Se on kuin kaksi kutistuvaa kehää kiertävää kiveä kohtaisi toisensa. Kuuluu vaimea kolahdus ja hiljaisuus palautuu kivien palatessa kehällensä. Kehän ajan myötä pienentyessä yhteentörmäykset lisääntyvät mutta kumpikaan ei siitä huolimatta jousta. Kunnes tilaa ei enää ole ja kivet ovat jatkuvalla törmäyskurssilla. Syntyy hankausta, kipinää, pinnat haurastuu. Ennemmin tai myöhemmin toinen antaa periksi ja halkeaa.
Ristiriidat.
Kivet tässä tapauksessa eivät kierrä symmetrisellä kehällä vaan pyörivät kuin lottopallokoneessa. Koskaan ei tiedä rytiseekö kerralla parikin kiviparia yhteen vaiko vain yksi tai kuluuko päivä ilman törmäyksiä. Nuo yhteentörmäykset näyttäytyvät vesihanojen veivailuna, liian vähäisenä syömisenä, avainten tarkisteluna tai sipsipussina olohuoneen pöydällä. Kipinät ovat itkukohtauksia ja hankaus tuntuu siltä kuin koko kehoa peittäisi yhtä kokoa liian pieni nahka. Tekisi mieli vetää peitto korviin ja heijata itseään pimeän huoneen nurkassa, sillä mikään noista murikoista ei näyttäisi antavan niin paljon periksi, että halkeaisi.
Voiko nyt vain joku pysäyttää ajan, juuri nyt tähän, että minä saisin hiukan lisäaikaa etsiä ja ottaa edes yhdestä langanpätkästä elämässäni kiinni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti