..ja sitten ne ovat ohi. Siis ne mustat päivät, jotka veivät parisen viikkoa sitten naisen mennessään ja palauttivat viime viikon lopulla takaisin.
Ehjänä.
Mutta ne päivät ovat hinta, joka minun on maksettava että paranisin. Ensimmäisten valonpilkahdusten aikana se tuntui järkyttävältä - onko minun ihan oikeasti pakko elää tämä näin läpi? Kävellä kauniin tähtitaivaan alla näkemättä tähtiä ja tuntea joko ei mitään tai kaikki.
Monen muun asian ohella mietin viime viikolla tämän blogin kohtaloa. Pitäisikö tämä kaikki tunneoksennuksenteluni ja pyristelyni suunnata itseni lisäksi vain läheisilleni, jotka sitä ohjenuoraa käyttäytymiseni suhteen eniten tarvitsevat. Annanko muille edes oikeanlaisen kuvan siitä, mitä kamppailu OCD:sta ns. terveen kirjoihin on? Helposti tulee kirjoitettua kaikista niistä synkimmistä hetkistä, koska kirjainten laittaminen perätysten on itselle ollut tavallaan kuin yksi lisähenkäys pinnan päällä ennen uuden aallon tuloa. Ne harvat onnistumiset ovat olleet lähinnä sisäistä hihkumista.
Eihän vain kukaan luule, että tämä on pelkästään ankeutta ja ahdistusta - olisinko itse aikoinani uskaltanut lähteä hakemaan apua luettuani vastaavanlaista tarinaa?
Tein välirauhan noiden edellä mainittujen ajatusten kanssa ja toistaiseksi jatkan näin. Tulevaisuus näyttäköön, onko tämä hyvä tapa jatkaa vai lakkaako jotain olemasta tai kehittyykö rinnalle uutta. Yritän löytää tänne jatkossa sen takin kääntöpuolenkin, kirjata joskus niitä sisäisiä hymyjä onnistumisista tai lämpimiä itsensä halauksia, kun täytyykin yrittää uudelleen.
Sillä ei tämä ole pelkkää mustaa vaan värejä, runsaasti värejä siinä välissä.
Hui, pienen hetken jo säikähdin, että aiot lopettaa bloggaamisen! Onneksi et :)
VastaaPoistaMulla on sama tunne, että blogini on turhan negatiivinen. Koska paljon paljon iloa elämässä on. Siksi kirjoitinkin tässä hiljattain yhden postauksen vain hyvistä asioista. Mutta toisaalta blogin kirjoittaminen on jollain tapaa terapeuttista, ja tällä hetkellä mulla on eniten tarve purkaa OCD-asioita, olkoonkin, että blogi on sitten negatiivissävytteinen.
Oon myös miettinyt blogin laittamista vain kutsutuille, koska voisi olla kiva kertoa vähän enemmänkin itsestään, enkä sitä julkisesti halua. Toisaalta sitten usea anonyymi lukija ei ehkä saisi vertaistukea (jos joku nyt sitä sattuisi saamaan). Ja tosi harva kommentoi kirjoituksiani, itseäni kannustaisi ainakin kuulla toistenkin ajatuksia. Ehkä vuoropuhelu olisi vilkkaampaa pienemmällä joukolla. Mutta toistaiseksi mäkin jatkan ennallaan :)
Samoja asioita siis pallotellaan päässä molemmat myös tämän OCD -blogin kirjoittajien näkökulmasta - lohdullista kuultavaa, sillä blogin kokonaan lopettaminenkin pallottelun myötä käväisi jo mielessä.
PoistaMinua myös hiukan vaivaa se, etten voi olla täysin oma itseni, koska joudun kirjoittaessani välillä miettimään kuinka en anna itsestäni liikaa yksityiskohtaisia tietoja tunnistamisen pelossa. Haluaisin olla avoimempi itseni suhteen ja lisätä esimerkiksi valokuvia muttei se ole mahdollista tietäen ihmisten ja yhteiskunnan suhtautumisen ylipäätään näihin vastaaviin sairauksiin - siitäkin huolimatta, että tällä hetkellä mielestäni me molemmat olemme tehneet isoa auraustyötä ko. asian suhteen. Ja tiedän, ettei sieltä ruudun toiselta puolelta ole helppo kommentoida vaan itsellekin vertaisen tunteen saamiseksi riittää usein että vain luen kirjoituksia (ellei asia ole minulle ns. sydämen asia, kuten OCD tällä hetkellä valitettavasti on ;) ) mutta olen myös pohtinut sitä, kuinka keskustelu tosiaan voisi olla vilkkaampaa suljetummalla ryhmällä.
Ehkä meidän pitää tässä joskus järjestää jokin OCD-blogi kirjoittajien vertaisryhmätapaaminen niin jaksetaan jatkaa tätä pioneerityötä ;)
Voi, älä suinkaan katoa juuri kun löysin blogisi! Olen niin onnellinen aina, kun saan jonkin muistutuksen siitä, etten olekaan tässä kummallisessa saippuamaailmassa yksin. Että on muitakin, vaikkei heitä yleensä näe eikä kuule missään. Ihmettelen aina sitä, miten näin yleinen sairaus voi olla näin uskomattoman näkymätön. Pitäisi kai itse uskaltaa olla se näkyvä, pitäisi uskaltaa puhua. On vain niin paljon helpompaa vaieta, kun tuntuu siltä, ettei tätä edes voisi selittää - OCD pitää kokea, jotta sitä voisi ihan todella ymmärtää. Heräsin taas hiljattain siihen ajatukseen, että hei, vertaistukeakin voisi olla, vaikkei sitä nyt olekaan. Minä en osaa enkä uskalla kirjoittaa blogia. Pelkäisin kai liikaa, että joku kuitenkin tunnistaisi. Olen enemmänkin päiväkirjaihminen, mutta päiväkirjani sivuilla olen luonnollisesti yksin asiani kanssa.
VastaaPoistaVoimia pimeään vuodenaikaan! Ainakin minut tämä pimeys vetää väkisin murhemielelle. Kiitos blogistasi, olen tässä pari päivää sitä lukenut ja saanut lohtua siitä, että joku tuntee samoja asioita, joita minä tunnen. Jään varmasti jatkossakin seuraamaan kuulumisiasi.
Terveisin Kaksikymppinen A ja hänen 8-vuotias OCD:nsa.
En katoa, lupaan :) Ehkä se tosiaan on tämä marraskuu ja massiivinen pimeys, mikä saa mielen helpommin synkeälle vaihteelle ja siten minkä tahansa asian suhteen tulee mietittyä luovuttamista helpommin pienenkin esteen ilmaannuttua omaan mieleen. Tai ehkä noiden pohdintojen tarkoituksena oli olla muistutus itselle niistä alkuperäisistä syistä, miksi tätä blogia pidän - se ydin kun niin helposti hukkuu sinne arjen tasapaksuun harmauteen.
PoistaSe tässä OCD:ssa tahtoo unohtua, että samasta sairaudesta huolimatta olemme erilaisia persoonia - minulle luonteva tapa jäsentää tämän ystäväni kanssa elämistä on kirjoittaminen kun taas toiset saavat enemmän vertaisryhmässä käymisestä. Toisille oikea ratkaisu on ollut ottaa lääkehoito tukihenkilöksi OCD:ta vastaan, maalata tai alkaa kirjoittamaan päiväkirjaa, minulle se on ollut tämä blogi eli ajatukseni sekä ajattelmallieni julkituominen (myös itselleni). Jatka siis vain kirjoittamista siitäkin huolimatta, että kirjoitat vaan itsellesi - siitä on oikeasti apua. Kirjoituksiin on myös helpompi palata myöhemmässäkin elämänvaiheessa (kun OCD on vähemmän hallitseva tekijä) kuin niihin epämääräisiin muistikuviin.
Ja täällä saa vapaasti aiheesta kysyä/keskustella tai sitten vain ihan jäädä lukemaan - ne asiat ovat tämän blogin ydintä.