Tänään minua vastaan käveli vanha nainen, muutamaa nyssäkkäänsä kantaen. Vaatteita oli kerrostettu, kasvoissa oli likaa ja silmissä tyhjä katse. Sydäntä puristi. Ahdisti. Mitä on tapahtunut, että tuohon tilanteeseen on päädytty? Hänkin on ehkä jonkun äiti, sisko tai ainakin lapsi. Mitä, jos se olisi joku, jonka tuntisin? Miten minä voisin häntä auttaa, mitenköhän yksin hän on? Minulla ei ole oikeastaan mitään hätää. Minulla on koti, työ ja ystäviä.
Mitä sitten, jos mieleni taannoin pahoitin, ei se ole oikeaa hätää.
Jos kulunut kuukausi oli Ulvova mylläri -teemalla, olen menneen viikon ollut enemmänkin Mielensäpahoittaja -hommissa. Tai siis, minun on yhä vaikea edelleen tietää, mikä on oikea syy kokea esim. loukkaantumista ja mikä on vain väsymyksen tuottamaa turhautumista. Joten on ollut vähän epäselvää itsellenikin olenko vain vähemmän hauska versio Kyrön kirjojen päähenkilöstä vai ihan aidosti mielensä pahoittanut ihminen. Eli riippuen päivästä ja omasta tulkinnasta, olen joko pahoittanut mieleni tai "pahoittanut" mieleni.
Viikonloppuna voisikin kokeilla ruskean kastikkeen tekoa.
Maailmankaikkeus on läpsytellyt päin näköä oikein urakalla - ei mitään suurta mutta tasaisin väliajoin jotain pientä. Juuri kun on noustu edellisestä jaloilleen, on tullut uusi läpsy, joka on vienyt, jos ei takaisin kanveesiin niin ainakin heilauttanut tasapainoa. Läps, läps. Niitä tuntuu riittävän vaikka minua itseäni jo kyllästyttää ja väsyttää.
Läps.
Eikä siitä läpsyttelystä yhtään helpompaa tee se, että olen paljastunut tässä vuosien mittaan ihan todella herkäksi ihmiseksi. Sen lisäksi, että tulkitsen toisia ihmisiä herkästi, tunnun myös tuntevan kaikki ympäristössä vilistävät tunteet. Niin ihanaa kuin se itsensä löytäminen toisaalta onkin, on tällainen ylisensitiivisyys joinain päivinä jopa rasittavaa. Nähtyäni tuonkin naisen, josta kirjoitukseni alussa mainitsin, nousi pala kurkkuun ja jotten olisi taas vaihteeksi alkanut itkemään keskellä kirkasta päivää ja katua, syöksyin lähimpään kauppaan saadakseni ajatukseni muualle.
Huokaus. Keksiikö joku, missä työssä tästä lähes yliluonnolliseksi aistiksi luokiteltavasta herkkyydestä voisi olla hyötyä? Niinpä niin. Ei ollenkaan niin helppoa kuin sanojen "helposti lähestyttävä", "innostava", "myyntihenkinen" tai "rauhallinen" kohdalla.
Välillä voisin väittää, että kun näitä ominaisuuksia on siellä jossain geenitehtaalla ihmisille jaettu, niin meikäläisen kohdalla asioista päättämässä on ollut joku, jonka eväsleivät on syöty lounaalla jonkun muun kuin sen itsensä toimesta.
No. Onhan se elämäntehtävä tietysti tämäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti