Tänään seisoskellessani siinä Dallaspulla-tiskin takana minä tajusin etten minä edes halua syödä sitä roskaa mitä olen syönyt viimeisimmät viikot. Minua ahdistaa ne eikä niistä tosiaan tule edes enää hyvä olo. Oikeammin sanottuna, olen alkanut haaveilemaan oikeasta ja terveellisestä ruoasta, jota voisin tehdä kotonani.
Kunhan vaan pääsisin sen yhden kynnyksen yli.
Eipä se ajatusleikki silti sen pidemmälle johtanut vaan "päivällinen" oli kaksi dallaspullaa sekä rasia salmiakkia ja iltapala paketti maustettuja riisikakkuja. Oikein hienoa, sinne meni 10 euroa oikein kivasti kun laskee, että töissä ostin välipalaksi suklaapatukan ja pikkupussin karkkia.
Ja kuka se olikaan vuosi sitten se tyyppi, joka väitti ettei minulla ole ongelmaa ruoan kanssa ja kiukutteli syömishäiriöklinkalle menosta? Minä itse.
No sille itsenäiselle ja hetkelliselle kiukuttelulle oli syynsä, koska pelkäsin silloin etten pääsisi hoidattamaan koskaan OCD:tani. Tosin en nyt ole koko aikana mitään ihmeitä odottanut syömiseni suhteen mutta oikeastaan on ihan hyvä merkki, että alan tuntemaan kyllästymistä tähän tempoiluuni ruoan kanssa. Toiset syövät elääkseen, toiset elävät syödäkseen ja sitten olen minun kaltaiseni, jotka eivät osaa päättää miten siihen lautasella pötköttävään lihapullaan suhtautuisi. Oikeastaan mitä pidemmälle tämä OCD:sta paranemisprosessi on edennyt, sitä selkeämmin olen tajunnut miten älytön suhteeni ruokaan on.
Marakatti tulee viikonloppuna käymään ja se on oikein hyvä myös siltä kantilta, että huomaan ottaneeni taas askelen taaksepäin tarkistelujen kanssa. Ei mitään suurta mutta iltaan on tullut selkeä rutiini (ovi, avaimet, pankkikortit ja sen viimeisen vesilasillisen hakeminen..) - tosin se ei vie enää sitä 20 minuuttia vaan ehkä 5. Mutta rutiini kuitenkin eikä se ole hyvä. Kahvinkeitintä tunnustan myös tarkistelleeni mutta vain jos olen sitä käyttänyt. Takapakkia kuitenkin. Ei Marakatti minun puolestani mitään asioita voi eikä saa korjata mutta vierailu tuo ehkä sellaista shokkihoitoa positiivisella tavalla arkeen, joka myös auttaa päästämään taas irti ja löytämään elämään se hyvä draivi, joka minulla oli ennen tätä sairastelukierrettä.
Ja emmeköhän mekin kohtaa hellaseni tässä lähipäivinä.
Näin viime yönä unta..
..jossa kävelin metsässä. Yhtäkkiä oli tullut hämärä ja huomasin että edessäni olevassa joessa oli niin kova virtaus, etten pääsisi siitä yli. Ahdisti ja pelko pimeästä sai hetkeksi vallan kunnes huomasin hiukan etäämmällä kohdan, josta voisin mahdollisesti päästä yli. Minä en ollut varma yltääkö jalat pohjaat vai tuleeko äkkisyvää mutta minä menin kirkkaaseen veteen. Pian kävelin suoraa liejuista metsäjokea pitkin ja olin pian jonkinlaisen mäen päällä. Minä en tiennyt missä olin mutta päätin jatkaa tietä eteenpäin kunnes kohtasinkin pariskunnan lapsineen, joka sanoi että keskusta on ihan lähellä. He neuvoivat minut kävelemään jonkinlaisen mökin läpi, jonka takana pysäkki olisi. Saavuin mökkiin ja tuli minun vuoroni kiivetä tikkaita. Ne muuttuivat kesken kaiken jonkinlaiseksi putkeksi, joka kapeni kapenemistaan ja tajusin turhautuneena että putki oli ylhäällä niin kapea etten pääsisi läpi. Päästin irti ja päätin etsiä toisen tien.
Ei liene sattumaa, että unessani esiintyi monta asiaa joita olen viime viikkoina ja päivinä miettinyt. Sitä kuinka uskallan kävellä jo sinne veteen pienen pelkuroinnin jälkeen vaikken tiedä yltääkö jalat pohjaan. Sitä kuinka olen muutamien ihmissuhteiden tajunnut olevan vain yksisuuntaisia. Ja ettei epäonnistuminen ole aina lopullinen katastrofi vaan avaavan vain toisenlaisen mahdollisuuden. Eikä minun tarvitse solahtaa siitä samasta putkesta kuin muut vaan voin itse valita ja löytää reittini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti