina kävellessäni kotiin kaupasta huomasin ylämäessä hitaasti tallustelevan mummon isojen kauppakassien kanssa. Pysäytin hänet hetken mielijohteesta ja kysyin voinko auttaa - minä kun yleensä en sekaannu muiden asioihin. Mummo antoi minun kantaa kauppakassinsa kotiovelle saakka johon jäimme jutustelemaan niitä näitä. Tuo yli 90-vuotias nainen kertoi omasta viisaasta isästään, joka oli opettanut lapsilleen kertotaulua kesäisinkin ja sen ansiosta muisti toimi vieläkin yhtä terävästi kuin partaterä. Tai siitä, kuinka hän oli aikalailla prikulleen kävellyt samaa työmatkaa parikymmentä vuotta kuin minä nyt. Tarinointimme keskeytti toinen naapuri ja kiittelin kovin juttutuokiosta, koska en olisi voinut kuvitella olevani missään muussa paikassa juuri silloin. Minä nimittäin ymmärsin jotain, josta jo perjantaina blogiini kirjoitin.

Jos minä en opi luottamaan, menee elämä minulta ohitse.

Tuo mummo ei kysynyt kuka minä olen, mistä minä tulen tai miksi autan häntä. Hän luotti minuun ja halusi ikäänkuin "kiitokseksi" jakaa jotain itsestään täysin ventovieraalle ihmiselle. Hän tuskin koskaan tulee ymmärtämään miten suuren palveluksen hän teki ja tuskin kovin moni muukaan teistä. Mutta tuon mummon käytös ja sanat muistuttivat taas minua siitä, miten paljon itsestä on kiinni minkälaiseksi oma elämä tulee. Ikäviä asioita tapahtuu, toisille enemmän ja toisille vähemmän, mutta loppupeleissä elämäsi laatu on sinusta itsestäsi kiinni. Muistin taas, kuinka rakastankaan historiaa, sillä olisin voinut istua siinä rappusilla tuntikausia kuuntelemassa tuon mummon tarinoita. Ja muistin taas, kuinka pieni ele itseltä voi olla ihan valtavan suuri toiselle.

Tuo kokemus vaati minulta ainoastaan luottamusta toiseen ihmiseen.

Minä pärjään sosiaalisesti hyvin eikä pakko-oireideni vakavuutta voi nähdä päällepäin, mistään sosiaalisten tilanteiden pelosta tässä tapahtumassa ei siis ollut ollenkaan kyse. Mutta minä olen sekä pitänyt muut ihmiset poissa että ollut sekaantumatta muiden elämiin pitääkseni itseni turvassa omassa turvattomuudessani ja kyetäkseni piilottamaan ahdistukseni määrää. Pitkä tiehän se ei ollut, koska se tie kuljettiin loppuun viime syksynä mutta riittävän rumaa jälkeä se on tehnyt minuun itseeni ja pitkään uskoin, ettei asiat olisi enää kaikilta osin korjattavissa.

Mennyt on mennyttä enkä saa tekemättömäksi tehtyjä asioita. Mutta tuon pienen mummon ele osoitti kuitenkin sen, ettei kaikki ole vielä ollenkaan menetettyä - että minuun luotetaan, jos minä vain itse luotan toisiin.

Se riittää minulle nyt.

Havaittu aurinko risukasassa

Minulla on ollut hyvä viikko. Jopa oudon hyvä. Aamulähdöt ovat menneet kirkkaasti alle 30 minuutin ja jopa 25 minuutin - tänä aamuna tuuletin jälleen rapussa kun kello näytti 22 minuuttia.

Mitä on tapahtunut?

Minä olen oivaltanut asioita. Olen alkanut hyväksymään pikkuhiljaa sitä tosiasiaa, että minun ystäväni oikeasti rakastavat minua sellaisena kuin minä olen ja minä voin luottaa siihen, siitäkin huolimatta, että minut on opetettu olemaan luottamatta mihinkään.  Tajuntaani on hiipinyt se tosiasia, etten en voi pitää OCD:ta kilpenä ja suojana toisia ihmisiä kohtaan, koska vain toisten ihmisten seurassa voin vähitellen opetella olemaan heikko.

Minä haluan antaa ihmisille mahdollisuuden ymmärtää. 

Minä olen alkanut ymmärtämään miten elämän suorittaminen on palkinnut minut - pakko-oireilla ja rytmihäiriöillä. Ja että ainoastaan minä itse olen avain toisenlaiseen elämään. Olen tehnyt tietoisia päätöksiä työpäiväni kulusta enkä kävele työpisteelleni enää kuin olisin menossa 8 tunnin kilpa-ajoihin. Minä en ole samanlainen kuin muut, joten minun on epäreilua asettaa myöskään itseäni kilpailuasemaan muiden kanssa. Haluan vain tehdä työni ja vapauttaa siitä stressaamiseen käytettyä energiaa vapaa-aikaani.

Koska minä alan heikosti hahmottamaan, että työ-minäni ei ole sama kuin se Korppikotka, joka sisimmässäni asuu.

Minä olen myös tehnyt tietoisia päätöksiä perheeni suhteen. Olen päättänyt olla menemättä maalle isän syntymäpäivien aikaan. Olen päättänyt pitää äitini vielä siellä kotelossa, mihin olen hänet kesän episoden jälkeen tallettanut, sillä olen vielä liian katkera ymmärtääkseni aidosti hänen kantaansa asioihin.

Minä en ole vielä valmis ja tuntuu hyvältä sanoa se.

Ja kuin ihmeen kaupalla tällä viikolla tupsahti sähköposti, joka aukaisi minulle sellaisen oven, jonka olemassaoloa olin salaa kaivannut ja vain muutamalle ihmiselle maininnut. Palaan sen sisältöön hiukan myöhemmin mutta kuten eräs ystäväni totesi - pitää tarkkaan mitä haluaa elämässään, koska se voi oikeasti käydä toteen.

(Ja ei, minä en ole palannut siihen, että jos ajattelen jotain negatiivista tapahtuvaksi, se tapahtuu. Vaan tämä "varo mitä haluat, voit saada sen"-teoria koskee enemmän positiivisen energian kohdentamista omassa elämässään. Kuulemma kirjasta "Vetovoiman salaisuus" löytyy syvempi analyysi aiheesta ja sen minä aion lukea seuraavaksi.)

Lukemisen ja oivaltamisen iloa

On ollut hyviä iltoja ja huonoja iltoja. On ollut huonoja aamuja ja hyviä aamuja. On ollut kauniita unia, joiden jälkeen on herännyt aamulla hymy huulilla ja on ollut painajaisia, joista olen herännyt keskellä yötä uskaltamatta hetkeen nukahtaa. On ahdistanut ja ei ole ahdistanut. On ollut hyviä hetkiä ja sitten niitä vähän huonompia hetkiä.

On ollut.

Kuten terapeutti totesi torstaina, ehkä minun syömishäiriöiselle minälleni tekee hyvää joutua pakolla luopumaan liikuntaharrastuksesta jalkavammani vuoksi. Kivun vuoksi on pakko kehittää jotain muuta täytettä päiviin ja tulla toimeen sen kanssa mitä jääkaapista löytyy ilman, että pelkäisin ahmivani sen kaiken joka päivä sisuksiini.

Opettelen olemaan ja löytämään jotain..muuta.

Nyt minä olen viime päivät keskittynyt lukemiseen. Olen lukenut niin rakkausromaaneja kuin muka-hauskoja-huumorikirjoja nauramatta kertaakaan. Vahingossa taannoin kaappasin kirjastosta mukaani Tommy Hellstenin "Elämän paradoksit" sieltä pikaisesti lukaisemani lauseen pätkän vuoksi vaikken yleensä tykkää lueskella psykologista "hömppää". Ja intuitioni sanoi oikein - se mitä olen tähän saakka kirjasta lukenut on ollut kuin suoraan omasta elämästäni. Teksti on niin täyttävää ja ajatuksia herättävää, ettei kirjaa edes pysty lukemaan pitkiä pätkiä vaan muutaman sivun lukemisen jälkeen sitä haluamalla haluaa pysähtyä pureskelemaan esitettyjä väitteitä. Ehkä teksti on sovellettavissa monenkin ihmisen elämään ja elämäntilanteeseen, ehkä olen sujuvan kielen uhri, ehkä en. Mutta seuraavia kappaleita olen erityisesti tänään miettinyt:


"..Näin lapset alkavat olla olemassa vanhempiaan varten sen sijaan että vanhemmat olisivat olemassa lapsiaan varten. Lapset joutuvat kasvamaan ilman aikuisen läsnäoloa. Kukaan ei näe eikä kuule, mitä heidän sisällään tapahtuu. Kun he eivät saa nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemuksia, heistä kasvaa ihmisiä, jotka eivät näe eivätkä kuule itseään. He ovat persoonattomia, ihmisiä vailla yhteyttä omaan syvyyteensä ja ihmisiä vailla omaa identiteettiä."

"Rakkaudettomuus synnyttää aina pelon. Pelko syntyy sinne missä ihminen on yksin, siis vailla rakkautta ja syvää yhteyttä toisiin. Ihminen, joka ei ole syvällisesti liittynyt kehenkään, joutuu elämään ainaisessa turvattomuudessa. Juuri pelko johtaa tarpeeseen hallita elämää ja kyvyttömyyteen elää sitä. Pelko tappaa elämän ja luovuuden, sillä pelon vallassa oleva ihminen ei uskalla tehdä virheitä. Virheet paljastaisivat hänen heikkoutensa, ja koska hän ei luota rakkauteen, hän ei kykene olemaan heikko. Sisäinen turvattomuus siis tappaa luovuuden"

"Meidän täytyy alkaa tukehtua omiin turvarakennelmiimme ennen kuin kaipaamme happea niin paljon, että suostumme romuttamaan sen, mnkä varaan olemme elämämme rakentaneet."

(Tommy Hellsten, Elämän paradoksit)



Kiitos Tommy Hellsten, annoit minulle lisää sanoja ymmärtämään sitä, mitä minulle on oikein tapahtunut.

Kaksi eteen, yksi taakse

Tämä aamu sujuikin niin hyvin ettei ole ihme, että maailmankaikkeus laittaa minut heti testiin. Tarkastamiseen meni vain 28 minuuttia ja töissäkin sujui kaikki ihan kohtuudella. Kotimatkalla päätin ottaa härkää sarvista ja soittaa isälle kysyäkseni haluaako hän minun tulevan marraskuussa käymään hänen täyttäessään 60v. En nyt mitenkään innoissani olisi menossa kuluneiden kuukausienkaan vuoksi mutta nyt tuntuu muutenkin siltä, että jaksamiseni on aika äärirajoilla. Ja siten myös kärsivällisyyteni.

Äidillä on löydetty rinnasta kasvain.

Ensimmäiseksi aloin miettimään pitäisikö minun tehdä nyt sovinto äidin kanssa, jos hän kuoleekin pian. Ja että minun on pakko mennä nyt maalle. Samaan aikaan kuulin kuitenkin itseni selittävän tyynen rauhallisesti miten ei kannata panikoida vielä, koska kasvaimen laatua ei tiedetä. Pelottavaa oli se, että ettei uutinen kuitenkaan tuntunut missään.

Vai tuntuiko?

Marakatti suhtautui asiaan hyvinkin rauhallisesti, ripauksella kyynisyyttä. Ja minä en oikein tiedä mitä minun pitäisi tehdä nyt tai ajatella. Olen jotenkin täysin lamaantunut tai sitten tämä on se tunne, kun olen oppinut olemaan olematta liian huolissani vanhemmistani. 

Miksi tämä maailmankaikkeus ei voi hetkeäkään pysyä balanssissa? Ja miksi se heilahtaa aina negatiiviseen suuntaan?

Nyt aion tämän päivityksen jälkeen nostaa jalat sohvalle (tai no, ne on jo) ja ottaa kirjan käteen. Päässä ei oikein liiku mitää enkä aio painostaa sitä tuottamaan ajatuksiansa ulos vielä tänään. Kyllä ne sieltä tulee, kun sen aika on.

Villasukkaillen

Lyhyttä ja ytimekästä luvassa - yritän nyt kuitenkin hiukan skarpata myös tämän kirjoittamisen kanssa eli parempi jotain kuin ei mitään. Ja mikäs tässä kirjoitellessa kun puuro möllöttää mahassa ja kylmäpussi kipeän jalan alla.

Oikein hyvä.

Ilta oli taas hakemista mutta pääsin 26 minuuttiin ja olin siihen tyytyväinen. Kunnes huomasin kaksi uutta, heikohkoa, pakko-oiretta. Toinen on itseasiassa uusvanha, jatkojohdon tarkistaminen (ettei se osu patteriin, joka on siis kuuma näin talvisin) - siitäkin huolimatta, että teippasin johdon kiinni lattiaan niin ettei se pääsisi liikkumaan (ja siten se ei voisi osua patteriin vaikka kuinka liikuttelisin jatkojohdon toista päätä). Toinen on uusi, sen tarkistaminen, että olen kodissa yksin. Eli perinteinen lapsen pelko "onko sänkyni alla mörkö"-tyyppinen ratkaisu. Jälkimmäiseen liittyy varmaan se, että olen nyt taas yksikseni ja ensimmäiseen..noh, se on vain merkki siitä kuinka kapealla kujalla tässä vielä kuljetaan ja miten helposti tulee lipsuttua kujalta pois.

Edistystä on se, että minä tiedostan oireita tulleen taas lisää.

Minusta on ollut aina kiehtovaa yrittää tulkita unia vaikka välillä ne ylittääkin tällä mielikuvituksella kaikki hyvän maun rajat. Yöllä näin taas unta perheestäni - pakkasin siinä siskoni kanssa kotimme tavaroita, koska olimme joutumassa pois kotoamme. Seuranamme oli edesmennyt koiramme Mortti ja se seurasi meitä paikasta toiseen. Isän tavaroiden kohdalla totesimme, ettemme osaa tehdä niille mitään vaan isä saa pakata ne itse. Tunnelma oli jotenkin surullinen mutta lohdullinen.

Tuo edesmennyt koiramme olen vasta nyt aikuisena tajunnut symboloivan unessa turvaa. Kyseinen luppakorva oli jossain vaiheessa ainoa olento maailmassa, jonka viereen sain käpertyä ja joka tuli luokse, jos itkin. Eli joko kaipaan turvaa tai olen löytämässä jotain, mihin turvata. Mutta tuo muu uni..liekö isän tavaroiden pakkaamatta jättäminen sitten merkki myös siitä, että luotan isäni hoitavan omat asiansa. Kodin tyhjentäminen kai voisi olla lopullista irtaantumista perheestä.

Tai sitten se oli vain uni.

Aamulla lähtö meni 29 minuuttiin ja töissä kaikki meni, noh, kohtuudella. Minun on vain alettava sielläkin vetämään omia rajoja siihen, missä kohtaa joustan ja lupaan tehdä - ja missä kohdassa sanon ei. Nyt sanoin yhdelle asialle ei ja se tuntui niin äärimmäisen hyvältä, että vapisin sen sanomisen jälkeen ihan konkreettisesti. Minun täytyy vain luottaa siihen, että intuitioni sanoo mikä on riittävästi - jos se ei ole riittävästi, sitten se ei ole. Ein sanomisen lisäksi voisin ottaa sen 10 minuutin tietoisuusharjoituksen mukaan päivään sillä aikaa mun muut viettävät lakisääteistä kahvitaukoansa, vielä nyt se on mahdollista kun saan nauttia oman huoneen eduista.

Minä en halua olla töissä uhrilammas vaan aikuinen ihminen.

Töistä tultua jaksoin kömpiä vielä kävelylle ja vaikka se sellaista köpöttelyä kipupistettä kuunnellen olikin, tuli siitä hyvä mieli. Ja mikrossa valmistettu vähemmän makuaisteja miellyttävä puuro maistui todella hyvältä ulkoilun jälkeen. Nyt vain enää tehtävänä on pitää huoli riittävän aikaisin nukkumaan menemisestä ja huomenna voisin kokeilla pitkästä aikaa valokuvaamista.

Step by step.

Ehdinkö minä koskaan oppia?

Mikään päivä ei voisi olla arkisempi kuin maanantai. Ja ihan hyvä tällä kertaa, että arki käveli vastaan näinkin nopeasti, koska syömisen ja nukkumisen kierre alkoi olemaan sunnuntaina liian syvä. Oikeastaan koko sunnuntai meni syömiseen ja nukkumiseen, jossain välissä siivosin mutta siinä kaikki - kaikki tuntui harmaalta eikä millään tuntunut olevan mitään väliä. Tai anteeksi, teinhän minä jotain erityistä, kosketin pitkästä aikaa hellan levyn nappulaa. Tosin en laittanut sitä päälle vaan siirsin 0-nappulan osoittamaan kohtisuoraa sitä viivaa, joka osoittaa levyn olevan nollassa eli en kestänyt, kun nappula oli noin 2 milliä vinossa.

Surullista.

Ei ollut yllättävää, että näin koko seuraavan yön painajaisia siitä, että levy olisi päällä. Ja että olin siinä unessa Marakatin kanssa. Unessa yritin sammuttaa levyn ja sihdata nappulan juuri oikealle kohdalle eikä se millään suostunut asettumaan ja tunsin oloni äärimmäisen ahdistuneeksi. Ja olo oli niin ahdistunut aamulla herätessäkin, että pelkäsin pääsenkö kotoa pois ollenkaan. Jännä juttu, mutta tuo uni saa minut vieläkin jännittyneeksi vaikka tiedän ettei unien ja tulevien tapahtumien välillä ole suoraa yhtäläisyysviivaa.

Unesta tiedän, että nyt on aika rauhoittaa menoa korvien välissä - ahdistuskäyrä on taas viivasuorassa nousussa yhdessä rytmihäiriöiden kanssa.

Tai no, luulen niiden rytmihäiriöiden johtuvan osittain tästä buranakuuristakin mutten epäile ollenkaan, etteikö suurin vaikutus olisi omalla ahdistuneisuudella. Tietoisuusharjoitukset olivat aamulla kuin pätkivä kuvayhteys huonoon huumoriohjelmaan ja tarkistaminen oli raskasta loman jälkeen. Uskomatonta miten nopeasti sitä on pakko palata vanhoihin tapoihin vaikka "lomalla" on selvinnyt rutkasti vähemmällä. Se, mikä toimi toisen ihmisen läsnäollessa, ei muka toimisi yksin. Kumma kumma mieli. Siksi olinkin yllättynyt katsoessani kelloa hölkätessäni rapussa - 29 minuuttia maanantaina!

Kumma mieli tosiaan.

Myönnän kyllä, että eilisistä vannomisista huolimatta olin hukuttautua tänään taas töihini - se kun on helpoin pakopaikka tästä kaikesta ahdistuksesta. Tosin askel tuli sielläkin otettua eteenpäin kun pyysin päästä kuulemaan uudemman kerran toisten puhumista puhelimessa  - tuossa kammotuksen välineessä, joka meitä toisiin ihmisiin yhdistää. Omaa puhelintuskaani ei nimittäin helpota se, ettei minulla ole sanastoa ja toisia kuuntelemalla se voisi parantua kehnosta edes hiukan kehnoksi. Tekemällä oppii mutta kynnystä, mihin kompastua, voi madaltaa.

Minun on vain niin vaikea myöntää, etten minä ole jossain yhtä hyvä kuin muut.

9h työpäivän jälkeen päätin kuitenkin lähteä kotiin niin, että ehtisin tekemään pienen kävelylenkin edes ennen iltatoimia. Reisivammani jatkuu yhä ja raskas liikunta on kielletty, josta olen tehnyt tekosyyn vältellä kaikkea liikuntaa. Toki mukana on aitoa pelkoakin siitä, että kipu palaa mutta suurimmaksi osaksi se on tekosyy ja syy jäädä sohvalle. Täältä on paljon helpompi huudella kuinka kurjaa elämä onkaan kun siinä ei ole mitään sisältöä.

Paitsi tunnin rauhallisen tallustelun jälkeen ei jaksa enää paljon huudella vaan tekisi mieli vetää peitto korviin siitä huolimatta, että tänään on Huippis-päivä.

Mitä minä aion siis tehdä tällä viikolla toisin kun kuluneina viikkoina? Minä menen pari kertaa viikossa edes kävelylle jos en muuta. Yritän vältellä nutellapurkkia ja sipsipussia. Ja jos välttelystä huolimatta löydän itseni jommankumman vierestä, kysyn itseltäni kaksi kertaa olenko aivan varma, että haluan tehdä sen. Sen verran pahaolo siinä hiilarikarusellissa tuli, että eiköhän ne muistikuvat riitä nyt ainakin muutamaksi päiväksi.

Minun on välillä vaikea muistaa, etten yksin taistele OCD:ta vastaan vaan sen rinnalla seisoo myös syömishäiriö. Niin, tai ehkä kyseessä on vain yksi ainoa vastustaja, jonka olomuoto muuttuu kuten mutantilla tarpeen mukaan hoivaavasta ahminnasta lannistavaksi pakko-oireeksi.

So, all you need is..

(lisää tähän sopiva ahdistuksen olomuoto)

Lomalta arkeen

Olen ollut kuluneen viikon tavallaan kuin lomalla Marakatin vietettyä syyslomaviikkonsa täällä ja jätin siinä ohessa myös blogin päivittämisen hetkeksi. Kaipasin päästä tästä kaikesta hiukan irti ja Marakatin läsnäolo antoi siihen mahdollisuuden - pakko-oireet kun yllättävää kyllä joka kerta kutistuvat ihan silmissä kun vietän aikaa aidosti läheisen ihmisen kanssa.

Mutta kuten kaikki lomat, ne joskus päättyvät. 

Huomasin oireiden pahenevan jo perjantai aamuna kun edellisenä iltana olin saanut tietää Marakatin kotiinlähdön olevan lauantaina. Perjantai ilta oli jo vaikea ja tänä aamuna minua ei olisi huvittanut nousta ylös ollenkaan. Hiukan ennen Marakatin tuloa töistä itkin mutta sain kun sainkin itseni koottua lopulta ja peiteltyä näkyvät jäljet - itkemiseni kun pelkäsin aiheuttavan vain Marakatille huonoa omaatuntoa ja huolta, jota en halunnut tapahtuvaksi. Junalle saattamiseen saakka vältin silmiin katsomista kunnes hyvästejä sanoessa kanavat aukesi. En tiedä mitä Marakatti huomasi mutta yritin päästä mahdollisimman nopeasti pois ihmisten ihmettelevien silmien alta sillä tiesin, ettei itkulle tulisi ihan hetkeen loppua.

Oletteko koskaan huomanneet, miten tässä maassa minkään tunteen esittäminen ei ole sallittua julkisella paikalla? 

Kyllä, itkin varmaan sitä, että minulle tulisi ikävä Marakattia. Mutta itkin taas pitkästä aikaa myös sitä tyhjää tunnetta, eräänlaista tyhjiötä ja yksinäisyyttä, johon ahdistus OCD:n ja syömishäiriön muodossa on minut tuonut. En minä halunut tällaista elämää, mennä lauantai iltaisin kotiin syömään suklaata ja raapia naamalleen tekohymy maanantaina, kun ihmiset kysyvät mitä kivaa teit viikonloppuna. Mutta niin pitkään kuin muistan, olen hiilihangon kanssa työntänyt ihmisiä pois lähettyviltäni piilottaakseni ahdistukseni ja pelkoni. Ja se on vienyt minut siihen pisteeseen, etten minä enää esimerkiksi osaa soittaa ystävälleni ihan muuten vain. Se on tehnyt minusta ihmisen, jolle ei soiteta enää, koska se ei koskaan vastaa.

Ja kaikki tuo on totta. Vain minä itse olen luonut ympärilleni tämän tyhjiön enkä tiedä, miten se on enää poistettavissa.

Luulin aina, että itsekseen selviytyminen tarkoittaa sitä ettei tarvitse kenenkään apua. Että itsenäinen ihminen selviytyy omin voimin niin kattolampun vaihdosta kuin läheistensä pahoinvoinnista. Että itsenäinen ihminen pystyy olemaan päivästä toiseen itsekseen ilman kunnollista vuorovaikutusta toisen ihmisen kanssa.

Itsenäinen ihminen kuitenkin tarkoittaa sitä, että on epätäydellinen. Itsenäinen ihminen voi luottaa itseensä niin paljon, että uskaltaa pyytää muilta apua kun se hetki tulee. Itsenäisen ihminen kykenee katsomaan itseänsä silmiin aamuisin vailla katumusta. Itsenäinen ihminen myöntää, ettei toisinaan mikään muu tee niin hyvää kuin toisen ihmisen läsnäolo.

Mood: Black

Sunnuntaina söin iltapalaksi 400g irtokarkkeja. Eilen kaksi dallaspullaa ja puoli pakettia leipää. Tänään on nautittu puoli purkillista nutellaa. 

Tarkistamiset taas ovat alkaneet taittumaan aamuisin alle 30 minuuttiin ja iltaisin 25 minuuttiin.

Mutta ei se lohduta tässä yhtälössä. Tietoisuusharjoitukset tympivät, työ tympii, omista valinnoista johtuva rahattomuus tympii, väsymys tympii, läskiys tympii, oma saamattomuus tympii ja mahdottomuus päästä lomalle parantamaan itseänsä tympii (tosin siihen tarvittaisiin 2 vuoden loma ja se se vasta tympiikin).

Tuntuu kuin mieleni olisi kuin uppoava laiva, joka vuotaa koko ajan jostain enkä saa sitä millään paikattua vaikka kuinka huhkisin. Ja rehellisesti sanottuna minusta alkaa taas tuntua siltä etten edes jaksa paikata sitä hemmetin paattia siinä samalla, kun yritän epätoivoisesti elää normaalia elämää ja käydä töissä.

Eli siitä vaan, hankkiudutaan etovaksi lihavaksi leidiksi, kunhan vain pakko-oireet eivät ota valtaa. Läskinä pakko-oireet jäävät jo senkin vuoksi ettei jaksa enää läskien ansiosta punnertaa pois sohvalta sinne päästyään eikä siten siis tarvitse tarkistaa. Läskinä ei tarvitse pelätä ihastumista kun karkotat ulkoisella olemuksellasi jo kaikki valmiiksi. Voit tunkea rauhassa pullaa kaksin käsin suuhusi työstressin vuoksi eikä kukaan odota sinulta koskaan sen enempää. Voit jäädä kotiin syömään muiden painuessa jumppasaleille tai baareihin, koska sitähän läskit tekevät - syövät. Läskit ovat mukavia ja leppoisia, vain hieman hikisempiä ihmisiä, miksi siis edes yrittää muuta. Sisäinen kauneus on tärkeintä vaikkei omaa napaa enää löytäisikään.

Minä en niin millään jaksaisi tätä paskaa.

Pukeudun tänään vaaleanpunaisiin laseihin

Minkäköhän vuoksi positiivisista asioista kirjoittaminen on vaikeampaa kuin negatiivisista? Onko se valituskulttuurin äidinmaito mikä vielä vaikuttaa vai miksi minusta tuntuu tänään, ettei minulla ole mitään sanottavaa? Minä saisin kirjoitettua kyllä kokonaisen blogipäivityksen pelkästä hammassärystäni mutten siitä, miten tänään ylitin itseni pariinkin kertaan.

Miksi mikään ei tunnu ikinä riittävän?

Lähteminen matkaan tänä aamuna oli yhtä tahmeaa kuin eilen mutta sentään ajassa se oli 7 minuuttia vähemmän - olisi varmasti ollut vieläkin vähemmän ellen olisi taas illalla onnistunut nukuttamaan itseäni niin, etten tarkistanut mitään (muuta kuin aamuyöllä herättyäni oven). Mutta matkalla jo hymyilytti se voittajaolo mikä omasta periksiantamattomuudesta tuli. Siitäkin huolimatta, että OCD yrittää sitkeästi veivata sitä keskiaikaista "ylpeys käy lankeemuksen edeltä"ja "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa"-nauhaansa.

Asioiden ajattelemisella ei ole yhtäläisyysviivaa sille, mitä elämässä tapahtuu.

Päivä oli ihana, siitäkin huolimatta, että jännitän extra paljon vauvaperheissä kyläilyä. Mutta koska olen ollut tämän ystäväni suhteen rehellinen ja kertonut syyni sille, miksi en vauvoja uskalla pitää sylissäni, on minun tuon perheen kotiin helpompi mennä. Minä kyllä olen entistä kiinnostuneempi ja kyselen mielelläni vauvaperheen asioista mutta pelkään vielä sitä, jos vauva syliini jouduttuaan alkaisikin parkumaan tai otteeni lipsahtaisi ja vauvalle sattuisi jotain. Ja arvatkaa mikä tuossa kuviossa minusta on ihanaa? Oltuani asiassa rehellinen ei myöskään ystäväni tee numeroa peloistani ja kunnioittaa asettamiani rajoja.

Siinä kohtaa minä taas erotan ystävyyden ja kaveruuden välisen rajan.

Hyvää ruokaa, hyvää juttuseuraa, naurua, ulkoilmaa ja rehellistä olemista - ja en voinut kotimatkalla kuin hyristä tyytyväisyydestä. Tätä minä juuri kaipasin. Koko päivä siinä meni mutta olo on sellainen "kokovartalorentoutunut".

Siinä on positiivisuutta kerrakseen.

Toinen iloinen asia on huomata, että olen päässyt vihdoin irti tuosta parin vuoden epämääräisestä miessäädöstä myös henkisellä tasolla - huomasin nimittäin yhtäkkiä tietyn ihmisen palaavan ajatuksiini yhä useammin ja saavan oloni tuntumaan keveältä. Tosin turvamatka on niin pitkä, etten ole koskaan tuon ihmisen kanssa edes puhunut mutta jostain on tunnemaailmaltaan kömpelönkin lähdettävä askeltamaan. Käyttäisin termiä "kevytihastus" eli sellaista lapsenomaista ei-vakavaa-haaveilua ja mielikuvien rakentelua turvallisen välimatkan päästä. Ihastuminen on asia, jolta herkästi suojelen itseäni, koska siitä voi seurata jotain, mikä pakottaa minut paljastamaan itsestäni enemmänkin. Oikeastaan niin naurettavalta kuin se kuulostaakin niin minä pelkään ihastumista - sitä, että siitä seuraakin jotain eikä ihastuminen jää vain omien korvien väliseen liikenteeseen. Sen vuoksi tuo tunne oli taas terve merkki itsestä ja omasta tunnemaailmasta.

Joku päivä minä uskallan ehkä myös rakastua - en vielä mutta joku päivä. Ja sekin on positiivinen asia.

Ruutulippu!

Niin. Siinä se viikko vierähti, ympäripyöreitä päiviä tehden ja nukkuen. Kirjoittamatta sanaakaan blogiin.

Ja OCD kiittää.

Maanantai oli hankala, koska viikonloppu meni lähes tarkistelematta. Sitten tasoittui lähdöt sekä illat alle 30 minuuttiin mutta stressikierrokset sen kuin töissä lisääntyi. Keskiviikkona huomasin jo vanhojen ns. terveiden rytmihäiriöiden palanneen ja tänä aamuna..tänä aamuna lähtöön meni 39 minuuttia.

Täydellinen fiasko.

Ei olo tuntunut tuskalliselta. Mutta aamu oli opettavainen siinä suhteessa, että olin tänään töissä vain vaaditut 8h. Tokihan tämän aamuisen katastrofiin vaikutti tämän viikon terapian väliin jääminen (terapeutti lomalla), eilinen puhelinsoitto isälle (joka ei kylläkään sisältänyt sanaakaan äidistä), illan alle 20minuutin tarkistukset ja omat fyysiset vaivat (jalka rikki, hammasta särkee ja räkä roiskuu). Mutta kyllä pääsyyllinen löytyy töistä ja siitä, että yritän suorittaa siellä taas mahdottomia asioita. Ja keskusteltuani aiheesta muutaman ihmisen kanssa työpaikallani päädyin siihen, että pyrin olemaan töissä vain sen sopimuksessa sanotut 8h - se tekee hyvää myös pakko-oireilleni.

Minä en lunasta 10h päivillä itselleni mainetta ja mammonaa vaan sen sijaan teen hallaa työyhteisölleni, pakko-oireilleni, keholleni ja itselleni.

Ei ylipitkistä päivistä voi tällä kertaa syyttää kuin itseään, kukaan ei ole vaatinut minua tekemään niin. Mutta uskomatonta miten huono omatunto voi kuitenkin tulla siitä, kun osa porukasta jää tekemään töitä silloin kun itselle tulee 8h täyteen. Tuntuu, että on pakko selitellä lähtemistään jotenkin erityisesti vaikkei siinä ole muusta kyse kuin siitä, että työpäivä on lopussa. Ja kun ei ole olemassa kotona lasta taikka miestä saati koiraa, jonka vuoksi olisi hyvä syy lähteä kotiin, tulee helposti kuunneltua tuota huonoa omaatuntoa ja jäätyä töihin.

Mutta ei, nyt minä en voi enää tehdä sitä - etenkään kun pakko-oireet ovat vielä kovin herkkiä reagoimaan pieneenkin stressireaktioon, pumpusta puhumattakaan.

Kotiin päästyäni olin kiukkuinen ja väsynyt sekä teki mieli itkeä pelkästä väsymyksestä ja turhautumisesta. Olin jo sen kaiken vuoksi luopumassa huomisesta suunnitelmasta mennä kyläilemään vähän kauemmaksi mutta kuultuani kuinka tuloani odotetaan, en voi jättää sitä väliin. Menen viimeistään yhdeksältä nukkumaan ja leikkaan näihin pakko-oireisiin taas kiinni kirjoittamalla. Se kyläily tekee minulle hyvää, koska maisemat vaihtuu täysin ja pääsen irti töistä - lähtö tuskin on helppo tämän päivän jälkeen mutta ei lähtemättä jättäminen tilannetta yhtään paremmaksi tekisi. Buranaa voi ottaa hammassärkyyn (kyllä, soitan viimeistään maanantaina päivystykseen) ja sunnuntaina voin meditoida vaikka koko päivän.

Että terveisiä sohvalta, minä annan itselleni nyt luvan rentoutua - pitäkää te muutkin huoli itsestänne älkääkä antako tämän maailman nielaista itseänne yhtenä suupalana. Sen se taatusti tekee, jos sille antaa luvan. 

Yhden hedelmän hedelmäcocktail

Voi näitä sunnuntain päämärättömiä ajatusrykelmiä ja kirjoittamisen tuskaa. Eilen ehdin uimaan jo niin syvissä vesissä itseni kanssa, että meni itseltäkin hermot kun taas aamulla vatsa kipeänä heräsin puoli kymmeneltä aamulla 12h yöunien jälkeen. Väsytti ja vitutti oma ainainen marinani. Näytin peilikuvalleni keskisormea.

Sitten istahdin tekemään meditaatioharjoitusta ja ensimmäistä kertaa aloin itkemään harjoitteen aikana.

Liekö sen vuoksi, että olen nyt monena iltana nukahtanut tarkistamatta. Herännyt yöllä sammuttamaan valot ja tsekannut vain pikaisesti ne jutut, mitä olen sinä iltana käyttänyt (kuten vesihanat). Ei jumiutumista. Ei suojamuuria.

Harjoitteessa piti kädessään pitää valokuvaa itsestään ja mennä siihen hetkeen, kun valokuva on otettu. Kuvassa halasin n. 8-vuotiaana meidän koiraamme jouluna ja tunsin oloni turvalliseksi. Pystyin vieläkin tuntemaan koiran lämmön ja huolenpidon. 

Hassua, olen ihan unohtanut tuonkin koiran ja valokuvan. Ja miten paljon rakastinkaan sitä ja kuinka tärkeä siitä tuli minulle. Oikeastaan lemmikkini ovat aina tuoneet kautta aikojen lohtua ja pakopaikan todellisesta elämästä. Ja jokaikisen menetys on ollut minulle henkilökohtainen menetys.

Kaikki turvallinen otetaan minulta aina pois.

Myöhemmin päivällä kävelin kauppaan ja ostin ananaksen. En tiedä edes miksi mutta sen näkeminen sai minut hyvälle tuulelle. Enkä minä tiedä millainen ananas on kypsä ja mitä siitä voisi tehdä, tässä taloudessa kun ruoanlaitto ei ole intohimo. Ja nyt se ananas on tuossa pöydälläni ja saa minut yhä hyvälle tuulelle. Sen ostaminen oli jotain niin järjetöntä ja typerää, että hymyilin koko matkan kotiin.

Tästäkö se oma sekoaminen sitten lopulta alkaa?

Tai sitten minä muistin taas miten minun ei tarvitse toimia niin kuin kaikki (itseni mukaan luettuna) olettaa tässä iässä toimittavan. Minun ei tarvitse mennä naimisiin, ostaa asuntoa, hankkia koiraa, synnyttää vauvaa tai ostaa lomamatkaa Tahitille ollakseni normien mukaisesti onnellinen. Minulla voi olla kurjaa mutta se ei tarkoita sitä, että ihan kaikki elämässä on kurjaa. Minä voin ostaa ananaksen ja olla onnellinen sen vuoksi.

Että minulla on ananas, mille en osaa tehdä mitään. Ananas, joka muistuttaa siitä miten pienistä asioista kaikki joskus on kiinni.

Työviikko tulee taas ja aion nyt entistä enemmän pitää siellä rajoistani kiinni - vaikka olen uusi, olen siltikin arvokas. Minä en aio olla myöskään velvollisuus kenellekään, sellainen joka täytyy mahduttaa kalenteriin kiireiden keskellä - mieluummin otettakoon etäisyyttä ja palataan mahdollisesti toisten luo siitä syystä, että haluaa tietää mitä toiselle kuuluu. Minä aion olla täällä entistä useammin muistuttamassa ihmisiä siitä, ettei ulkokuoren perusteella kannata päätellä ihmisten elämästä yhtään mitään.

Siitäkin huolimatta, että söin tänään taas aivan liikaa eikä maha liian täynnä saa mennä uimaan, minä aion kroolata itseni näistä vesistä pois.

Väliaika - kahvia ja pakkopullaa!

Niin. Minkäköhän tekosyyn antaisin sille, etten ole lähes viikkoon kirjoittanut mitään. Kuinka olisi kiire töissä? Liiallinen väsymys illalla? Turhan paljon aktiviteetteja viikolla? Seliseli, minä en ole vain saanut aikaiseksi kirjautua tänne ja kirjoittaa, ihan laiskuuttani ja mukavuudenhalusta.

Oikeastaan minua välillä niin tympii tämä aihe - tunnen blogin tällä hetkellä kömpelöksi ja tylsäksi toivoen, että minulla olisi teille joskus jotain muutakin kerrottavaa. Jotain jännittävää ja kivaa eikä vain pelkkää pakko-oiretta ahdistuksella tai ahdistusta pakko-oireella.

Mutta itse asiasta, oireiden kanssa ollaan vakiinnuttu aamuisin sinne 29 minuuttiin ja iltaisin 25 minuuttiin. Joskus on siedättäminen onnistunut, joskus ei ja sängystä ollaan hypätty ylös kuin vieterinukke. Joskus on tapahtunut keskimääräisten aikojen alituksia ja joskus ylityksiä. Jälkimmäiseen alan näkemään yhtymäkohtia - kuten perjantai aamun 32 minuutin suoritusta vauhditti torstaina puidut asiat terapiassa ja illalla nukahtaminen sohvalle niin, etten tarkistanut mitään. Sama itseasiassa toistui eilen, kolmen aikaan aamuyöllä totesin, että enköhän kömmi sängyn puolelle. Totaalisia "en tarkista mitään" iltoja ei nekään ole olleet vaan aamuyöstä olen kokeillut oven ja tsekannut avaimien läsnäolon sekä ehkä pikaisesti vessan vesihanat. Mutten muuta.

Ja tuollaiset illat, jos jotkin, saa minussa seuraavana aamuna kunnon hälytystilan päälle.

Ne keinot, joilla tuo totaalinen sammuminen ja tarkastamatta jättäminen ovat tapahtuneet, eivät vain ole olleet kovin hyviä. Liian vähäiset yöunet, liiallinen työstressaus yhdistettynä kokonaiseen pussilliseen sipsejä. En nyt ehkä kutsuisi noita iltoja vielä ahmintailloiksi mutta lähelle ollaan päästy taas enkä tunnu pääsevän tästä kierteestä irti - mieluummin olen tälläkin viikolla valinnut pussillisen sipsejä kuin mieltä rauhoittavan joogan. On niin raivostuttavaa elää näiden kahden ongelmavyyhdin keskiössä, silloin kun toinen niistä näyttäisi pysyvän kasassa, vuotaa toinen. Ja päinvastoin. Nytkin minä olen niin poikki ja puhki siitä, että olen nukkunut liikaa ja syönyt vääriä asioita aivan liikaa mutta silti haaveilen siitä, että samalla kun käyn laittamassa viikottaisen raha-anomuksen vetämään, kävisin Makuunissa. Ihan vähän vaan.

Tekisipä mieli vain käpertyä koko viikonlopuksi peiton alle ja piiloutua itseltänsä.

Tänään olisi ollut tiedossa elokuvailta yhden kaverin kanssa mutta en tiedä, jaksanko nähdä sen vuoksi tältä väsymykseltäni niin paljon vaivaa, että nyhjäisin hellojen äärellä puoli tuntia. Olen nyt laittanut takarajaksi itselleni, että vähintään kerran viikossa minä näen jonkun ystäväni. Olen toiminutkin niin ja niiden tapaamisten eteen minä olen valmis tekemään kaikkeni ja haluan voittaa kotoa lähtemisen ahdistuksen. Mutta on hankalampi perustella itsellensä minkä vuoksi ihmisen näkeminen, johon et pysty kuitenkaan 100% voi luottaa, olisi sen kaiken kivun ja tuskan arvoista. Se ei ole mikään järkevää syy mutta harva asia tässä OCD:ssa järkevää onkaan.

Olemme edistyneet OCD:n kanssa viime vuotisesta yhteisestä yksin leikkimisestä eräänlaiseen vuorovaikutukselliseen kauppaleikkiin, jossa minä olen nyt syksyllä edennyt pelkästä kaupan asiakkaasta kauppatavaran hinnoittelijaksi.

Tänään aamulla minä soitin pitkästä aikaa veljelleni kartoittaakseni isäni lähestyviä syntymäpäiviä ja sitä, voinko minä oikeasti mennä sinne. Ja ei, hyvältä ei kuulosta. Kissa, jonka äitini oli pakko ensin saada ja jonka hän kyllästymisen jälkeen antoi isälleni ja veljelleni, on nyt lopetettu sillä isä ei taas sietänyt sen pissailua ympäri taloa (mikä on ollut ihan normaali reaktio eläimeltä, jota pompotellaan paikasta toiseen). Jo tuo tarina sai minut niin vihaiseksi, että en usko isän syntymäpäivien vieton yhdessä koko muun perheen kanssa olevan ollenkaan hyvä ajatus. Näin meidän perheessä on aina toimittu, ei olla myönnetty tehtyjä virheitä ja deletoitu virhe tavalla tai toisella, jonka jälkeen jatkettu niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. On naurettavaa suuttua kissan puolesta, jota en ole edes koskaan nähnyt mutta minusta tuossa tarinassa kulminoituu KAIKKI se, mitä meidän perheessä on pielessä.

Miksi kukaan ei kysynyt, voisiko kissalle löytyä uusi koti jostain muualta?

Veljeni kertoi ko. tarinaa selkeästi häpeillen ja on kovin vakuuttunut siitä, että äidin kanoottia ei edelleenkään souda täysimääräinen inkkariporukka. Ja totesi tuon tarinan jälkeen, että hänen mielestänsä ei ole hyvä idea laittaa minua ja äitiäni samaan tilaan, edes isän syntymäpäivillä. Loimme tämän jälkeen yhdessä erinäisiä hauskoja mielikuvia siitä, minkälaiset synttärit niistä tulisi jos olisimme kaikki paikalla ja nauroimme yhdessä lopputulokselle - ei hyvä idea, ei sitten niin yhtään. Joko saavun isäni luo eri ajankohtana kuin synttärit ovat tai sitten en mene ollenkaan.

Minä en halua sytyttää kolmatta maailmansotaa ja romahduttaa samalla sitä, mitä olen itseeni saanut rakennettua.

Oli kuitenkin ilo huomata kuinka tänä päivänä puhumme jo aivan eri tasolla asioista kuin ennen. 1,5h puhelimessa meni hetkessä ja hyvä mieli jäi molemmille ikävistä jutuista huolimatta. Vaikka minä en käyttäydykään enää odotetulla tavalla ja sulaudu rooliini perheemme diplomaattina ja rauhantekijänä, ei se tarkoita välieni huonontumista veljeeni.  Itseasiassa se, että seison vihdoin omilla jaloillani enkä suostu näyttelemään kaiken olevan kunnossa, on parantanut välini myös veljeeni.

Tällä viikolla kävin katsomassa leffafestareilla elokuvan "Bully" ja itkin niin teatterissa, matkalla kotiin ja vielä päästyäni kotiin. Jo sinä iltana mutta vielä voimakkaammin tänään olen onnellinen siitä, että minulla on yhä veli, jolle soittaa.


Päivän pelko: Katkeaakohan tämä syömisen kierre vasta kun painan 100 kiloa? Miksi minä en voi haluta enemmän olla hoikempi?
Päivän absurdi ajatus: Miksi minä en keksi mitään absurdia ajatusta?
Päivän biisi: Sting - Englishman in New York