Bussimatkalla

Hölmö. Juuri sellainen pöhkö, jolle olen itse aiemmin hymähtänyt bussissa. Liekö jo seniili tai jokin hippi, joka rakastaa aivan kaikkea.

Mutta minä muutuin.

Viittaan aiemmalla siis siihen, miten sain taas kyyneleet kihoamaan silmiini pelkästä kiitollisuudesta istuessani eilen bussissa matkalla ystäväni luokse. Vielä kaksi vuotta sitten minä en olisi voinut kuvitella tekeväni mitään sellaista ja hymähtelin tuolloin tunteensa näyttäville ihmisille - oli ne sitten selkeitä liikutuksen kyyneliä tai aurinkoisia hymyjä.

Jälleen kerran mietin sitä, miten valtavan matkan olen kulkenut lyhyessä ajassa ja miten olen koko ajan enemmän muuttunut sellaseksi ihmiseksi, jota minä itsekin rakastan. Ja miten onnellinen olen siitä, että istuin bussissa ilman, että olisin pahemmin joutunut ponnistelemaan sinne pääsemiseksi. Ei, ilman tarkasteluja en päässyt lähtemään mutta ne ovat jotain niin pientä siihen nähden, mitä se oli vielä vuosi sitten. Ja samalla havahduin siihen, että vaikken kykene saamaan kaikkia tarvitsemiani perusasioita geneettiseltä perheeltäni, on minulle muodostunut näiden vuosien aikana toinen "perhe", jolta niitä asioita voin saada ja saankin - rakkautta, hyväksyntää, tasa-arvoista vuorovaikutusta ja läsnäoloa.

Siinä minä istuin liikutuksen kyyneleet silmissäni välittämättä ympäristöstäni ja hymyilin noiden ajatusten mentyä sille, miten pöhköltä ja absurdilta koko tilanne varmastikin muiden ihmisten silmissä näytti.

Olen viime aikoina yrittänyt mennä tunnetta päin ja olla analysoimatta tilanteita liikaa. Olen pysynyt poissa googlesta ja ahdistusta aiheuttavista keskusteluista vaikka normaalisti olisin sinne välittömästi rynnännyt tohtorin sanottua "seurataan tilannetta". Olen tuntenut onnellisuutta siitäkin huolimatta, että OCD on kuiskinut siitä seuraavan automaattisesi jotain pahaa seuraavaksi.

Hemmetti. Minullakin on siihen oikeus. Oikeus olla onnellinen.