Niin. Sen toisen suuren päivän piti olla eilen. Sen päivän, kun otan kansankielellä härkää sarvista ja teen uunissa niitä sämpylöitä.
Mutta pieleen meni. Torstaina nousi kuume uudelleen ja sain vihdoin itselleni riittävän pätevän syyn mennä takaisin lääkäriin vaikka ääni olikin ollut lähes kokonaan poissa pari päivää ja kurkku oli ollut kuin raastinrauta. Virusperäistä (tietenkin) mutta jotta välttäisin sen kolmannen virusperäisen flunssan tahi nykyisen uusiutumisen, määrättiin kotona lepäämistä maanantaihin saakka.
Kuten olen sanonut, kotiin jääminen ja siellä useiden päivien oleskelu ovat pahasta pakko-oireille. Mutta fysiikassakin on olemassa ne rajat, jotka kertovat milloin se kotiin jääminen on välttämätöntä vaikka muu osa sinusta huutaisi pysymään liikkeessä. Minä olen vain aina ollut huono sairastamaan enkä haluaisi millään jäädä sairaslomalle. Enkä tosiaan siitä syystä, että se tekisi pakko-oireilleni pahaa vaan siksi, ettei toiset ajattelisi minun olevan huono työntekijä ja lintsaavan töistä.
Niin. Tietenkin kaikki ajattelevat juuri niin. Sillähän ei ole mitään väliä mitä lääkäri sanoo vaan sillä, mitä ne kaikki muut ihmiset ehkä ajattelevat.
Ei edes kuume tai neverendinräkä vaan vasta runsaina palanneet rytmihäiriöt saivat minut myös henkisesti antamaan periksi tälle sairaslomalle. Ollaan sitten. Minä ehdin myöhemminkin. Olen lihonut tänä aikana noin biljoonakiloa, koska olen pääasiassa syönyt vain puhdasta roskaa pahaan mieleen ja painaakseni ikävät tunnetilat sinne jonnekin sipsimuhennoksen sekaan vatsalaukkuuni. Olen maannut niin paljon että niskaan ja selkään sattuu. Unirytmi on mitä sattuu ja nukun 4h päiväunia.
Mutta eilen en huomannut enää yhtään lisälyöntiä.
Tunnollisuus, tuo kirottu luonteenpiirre, joka tekee tällaisista normaaleistakin asioista vaikeaa - puhumattakaan pakko-oireista. Ja aika pienellä todennäköisyydellä sellainen elämään rennosti suhtautuva ja ei-niin-tunnollinen hippi tykkääkään vesihanoista yhtä paljon kuin me maahan tuijottelevat tunnolliset tupajumit.
Kotona yksin ollessa (etenkin kun lääkärin määräyksestä pitää pysyä mahdollisimman paljon hiljaa eikä voi edes soittaa kenellekään), ehtii miettiä ihan liikaa. Kaikkea ei pysty tv:n päiväsarjatkaan turruttamaan vaan jos sattumalta eksyy vaikka Yle Areenalle katsomaan dokumenttia kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavista lapsista, on ajatuksilla liikaa aikaa käännellä aihetta. Minun niin pitäisi pysyä tuolta poissa tai ainakin sellaisista aihepiireistä, joita en ole vielä valmis käsittelemään. Mutta..
..en tiedä lukeeko tätä kukaan muu omaikäiseni, jolla esim. jompikumpi vanhemmista sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä tms. muuta mielen sairautta, mutta pelottaako teitä koskaan se, että sairastutte itse? Tai pelottaako lapsien hankkiminen, koska tuo sairaus on sukurasitteena?
Itseasiassa en ole juuri ko. asiasta lukenut vaikka äitini on saanut diagnoosin aikapäiviä sitten. Miksi? En itse vasta omasta sairaudesta parantumisvaiheessa olevana pysty käsittelemään tuota lukemaani tietoa relevantisti vaan hysterisoidun herkästi siitä, että minä tulen ennemmin tai myöhemmin sairastumaan tuohon, sillä nykyiselläni saan ihan varmasti löydettyä jokaisen oireen itsestäni. Mutta koska sukurasitteena on tosiaan tämä jonkinmoinen mielenvikaisuus (ei vain äidilläni vaan myös hänen veljellään sekä muutamia vakavia masennuksia muilla lähisukulaisilla), niin olen tosissani alkanut miettimään kannattaako minun edes haaveilla vanhemmuudesta. Haluanko minä tosiaan siirtää tämän geenin eteenpäin? Tai haluaako kukaan ottaa sitä riskiä kanssani, että lapsemme sairastuisi johonkin näistä suvussamme esiintyneistä sairauksista?
Joskus mietin, että olisi niin paljon helpompaa, jos olisin syntynyt sukuun, jossa on paljon sydänsairauksia. Tai keuhkosairauksia. Ehkä dementiaa tai diabetestä. Koska ne sairaudet toiset ihmiset ymmärtävät - tätä sukurasitetta suurin osa ei halua edes ymmärtää.
Mitä ihania keveitä ajatuksia sunnuntaille. Oikein sellaisia vaaleanpunaisia glitterillä höystettyjä. Ehkä minun olisi viisaampi katsella vaan niitä Gilmoren tyttöjä. Tai ehkä se on vain tämä räkä, joka estää noita ajatuksia poistumasta päästäni.
Ehkä pitäisi syödä taas yksi levy suklaata ja unohtaa siten koko juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti