Nurkkajussi

En tiedä ovatko ajatukseni yhtään jäsennellympiä kuin viimekään viikolla mutta ehkä laastari pitää repäistä irti myös tämän blogin kohdalla. Mahdollisesti kirjoittaminen jälleen auttaa tuon pingisjoukkueen valmentamisessa tai auttaa ainakin pääsemään selville kuka tällä hetkellä on vahvin pelaaja. Tai ehkä vain saan tällä lisää kovalevytilaa päähäni.

Minulla ei ole ollut mitään erityistä syytä olla kirjoittamatta. Selityksiä on löytynyt niin ajanpuutteesta kuin väsymyksestäkin aina Marakatin vierailuun - siitäkin huolimatta, että olen saattanut viettää koko pitkän illan tai pari surffaten Facebookin ja keltaisen lehdistön sivujen välillä. Kaikki merkit ovat olleet taas ilmassa mutta olen itse kieltäytynyt niitä näkemästä.

Mukavuusalue.

Minä myönsin päätohtorilleni, että minua ärsyttää poistua täältä enkä nyt tosiaankaan haluaisi tehdä sitä enkä varmaan tekisikään, ellen kävisi viikottain aiheesta juttelemassa. Pakko-oireista on karsiutunut niiden ympärille rakennettuja rituaaleja pois ihan kiitettävästi ja vaikken ole yhtään aamua tai iltaa pystynyt olemaan kokonaan tarkistamatta, on se itsessään ollut äärimmäisen minimalistista. Tähän olisi niin äärimmäisen hyvä jäädä.

Paitsi ettei ole.

Minun oli helppo havainnoida itseäni ja omaa käytöstäni suhteessa muihin Marakatin ollessa käymässä. Vaikka tietyllä tapaa henkistä vastuuttamista teinkin (eli luotin omissa ajatuksissani esim. siihen, että kyllä Marakatti sanoisi, jos hana olisi illalla jäänyt päälle) niin silti osa hänen tekemisistään sai ahdistuskäyrän nousemaan. En sano mitä ne olivat, koska näemme taas pian enkä halua hänen alkavan rajoittamaan omaa liikkumistaan tai tekemistään täällä kotonani. Näiden ajatusten palauttaminen kuitenkin tietoisuuteeni viime maanantaina auttoi ymmärtämään, että tästäkin kuplasta on tultava pois.

Siksi nostin ensimmäiseksi käsisaippuan lavuaarin reunalle.

Niin hullua (tämän sanan kirjoittaminen omassa blogissani naurattaa joka kerta) kuin se onkin, olen esimerkiksi tyhjentänyt vessan lavuaarin ympäristön kokonaan - kiitos OCD:n. Siitä on vain tullut niin normaalia, etten ole tajunnutkaan vessan sisustukseni liittyvän mitenkään pakko-oireisiini. Sama pätee keittiön tiskialtaaseen. Tai miten jopa kuljen tuossa keittiö-eteinen -yhdistelmässäni. Jotain viestiä niiden epänormaaliudesta olen alitajunnaltani saanut mutta sulkenut väistämättä pois.

Tämähän riittää.

Paitsi ettei riitä. Eli nyt seuraa taas uusi altistusvaihe. Sen ymmärtämisen seurauksena (tai sitten muista syistä, mieleni liikkeet eivät ole kronologisimmasta päästä) olen nähnyt valtavasti unia, jotka liittyy jotenkin pelkoon hylkäämisestä, ulkopuolelle jäämisestä tai äitini kohtaamisesta. Pakko-oireet ovat pysyneet stabiilina mutta keholliset ahdistustilat (eli luomien yms. tarkastelut) ovat lisääntyneet. En ole jäänyt pahasti jumiin niihinkään mutta määrällisesti niitä on enemmän, mikä on kovin epämukavaa.

Ja samalla niin hyvä asia - merkki siitä, että olen jo toinen jalka ulkona kuplasta.

Nyt pitäisi vain sietää. Olen äärimmäisen nopea poimimaan korvaavia pelkoja (kuten esimerkiksi ötökkä - tai syöpä -uutisointi) mutta joka kerta tällaiseen takertuessani kerron itselleni, ettei se ole "se todellinen" pelkoni ja yrittänyt etsiä tunnetilaa sieltä takaa - törmäten juuri noihin tuntemuksiin, mitä unissanikin olen kokenut. Sen sijaan, että olisin yrittänyt työntää tuota tunnetilaa pois jollain kivalla ajatuksella, olen yrittänyt viedä tuota tunnetta läpi jollain mielikuvalla. Ja onnistuneilla kerroilla päätynyt siihen että olen a) asian äärellä jota minä en voi hallita mutta b) en voi tietää tulenko koskaan kokemaan sitä, joten c) turha ennakoida muutoin kuin opettelemalla tuntemaan itseni sillä d) se vahvuus vie minut varmasti läpi niiden harmaiden kivien, joiden läpi minun on tarkoituskin päästä.

No niin. Nyt se on irti. Toivottavasti tätä ei tule teipattua toista kertaa yhtä pitkäksi ajaksi kiinni.