Minulle kirjoittamisesta oli tullut suoritus. Siinähän se ongelmieni yksi ytimestä onkin ollut, se, ettei mitään voi tehdä koska saan vaan koska minun täytyy. Tekeminen on aina ollut mittari jolla arvioin itseäni muiden silmissäni ja yritän sitä kautta saada jonkinlaisen otteen minusta itsestäni. "Lukiko tänään blogia kukaan?" "Jos kerron, että olen aloittanut kuoroharrastuksen, pitääkö joku minua ihan hihhulina?"
Piti palata sinne kirjoittamisen alkujuurille, josta on kulunut aikalailla puoli vuotta. Toisaalta kovin pitkä aika, toisaalta niin lyhyt. Ja kun olen lukenut sivuja taaksepäin, on ollut jopa tuskallista itse nähdä miten pahoin olen voinut vielä viime kesänäkin vaikka se ei ole ollut elämässäni edes sitä kaikkein vaikeinta aikaa. Samalla kun olen hämmästellyt kuitenkin kykyäni nousta kunnon rähmälleen vedon jälkeen takaisin ylös, minä olen miettinyt sitä onko tämä kirjoittaminen minulle mahdollisuus vai kannattaako minun lopettaa tämä tähän. Saanko minä itse tästä jotain ja annanko tällä myös jollekin toiselle jotain. Vai kuvittelenko vain antavani kirjoittamisella jotain enkä saa siitä siten itse mitään.
Pari yötä sitten näin unta, jossa olin takaa-ajettuna pikkusiskoni kanssa. Välillä seurasin takaa-ajoa ulkopuolisen silmin ja välillä pakenin yhdessä Marakatin kanssa. En nähnyt missään vaiheessa mikä meitä uhkasi mutta tiesin sen uhkaavan meitä molempia. Vaikka minua jännitti, viimeisessä muistikuvassa (jälleen kerran) rautatieaseman luona tiesin takaa-ajajan olevan lähellä mutta samalla tunsin, kuinka kaikki päättyisi hyvin.
Minä luulen, että me molemmat omalla tavallamme pelkäämme geeniperimäämme. Minä olen jo vähän hurlumhei näiden pakko-oireiden kanssa muttei se poissulje sitä tietoa ja totuutta, että olen suurinta osaa suomalaisista alttiimpi sairastumaan kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Se pelottaa. Mutta samalla kuitenkin, sen alttiuden tunnistaminen helpottaa ja tiedän asioiden päättyvän niin hyvin kuin niiden on tarkoitus päättyä. Minulla on tukiverkosto, joka taatusti huolestuu jos alan valvomaan vuorokaudet ympäriinsä tai heittelemään radioita mereen, koska minua salakuunnellaan. Ja niin on siskollanikin.
Minä näin viime yönä unta hiusvaalennusprojektista ja siitä, kuinka hiukseni värjättiin kerralla blondiksi. Sen jälkeen matkustin hämmennyksissä bussilla päätyen rautatieasemalle, koska minun tarvitsi käydä wc:ssä. Vessoja oli paljon mutta niin myös ihmisiäkin. Kävin muutamalla ovella mutta aina kun pääsin niiden luo ja joku ihminen tuli niistä pois, olivat ne likaisia ja epämiellyttäviä muiden jäljiltä. Vihdoin avasin oven, jonka takana kaikki oli siistiä mutta lukko ei toiminut kunnolla. Muistan ihmetelleeni miten saan oven pidettyä kiinni. Ja sitten heräsin.
Hetken jo epäilin että uneni selkeät symbolit johtuivat eilen selailemastani unikirjasta. Kunnes mietin sitten hiukan tarkemmin viime viikkojen ajatuksia ja unia suhteessa tuohon uneen.
Minä löydän oman paikkani sieltä muiden ihmisten joukosta ja olen koko ajan matkalla kohden itseäni. Muut ihmiset kyllä mielellään sanovat mitä minun tulisi tehdä ja mielelläni heistä aiemmin otin mallia mutta ne mallit eivät ole läheskään aina sopineet minulle eivätkä tule sopimaankaan. Minun on kokeilemalla löydettävä omat juttuni. Minussa on vielä paljon piilotetttua ja pelkään kertoa koko totuutta toisille ihmisille. Minä pelkään vielä päästää itseäni täysin valloilleen mutta olen jo muutamia kanavia löytänyt, joiden avulla ilmaisen itseäni paremmin.
Niistä syistä ja muutamista muistakin, päätin palata takaisin. Ei sillä ole väliä lukeeko tätä kukaan. Tämä on osa minun bussiani ja rautatieasemaa. Minä en lupaa kirjoittaa tänne päivittäin mutta kirjoitan, jos siltä tuntuu sillä minä tiedän milloin minä haluan kirjoittaa jotain. Minä en tiedä ohjaanko tätä enemmän pakko-oireisiin, syömishäiriöön vai muuhun höpöhöpöön kuten uniin mutta päivät näyttävät sen hetken teeman.
Tuntuupa hyvältä olla täällä taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti