Muutama tunti ja kolmas vuosi päätohtorilla pyörähtää käyntiin.
Tämä on myös kolmas vuosi tätä blogia.
Tavallaan tunnen velvollisuudekseni selittää kirjoittamisen hiipumista, tavallaan en. Ehkä siksi, ettei minulla ole antaa mitään konkreettista syytä. Tai koska tämä on kuitenkin yhä itsekkäistä lähtökohdista oleva oman päänsisäisten lankojen setvimispaikka, josta mahdollisesti joku toinenkin hyötyy mutta josta minun ei sen lähtökohtien vuoksi pitäisi periaatteessa olla velvollinen kuin itselleni.
Anteeksi etten kuitenkaan reagoinut edes kommentteihin. Se oli liian itsekästä.
Mikä on tämän blogin tulevaisuus? En tiedä. Niin rehellinen kuin voin teille olla niin, ei, en tiedä. Blogin kirjoittaminen ei tuntunut viime keväänä hyvältä enkä tiedä uiko se ilmaisutapa viikkoihini vieläkään. Tunnustelen sitä parhaillaan. Haluaisin mahdollisesti laajentaa blogia ulos OCD-laatikosta mutta en tiedä onko se sen syntyperän vuoksi mahdollista.
Voisiko olla uuden aika vai löytyisikö vanhasta vielä uusia kerroksia?
Kevät 2014 tuntuu jo niin kaukaiselta mutta jos sitä pitäisi jollain yksinkertaisella tavalla kuvailla, olisi se "häkkieläin". Kesää 2014 kuvaa "hyppy tuntemattomaan" ja syksyltä 2014 en tiedä mitä odottaa. Tein nimittäin jotain, mitä en vielä 3 vuotta sitten kesälomani 4 seinän sisällä viettäneenä ikinä kuvitellut tekeväni ja luulen sen poikivan teemoja syksyyn.
Lähdin pois kotimaasta.
Kohtasin varmasti kaikki pelkoni ajatuksen tai tunteideni tasolla noiden viikkojen aikana. Hyvällä ja huonolla menestyksellä. Niin pelkoni pimeässä vaanivista torakoista tai luteista, pelkoni tulla hylätyksi tai olla kykenemätön suoriutumaan jostain. Tunteet vyöryivät toisinaan kuin hyökyaalto. Välillä jaloista tuntui loppuvan voimat, välillä menin täysin lukkoon ja oli päiviä, jolloin teki mieli huutaa turhautumistaan.
Mutta minä tein sen.
En varmasti vielä ymmärrä kaikkea oppimaani enkä mitenkään voisi. Ensimmäisen viikon jälkeen opin kuitenkin jotain todella perustavanlaatuista itsestäni/elämästäni:
Niin pitkään kuin en anna itseni luottaa kehenkään toiseen, en anna toiselle mahdollisuutta kuulla, nähdä ja rakastaa minua minuna. Niin kauan kuin en anna toisille mahdollisuutta kuulla, nähdä ja rakastaa minua sellaisena kuin olen, jätän itseni ulkopuolelle ja toteutan itse omia pelkojani.
Siellä kaukana maailmalla voimistui kuitenkin myös se tunne, että olen aloittanut matkani luottamuksen suhteen. Eikä sitä ollut vaikea huomata - itkin melkeinpä jokaisen tuliaisen kohdalla sitä kuinka paljon kyseinen ihminen minulle merkitsee ja miten toivoisin, että hän olisi täällä minun kanssani. Juuri silloin.
Mikään materia maailmassa ei korvaa aitoja ja aidosti rakastavia ihmisiä ympärilläsi.
Älä hukkaa heitä.
Jollain tavalla sitä täällä virtuaalimaailmassakin alkaa pitää joitain ihmisiä vähän niin kuin tuttuina, sellaisina jotka merkitsevät jotain. Siksi oli mukava että tulit kertomaan kuulumisia :) Mutta ehdottomasti tää bloggaaminen on silti jokaisen kirjoittajan omaa valintaa mitä ja kuinka usein kirjoittaa. Vai kirjoittaako. Jos päätät lopettaa, niin käy välillä moikkaamassa tuolla mun blogin puolella :)
VastaaPoistaJa hieno homma että pystyit lähtemään ulkomaille, mä en oo lentokentällä käynyt kohta viiteen vuoteen....
Kyllä mä täällä taustalla olen kuikuillut sitkeästi kirjoittamispaussista huolimatta - tosin ulkomailla nettiin pääseminen ei ollut niin yksioikoista, joten silloin myös taustakuikuilu jäi vähemmälle.
VastaaPoistaMä luulen, että blogi elää yhä jatkoajalla, koska oma pää on ihan pyörällä matkan jälkeen ja luulen, että jotain sisäistä uudelleenjärjestäytymistä on tapahtumassa niiden kaikkien jälkipelkojen lisäksi. Katsellaan mikä tahti kirjoittamiselle on sen mukaan, mikä parhaalta tuntuu tai asiaa on :)