Täydellisessä maailmassa minä olisin melkolailla samanlainen kuin muut - aktiivinen ja maailmalla kiertelevä nuori nainen, joka päivittäisi Facebookiin hauskoja kuvia kun oltaisiin kavereiden kanssa aurinkoisella biitsillä hymyt korvissa (tietenkin mahdollisimman kaukana Suomesta) tai bongailemassa uusia trendikkäitä bändejä hämyisten suurkaupunkien klubeilta.
Samalla olisin kuitenkin uniikki, se massasta hyvällä tavalla poikkeava tyyppi, jolla olisi mielipiteitä eikä se pelkäisi sanoa niitä ääneen. Kirjoittaisin omaksi tai muiden huviksi, tietenkin omalla erityisellä tyylilläni. Pukeutuisin miten huvittaa ja tietäisin jo muita ennen, mikä tulee olemaan in. Olisin se erakko, joka pärjää tilanteessa kuin tilanteessa yksin mutta silti sosiaalinen sekä siisti tyyppi, jonka elämää kaikki kadehtisivat.
(Kärjistäen mutta kuitenkin lähelle osuen.)
Haastavinta minulle tuntuu olevan tällä hetkellä tyytyminen siihen, millainen olen. Tyytymisellä itseensä en tarkoita mukavuusalueelle jäämistä. Tyytymisellä itseensä tarkoitan sitä, ettei minun oikeasti pitäisi kadehtia ketään muuta tai kenenkään muun tekemisiä, koska ei ole olemassa edellä mainitun kaltaista muottia, mihin istahtaa. Koska vaikka saavuttaisinkin tuon kaiken, olisin siitä huolimatta hyvinkin todennäköisesti nykyisten ajattelumallieni ansiosta tyytymätön itseeni ja näkisin vain ympärilläni lisää elämisen malleja, joihin pyrkiä täydellisyyden saavuttamiseksi.
-isi pääte harvoin tekee ihmisestä onnellisemman elämässään.
OCD:n kanssa elävälle ihmiselle on usein tyypillistä kovat vaatimukset itseänsä kohtaan - missään ei saa epäonnistua ja pitää olla vähintään yhtä täydellinen kuin muut, ellei vielä täydellisempi. Alitajuisilta vaikutteilta ei voi kukaan olla välttymättä mutta minä pitkään härskisti ja hyvin tietoisesti tein asioita sen vuoksi, koska joku toinen oli niin tehnyt ja niittänyt teollansa jos ei kunniaa niin mainetta ainakin. Tai tullut tosi onnelliseksi tai muutoin vain silmissäni täydelliseksi.
Tämä yhteiskuntakaan ei helpota meidän oloa, jotka yrittävät muuriensa murruttua hiljalleen löytää itsensä ja olla pyrkimättä siihen, että olisi aivan kuten muut tai vielä parempi. Pelkästään lukemalla lehtiä tai katselemalla televisiota minun kaltainen, heikohkon itsetuntemuksen omaava ihminen lukee/kuulee vain sen viestin, ettei tällaisena oikeasti riitä. Pitää olla jotain muuta, paljon enemmän ja se ajattelumalli, jos jokin, saa kaupalliset johtajat hykertelemään toimistopöytänsä takana.
On väärin tyytyä elämään elämää, jossa ei halua olla aidosti itsensä kanssa.
Nyt minun vanha minäni yrittää nalkuttaa minulle, miten väärin on jos tyydyn tänään vain ulkoiluun ja Frank Sinatran elämänkertaan. Koska eihän se ole mitään. Mitään siis verrattuna niihin kavereiden kavereihin, jotka ovat ulkomailla elämässä elämänsä hienointa aikaa. Tai niihin kavereihin, jotka hulluttelevat ystävien kanssa huvipuistossa ihan muuten vain ja lähtevät sen jälkeen juomaan kuohuviiniä kattoterassille. Minun ulkoilu ja kirjan lukeminen ei ole mitään niihin verrattuna.
Toisaalta, vain minä itse teen elämästäni näin raadollisen ja vaativan. Mitäpä jos siitä ajattelumallista pudottaisi pois sanan "vain". Mitäpä jos se ihan aidosti tänään riittäisikin tai olisi peräti huippusuoritus, että lukisin koko kirjan. Mitäpä jos sieltä Sinatran sanoista löytyisi jotain, joka herättäisi minua ajattelemaan elämääni toisin.
Mitäpä jos minä kerrankin riittäisin itselleni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti