Tilannekatsaus

Missä siis mennään puoli vuotta terapian alkamisen jälkeen ja yli puolitoista vuotta sen jälkeen, kun päätin että tämä riittää?

Pakko-oireiden kanssa heilutaan koko ajan ja rituaaleja syntyy helposti. Vanhat rituaalit ovat poissa ja aamulla pääsen lähtemään kaikki aamutoimet mukaan laskettuna arviolta puolessa tunnissa (siis siinä ajassa, mikä minulta hyvinä päivinä meni vielä kesällä pelkkään tarkistamiseen) enkä samalla tavalla tarkista oikeastaan mitään (paitsi ulko-oven). Illalla on jotain jämiä jäljellä (kuten ystäväni jatkojohto) ja vesihanojen kanssa olen turhan tarkka. Tosin nyt se niidenkin venkslaaminen, joka pahentui lomalla, on vähentynyt mutta eilen ja toissapäivänä nykäisin mm. jatkojohdon yöksi irti ihan vain koska halusin päästä nopeammin nukkumaan.

Hassua sinänsä, että minusta tuntuu että iltarutiineissa menee kauan, jos ne kestää yli 5 minuuttia. Niin se aika vain muuttaa.

OCD kuiskii kyllä korvaan jatkuvalla syötöllä, toisinaan vaimeammin, toisinaan äänekkäämmin. Ei ole kahta samanlaista päivää tämän erikoisominaisuutenikaan kanssa, ei päivääkään ettei OCD yrittäisi olla taas parempi ystäväni. Yhä edelleen välillä haaveilen siitä, että olisi päivä jolloin minun ei tarvitsisi suoriutua kotoa mihinkään - voisin vain olla. OCD:sta irti pyristeleminen tuntuu ihan työltä, josta tekisi mieli saada joskus lomaa.

Paitsi etten voi.

Vaihdoin väriä varmaankin terveestä punasta vitivalkoiseen kun päätohtorini sysäsi viime torstaina seuraavan etapin eteeni. Hella. Ja sillä pitäisi tehdä jotain. Ruokaa. Sitähän sillä yleensä muut tekee, kai? Minähän en ole omaani käyttänyt kohta kahteen vuoteen ja omasta mielestänihän pärjäisin vallan mainiosti ilmankin. Paitsi ettei se ole normaalia, etenkään kun syynä ei ole laiska kokki vaan peloissaan oleva neurootikko.

Pelkkä ajatus ruoanlaitosta omassa kodissa veti voimattomaksi ja olen nyt useampana yönä nähnyt painajaisia. Toisessa yritän etsiä tietäni ulos vanhasta kartanosta ja paeta jotain pelottavaa olentoa - kunnes reitilläni häivähtää joku/jokin ja tiedän olennon olevan edessäni. Toisessa unessa joudun kävelemään käärmeiden päällä ja itken samalla onko minun pakko tehdä se.

Tiesinhän minä, että matkaa olisi vielä mutta minä niin haluaisin olla tässä mukavuusalueella ihan vielä hetken..

Tunnen itseni niin hyvin, että oli parempi ottaa härkää sarvista kiinni mahdollisimman pian. Sain siis sovittua, että ensimmäisellä kerralla saan tehdä ruokaa ystävän kanssa ja tämän jälkeen joka viikko yhden kerran itsekseni. Nyt jo vatsahappoja nostattava päivä on sovittu parin viikon päähän ja minua pelottaa niin paljon, ettei sitä voi mitenkään kuvailla. Minä tiedän sen olevan normaalia toimintaa ihmiselle mutta tiedättekö sen tunteen, kun pitää hypätä korkealta vaikka jalat kieltäytyy toimimasta tai sukeltaa vaikka keuhkoissa ei tunnu olevan ilmaa?

Siltä minusta tuo ajatus hellan käytöstä tuntuu.

Ja jotta aika ei pitkäksi kävisi, myös syömishäröilyni viihdyttää minua taas. Erinäisistä syistä minun olisi hyvä vähentää sokerin käyttöä, joka minulle on yksi iso riippuvuus ja murheenkryyni. Olen nyt pari kolme viikkoa seuraillut miten oikein syön. Enpä oikein hyvin. Toisina päivinä liikaa, toisina päivinä liian vähän ja kolmantena vääriä asioita mutta riittävästi. Tavoittelen tasapainoisempaa ateriarytmiä mutta tunnemaailma kaappaa herkästi sinne irtokarkkilaarille. Ei ruokailuni pahimmasta päästä ole ollut eikä ahmimisia ole tullut mutta väsyttää kun tämäkin on niiin vaikeaa vaikka miten päin yrittäisin.

Vai teenkö mielessäni vain itse tästä vaikeaa?

Samalla kun kääntelen ajatusta "voiko syömishäiröleiman saanut koskaan laihduttaa saamatta muita ihmisiä niskaansa" päässäni, minua mietityttää eräs asia, minkä näin pari viikkoa sitten kuntosalillani. Tytön ikää oli vaikea arvioida mutta hänen untuvapeitteiset käsivartensa, alaspainettu katseensa ja pakonomainen liikkuminen silloin kun muut tekivät liikkeitä paikoillaan, toivat mieleeni minut itseni 15 vuotta sitten. Minun teki mieli mennä sanomaan hänelle, ettei hän ole löytänyt pakotietä vaan vielä syvemmän suon missä rämpii. Ettei näännyttämisellä saa oikeastaan mitään mutta menettää moninkertaisesti enemmän.

Mutta minä en saanut sanaa suustani ja tyttö karkasi silmistäni heti kun tunti loppui. Olisiko siihen pitänyt puuttua vai olisiko se ollut turhaa ja tuolle tytölle vain ahdistusta aiheuttavaa?

Minä olenkin tämän viikon miettinyt paljon sitä tyttöä, joka olin silloin itse pahimpina syömishäiriöaikoinani. Tänään ehdin monen viikon tauon jälkeen hotjoogaan ja itkin jo totuttuun tapaan loppurentoutuksen aikana. Kela pyörähti heti käyntiin kun lupa rentoutukseen heltisi ja musiikki täytti salin lämmön lisäksi. Tuon lyhyen hetken aikana lupasin sille täysi-ikäisyyttä lähentelevälle minälleni, ettei hän jää koskaan yksin. Siitä huolimatta että tekisin huonoja ratkaisuja sillä elämässä tulisi olemaan paljon hyvääkin. Ettei siinä ole mitään pahaa, jos pelottaa muuttaa yksin suureen kaupunkiin yhden jenkkikassin ja matkalaukun kanssa ilman vanhempien turvaa tai hyväksyntää.

Kaikki menee niin kuin on tarkoitettu. Kuuntele sisintäsi.