Sain eilen postissa muistutuslaskun salimaksusta ja lenkin jälkeen väsyneenä, sen tarkemmin kirjettä lukematta, soitin tuohtuneena salille ilmoittaen maksaneeni ko. laskun ja muistutuslaskun olevan täysin turha. Minähän en mitään laskuja unohda maksaa! Yhdessä asiakaspalvelijan kanssa käytiin läpi viitenumerot ynnä muut maksun yksityiskohdat emmekä keksineet syitä sille miksi lasku oli tullut minulle. Hän lupasi selvittää asiaa lisää ja soittaa minulle takaisin.
Tällä välin matkalla hammaslääkäriin minä mielessäni tuohtuneena ajattelin, kuinka heti menisin irtisanomaan salikortin sillä en haluaisi enää päivääkään olla tuollaisen salin asiakas. Okei, muutenkin näyttää tuon 80-vuotiaan lonkkani osalta siltä ettei salille ole tarvetta hetkeen mennä mutta olin ajatellut odottaa ensin urheilulääkärin konsultaatiota elokuussa ennen irtisanomista. Sitten asiakaspalvelija soitti takaisin ja kävi ilmi, että..
..minä olin maksanut 4 euroa liian vähän viime kuussa, joka kyllä kävi ilmi laskun loppusummasta - siis jos olisin sen viitsinyt tarkkaan lukea.
Olin luurin suljettuani yhä varma, että olin oikeassa - minä en ole VOINUT maksaa laskua väärin. Kiukkuisen hämmentyneenä kaivoin laskun käsilaukusta ja tosiaankin, asiakaspalvelija oli oikeassa. Olin katsonut summan väärältä riviltä ja uudessa laskussa tämä luki selvästi. Minä olin siis tehnyt virheen eli mokannut, epäonnistunut, feilannut tai mitä näitä tilannetta kuvaavia sanoja onkaan. Minä, täydellinen ihmisparka, olin maksanut väärän summan salille ja saanut muistutuslaskun.
Miten noloa.
Miten noloa.
Sitten tuli itku. Ja vaikkei se iso itku ollutkaan, sai se minun kesällä löytyneen rennomman Korppikotkan puolen muistuttamaan, että kyseessä oli vain muistutuslasku ja tällaisia virheitä sattuu kaikille. Samaan aikaan kuitenkin myös OCD-koneisto käynnistyi ja muistutti, että miten tässä nyt näkee kuinka tärkeää on vielä tarkistamisenkin jälkeen tarkistaa - ettei vaan mitään sattuisi!
Koska kuten näet, sinä teet virheitä jos et ole riittävän tarkka ja liian vähäisestä tarkistamisesta voi seurata oikeasti jotain todella kamalaa.
Onneksi Marakatin kanssa nähtiin vielä illalla ja sain OCD-koneistoni hiljenemään saatuani muuta ajateltavaa. Oikeastaan oli hienoa, että minä olin katsonut summan väärin. Ehkä sitä ei kannata ottaa säännölliseksi tavaksi mutta hyvä että se sattui ja näin, että asiat järjestyvät kyllä - maksoin laskun samana iltana pois.
On niin ärsyttävää ja turhauttavaa hokea itselle päivästä toiseen, miten maailma ihan varmasti kantaa vaikka sattuisi mitä. Ettei tarvitse tarkistaa vaan pitää luottaa. Sillä kuten nähtiin, jo tällainen pieni unohdus saa minut kääntymään sisäänpäin ja ajattelemaan, että miten paljon pahemmin olisi voinut käydä.
Toisaalta, päivittäin luen ihmisistä, joilla enää ei ole mahdollista kokea elämistä. Hengittää sisään ja ulos, työntää nenää ulos ikkunasta kun ulkona sataa vettä. Tai ehkä he vielä voivat hengittää mutta eivät nähdä, tuntea mutta eivät kuulla. Ja kun taikaiskusta minua alkaa ärsyttämään ja turhaudun siihen, miten valutan nämäkin minuutit hukkaan, koska pelkään että mitäpä jos.
Ärsytys on kuin iso kivi kengässä ja nyt niitä on kengissäni kaksi. Voin kertoa, että sekin ärsyttää. Kaipaan niitä mukavuusalueen kivoja tossuja, joissa ei hiertänyt edes saumat. Heilun noiden kahden ajatuksen välillä tällä hetkellä voimakkaasti ollen koko ajan tietoisempi halustani tehdä muutoksia elämääni ja siihen, etten halua suunnitella ja elää sitä peloista käsin.
Minä en vaan tunnu millään taas pääsevän sen seuraavan näkymättömän aidan yli. Ja se, jos jokin, ärsyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti