Kaikkea muuta kuin tavallinen mutta niin rakas, ikioma elämä

Olo on tuon parin kolmen viikon myrskyisän ja repivän ajanjakson jälkeen kuin uudestisyntynyt. Tai no, ehkä puolittain uudestisyntynyt. Ihan kaikki sentään ei itsessä uusiksi mennyt vaikka muutamia asioita katsonkin tänä päivänä hiukan erilaisten rillien läpi kuin ennen.

On jotenkin aina yhtä hienoa ymmärtää, että näin aikuisenakin pystyy kasvamaan - siis vaikka sitä näkyvää fyysistä pituuskasvua ei enää tapahdukaan kuin ehkä leveyssuunnassa. En voi lakata ihmettelemästä, kuinka olen muuttunut sisäisesti enkä ole tunnistaa enää entistä itseäni vaikka alan kyllä ymmärtämään miksi elämä on kulkenut juuri tällä tavalla kohdallani. Siellä niitä peikkoja yhä edelleen sisimmässäni asustaa mutta jo muutaman äänekkäimmän kanssa ystävystyttyäni olen huomannut, millaisen muurin takana minä itse olen useita vuosia istuskellut. 

Tänä aamuna katselin aamukävelylläni taivasta ja huomasin taas herkistyväni, kun näin pilvimassan välistä pienen aurinkoisen railon. Ehkä se osui jonkin sopivan ajatusvirran kanssa yhteen mutta tuon railon näkeminen tuntui joltain merkiltä ja siltä, että alan saavuttamaan jälleen sitä sisimmäistä itseäni, joka on tiiviten yhteydessä tähän maailmaan ja luontoon. Sitä osaa itsessäni, joka on eniten minua ja ohjaa elämässä eteenpäin.

Tästä harmaasta massasta on olemassa reitti ulos, jos vain haluan nähdä sen ja uskallan mennä läpi.

Vastaavat ajatukset siitä, että näen ympärilläni symboleja (kuten vesilammikoissa sydämiä) pelottivat minua ennen valtavasti - kuulostin omasta mielestäni jos en lopullisesti seonneelta niin ainakin sellaiselta viherhippiäiseltä, joiden rentous ja 'minä-rakastan-maailmassa-ihan-kaikkea'-asenne ärsytti. En silloin osannut ajatella, että se on sellaista osa-aluetta, jossa oma sisimpäni vain viestittää minulle itselleni asioita eikä tuo prosessi ole mitenkään ulkopuolelle nähtävissä. Hetkiä, jolloin jokin tunne/ajatus yhdistyy siihen mitä näkee ympärillään. Näin jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että olin rajannut viestinnän sisimpäni kanssa vain tunteisiin nimeltä 'pelko' ja 'ahdistus' ja ympäristön symboleina olivat mm. vesihanat, hellanlevyt, kotiavaimet. Kun em. mainituiden tunteiden tilalle tuli jotain itselle ei-sallittua, vaikkapa 'onnellinen' tai 'tyytyväinen' ja näin sydämen rikkoutuneessa asfaltissa, pidin itseäni pimahtaneena.

Nyt olen niin tyytyväinen, että tuo puoli minussa ei luovuttanut ja tunnen kuplivaa iloa nähdessäni kahden variksen leikkivän kadulla.

Toki pelko tämän kaiken saavutetun onnellisuuden menettämisestä esimerkiksi sanan 'kuolema' myötä vyöryy ajatuksien joukossa aina säännöllisin väliajoin läpi. Mutta silti se on vain ajatus. Yksi tuhansista. Ne tulevat ja menevät eikä minulla ole mitää tarvetta ottaa vain niitä negatiivisia ja pelottavia asioita käsittelyyn. Itseasiassa, minun ei tarvitse ottaa niistä ajatuksista yhtäkään päänI sisällä aukirevittäväksi. Kyllähän tätäkin kirjoittaessa ajatukseni sanovat, että ethän voi lakata ajattelemasta. Että ihan hyvin voit kuolla siihen läppärisi kanssa sohvalle. Ja onhan se totta mutta..on eri asia antaa ajatusten virrata läpi kuin jäädä niiden muodostamaan aitaukseen ja antaa sen hallita elämäänsä.

Se on totta - minä voinkin kuolla nyt, huomenna, viikon päästä tai 20 vuoden päästä mutta tuleeko minun antaa hallita sen tätä hetkeä tai valintoja joita teen? Ei.

Jotenkin olen näiden viikkojen aikana päässyt mindfulnessiin ja ajatusvirtaan ihan uudella tavalla käsiksi juteltuani siitä tai siihen liittyvistä asioista muutamien ihmisten kanssa - kiitos vain Aurinkoiseni, kirjaa en ole vieläkään lainannut mutta keskustelumme avulla taisin löytää taas joksikin aikaa uuden lähestymistavan asiaan. Mindfulness -harjoitteita en ole ottanut vielä samassa muodossa takaisin kuin niitä aiemmin kokeilin mutta ehkä sillekin tulee taas aikansa. Olen yrittänyt harjoittaa samaa asiaa niin lenkillä, töissä kuin kotonakin. Huomannut, miten keho jännittyy ahdistavan ajatuksen tullessa mutta miten oman kehon rentouttamisella on vaikutus ajatuksen läpivirtausaikaan.

Minä olen aloittanut pikkuhiljaa tekemään valintoja itsekkäästä näkökulmasta. Jättänyt bileiltoja väliin, koska kehoni on viestinyt sen olevan lopussa ja huomannut, ettei sen seuraavan päivän Facebook-päivitykset tee minua enää samalla tavalla kateelliseksi tai saa tuntemaan, että olen jäänyt jostain paitsi. Olen ehkä pikku hiljaa irtaantumassa siitä ajattelutavasta, että minun pitäisi olla kaikkialla ja tietää kaikki, jotta osaisin varautua kaikkeen oikein. En kykene edes sanoin kuvailemaan, miten hienoa on tajuta elävänsä omaa, muista riippumatonta elämää.

Se on jokin sellainen tunne, joka saa kyyneleet silmiin ja jokaisen solun hihkumaan riemusta.