Minä en hallitse mitään kieliä ja takanani on yksi höpöhöpö koulutus sekä pino työvuosia, joilla en tunnu edes kotimaassa tekevän mitään. Minä en tiedä niin yhtään mitä teen elämässäni, sillä se tuntuu olevan yksi ankea harmaa mössö. Elämänilo tuntuu olevan kuin palkeenkielet - kun niihin saa joskus hetkeksi ilmaa, tulee välittömästi jokin/joku, joka polkaisee ne tyhjäksi ja potkaisee nurkkaan kauas ilmavirrasta. Toiset nauttii kuulemma monimutkaisesta päästänsä mutta minä tällä hetkellä en.
Kaverini elämän uudelle suunnalle peukutti yli sata ihmistä - minun suurin tekoni on päivittäin olla tarkistamatta jotain. Asia, jota ei pidetä minkäänlaisena saavutuksena eikä se ole minkään arvoista kenellekään. Kuin ehkä itselleni. Tai päätohtorilleni. Miten surulliselta se kuulostaakaan? Säälittävää. Tekisi mieli vain huutaa ja heitellä tavaroita seinille. Tuon mahdollisuuden puuttuessa sen sijaan vaihteeksi itken.
Mitä siis mietin eniten tänään?
Vihaan elämääni ja millaiseksi olen sen tehnyt.
Mitä niin pahaa minä olen elämässäni tehnyt, että ansaitsin tämän?
Tiedän niin ton tunteen, että miksi olen antanut itseni joutua tähän tilanteeseen.. Syytän usein itseäni tästä. Mutta yritän olla armollinen itselleni ja muistaa, että tämä on sairaus siinä missä joku muukin. Joo, ehkä tähän voi itse vaikuttaakin, mutta kyllä se välillä (useimmiten) tuntuu aika ylitsepääsemättömän vaikealta.
VastaaPoistaJa tiedän myös tuon tunteen, että jonain päivinä suurin saavutus on esim. koskea johonkin "vaikeaan". Eihän sitä kukaan pidä minään, niin että eipä sitä kauheasti viitsi tuolla turuilla ja toreilla kuuluttaa.
Jos oot ihan kypsä normikuvioihin, niin ootko muuten ajatellut vaikkapa opiskella lisää? Mut pitää liikkeellä vähän turhankin kunnianhimoiset suunnitelmat. Voin sanoa, et OCD todellakin vaikeuttaa. Mut oon päättänyt, että se ei saa pilata mun unelmia urasta tai perheestä, se vaan ei saa. Tsemppiä taas :)
Onneksi tuollaisia synkkiä päiviä tulee tänä päivänä yhä vähemmän ja pitkään mietinkin julkaisenko koko kirjoitusta mutta ajattelin sen olevan täällä nyt muistutuksena itselle, että sieltä synkkyydestäkin pääsee pois - halusin tai en, niin ne ikävätkin tunteet on käytävä läpi. Ja kun minulla ei ole puolisoa/kämppistä/kissaa/koiraa kenelle niistä kertoa, niin oksennan nuo tunteet sitten vuoroin tänne ja vuoroin päätohtorilleni vaikka näin aurinkoisempana päivänä jo oma paatos vähän hävettää..
VastaaPoistaJotenkin ne fyysiset sairaudet on itsellekin helpompi käsitellä tai olla kärsimättä syyllisyyttä - tosin kieltämättä eräs rytmihäiriöinen päivä syyllistin myös niistä itseäni. Tai siis lähinnä ajatus oli se, että miksi en ole voinut syntyä tai olla tosi rento vaan hankkinut stressillä itselleni epärytmisen sisäisen rumpalin (johon päätohtorini sitten sanoi jotain sen suuntaista, etten minä voi tietää olisinko voinut välttyä niiltä vaikka olisin ollut miten rento tahansa).
Ongelmanahan on, ettei mulla ole aavistustakaan mitä haluaisin edes opiskella mutta taisin sanoa isoimman toiveeni ääneen asiasta keskustellessani päätohtorin kanssa - haluaisin pitää välivuoden kaikesta suorittamisesta. Okei, minulla ei ole ehkä rahallisesti varaa koko vuoteen, ehkä vain pariin kolmeen kuukauteen mutta..Se voisi olla hyvä tähtäin ja palkinto, joka välähtää mielessä kun tekee mieli tarkistaa..
ps. Kiitos :)(: