Loman viimeinen päivä ja olen varmaan väsyneempi, mitä loman alkaessa. Tai no, en ihan mutta eipä mitään suunnatonta energiapiikkiä ole havaittavissa ja tekisi mieli jäädä tänäänkin vain kotiin nukkumaan. Mikä lie sitten fiksuin ratkaisu tälle päivälle, kun huomenna on jo selkeästi ahdistuskäyriä kasvattanut työpäivä - lähteä kotoa vai jäädä, mene ja tiedä.
Pakko-oireissa on huomattavissa taas nousua, sitä vesihanojen renksuttelua on ollut taas ihan turhan paljon ja samoin olen yllättänyt itseni nyhtämästä jatkojohtoja irti tai tsekkaamassa kahvinkeitintä. Vanhoihin kaavoihin ei olla palattu (joka on hyvä asia) mutta varsinkin illoista on tullut hankalempia. Tänään olenkin päättänyt sitten skarpata oikein urakalla siitä huolimatta, että haluaisin jäädä vain kotiin nukkumaan, jottei huominen olisi niin kamala. Se lipsuminen huonommalle kaistalle suututtaa itseäkin mutta myönnän tehneeni niin, joka on itselleni hyvin poikkeuksellista - jotenkin takki on ollut niin äärettömän tyhjä ettei ole jaksanut taistella yhtä voimakkaasti kiusauksia vastaan.
Olen kyllä poistunut kotoa joka päivä lomalla, kahta päivää lukuunottamatta jopa kaksi tai kolme kertaa. Mutta koska rahat on, kröhöm, taas aika finaalissa, on ollut pakko keksiä jotain ilmaistoimintaa eikä se ole tässä kaupungissa ihan helppoa. Ja sitten kun ei ole sitä ilmaistoimintaa keksinyt, on sitä suunnannut salille mikä ei ole ehkä näillä lomasyömisillä ihan hirveän hyvä juttu. Ruokailujenkin kanssa kun on alkanut pikkaisen mennä myös sivuraiteille (eli syön yhtenä päivänä liian vähän, seuraavana päivänä ihan liikaa ja kolmantena sopivasti), joten ehkä ei ole ollenkaan huono asia kun arki alkaa taas. Minun on ollut ja on yhä hyvä poistua kotoani mahdollisimman paljon mutta on niin kauhean vaikeaa tunnistaa edelleenkin sitä, mikä on aitoa kehon väsymystä ja mikä sitä, ettei halua pakko-oireiden vuoksi poistua.
Että älkää ihmiset ikinä kadottako yhteyttänne kehoonne, jos teillä sellainen vielä on.
Olen myös kiinnittänyt tällä lomalla huomiota siihen, että mitä enemmän sosiaalista painetta kotoa poistumiseen liittyy, sitä hankalampaa se on. Minun on jo ihan äärettömän vaikeaa pyytää ketään vähänkään vieraampaa esim. kahville ja sinne lähteminen, noh, on kaksinverroin vaikeampaa kuin jos menisin itsekseni esimerkiksi museoon. Minä olen aina kuvitellut olevani tosi sosiaalinen enkä jännittäväni ihmisten tapaamista mutta ei se taida ihan niin mennä - kaverin pyytäminen leffaan kesti noin kaksi vuorokautta ja sinne sitten lopulta lähtiessä kahvinkeitin kiinnosti kummasti. Kivaahan se sitten oli ja kaveri mielellään näki minua mutta voi hohhoijakkaa miten tahmeaa se kotoa poistuminen silloin oli.
Mitä noihin em. tilanteisiin sitten liittyy enemmän kuin esimerkiksi kaupassa käyntiin? Se, etten minä tiedä miten toinen ihminen reagoi. Minä en tiedä varmasti haluaako hän nähdä vai ei. Minä en tiedä mitä hän ajattelee minusta. Minä en tiedä uskallanko luottaa vielä häneen vaikka haluaisin. Minä en tiedä onko hänellä jo jotain muuta sovittuna ja jos on, koen sen helposti torjunnaksi.
Eli minä ajattelen taas aivan liikaa.
Valmiita lauseita huomista työpäivää varten yllätin itseni miettimästä viimeksi tämän aamun aamukävelyltä. Ja pari päivää sitten eräs pitkäaikainen ystäväni pyysi minua erääksi viikonlopuksi hänen seurakseen ja avukseen, jonka jälkeen olen painiskellut jälleen samojen teemojen ja "liika ajattelun" parissa. Minä haluaisin olla kovasti avuksi mutta pyytääkö hän minua ikinä enää, jos sanon etten ehkä pysty jäämään yöksi? Se nimittäin olisi ensimmäinen kerta näin vähän helpommalla ocd-kaudella, kun olisin kotoa yön poissa. Ja pelkkä ajatuskin hermostuttaa minua. Minulla on tiedossa myös töissä todella rankka kausi, joten mietin pystynkö lataamaan akkuja, jos vietän viikonloppuni jossain muualla kuin kotona - pystynkö rentoutumaan? Ja kyse ei ole muista ihmisistä vaan jälleen kerran vain itsestäni ja siitä etten tiedä mihin pystyn, koska en tunne itseäni. Että eiköhän siinä ole ensimmäinen pähkinä päätohtorini kanssa pureskeltavaksi vuodelle 2013.
Mutta jos jotain huonoa niin hyvääkin, pitkällisen pohdinnan jälkeen olen päättänyt alkaa palaamaan hiljalleen omaan hiusväriini. Nykyään olen tällainen korppikotkan musta mutta kasvatettuani juurikasvun reilusti näkyviin paistaa sieltä aito blondi - jopa sen 10 vuoden jälkeen mitä olen tuonne hiuksiin näitä hiusvärejä iskenyt. Osittain päätöksessä painavat terveydelliset syyt - hiukseni kasvavat sen verran nopeasti että hiusväriä joutuu lisäämään 4 viikon välein. Mutta pääsyy lähteä palauttamaan omaa väriä on se, että uskon hiusteni värjäämisen olleen vain yksi pakokeino ja meikkileikki muuttaa itseäni sellaiseksi, jota en ole. En voi vannoa, ettenkö palaisi takaisin tummaksi joskus tai voihan paniikki iskeä kesken tämän muuttumisleikinkin. Mutta minä oikeasti niin paljon haluaisin nähdä miltä näyttäisin siinä värissä, mikä minulle geeneissä on annettu.
Ja auttaisiko se minua viemään takaisin itseni luokse.
Tosin naureskelin tässä itsekin, että ei ole neuroottisena helppoa varata kampaajaakaan. Ensimmäisessä kampaamossa, minne menin, varasin ajan koska se oli saanut paljon suosituksia mutta keskustelukumppanini sanoma lause "eiköhän sekin osaa tehdä sen" jäi kaivertamaan. Jälkeenpäin tajusin että asia, joka jäi oikeasti kaivertamaan oli se ilmapiiri. Eli nyt sitten pitäisi soittaa ja perua aika koska en halua tuonne mennä. Ja sehän tunnetusti on yhtä tuskaa minulle, koska en voi sanoa että perun sen vuoksi "koska teidän paikasta jäi huonot fiilikset". Kokeilen siis olla tällä kertaa vetkuttelematta ja heti huomenna soittaa ja sanoa, että haluan perua ajan enkä varata uutta. Jos kysyvät miksi, voin sanoa että tulin toisiin ajatuksiin.
..koska sehän on ihan totta, tavallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti