Ensimmäinen työviikko saatiin pulkkaan ja olo ei sen jälkeen kyllä ollut mitä mainioin. Onneksi arjessa on myös se hyvä puoli, että päätohtorointikin alkoi jälleen eikä minun tarvitse hetkeen pallotella näitä ajatuksia yksinäni. 11h unta teki onneksi edes kohtuullisia ihmeitä nuutuneeseen olotilaan ja tänään jatkoin siitä mihin keväällä jäin.
Tällä kertaa minulla ei ole kuvaa uunin käyttämisen tuloksista, koska en jaksanut tehdä varsinaisesti mitään itse vaan työnsin valmispatongin vain uuniin. Eli ei varsinaista neurotic cookingia. Mutta ideana ei ollutkaan tänään viikonloppuravinnon laadun parantaminen vaan että laittaisin sen uunin päälle.
Kuitenkin jopa se valmispatonkikin valkosipulivoilla, basilikalla ja leikkeleillä höystettynä oli niin hyvää, että puutelistani kärkeen nousi nyt uunivuoka. Se voisi helpottaa sellaisten ruokien laittamista, joista riittäisi hiukan pidemmäksi aikaa syötävää. Näin kesällä ja varsinkin kesälomalla sitä on kummasti huomannut, miten paljon sitä rahaa ruokaan menee, jos elää pelkillä "ei-lämmitettävillä" ruoilla. Joten yhden uunivuoan ostaminen tähän talouteen voisi tuoda pitkän pennin säästön.
Itse uunin käyttäminen ei tuottanut tälläkään kertaa tuskaa mutta tarkistamatta jättäminen sen sijaan tuo. En ole tapani mukaan kyyläillyt nyt noita nappuloita heti uunin käytön jälkeen vaan ajattelin nyt siedättää itseäni niin, että tämän kirjoituksen jälkeen käyn katsomassa ne nappulat kerran. Halutessani voin valvoa vaikka koko yön, jos minua pelottaa/ahdistaa siitäkin huolimatta että tiedän sulkeneeni uunin ja etten ole vääntänyt muitakaan nappuloita päälle.
Tästä se alkaa.
Minua on piinannut kuluneen viikon aikana taas sellainen kokovartaloahdistus, joka milloin on projisoitunut ötökkä-uutisointiin (eli kolmen korttelin päässä oli tehty ikävämpi alivuokralaislöytö, joka laukaisi itsessäni hallitsemattoman ahdistusreaktion päättäen sen lenkkareiden, joilla olin ko. korttelin läpi kävellyt ehkä kuukausi sitten, heittämisellä roskiin) tai omaan kehoon (eli olen saattanut hipaista itseäni kyljestä ja jäädä pitkiksi ajoiksi tutkimaan, että onhan molemmat kyljet samanlaisia ja ettei niissä ole vain mitään kyhmyjä, jotka tietäisivät syöpää tms.). Molemmat ovat tuttuja ystäviä vuosien varrelta mutta eläneet aika hiljaiseloa viimeisen vuoden. Olin itsekin jo kovin turhautunut käytökseeni kunnes huomasin päätohtorikäynnillä, kuinka kurkussani alkoi kuristamaan puhuessani näkemistäni unista ja tajusin pantanneeni taas jotain sisälleni.
Alitajunta on kyllä aina yhtä mysteerinen asia. Marakattia olen nähnyt kesän aikana usein mutta en ole koko kesänä kuullut muusta perheestäni mitään ja olen täten ajatellut, että myös pääni antaa siten lepoa aiheesta. Sitten kolmannen lomaviikon tienoilla aloin näkemään unia jälleen huoneista, joissa joko etsin äitiäni tai näin äitini kasvot poispäin minusta. Kissat palasivat myös näihin uniin ja eräs aamu heräsin itku kurkussa, koska tajusin unessa olleen emokissan kuolevan ja sen yksi suurisilmäinen pentu oli jäänyt odottamaan vastausta minulta suuret silmät minuunpäin käännettynä. Viimeisimmässä unessa juoksin jälleen talorykelmää läpi ja se päätyi vieraan miehen sanoihin "hän on jo lähtenyt".
En lähde analysoimaan uniani sen tarkemmin, sillä minulle noiden symbolien merkitys on selvää. Tai ainakin uskon niin. Pakkasin kuitenkin niitä merkityksiä tajuamattani sisälleni vielä viimeiset lomaviikot.
Tänään kävin elokuvissa katsomassa Renoir:n. En tiennyt elokuvasta juuri mitään ennakkoon mutta se trailerin perusteella tuntui mielenkiintoiselta. Niille, jotka eivät tunne tarinaa ja haluavat käydä katsomassa elokuvan, jättäkää loppu lukematta.
Olin tapani mukaan ensimmäisen 10 minuuttia levoton ja tunnuin hakeutuvan koko ajan jonkun pelon äärelle. Milloin hipaisin itseäni vahingossa ja olisin halunnut tarkastaa oliko siinä jotain vaarallista tai milloin ajatus palasi ötökkä-uutisointiin. Sitten muistin jotain Mikael Saarisen 'Leffaterapia'-kirjasta, jonka lukaisin kesällä - elokuva koskettaa tunteita. Tuo elokuva tai sen lähtöasetelma kosketti nyt jotain sellaista minussa, joka herätti tunteita. Ja tunnetusti tunteet herättävät minussa ahdistusta. Hengähdin syvään, rauhoituin ja annoin elokuvan viedä.
Kohtauksessa, missä Renoir hyvästelee poikansa hänen lähtiessä toista kertaa sotarintamalle, sai kyynelkanavani lopulta auki. Kurkkua kuristi koko matkan kotiin ja mietin sitä, miten en haluaisi koskaan joutua hyvästelemään minulle rakkaita ihmisiä. Pelkkä 'Hyvästi' sanan sanominen mielessä toi itkun silmiin. Pelko kuolemasta ja elämättömästä elämästä nousi pintaan. Kotiin päästyäni päästin itseni irti ja sulkiessa silmäni näin isäni.
Haluan uskoa, että tämä hiljaisuus kotoa tarkoittaa sitä, että isäni päästi minut vapaaksi. Minähän kirjoitin hänelle kirjeen jouluna, jossa selitin sairastumistani ja sitä miksi en voisi tavata äitiä. Kirjoitin myös, kuinka en haluaisi hänen koskaan jäävän yksin vaan minulle voisi soittaa aina. Siksi on kai tuntunut niin pahalta, ettei mitään ole kuulunut. Kunnes tajusin, että ehkä tämä voisi olla isän lahja minulle/meille. Sillä hänen voisi juurikin kuvitella tekevän näin - ottaa jotain sellaista kannettavakseen, jonka ansiosta hänelle rakkaat voisivat kulkea vapaammin.
Minun pitäisi nyt vain itse uskaltaa päästää irti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti