Se sanonta pitää todellakin paikkaansa. Tai, ei ole yllätys, että kevätaurinko antaa vääränlaista energiaa lähipiirissämme. Tänä vuonna se vain tuli niin aikaisin.
Soitin kotiin tiedustellakseni siellä vallitsevan hiljaisuuden syytä ja vastauksen sainkin heti, kun äitini vastasi puhelimeen. Äitihän on asunut omassa tuetussa asunnossa ja vähän yllättyneenä kysyin, että mitäs hän siellä vanhassa kodissamme tekee. Iloisen monotonisesti hän vastasi muuttaneensa kotiin takaisin. Suustani pääsi seuraavaksi kysymys, että onko hän huolehtinut itsestään ja käynyt lääkärissä - äitini tyyli muuttui sadasosasekunnissa vihantäyteiseksi. Kun vastasin kieltävästi hänen väitteeseensä äitini selittäneen muka kaiken jo aiemmin, ilmoitti hän ettei hänellä ole aikaa minun nalkutukseen ja kenelle minulla oli oikein asiaa.
Osui ja upposi, koko laiva.
Itkuhan siinä tuli ja soitin Marakatille, joka onneksi meistä tällä kertaa oli se tasapainoisempi. Hän alkoi soitella äidin tutuille ja kokoamaan rivejä. Ja samalla vahvistui se minkä jo puhelimessa kuulinkin - äidillä on jo ajantaju poissa ja hän on hyvin lyhytjännitteinen, nopeasti suuttuva sekä levoton. Nyt on aika asettua varpailleen. Riitää, jos jokainen luovuttaa siihen yhden varpaansa, sillä siten kenenkään ei tarvitse uhrata koko elämäänsä - yksi varvas riittävän monelta saa aikaan tukevan tuntuman maasta.
Sinne jäi suunnittelemani pihvit kauppaan, sillä en edes yrittänyt tänään tuon puhelun jälkeen tehdä ruokaa. En edes uskalla kuvitella miten kauan olisin tänään tuon kokkailun jälkeen vaalinut hellaa, kun päässä pyörii useampi tunnemyrsky. Kassiin eksyi kaupasta ihan jotain muuta ja jos tekisin niin kuin ennen, jatkaisin tätä roskaruoalla itseni turruttamista niin kauan kuin äiti on saatu osastolle.
Sipsejä ja jäätelöä - ole hyvä!
Mutta nyt olen päättänyt muuttaa kaavaa. Yritän ulkoistaa itsestäni tämän sairaasta omaisesta huolehtivan osani ja jatkaa muilta osin mahdollisimman normaalia elämää sekä syödä oikein. Minä en halua, että äidin sairaus imaisee taas minut mustaan aukkoon ja koko kesä menee ohitse. Se ei ole oikein. Lupaan olla armollinen itselleni mutta onneksi minulla on kaikkia omia pikkuprojekteja meneillään, joihon suunnata huomio.
Toisekseen, en tällä kertaa aio käydä tätä läpi niin, että suljen ystäväni kaiken ulkopuolelle. Voin tarvita omaa yksinäistä aikaa mutta samassa suhteessa yritän olla seurassa, siis sellaisessa, jossa minun on helppo olla oma itseni. Kyllä he ottavat kopin, jos minulla on paha mieli ja nauravat kanssani, jos sitä tarvitsen. Onneksi myös Marakatin tukiverkosto toimii samalla tavalla eikä minun tarvitse hänestä huolehtia (vaikka huolehdin kuitenkin).
Alan olemaan valmis. Puu voi huojua myrskyn voimasta mutta juuret pitävät sen kiinni maassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti