Sieltä se tuli, tuo uusi vuosiluku numero 2013. Itse otin sen vastaan piirrettyjä ja muiden ihmisten ampumia raketteja katsellen omasta kodista käsin. Ja täysin vapaaehtoisesti. Minulle on ollut kautta aikojen enemmän luonnollista vaihtaa "elämänvaihetta" silloin kun kesä kääntyy syksyksi, joten vuosikausia on tuntunut tässä vaiheessa vuotta asian juhlistaminen hölmöltä. Minä en edes oikein ymmärrä tai muista koko vuoden vaihtamisen perinnettä. Itse olen alkanut vähitellen ajatella, että elämä ikäänkuin vain liukuu yhdessä ajan ja ympäristön kanssa eteenpäin kalenteria tai kelloa katsomatta ja ihminen uudistuu, kun oikea hetki vain on - ei läheskään aina silloin, kun vuosi ja lupaukset vaihtuu. Mutta onhan sekin fakta, että ne numerot helpompi muistaa kuin kuun kallistuskulma tai sataneen veden määrä, minäkin pidän numeroista (vähän turhankin paljon ja väärissä asioissa) eikä minulta tosiaankaan ole pois, jos joku haluaa tietyllä hetkellä räjäytellä satoja euroja taivaalle - minä voin ostaa niillä rahoilla itselleni uudet kengät (joka outoa kyllä tuntuu olevan tietyltä ihmistyypiltä pois). Em. syistä päädyinkin siis näin mummomaiseen ratkaisuun enkä voisi olla tyytyväisempi siihen.
Vuoden ensimmäinen päivä. Siinä olisi vasta hyvä päivä tehdä lupauksia ja suunnitelmia eli ohjelmoida vuosi täyteen mahdollisesti onnistumisia mutta myös pettymyksiä. Olen niin kauan kuin muistan harrastanut uuden vuoden lupauksia - laihduttamista, terveellisiä elämäntapoja, sosiaalisuutta, uusia harrastuksia. Ja pettynyt tai unohtanut koko lupauksen viimeistään helmikuussa. Totta puhuakseni, en tiedä onko tällaisen suorituskeskeisen neurootikon fiksua luvata yhtään mitään - lupausten tekeminen on tähän saakka ollut kuin laittaisi enemmän kuin pari kolikkoa sinne "etpähän tähänkään pystynyt, olet tuomittu epäonnistumaan"-pankkiin.
Olen harrastanut myös elämäni osalta unohtamista, kaiken aloittamista alusta vuoden alussa ja eilen illalla totesin miten väärässä olen senkin suhteen ollut. Ei minun elämäni ala nyt. Se on ollut jo olemassa rapiat 31 vuotta. Kyllä, minä en ole arvostanut sitä mahdollisuutta joka vuosi. Mutta kaikki ne vuodet ovat muokanneet minua sellaiseksi kuin olen - sisäisesti ja ulkoisesti. Minä en voi nollata niitä muttei minun kannata jäädä myöskään elämään sinne ja keskittyä vain niihin hetkiin, jolloin olen tehnyt virheitä (ja niitä on kyllä tehty).
Mutta voin olla ylpeä siitä, miten hienosti olen jaksanut tämän ja ne kaikki muut vuodet taistella pakko-oireitani vastaan, vielä syksyllä minulla meni yli puoli tuntia kotoa lähtemisessä - 2 vuotta sitten 45 minuuttia ei edes riittänyt. Minä voin halata itseäni siitä hyvästä, miten olen uskaltanut tehdä niinkin vaikeita asioita, kuin pyytää omalle äidille paikkaa suljetusta laitoksesta. Minä voin heittää yläfemmat itseni kanssa siitä, miten uskalsin siirtää itseni jälleen kerran työelämässä mukavuusalueelta epämukavuusalueelle, koska tiedän sen avaavan minulle taas uuden oven. Minä voin kiittää itseäni ja läheisiäni siitä, että se ohuen ohut seitti on jaksanut kantaa ja pitänyt meidät yhdessä kaikki nämä vuodet. Minä olen osannut olla kaikkien kykyjeni mukaisesti isosisko Marakatille. Minä voin myös nostaa leukani ylös ollakseni ylpeä siitä minkälainen minusta on tullut, kaikesta huolimatta - koko ajan vähemmän kyyninen tai katkeroitunut ja hiljalleen juurensa hyväksyvä, herkkä ja pieniä onnellisia hetkiä tallentava, suuren sydämen omistava ihminen.
Minusta tuntuu pitkästä aikaa, että alan tuntemaan maan jalkojeni alla samalla, kun kädet ja pää hipoo pilviä.
Ei, vuodesta 2013 ei tule helppo siitäkään - onhan paranemisprosessi OCD:sta kesken eikä perhe-elämäni taatusti ole tasapaksua ottaen huomioon mm. äitini tämän hetkisen tilanteen. Mutta minä pyrin olemaan ajattelematta sitä niin, olla tuomitsematta kaikkea etukäteen. Sillä en minä voi tietää mitä elämä päättää, menetänkö, saanko vai tapahtuuko mitään. Se on pelottavaa mutta kuten aiemminkin olen sanonut, myös sangen kiehtovaa.
Minä jatkan siitä mihin 31.12.2012 jäin, oli jatkossa luvassa sitten mitä tahansa. Minä aion jatkaa itseeni tutustumista ja sisäisen tasapainon etsimistä. Minä aion jatkaa taistelua pakko-oireita ja syömishäröilyä vastaan. Minä aion myös tulevaisuudessa uskaltaa toivoa ja pettyä. Minä aion antaa entistä rohkeammin mahdollisuuksille mahdollisuuden. Minä aion luottaa taas hiukan enemmän ja pelätä hiukan vähemmän.
...mutta jos yhden toiveen saisi esittää, minkä itselleen soisi seuraavana kalenterivuonna (tai edes seuraavina sellaisina) niin:
Minä haluaisin rakastua siihen aitoon minääni palavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti