Jos sinä et näe sitä, voiko se silti olla olemassa?

Koin jonkinlaisen toisen ison 'No näinhän minä tosiaankin toimin'-välähdyksen edellisellä päätohtori-kerralla kun keskustelimme näistä ns. uusvanhoista oireista mm. sairauksiin liittyen. Minä olen oppinut pelkäämään tunteitani. Ja kun jokin tunne valtaa päänsisäistä maailmaani, turvaudun johonkin asiaan, joka on helpommin pelättävissä sen sijaan että menisin tuota tunnetta päin.

Näinkö yksinkertaista se tosiaan onkin?

Sain viime viikonloppuna isältäni viestin, johon vastasin mutta jonka jälkeen jäin miettimään, että mitäs sitten. Pitäisikö soittaa vai ei? Olikohan isällä ikävä vai ei? Mitä jos äiti vastaa kun soitan? Pitäisikö isän sijaan sittenkin soittaa veljelle? Soitanko lankapuhelimeen vai kännykkään?

Ja niin edelleen.

Loputon juupas-eipäs-reikäleipä-kamppailu alkoi ja yhtäkkiä ajatuksissani vain havahduin/ajauduin siihen, että mitä jos huulessani oleva luomi onkin vaarallinen - ihan kuin jossain tv-ohjelmassa olisi jollekin miehelle sanottu että siitä jostain, mikä oli sen huulessa (liekö luomi tahi ihottuma), että se voi olla syövän alku. Pitäisiköhän minun mennä näyttämään tätä lääkäriin? Onkohan se vaarallinen? Mikään vaarallisen luomen ehto ei kyllä täyty mutta entä jos se silti on? Miten pitkä elinaikani on?

Ja taas mentiin.

Maanantaina tuijottelin käsipeilin avulla vielä töissäkin tuota luomea ja vähän toistakin, kunnes olin taas itkun partaalla - ei minun elämäni voi olla tällaista. Siis sitä, että jos uskaltaisin koskea tahi katsoa itseäni, joutuisin pelkäämään että käynnistän sillä pakko-oireen. Juuri kun pikkuhiljaa olen oppinut löytämään itsestäni ulkoisia piirteitä, jotka miellyttävät minua itseänikin. Tiesin tavallaan, että kyse oli ihan jostain muusta kuin siitä luomesta mutten päässyt yksin irti.

Iltapäivästä pääsin onneksi purkamaan asiaa päätohtorini luokse ja asiaa kertoessanikin sekä lopulta päätohtorini sen minulle suomentaessa, tajusin taas itsestäni jotain. Tällaiselle tunnevammaiselle olisi jopa helpompaa mennä lääriin ja saada melanooma-diagnoosi kuin kohdata oma epävarmuus tunteiden suhteen. Toki sairastuminen syöpään olisi pelottavaa ja varmasti olisin kauhuissani mutta taas toisaalta tuollaisen diagnoosin jälkeen minulla olisi ympärilläni lukeneita lääkäreitä, jotka ottaisivat sairaudestani hoitovastuun ja varmasti tekisivät kaikkensa, että paranisin. Ja jos en paranisi, kyseessä olisi jotain mille kukaan ei voisi mitään ja minun olisi vain hyväksyttävä asian lopullisuus.

Tunnemaailmastani olen kuitenkin vastuussa yksin. Ja yhtälailla, minä en voi hallita myöskään toisten ihmisten tunteita. Joudun olemaan siten ihmisten kanssa epävarmalla alustalla koko ajan ja mieluummin vaihdan sen tunteista ja epävarmuudesta johtuvan epämukavan olon johonkin konkreettiseen pelkoon, kuten sairauksiin tai vesihanoihin.

Tosiaankin, näinkö yksinkertainen minä olen?

Jotenkin tuo ajatusmalli on helpottanut minua ihan suunnattomasti viime päivinä. Kun olen ollut jäämässä jumiin johonkin näppylään, on "siirrät nyt pelkosi tähän jostain tunteesta, mikä se on?"-kysymys katkaissut homman aika välittömästi. Aina en osaa sanoa, mikä tunne pakko-oireen laukaisee mutta hyviä oivalluksia olen saanut matkan varrelta.

Toki OCD-koneisto yrittää ulvoa pää punaisena, että MUTTA KUN SIINÄ ON IHAN VARMASTI JOTAIN VAARALLISTA, HALUATKO SINÄ TYHMÄ KUOLLA?? Mutta ei. Nyt minä en anna sille periksi. Tein sovinnon asiasta itseni kanssa niin, että menen sitten vaikka kerran vuodessa syynäyttämään tämän Korppikotkan päästä varpaisiin lääkärille ja tukin muina päivinä OCD:n suun. Tämä on vähän niin kuin sen vesihanankin kanssa - minä ihan oikeasti kyllä näkisin, jos se jäisi päälle. Ts. minä ihan varmasti huomaan, jos jotain on vialla kehossani.

Tämä on ajatuksena jopa rauhoittanut niin paljon, että vaikka kehoni reagoi nyt vähän yllättävällä tavalla sokerittomuuteeni, olen ollut rauhallinen. Ensi viikolla minulla on muutoinkin aika ko. alan lääkärille, joten voin varmistaa luuloni häneltä oikeaksi - ennen olisin rynnännyt ja varannut ensimmäisen ajan heti ongelman havaittuani. OCD taas kyllä yrittää kertoa, että jotain on aivan varmasti äärimmäisen pahasti pielessä eikä ajatus "oliko tämä kaikki nyt tässä" ole pysynyt kokonaan poissa mutta molemmat ovat paljon hiljaisempia kuin ennen vastaavien tilanteiden kohdalla.

Jos jotain muuta on vialla, kuin itse epäilen, sitten on mutta turha sitä on ennakkoon arvailla itse googlettelemalla kauhukertomuksia toisensa jälkeen - sitä diagnoosin tekemistä varten ovat eri alojen asiantuntijat opiskelleet vuosikausia.

Summasummarum, on helpompi pelätä jotain konkreettista olemassaolevaa ja silmin nähtävää asiaa kuin yrittää ymmärtää ja kohdata pääkopan sisällä heiluvat ja haahuilevat tunteet.



PS. Ai niin, viikon neurotic cooking -kuva meinasi unohtua - eilen siis paistoin uunissa elämäni ensimmäistä kertaa kalaa enkä joutunut syömään haluamattani sushia (vaikka niin vähän pelkäsinkin):