Valkoisella tapetilla valkoisia kuvioita

Tiedättekö sitä, että vaikka näitä omia toimintamalleja ja niiden laukaisijoita on kohta kolmisen vuotta havainnoinut, tahtoo se tuttu kumppani silti helposti hukkua tunnemyrskyn alle ja löydät itsesi yhä uudelleen ihmettelemästä kuinkas tässä nyt näin taas kävi?

Vasta eilen tuijotellessani taas asuntoni tapetteja tajusin missä mennään. Se tosin ei estänyt menemästä ulos rankkasateeseen hakemaan tunneruokia, ahmimista eikä uimista mielen sysimustiin vesiin. Mutta tajusin sen kyllä. Tuttu vieras oli tullut kylään enkä minä pidä sen kyläilyreissuista sitten niin yhtään.

Vaikea sanoa, mikä sen tällä kertaa laukaisi - matkalla koetut epämukavuudet, kotiinpaluun tuntuminen yhdeltä 'Bitch släp':iltä, epätietoisuus omasta tulevaisuudesta vai oman ihon neuroottinen tarkkailu mahdollisten inhottavien tuliaisten pelossa. Viimeisimmän oletan olevan yksi tämän tutun vieraan seurauksista (tai sitten se on sekä että - seisomassa tutun vieraan tukijoukoissa laukaisemassa tilannetta että myös seuralaisena tapahtuneen jälkeen) ja todellisen laukaisijan jonkun kolmesta ensimmäisestä. Tai sitten ne kaikki yhteensä.

Tänään aamulla peilistä katsoi turvonnut finninaamainen teini, jolla oli likainen tukka ja vatsa kipeä. Jos olisin voinut, olisin voinut iskeä peilin säpäleiksi siitä itseinhosta mitä oman peilikuvan näkeminen ja eilisen päivän muistot aiheuttivat mutta sen sijaan piilotin likaisen otsiksen huivin alle, laitoin kuulokkeet korviin ja kävelin ulos veden äärelle.

Vesi on elementti, jonka äärelle palaan silloin kun olen omassa päässäni jotenkin todella syvällä solmussa ja tunnen olevani rauhaton. Harrastin tätä samaa ollessani maailmalla ja olen harrastanut tätä niin kauan kuin itse muistan. Kävelin eilen sateessa ja tänään katselin auringon leikittelyä veden pinnalla.

Toisinaan itken veden äärellä, toisinaan vain katselen tai kuuntelen sitä. Joskus vain olen. Tänään siellä veden äärellä myönsin vihdoin itselleni mustan pilven saapuneen taas taivaanrantaani ja haluni alistua sille. Viimeaikaisen läsnäolemiseni lasikupu -vertaus maanantailta palasi mieleeni ja tajusin kaikkien merkkien olleen ilmassa. Valmiin ärsytyksen nousemisen pintaan päätohtorikäynnistä, koska hän ei helpolla anna minun mennä sinne minne tuntuisi tässä mielen kaaoksessa olevan helpointa mennä.

Se vain oikeasti olisi niin paljon helpompaa. Vetää verhot kiinni ja olla. Siirtää päätöksen tekeminen myöhemmäksi tai olla päättämättä ollenkaan. Odottaa vain että jotain ikävää tapahtuu kuitenkin ja todistaa täten joku omista uskomuksista todeksi.

Pääni on taas kuin yksi iso squash-kenttä ja vastapelureina ovat 'alakulo' ja 'nyt-et-perhana-luovuta'. Tänään laittaisin rahani likoon jälkimmäisen puolesta sillä a) sain pestyä hiukset ja b) lupauduin lähtemään tänään kokeilemaan yhtä uutta urheilulajia. Huomenna voi tilanne olla päälaellaan työpäivän jälkeen. Haluaisin nyt vain niin kovin potkia tämän kyläilijän päästäni pois mahdollisimman pian.

Harmi vain, ettei sitä voi vaan deletoida ja jatkaa kuin yhtään huonoa hetkeä ei olisi ollutkaan. Ainoa tapa ulos tästä on hyväksyä se musta pilvi taivaanrannassa ja jatkaa siitä huolimatta hengittämistä ja hetkessä olemista.

Mutta silti ihan vähän tekisi mieli leikkiä ettei sitä pilveä ole sulkemalla vain silmät.

Tai jos oikein hyvän hetken tullen vain näyttäisin sille kieltäni senkin uhalla, että tumma pilvi siitä suuttuu?

Toivottavasti rohkenen siihen.