Huomennahan piti olla "se suuri päivä". Noin kaksi minuuttia sitten peruin treffit kuitenkin ystävän kanssa ja suljettuani luurin tunsin itseni vuosisadan luuseriksi. Itkuhan siinä pääsi.
Minä en ole luovuttaja.
Sunnuntaina hiipi seuralaiseksi yskä pienen lämmön kera ja tänään en enää ole pystynyt olemaan montaa minuuttia yskimättä. Yskä alkaa heti, jos nousen ylös taikka liikun ja rauhoittuu kokonaan vain jos nukun. Maanantain pystyin olemaan vielä töissä mutta tiistaina lähdin pois iltapäivästä. Torstaina kävin töissä käymässä todetakseni ettei puhuminen onnistu yskimättä. Tänään lääkäri totesi yskän olevan vain yskää, kirjoitti kiltisti sairaslomalapun tälle päivälle ja käski tulla takaisin jos kuume nousee, kylkeen tai rintaan ilmestyy outoa kipua tai yskin vielä samalla tavalla kahden viikon päästä.
Kiitos myötätunnosta.
Minä en ole ollut vuosiin näin kipeä. Miksi siis juuri nyt? Miksi kun pakko-oireiden kanssa on kaikki mennyt kohtuu hyvin ja olisin valmis seuraavaan vaiheeseen? Miksi silloin kun syömiset on vihdoinkin alkaneet olla kunnossa? Miksi silloin kun minulla on sovittuna kaikkea kivaa ja töissäkään ei koko ajan ahdista? Miksi minun piti mennä sinne tanssisalilla missä ilmanvaihto hoidettiin pitämällä ikkunaa auki? Miksi minä kävelin sieltä pois hikisenä räntäsateessa enkä vaivautunut tekemään asialle jotain jo salilla?
Minulla ei ole hyviä ennakko-odotuksia sille mitä tämä tekee pakko-oireille - syömiset on jo päin v*ttua (anteeksi ruma sanavalinta) kun unirtymistä ei ole tietoakaan, puhumattakaan niskoista ja lopusta rangasta jotka on kipeytyneet tästä jatkuvasta yskimisestä. Tai mielestä, joka mustenee mustenemistaan yskän joko pysyessä yhtä huonona tai huonotessa. Tunnen oloni maailman surkeimmaksi olennoksi ja haluaisin kadota tältä pallolta. Niin kai kaikki haluaisivat kipeänä mutta tuon huomisen vuoksi tunnen oloni erityissurkeaksi, oikeastaan ihan nollaksi.
Vihaan sinua maailmankaikkeus. Todellakin vihaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti