Niks Naks

Kävellessäni tänään ulkona kolmisen tuntia miettimässä sitä, mikä meni eilen pieleen, päädyin lopulta halaamaan itseäni ja toteamaan, että olen päässyt todella pitkälle jo. Koska ennen minä kyllä ehkä ymmärsin jonkin menneen pieleen muttei minulla ollut hajuakaan mistä oli kyse. Tai jos jotain ymmärsin, niin se tuli monen kuukauden viiveellä. Nyt pääsin jo illan kuluessa kärryille siitä mihin suuntaan oltiin menossa ja tänä aamuna minulle selvisi miksi.

Tiedän, että tätä saattaa lukea joku sellainen ihminen, joka oli eilen paikalla ja haluan ensimmäiseksi sanoa, ettet tehnyt mitään väärää vaikka tiedät sen varmasti itsekin. Minulla itselläni ei ole vielä riittävästi kykyä puolustautua tai muuttaa tunnetilan suuntaa, kun kuulen ahdistuspanssarini ensimmäisen lukon menevän kiinni. Vaikka minulla on jo paljon ymmärrystä itsestäni, on keino samanaikaisesti tuntea ja hallita tunnetilaa tilanteeseen sopivalla tavalla löytymättä. Tunnustan menneeni sieltä mistä aita on matalin ja paenneeni paikalta mutta minulla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta, sillä ahdistus oli niin valtava etten sitä enää kyennyt pukemaan sanoiksi.

Oletteko muut tunnelukkolaiset huomanneet, että kun jokin lukko teissä on pitkään ollut aktivoituneena, menette ikäänkuin vereslihalle kaikkien muidenkin tunnelukkojenne/tunteidenne kanssa? Ja että kun tilanne on ohi, tuo vereslihan "paraneminen" ottaa aikansa?

Minä sain tällä viikolla hyviä uutisia kieriskeltyäni melkein kolmisen viikkoa epätietoisuuden vallassa. Tuloksia odotellessani isoimmat tunnelukkoni aktivoituivat ja pienetkin asiat alkoivat tuntua suurilta. Oikeastaan kaikki muiden ihmisten sanomiset tai teot suodattuivat noiden aktiivilukkojen kautta ja elämä muuttui yhdeksi isoksi turvattomuuden ja hylkäämisen kokemukseksi.

Saatuani hyviä uutisia uskaltauduin jälleen suunnittelemaan tulevaisuutta - sopimaan ihmistreffejä ja menemään harrastuksiin. Eilen oli sovittuna treffit hyvän ystävän kanssa kera viinin ja tiesin ennalta, että iltaan liittyy muitakin ihmisiä mutta lähinnä ohimenevinä hetkinä. Kotoa lähteminen oli vaikeaa ja ehkä olin liian orientoitunut kahdenkeskiseen höpöttelyyn, ehkä tuo vereslihalla ollut tunnemaailmani ei ollut päässyt vielä paranemisen alkuunkaan mutta kun seuraan pidemmäksi aikaa liittyi kolmas henkilö ja tajusin, että kahdenkeskinen aika on mennyttä, napsahti ensimmäinen lukko kiinni.

Toinen iso lukko napsahti siinä vaiheessa kiinni, kun tulkitsin tuon kolmannen osapuolen erään lauseen oman kokemukseni ja tunnetilani vähättelyksi. Sitten niitä lukkoja napsahteli kiinni vähän kaikesta ja lopulta en halunnut muuta kuin kotiin. Ahdisti. Itku tuli rapussa ja muistot menneisyydestä palasi.

Ennen en tiennyt mistä noissa tilanteissa oli kyse mutta reaktio oli sama - itketti ja halusin vain kotiin ollakseni yksin. Näitä tilanteita ei ole ollut enää pitkiin aikoihin ja luulin jo päässeeni niistä eroon mutta eilinen paljasti, ettei näin ihan vielä ole. Tämä vain on siitä huono juttu, että tiedän, että vastaavanlaisten illanviettojen kohdalla alan taas ennakkoon jännittämään meneekö ilta ahdistuksen puolelle, jolloin sitten herkästi jätän ko. illat väliin.

Aamulla lähdin haukkaamaan vähän happea, joka venyi siis kolmeksi pitkäksi tunniksi. Astuessani ulos huomasin, kuinka tuossa harmaudessa ja tuulessa oli kuitenkin jotain sellaista omaa oloa rauhoittavaa, että ajattelin tulevani kotiin vasta kun tuntisin tehneeni sovinnon itseni kanssa ja ymmärtäneeni mistä eilen oli kyse.

Yksi pala kerrallaan asiat loksahtelivat paikoilleen. Minä ymmärsin, mitä tapahtui. Ymmärsin, miksi reagoin niin kuin reagoin. Ja turhautuminen omaan käytökseen vaihtui anteeksiannoksi itseään kohtaan.

Kaikki hyvin, minä annan sinulle anteeksi.